arkisto:

kesäkuu 2019

Vuokatti, yksi Suomen suosikkipaikoistani: 3 reissuvinkkiä

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

On sellaisia paikkoja, joista todella pitää, mutta joihin ei kuitenkaan tule koskaan palattua. Sitten on sellaisia paikkoja, joista pitää ja joiden luo löytää itsensä aina uudestaan ja uudestaan.

Yksi sellainen paikka itselleni on Vuokatti, missä olen vieraillut lähivuosina monta kertaa, eri sesonkeina ja toisistaan poikkeavin suunnitelmin. Vuokatti on mukavan lähellä ja viihdyn siellä vuodenajasta riippumatta.

Tänäkin vuonna vietin neljä päivää Vuokatissa, Lappi-reissuni kotimatkan puolivälissä. Flunssa tosin piti minua aika pitkälti otteessaan, joten kovin aktiivinen en päässyt olemaan. Siksikin iloitsen isosti, että olen heinäkuussa palaamassa taas mestoille ennen Kuhmossa juhlittavia häitä. Seurakin on uniikkia, sillä saan mukaani arvokasta sisarusseuraa.

Miksi pidän Vuokatista?

Rauha. Vuokatissa tuntuu, ettei koskaan ole kiire minnekään. Aina kun olen lähivuosina saapunut paikkaan, niin on elämäntilanne ollut mikä hyvänsä, aina on tuntunut hyvältä ja levolliselta saapua perille. Varmaan se on pienen paikan kiireettömyys ja luonnonrauha, joka tuo fiiliksen, että ei ole pakko tehdä mitään. Mutta saa jos tahtoo.

Energia ja aktiivisuus. Voisi kuvitella, että tämä olisi edellisen seikan kanssa ristiriidassa, mutta ei todellakaan. On ihaninta mennä ja tehdä, olla toimelias ja aktiivinen, kun sen voi tehdä omaehtoisesti ja kiireettä. Olen Vuokatissa muun muassa wake-boardannut, kiipeillyt seikkailupuistossa, lumilautaillut, ajanut mäkiautoilla, hyppinyt uimahyppyjä, treenannut rannassa, juossut mäkivetoja, kivunnut useasti katsomaan auringonlaskua Vuokatin vaaran huipulle ja osallistunut ryhmäliikuntatunneille. Rakastan lomia, joissa yhdistyy täysrentoutuminen ja höökillä sekoilu ja seikkailu.

Luonto. Löytyykö yllättyneitä? Kaikesta, ihan kaikesta, tulee ihanampaa luonnon äärellä. Kun aamukahvit saa juoda mäntymetsää tai tyyntä järveä ihaillen, kun lounaan jälkeen voi lähteä keräämään hetkeksi mustikoita jälkiruoaksi. Kolme kesää sitten olimme kaveriporukalla Vuokatissa loppukesästä, enkä varmaan koskaan unohda, kuinka uimme lämpimässä vedessä vähintään kolmesti päivässä. Naapurivaaran kodasta on tullut Vuokatin alueen suosikki ulkoilmaravintolani, jonne olen jo paristi paennut omien eväiden kanssa maailmaa karkuun.

Mahdollisuudet. Pidän siitä, että vaikka Vuokatti on aika omassa rauhassaan, pääsee Sotkamoon päiväretkelle ihan helposti. Jos vaikka pesäpallopeli tai paikalliset kakkukahvit kiinnostavat, ei tarvi kauaa körötellä. Sotkamossa on kaiken lisäksi kivoja kirpputoreja ja hyviä kahviloita (Makea Cafe!), joten ei tarvitse mihinkään huoltoaseman mikromunkkiin tyytyä.

Paikallisten Vuokatti-vinkkejä

Parhaat vinkit tulevat aina paikallisilta. Siksi minusta on mainiota, että Vuokatin ”Paikallista lomasi” -kesäkampanjassa tärppejään jakavat nimenomaan paikalliset: Sotkamon kunnanjohtaja Mika, ex-sprinttihiihtäjä ja Vuokatti Sportin tapahtumavastaava Ann-Mary ja paikallinen valokuvaaja Antti.

Selasin sivuilla läpi kolmikon Vuokatti-vinkkejä yleisestä kiinnostuksesta ja erityisesti heinäkuista lomaani silmällä pitäen. Oli mukava huomata, että oikeastaan tunnen paikkoja jo ihan hyvin. Pystyin monen vinkin kohdalla toteamaan kohteen olevan tuttu.

Mikan vinkeistän nostaisin suosikikseni Sotkamon Jymyn kotikentän. Kun viime kesänä pääsin pesäpallopeliin (hattara kädessäni), tuntui kuin olisin suomalaistunut kertaheitolla potenssiin kymmenen. Oli miljoona astetta lämmintä, ja valuin hikeä kuin jääkarhu savannilla, mutta onnistuin silti nauttimaan kaikesta täysillä. Oli niin hurmiollista, että kaikki Sotkamon parkkiruudut olivat täynnä, ja koko kylä oli oikeasti liikenteessä. Tiedättehän sellaiset sympaattiset metrilaku-henkiset tapahtumat, joissa sydän lepää? Pesisottelu oli juuri sellainen.

Myös rönttös-vinkki lämmintti: jos et tiedä, mikä on rönttönen, suosittelen selvittämään.

Antti vinkkaa tärppejään erityisesti perheitä silmällä pitäen, mutta olen huomannut, että perhevinkit uppoavat yleensä hyvin tällaiselle lapsenmieliselle. Olimmehan Jannen kanssa monta tuntia pari talvea takaperin Vuokatin SuperParkissa (legendaarinen tarina siitä, kun trikooni repesivät täysin riippuessani kiipeilyseinällä) ja useamman kerran olen kiikkunut myös Vuokatin seikkailupuiston radoissa. Antin vinkeistä on pakko päästä ainakin näiden ääreen: Pieni-Pöllyn huipun laealla oleva kuru sekä riehumispäivään uudistettu lumilautatunneli, jossa varmasti melskattaisiin mieluusti isoveikan kanssa.

