Etsin viime viikolla netistä äitienpäivärunoa, sillä rakastamme äidin kanssa molemmat runoja. Olin varma, että löytäisin helposti ja nopeasti jonkun sopivan.
”Runoja tyttäreltä äidille”, ”äitienpäivärunot”... lähdin liikkeelle perinteisin hakusanoin. Selailin sivustoja ja aika nopeasti tajusin, etteivät internetin äiti-runot kerro minun äidistäni, jos kertovat ylipäänsä yhtään kenenkään äidistä. Suurin osa runoistahan ei ole mitään lahjoja äideille, vaan uskomattomia vaatimuksia ja lisäpainolastia harteille; mystistä oletusta kaikkivoipaisuudesta, satuolennolle ominaisista ihmevoimista ja jopa jumalallisuudesta: ”Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin.” APUA!
Kaiken lisäksi suurinosa runoista on alakuloisia, marttyyrimaisia uhrautumisvärssyjä. Vahva kategoria on myös surunmurtamat nyyhkyäidit, jotka jäävät ikiajoiksi suremaan, kun lapset lähtevät kotoa ja aloittavat oman elämän. Enhän minä sellaista halua äidilleni ladella, sillä tiedän hänen olleen aivan erinomaisen mielellään meille äiti, ja toisaalta tiedän senkin, että hän kuitenkin laski meidät mielellään maailman tuuliin. Eikä edes laskenut, vaan tiesi meidän lähtevän aivan itse. ”En muista, loistiko meidä kodissa tiskipöytä, mutta aina loistivat lasten silmät.” APUA!
”Jos saisin kukan jokaisesta hetkestä, jolloin olen ajatellut Sinua Äiti, voisin kulkea puutarhassani ikuisesti.” APUA ja anteeksi nyt vain äiti, mutta tämä ei nyt aivan pidä kohdallani paikkaansa. Ja perun samantien anteeksipyyntöni, sillä onneksi tiedän, ettet haluaisikaan minun alati ylistelevän ja ajattelevan vain sinua.
Joten tiedän nyt, että ensi vuonna aloitan runon etsinnän aiemmin. Ja täten äiti saa ihanan Eeva Kilven runon klassikoksi muodostuneet säkeet, joista minulle jok’ikinen kerta tulee mieleen hän, maailman paras äitini.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972
Onnellista äitienpäivää, juuri oikeanlainen äitini. En pidä sinua jumalana, enkä haluaisikaan.
-Henriikka
Ps. Kuvat ovat kesältä 1991, kun minä olen puolivuotias ja äitini sen ikäinen, kuin minä olen nyt.
Oon täysin samaa mieltä sun kanssa, useimmat noista äitiysvärssyistä aiheuttaa puistatuksia.
Eeva Kilpi sen sijaan sai mut itkemään ihan kunnolla. En oikein osaa sanoa, mitä oikein itken, mutta annetaan nyt sitten tulla kun on tullakseen. Ainakin tuo runo toimi muistutuksena pitää hyvänä, itseä ja muita. Eli kiitos siitä Henriikka.
Uskomattoman kapeakatseisia runoja kyllä löytyy. Suomalaisuuden runouden ytimeen on jäänyt muhimaan sellainen outo pyhyys ja toisaalta marttyyrius.
Joskus itkut tekee hyvää, vaikkei aivan tietäisikään mistä se johtuu. Ehkä itkun mukana tulee kuitenkin aina ulos kaikkea, mille ei aivan osaa antaa syytä.