Anna-Maryn tärpit innostavat liikkumaan. Hänen tekstinpätkää lukiessaan into nousi etenkin luonnonvesiin pulahtamisista: Pisterinniemen vähän vaikeammin tavoitettavat uimarannat kuulostavat juuri sellaisilta, jotka haluan tavoittaa. Joko-tai-mieleni spottasi hienosti myös premium-elämykset: Harmonyn Span hemmotteluhoidot ja Hotel Aatelin.

3 tärppiäni Vuokattiin

Vesiurheilukeskus

AIVAN huikea paikka, johon olen ennättänyt jo suunnitella vaikka minkälaisia juhlia, mutta joista en ole pitänyt yhtiäkään vielä. Vielä! Vesiurheilukeskuksessa on sellaista lungia, välitöntä tunnelmaa, ja tunnit humahtavat ohi hetkessä. Pienen lammen vesi on usein kesäisin ihanan lämmintä ja vedessä onnistuu niin kaapeli-wake-board kuin SUP-lautailu. Lammen päässä kelluu saunalautta, jossa voi ottaa löylyt, lötkötellä riippumatossa tai skeitata rampissa. Viimeistä lukuun ottamatta otan mielelläni (ja isolla innolla) osaa kaikkeen.

Haapala Bnb

Viime vuonna avattu Haapala Bnb on sisarusvaljakon perintötila, joka on nyt muokattu uniikiksi majapaikaksi, ravintolaksi ja panimoksi. Tila henkii vanhanajan tunnelmaa, mutta on kuitenkin oikealla asenteella ja asiakaspalveluotteella ajassa kiinni. Aika on pysähtynyt, ruoka herkullista ja unet makoisia.

Huuskolan tilan jäätelöt

Täällä huomasin viime kesänä olevani kypsä aikuinen: tilasin ensikertaa rommi-rusinajäätelön, hetkeäkään harkitsematta. Paikan päällä tehtävät herkkujäätelöt myydään söpön maalaistalon jäätelökioskista ja pihalla on pöytiä ja päivänvarjoja, joiden alle tötteröihin pääsee keskittymään. Voisin veikata, että ympärillä häärii ja pyörii jotain eläimiäkin, mutta niitä en kyllä rommijätskiltäni muista.

Mutta laajemman listauksen kesä-Vuokatista pystyn antamaan vasta heinäkuun jälkeen, sillä nyt on kulunut jo useampi vuosi, kun olen viimeksi ollut siellä kesäaikaan. Lämmetköön kirkkaat vedet siis entisestään, jotta pääsen kuukauden päästä hyppäämään pommilla veteen.

Oletteko te käyneet tai viettäneet aikaa Vuokatissa tai Sotkamon alueella? Löytyykö salaisia vinkkejä, joita voisin reissullani hyödyntää?

Itä-Suomeen käy matka nytkin, kun pikkubussi kulkee kohti Kuhmoa ja melontavaelluksen aloitusleiriä. Stereoista soi Suomi-klassikot ja järkytyksekseni osaan kaikki sanat ulkoa. Siis antaa tulla Arttu Wiskari, Aki Sirkesalo tai Gimmeliä, niin täältä lähtee! Voi uniikki, ihana kesä-Suomi.

-Henriikka

Nyt, kun jaksoit lukea loppuun, paikallisten Vuokatti-vinkkeihin pääset täältä
Ryhmäkuva järvestä: Joonas Ojala

Viimeinen koulureissu: Neljän päivän melontavaellus Jongunjoella

Näissä kuvissa temmellettiin totaalisen sienimanian huurruttamina alkusyksystä Tammelan Torronsuolla. Minulla on kaulassa uusi keltainen sieniveitsi, vierellä uusi sininen koulukaveri – tai siis, kouluystävä.

Näitä retkiä on ollut ja mennyt. Kuluneena vuonna olen nukkunut lukemattomia kertoja ulkona: välillä laavussa, välillä teltassa ja toisinaan taivasalla. Joskus olen herännyt sateeseen, joskus uskomattomaan auringonnousuun. Välillä olen kulkenut kanootilla, välillä pyörällä, usein jalan. Sienien lisäksi laavulla on nähty tortilloja, suklaa-aprikooseja, juustotarjottimia, munakokkelia, nuotioleipää ja vaikka mitä sellaista, jota mielelläni söisin nytkin. Sen sijaan vatsani kurnii, ja koitan syödä jääkaapistani löytyviä viimeisiä jämiä. Äsken kävin Forssan Prismasta haalimasta itselleni tulevalle reissulle ruokaa: irtokarkkeja, valkosipulisirkkoja ja sen sellaista.

Huomenna starttaa nimittäin kouluvuoden viimeinen reissu. Neljän päivän melontavaellus Itä-Suomen Jongunjoella muutamalla extrapäivällä esimerkiksi Kolin maisemissa.

Vuokramökki alkaa olla pikkuhiljaa siivottu ja tavarat kasattu Ikea-kasseihin. Aamulla puoli seitsemän aikaan koulukaverit kaartavat pihaan ja nappaavat minut tavaroineni. Pystyn jo nyt kuvitella, miten pihalla olen tuohon aikaan. Silmät ummessa ja mieli ties missä. Onneksi ostin autoon evääksi prinsessaleivoksia ja kirsikoita. Sormet ristiin, että reissupakun tuuletus on saatu korjattua.

Tuntuu hullulta, että tähän ne koulureissut sitten loppuvat. Samalla porukalla voimme tietysti tulevaisuudessa kiertää vaikka maailman, eihän sitä kukaan kiellä, mutta tuskinpa kierrämme. Onneksi johonkin sympaattiselle laavulle voi porukan aina kutsua ko’olle, vaikkemme olisikaan enää toistemme arki.

Meinasin kirjoittaa, että iloitsen kyllä siitä, että kokoaikainen pakkaaminen ja purkaminen loppuu… kunnes tajusin, että tuskinpa loppuu. Kyllä tällainen rinkkaelämä taitaa ihan hyvin sopia minulle. Ainakin siihen saakka, kunnes löydän jonkun hirsisen rauhan tyyssijan jostain metsän laidalta, jossa olen valmis viettämään vähän pidemmän aikaa, keittämään aamuisin mutteripannukahvia ja iltaisin teetä nokkosista ja muista pihan villiyrteistä. Jossa kuivattelen pellavalakanani pihalla poutapäivinä ja vien patjan ja petivaatteet kunnon pakkasella pihalle. Ainakin siihen saakka.

Huomenna istutaan autossa, mutta onneksi jo perjantaina kanootissa. Iik! Jee!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Korkea kynnys olikin matala: Ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa

Kaupallinen yhteistyö: Kansallismuseo

Tämän jutun kirjoittaminen osoittautuu varmaan samanlaiseksi asiaksi kuin Kansallismuseossa käynti: rimaa aloittamiselle luulee täysin turhaan korkeaksi. On vain niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin.

No, aloitan keskeisestä: Kävin toissapäivänä elämäni ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa. Vietin Idan kanssa aivan ihanan, miltei taianomaisen sunnuntaipäivän Kansallismuseossa ja sen pihapiirissä. Jälkikäteen olen vain ihmettelen miettinyt, että olipahan kerrassaan tunteentäyteistä ja mukavaa.

Miksi en ollut koskaan käynyt Kansallismuseossa?

No, ensinnäkin: skippasin Bulgarian Sunny Beachin rantaloman vuoksi yläkouluaikojen luokkaretken, jolla Kouvolasta saakka käytiin. Siinäpä teille 2000-luvun alun Suomea yhden lauseen muodossa, monessa eri kerroksessa.

Toiseksikin, eli perimmäinen syy käymättömyyteen, kansallismuseottomuuteen: se on ollut minusta vähän pelottava, vähän etäinen, vähän viileä. En ole tiennyt, että siellä voisi olla jotain minullekin. Olen ajatellut, että Kansallismuseossa on lähinnä haarniskoita ja vanhoja, suomalaisia hilkkoja ja henkseleitä.

Ja siis tiedänhän minä, että siellä on ollut vaikka mitä kiinnostavaa: jengihän jonotti barbejakin näyttelyn viimeisenä päivänä tuntitolkulla. Jossain takaraivossa on kuitenkin kolkuttanut vanhasta jäänyt epäilys, joka on nostanut kiviset portaat valtavan korkeiksi.

No, eivät ne sitten niin korkeat olleetkaan. Kauniit lähinnä. Jaksoin ja pystyin kivuta ne varsin hyvin ja hymyllä.

Kansallismuseossa on käynnissä tällä hetkellä Nick Brandtin valokuvanäyttely Inherit the Dust. Se on esillä 1.9.2019 saakka. Brandtin teemat liittyvät aina katoavaan luontoon – luontoon ennen kuin ihmiskunta suurelta osin tuhoaa sen.

Tähän näyttelyyn brittiläissyntyinen valokuvaaja on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä. Näyttelyn idea on, että valokuvaaja on vienyt kuvauspaikoille eläinten valokuvia niiden realistissa ko’oissaan.

Enempää en halua paljastaa, etten paljastaisi liikaa. Vaikuttavista panoraamakuvista koostuva näyttely on kuitenkin ollut sen tuottaneen Fotografiskan tähänastisista suosituin näyttely.

Näyttely on tunteita sekä ajatuksia herättävä ja vaikuttava. Olisin tosi itse kaivannut kuviin vähän dokumentaarisempaa otetta: koko näyttelyn idea on niin mieletön, niin olisin varmaan saanut ideasta vielä enemmän irti, jos kuvat eivät olisi näyttäneet niin paljon siltä kuin valokuvat olisi editoitu kuviin jälkikäteen. Ehkä värit tai mustavalkoisuus olisivat toimineet seepia-henkeä paremmin?

No, oli miten oli, näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen. Valtavien kuvien yksityiskohtiin pystyy pureutumaan näyttelytilassa paljon paremmin kuin minkään somekuvien kautta, ja kuvien lähitiirailu lieneekin yksi parhaita asioita koko kokemuksessa. ”Katso Ida, tuolla paikallisella miehellä on tuollainen käsikoru. Hieno.” ”Katso, miten surullinen vauva. Ihan kamalaa.” Leijonat veivät jylhyydellään eläinten herättämien tunteiden määrästä voiton. Vitsi ne ovat upeita eläimiä. Ja että ihmiset osaavat sitten olla tyhmiä.

Olimme itse ilmaisella (tai siis pääsylipun hintaan kuuluvalla), 45-minuuttisella opastuskierroksella. Niitä on nyt kesäkuussa joka sunnuntai ja heinä-elokuussa aina tiistaisin ja torstaisin.

Olen vähän sellainen museokävijä, etten jaksa kovin paljon kerralla. Mieleni ärsyyntyy positiivisesti kaikesta mitä aisteilla voi irti saada, ja museoissa ärsyketulva on valloittavan suuri. Sen vuoksi joudun pätkimään museokäyntejäni osiin – tälläkin kerralla kiersin ajan kanssa ja hartaudella vain tuon valokuvanäyttelyn.

Koin ennen jotenkin huonommuutta ja lievää häpeää siitä, etten pysty olemaan museossa koko päivää tai että viimeistään parin tunnin jälkeen kaipaan vähintään kahvitaukoa. Suorittaja minussa pyrki itsepintaisesti pintaan, minkä lisäksi tuntui, että maksetulla pääsylipulla olisi revittävä kaikki mahdollinen irti ja viettää museossa avaamisesta aina sulkemisaikaan saakka.

Onneksi olen muuttanut linjaani aika vahvasti. Vähän, mutta syvemmin toimii minulle paremmin. Ja nykyään voin ihan avoimesti myöntää, että museokahvilat ja -kaupat ovat usein museovierailujen kohokohtia. Näyttelyistähän ei koskaan tiedä, mutta leivos on aina leivos.

Tälläkin kertaa pidettiin ihan kunnon lounastauko. Tarjolla oli kookos-kanakeittoa, mutta pyydettäessä kasvisversio löytyi keittiöstä kivasti lautasannoksina. Istuimme pitkään ja ajan kanssa pihapöydässä ja vaihdoimme kuulumisia.

Hyvänen aika, että mekin olemme tunteneet jo niin pitkään! Oliskohan ensitapaamisemme ollut 2012 vai 2013? Ensimmäinen kontaktimme oli, kun loppuvuonna 2011 Ida kommentoi blogiini (olin juuri aloittanut blogini ja olin ihan, että ”whaaaaat mitä tää söpö ja cool Ida kommaa XD APUA!”):

”AIII ihania kuvia!!! Odotan lissseee!”

Samanlainen olo oli sunnuntaina. Tuntui, että päivä rullaili kevyesti eteenpäin, ja tunnit hujahtelivat. On aika harvinaista ja tosi arvokasta, että ystävän kanssa on niin helppo olo, ettei asiaa ajattele kertaakaan. Odotan lissee!

Olimme valinneet Kansallismuseo-päiväksi juuri sunnuntain, koska silloin pihaan levittäytyi myös suosittu Vintage-tapahtuma. Niin yksityishenkilöt kuin erityisliikkeetkin myivät vaatekaappiensa vintage-helmiä, teemaan sopivia sisustusesineitä sekä muita menneiden vuosikymmenten antiikkiaarteita. Myyntipaikat ovat ihan ilmaisia, aika harvinaislaatuista ja kivaa. Pihalla oli myös jätski- ja kahvikärryjä, joten söimme söpöt ja vegaaniset tikkujätskit, Popsykkelit.

Emme olleet itse tällä kertaa ostohousut jalassa, vaan haahuilimme ympäriä alkukesäisen vihreää pihaa katsellen ja ihaillen kaikkea. Löysin minä vahingossa yhden pinkin puuvillamekon kympillä, myyjän mummon peruja.

Paviljongissa pyöri myös Vintage-karaoke, joten korvat saivat nauttia klassikkoja ja vanhoja helmiä. Ida ei lähtenyt kanssani tulkitsemaan Virve Rostia, vaikka maanittelinkin. ”Päivänvalossa, no ei todellakaan!”

Kansallismuseon Kesäpiha toimii muuten jo viidettä kesää. Koko kansan yhteisessä ulkoilmaolkkarissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja sinne voi kaavailla myös oman sopivan tapahtuman.  Kansallismuseo itse kuvailee, että paikassa voi visioida ja uudelleen tulkita ’kansallisen’ käsitettä ja Suomi-kuvaa. Kesäpiha kannustaa ja haastaa
erilaisia yhteisöjä luomaan ja tuottamaan omia käsityksiään ’kansallisesta’, tuomalla
sisältöä paviljonkiin ja sen ympärillä aukeavaan pihapuistoon.

Päivän koskettavin hetki oli puutarhassa, keltaisen kirjoituskoneen ääressä. Runoilija Vinski Valos päivysti tapahtumassa ja hänen pöytäänsä saattoi istahtaa, jos tahtoi hetkessä laaditun henkilökohtaisen runon aiheesta kuin aiheesta.

Ja tietysti me istahdimme! Mielen päällä oli paljon asioita, ja kun Vinski sitten kyseli tukisanoja ja mahdollisia teema-aihioita runolle, niin sanoja ja lauseita vain tulvi ulos suusta. Lopulta runoilija luki tekeleensä ääneen. Pidättelin itkua jo siinä vaiheessa, kun runoa kirjoitettiin, vaikken tiennyt siitä vielä mitään.

Maailma tarvitsisi kyllä enemmän runoja. Vinskistä inspiroituneena kirjoitin itsekin kaksi nopeaa bussimatkalla Helsingistä Tammelaan.

Sokeriksi pohjalle jätimme museokaupan, jonka kiertämistä odotin innolla. Paikka on avara ja valoisa, kaiken kaikkiaan tosi upea. Tuotteita on hyvin valikoitu kokonaisuus, jossa korostuu taide, kotimaisuus ja perinteisen ja modernin kohtaaminen.

Aivan spesiaalia olivat kaupassa myytävät marjamehut ja -hillot. Miten täydellisiä kotiinviemisiä erityisesti turisteille, miksei muillekin!

Kaikkein kauneinta ja tyylikkäintä oli kuitenkin Kansallismuseo Collection, joka näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa aika kattavasti. Kyseessä on uniikki Kansallismuseon oma mallisto, joka on saanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä, Kansallismuseon näyttelyistä ja kokoelmista. Malliston ovat suunnitelleet Saija Halko, Johanna Gullichsen, Mari Isopahkala, Katriina Nuutinen, Julia Männistö sekä ensæmble duon Alisa Närvänen ja Elina Peltonen.

Itse asiassa malliston muistikirja (alla kuvassa) kiinnitti huomioni samantien. Se on aivan täydellisen ihana kesäkirja runoille ja ajatuksille erivärisine, tyhjine sivuineen ja valokuvineen. Odotan, että pääsen täyttämään sitä.

Sanoin jossain vaiheessa näyttelyopastuksessa Idalle, että minusta on kiva, että täällä on kaikenlaisia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri taustoista, eri syistä näyttelystä kiinnostuneita, siis kaikin puolin erilaisia. Yleensä sellaiset paikat ovat aina kiinnostavia ja niissä on mukavaa sekä rentoa olla.

Ja niin kuin alussa kirjoitin, ensikäyntini Kansallismuseoon sai riman matalaksi. Ei museon tai näyttelyiden laadun suhteen, päinvastoin. Mutta ymmärsin paikan olevan myös minua varten ja että sillä on todella tarjota vaikka mitä.

Kansallismuseo on kansanmuseo, se oli tärkeä huomata.
Menen varmasti pian uudestaan.

-Henriikka

Ps. Kansallismuseon museokauppa tarjoaa tuosta muistikirjankin sisältävästä Kansallismuseo Collection -mallistosta lukijoille -20%. Sano kassalla koodi ”AAMUKAHVILLA”.

Kuvat: Ida Hanhiniemi / 365 days with Ida, oma edit

Koulua jäljellä 2,5 viikkoa: mitä seuraavaksi?

Se loppui lopulta aika äkkiä. Koulu.

Viime vuonna, heinäkuun alussa, aloitin luonto- ja eräoppaan opinnot Eerikkilän urheiluopistossa. Sen verran olen sitä luukuttanut (rasittavuuteen saakka), ettet ole kyllä seurannut kovin innokkaasti juttujani, jos se seikka on mennyt ohi.

11 kuukautta on pian takana, ja valmistujaiset häämöttävät kahden ja puolen viikon päässä. Jos viimeiset tentit (kasvitunnistus- ja yleistentti) menevät läpi, minulla on pian uusi ammatti. Olen irtisanonunt vuokramökkini, josta luovun torstai-aamuna, kun lähdemme vielä viikon reissuun ja melontavaellukselle Itä-Suomeen Jongunjoelle. Juhannuksen työvuoron ja viimeisen kouluviikon luuhaankin täällä koditta.

Sitten kaikki olisi ohi. Ihan noin vain.

Luulin pitkään, että tippuisin koulun loputtua valtavaan kuoppaan, loputtomaan tyhjiöön, niin tottunut olen näihin rutiineihin, rakenteisiin ja ihmisiin – nimenomaan näihin ihmisiin yhdessä porukassa.

Vaan kummasti se ihmismieli pitää huolta itsestään. Sillä nyt alkaa tuntua, että jo riittää. Tulen varmasti kaipaamaan tätä kaikkea aivan hurjasti, mutta tuntuu huojentavalta ajatukselta, että muutaman viikon päästä hoidettavana on pelkästään työ, eikä täyspäiväinen opiskelu siihen päälle. Alan olla pakettiin aika väsynyt. Vuosi riittää tähän putkeen, jotta jaksan taas tulevaisuudessa opiskella vaikka mitä lisää.

Mutta mitä kahden ja puolen viikon jälkeen? Kun minulla on uusi ammattitutkinto, pitkästä aikaa jälleen vain yksi koti ja päiväjärjestyksestä irronneet 4–5 työpäivää.

En suoraan sanoen tiedä. Kaikki on aivan auki. Se ei tunnu kuitenkaan yhtään ahdistavalta, vaan ihan hyvältä. On hyvä päästä vähän lepuuttamaan aivojaan ja ajatuksiaan, punnitsemaan prioriteettejaan. Yritän johonkin väliin iskeä lomaviikonkin. Sellaisen, etten edes koskisi someen.

Kesäkuun loppuun vietämme opiskelukavereiden kanssa vielä kunnon päättäjäisviikonloppua, heinäkuun olen Helsingissä ja kotimaan reissuilla. Piipahdan minä muutamaksi päiväksi Viroonkin! Elokuussa reissailen vielä vähän ja tasaan arkea, ennen kuin lähden elokuun lopussa äitini kanssa kolmeksi viikoksi reilaamaan.

Siinä on kaikki mitä tiedän. Siis ihan kaikki. Kun syyskuussa palaan reililtä, saattaa elämä olla taas jotain ihan muuta ja uutta, sillä nyt se on edessä totaalisen tyhjänä ja odottavana. Mutta sen tiedän, ettei paluuta entiseen, ylikuormittavaan toimisto-sisätyöhön ole. Minä haluan mennä ja tehdä, olla paljon pihalla ja oppia uteliaasti uutta. Tiedän minä siis sittenkin jo sen.

-Henriikka

hattu/KN Collection (2018), hame/second hand (2017), laukku/& Other Stories (2014?),  toppi/COS(2016)

Noniin, avaan vihdoin keskustelun rahasta

Kaupallinen yhteistyö: Säästöpankki

Raha. Mikä ihana, kamala, kimurantti aihe. Minusta se on kuitenkin ennen kaikkea kiinnostava.

Olen kiinnostunut rahasta, sen liikkeistä, sen kuluttamisesta ja säästämisestä, sen mahdollisuuksista. Enkä nyt tarkoita, että olen kiinnostunut tienaamaan miljoonia, että yritykseni tulisi listautua pörssiin ja että haaveilisin heitteleväni seteleitä sinne sun tänne, vaan olen kiinnostunut rahasta teemana ja ilmiönä – on mielenkiintoista huomioida omaa ja muiden ihmisten rahankäyttöä ja rahaan liittyviä ajatuksia. Raha on tehty ihmisiä varten ja se yhdistää kaikkia, tavalla tai toisella.

Siksi olen todella innoissani, että kirjoitan vihdoin rahasta. Rohkeus raha-asioihin tarttumiseen löytyi vihdoin, kun Säästöpankki pyysi minua lähettilääkseen – joskus monisäikeisten asioiden esiin nostamiseen tarvitaan vähän ulkopuolista tsemppiä. Loppuvuonna tulenkin kirjoittamaan ja jakamaan ajatuksiani ainakin rahastoista ja säästämisestä, sekä talousasioista yrittäjän näkökulmasta. Iik! Kivaa!

Päällimmäisiä ajatuksiani rahasta

Vaikken ole koskaan haaveillut rikastumisesta (enkä itse asiassa ole koskaan edes lotonnut!), haluaisin rahaa tietysti löytyvän. Olisi helpottavaa voida aina taloudellisesti hyvin.

Päällimmäinen ajatukseni rahasta ja rahankäytöstä on kiitollisuus siitä, että sitä on ja sitä on aina ollut. Se, etten ota rahaa vastaan itsestäänselvyytenä, on taatusti perua kasvatuksestani, jossa muistutettiin aina vähäosaisemmista ja jossa korostettiin ihmisten yhdenvertaisuutta taloudellisesta tilanteesta piittaamatta.

Toinen ensimmäisinä mieleen nousseista ajatuksista on toive siitä, että rahaa olisi aina sen verran, että sitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella. En kaipaa mitään hääppöisyyksiä ollakseni onnellinen, tälläkin hetkellä saan paljon enemmän kuin itse tarvitsen. Olisi kuitenkin kiva tienata rahaa tavalla tai toisella aina sellainen summa, ettei ajatus rahan puutteesta olisi kokoaikaisesti mielessä päällimmäisenä.

Millaiseen rahakulttuuriin olen kasvanut?

Olen saanut kasvaa perheessä, jossa rahaa ei olla pidetty itsestäänselvyytenä. Äitini on ollut fysioterapeutti, ja isäni veturinkuljettaja niin kauan kuin muistan, joten rahaa on kyllä aina ollut, mutta neljän lapsen perheessä ei kuitenkaan mässäilty rahavirroilla.

Säästämistä sekä rahan harkittua ja itsenäistä käyttöä on korostettu lapsesta saakka – laina oli laina, joka kuuluu maksaa takaisin, ja meillä oli jo alle kouluikäisinä omat lompakot ja säästölippaat, ja viikkorahoilla on aina saanut tehdä mitä tahtoo. Viikkoraha oli markka-aikaan hurjat seitsemän, josta se muutti muotoaan 1,5 euroon ja nousi korkoa aina lukion loppuun saakka vajaa viiteen euroon viikossa.

Muistan myös, että iloitsin jo lapsena säästämisestä: jos säästin jonain viikkona saadut seitsemän markkaa, oli seuraavalla viikolla karkkirahaa jo 14 markkaa. Siis aivan valtavasti! Usein karkit jäivätkin ostamatta, kun tajusin niiden olevan aika pian poissa pussista. Sen sijaan saatoin säästää johonkin arvokkaampaan asiaan, esimerkiksi Lidlin kannettavaan CD-soittimeen, kavereiden joululahjoihin tai Bodyshopin kylpykuuliin. Myös työnteon ja samalla tienaamisen aloitin heti, kun se oli sallittua. Oli mainiota olla muka vastuussa itsestään, vaikka se olikin tietysti todella pitkään melkoinen illuusio.

Olen kuitenkin onnellinen myös siitä, että vaikka perheessäni pidettiin rahaa arvossa, se ei ollut millään lailla keskiössä. Sen kautta ei määritelty asioiden tai ihmisten arvoa, sen puutteesta ei valitettu tai sen olemassaoloa ei sen kummemmin hurrattu. Joskus vanhempien palkkapäivinä söimme Kouvolan Lakritsia, joka oli niin tuoretta, että siitä pystyi muovailemaan pieniä hahmoja kuin muovailuvahvasta. Muuta ilonpitoa palkkapäivä ei tuonut tullessaan ja hyvä niin. Myöhemmin vanhemmat ovat kertoneet, että tiukkojakin aikoja oli, mutta huoli niistä ei onneksemme laskeutunut lasten harteille. Puuro voisilmällä oli ruokaa siinä missä kanankoivetkin, jopa parempaa.

Uskallanko puhua rahasta?

Olen aina ollut aika avoin puhumaan rahasta. Oikeastaan olen aina ollut aika avoin puhumaan mistä tahansa, minkä vuoksi rahakin näyttäytyy vain yhtenä teemana kaikista.

Feministin siemen minussa löytyi jo nuorena. Olin todella tarkka jo teini-ikäisenä siitä, että saan samaa palkkaa samasta työstä kuin työkaverikin, oli hän sitten tyttö tai poika. Tämä naurattaa vähän jälkikäteen, sillä kesätöiden kaltaisten pätkätöiden palkka määräytyi aina suoraan jostain taulukosta iän ja kokemuksen mukaan. Mutta vaikken saanutkaan silloin hilattua palkkaani ylöspäin, ehkä tämä kuitenkin nosti yleisesti rohkeuttani tarttua reilusti palkkakeskusteluun ja nostaa kissaa pöydälle uudestaan ja uudestaan.

Ensimmäinen todellinen rahakeskusteluni taisi olla opiskellessani Jyväskylässä keväällä 2011. Tein töitä opintojen ohella sanomalehtimyyjänä kauppakeskuksissa ja eri oppilaitoksissa ja koin palkkauksessa ison epäkohdan: palkka alkoi juosta vasta tietystä hetkestä, vaikka ennen sitä tapahtui jo paljon pakollista työntekoa. Eräänä päivänä suoristin ryhtini ja kuljin pomoni puheille. Sain artikuloitua asiani selvästi, vaikka rohkeus vaatikin silmät vähän kosteiksi. Samoin kävi pomolleni, joka hämmentyi täysin, mutta keskustelun pohjalta muutti kuitenkin palkkauskäytäntöä. Muistan edelleen tyytyväisyyteni muutoksesta. Oli olo, että olin saanut vaikuttaa siihen, että oikeus minulle ja työkavereilleni tapahtui.

Muutoksia rahapuheessani

Lähivuosina olen kuitenkin huomannut erään muutokseni rahapuheessani. Rahasta oli paljon helpompi puhua silloin, kun sitä tienasi vähemmän ja jollain vähemmän etuoikeutetulla tavalla. Sitä mukaa, kun kuukausittaiset tai vuosittaiset tulot ovat kasvaneet, on kasvanut myös kuilu keskustella asiasta niiden kanssa, joiden palkan tiedän olevan omaani alempi. Toisinpäin ongelmaa ei ole itselleni olemassa.

Maagiseksi rajaksi koen 3200 euron kuukausipalkan. Koen sen oikein hyväksi palkaksi, mutta kuitenkin vielä sellaiseksi, jonka mainitseminen ei aiheuta kohahdusta ympärillä. Jollekin tämä palkka ei ehkä ole mitään, mutten itse koskaan kuvitellut tienaavani niin paljon ja kun nyt olen ylittänyt tuon kuukausipalkan jo usean vuoden ajan, olen joutunut miettimään rahapuheitani uudestaan. Kuka kokee alemmuutta, kuka ylemmyyttä? Rakentaako rahapuhe samalla tahtomattani kuilua minun ja keskustelukumppanien välille? Vaikuttaako kertomani palkka kuulijan ajatuksiini minusta? On helppo olla avoin rahapuhuja, kun palkka määräytyy suoraan taulukosta, tai kun omat vastaukset eivät kohauta kansaa.

En kuitenkaan koe, että rahapuhe on ainoastaan puhetta omasta, kaverin tai naapurin palkasta. Haluaisin, että rahakeskustelu ymmärrettäisiin paljon laajemmin ja että asioita voitaisiin käydä yhdessä eri lähtökohdistakin: esimerkiksi säästämistä ja sijoittamista, sitä taloudellista hyvinvointia, voidaan käsitellä vaikka sen seitsemän markan viikkorahan kautta. Samaa korosti myös Säästöpankki, kun tapasin heidän asiantuntijoitaan muutama viikko sitten heidän toimistollaan – heiltä opin myös tuon sanaparin ”taloudellinen hyvinvointi”. Rahakeskustelu ei ole vain rikkaimpien keskustelu, vaan kuuluu ihan jokaiselle. Mitä erilaisemmista lähtökohdista ja toisaalta myös arvopohjilta sitä voidaan käydä, sitä rikkaampaa ja monipuolisempaa se on.

En usko myöskään, että oma hyväosaisuuteni häpeily auttaa ketään, päinvastoin. Jokainenhan voi nimittäin itse päättää, minne rahansa sitten sen saatuaan ohjaa. Raha on saatava kiertoon, that’s how it is.

Rahankäyttötottumuksistani

Tällä hetkellä rahankäyttöni kulkee rutiinilla, mutta kaipaisi myös ravistelua. On käyttötili, lainanhoitotili ja yritystili, joiden välillä raha kulkee virtuaalisina numeroina näppärästi. Käteistä minulla ei ole juuri koskaan. On asunto, kesämökin osuus, muutama osake, rahasto ja vähän jotain irtaimistoakin, josta voisi ehkä myymällä saada jotakin.

Rahaa menee eniten asuntolainaan ja vastikkeeseen, kauppaostoksiin ja ravintoloihin, harrastustavaroihin, matkustukseen ja eri järjestöjen kuukausilahjoituksiin. Yllättävän paljon rahaa käytän myös kauneudenhoidonpalveluihin: kampaamoon, kosmetologiin ja muihin näennäisesti turhiin, mutta itselleni tärkeihin asioihin, joihin mielellään panostankin. On toki myös huomioitavaa, että bloggaajan roolissa tuotenäytteitä tulee kotiin niin paljon, että esimerkiksi vaatteisiin ja kosmetiikkaan ei tarvitse käyttää rahaa puoliksikaan yhtä paljon kuin normikuluttajan. Tänä vuonna rahaa on kulunut myös Tammelan kodin vuokriin sekä eräopasopintoihin, joihin olen myös käyttänyt rahaa tosi mielelläni. Opinnot ovat tuoneet myös harrastustavara-lokeroon melkoisen menoerän: retkeilykin on melkoisen kallis harrastus, jos sitä haluaa toteuttaa kaikissa sääolosuhteissa.

Tykkään siitä, etten tiedä joka pennin kulkua tililläni. Excelöin yritystoimintaani tarkasti, mutta muuten oma taloudenhallinta on rennompaa. Välillä haaveilen siitä, että taulukoisin tarkasti kaikki menoni ja tuloni, mutta lopulta huokaisen aina helpotuksesta, etten käy edes verkkopankissa läheskään päivittäin. Mieleni on sellainen, että mietin järkevää kulutusta ja rahan kulkua muutenkin, automaattisesti, ja aloitan säästötoimet aina ajoissa alitajunnassa ennen todellista tarvetta. Tällaisen mielen ja toisaalta tällaisen elämäntilanteen rinnalle en ole kokenut tarvetta millintarkalle taloudenpidolle.

Sen sijaan säästämis- ja sijoittamisurani kaipaisi kunnon buustia. Varmaan puolitoista vuotta kalenterini laidan To Do –listalla on roikkunut kohta ”sijoittaminen”. Se on ollut itselleni yleinen muistutus siitä, että ottaisin asioista selvää, ja saisin sijoittamisen kunnolla aluilleen, että ottaisin sen maailman alkeista selvää. Jotain pientä rahasto- ja osakesijoittamista minulla onkin, yrittäjänä olen myös eläkesäästäjä, ja asunnonomistajana Helsingin keskustamme kodin voi myös helposti nähdä sijoituksena. Haluaisin kuitenkin vielä syvemmälle sijoittamisen maailmaan ja ymmärtää asioita paremmin. Luulen sitä paitsi, että tulevaisuudessa naiset tulevat olemaan sijoitusmaailman kuningattaria.

Mutta hyviä uutisia kaikille, jotka ovat jo sydämessään sijoittajia, mutta käytännössä eivät niinkään: paneudun sijoittamiseen ja rahastoihin loppukesästä.

Säästöpankin taloudellisen hyvinvoinnin lähettiläs

Säästöpankin tapaamisesta tuli minulle erittäin hyvä mieli. Pankkiasiat ovat tärkeitä ja henkilökohtaisia, enkä olisikaan lähtenyt yhteistyöhön, jos ajatukset eivät olisi menneet yhteen. Totesimme, että puhun monesta asiasta samaan tapaan kuin hekin: inhimillisesti, mutkattomasti ja rohkeasti.

Pidän siitä, että ymmärrän Säästöpankin someissa ja nettisivuilla olevaa kieltä, enkä koe itseäni tyhmäksi suurien ja pelottavien sanojen edessä, koska sellaisia sanoja ei ole. On mukavaa, että raha-asioita ei ajeta jonnekin kauas arjesta, sillä raha on todella olennainen asia ihan jok’ikiselle ihmiselle, jokapäiväisessä elämässä. Rahastakin voi keskustella lämminhenkisesti ja sitä voisi toden totta opetella aika moni ihminen.

Teille minulla olisi myös kysymys: Mitä te haluaisitte kuulla rahasta? Mitä haluaisitte kuulla rahastoista ja sijoittamisesta?

Yhteistyön myötä minulla on mahdollisuus haastatella ja käyttää apunani myös Säästöpankin asiantuntijoita, joten olisi hienoa, jos saisin vastauksia nimenomaan niihin kysymyksiin, joita teillä raha-asioista ja säästämisestä on. Kyselen samaa myös Instan puolella, joten pommita vapaasti aiheideoita missä tahansa kanavassa. Nyt kun raha-talk on aloitettu, jatkaisin tätä tosi mielelläni ihan kunnolla.

Joo, kyllä tämä on tosi innostava aihe! Poskeni ihan kuumenivat tässä näppäimistöä naputtaessa, ja tunnitkin vierähtivät vauhdilla.

Nyt kun lupaan juhlallisesti kirjoituksen lopuksi, että tuo ”sijoittaminen”-kohta lähtee To Do –listaltani loppuvuoden aikana, niin ehkä se ihan todella tapahtuu. Totta kai se tapahtuu.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Käsillä tekemisen ihmeellinen voima: oppeja dreijauskurssilta

Kulunut vuosi on muuttanut minua ja elämääni paljon. Paljon enemmän kuin mikään vuosi aiemmin. Muutos ei ole ollut yksin hyvää, mutta sitäkin on onneksi löytynyt paljon. Yksi erityisen ihana asia on, että olen löytänyt aivan uudella lailla käteni. Olen ymmärtänyt käsillä tekemisen ihmeellisen, parantavan voiman ja huomannut innostuvani käsitöistä.

On kyse ollut sitten aidan maalauksesta, puulusikan vuolemisesta tai sienten keräyksestä, ne kaikki ovat saaneet mieleni hyrräämään.

Ja käsien kautta olen löytänyt syvemmän yhteyden mieleeni ja ympäristööni, mikä on kai käsitöissä usein niitä käsiä olennaisempaa.

Syksyllä osallistuin dreijauskurssillekin, täysin kokemattomana, ja sieltä ovat nämä kuvien kolme astiaakin.

Menin kurssille unelmana tehdä astioita. Näin mielessäni söpöt kipot ja kupot.

Jos sitä vääntäisi ja pyörittelisi vikkelästi kahden päivän kurssilla vaikka kokonaisen, itsetehdyn astiaston.

Saavuin kurssille, Iittala & Arabia Design Centreen, Arabianrantaan. Mahtavan suorapuheinen kurssinvetäjä introsi viikonlopun kurssia ja totesi:

”Jos olette tulleet tekemään tänne kauniita, symmetrisiä astioita tai ylipäänsä täytettä astiakaappiin, niin olette kyllä väärässä paikassa. Oikeastaan tällaiset kurssit pitäisi vetää niin, ettei mitään saa säästää. Kaikki ensidreijauksella tehdyt savimöntit ovat kuitenkin niin hirveitä, etteivät ne edes päädy käyttöön kuin harvoin ja niiden valmistaminen ja polttaminen vie paljon resursseja. Kurssilla pitäisi keskittyä dreijaukseen, käsillä tekemiseen ja saven tuntuun käsien välissä – Kuinka savi käyttäytyy ja miten sitä oppii pikkuhiljaa käsittelemään niin, että sinä määräät sen muodon, eikä toisinpäin. Siitä kaikesta on kuitenkin kyse, ei valmiista tuotteista tai kauniista kupeista.”

Niin minä sitten dreijasin. Paukutin savipalaa pöytälevyyn ja sitten kiinni dreijaan. Katsoin sen pyörimistä ja yritin kaikkeni, että savi pysyisi kiekon keskellä. Välillä unohdin kostuttaa käsieni syrjiä, ja kiekko poltti pieniä palovammoja kämmensyrjiini. En vain malttanut ottaa rauhassa, niin kuin en melkein koskaan malta.

Teurastajahenkinen suojaessuni täyttyi savilänteistä ja sukkani samoin. Oli ihanaa touhuta niin, ettei sotkusta välittänyt lainkaan.

Olin saapunut kurssille yksin, enkä jaksanut tutustua ympärillä oleviin. He olivat muutenkin tullet kaikki pareittain tai porukoissa. Tutustuin vain paremmin käsiini ja mieleeni. Hermostuin uudestaan ja uudestaan, paukutin savea aggressiivisesti, hain kahvia, vedin henkeä ja jatkoin taas. Sitten jälleen hermostuin ja toistin kaavan. Välillä nauroin omaa typeryyttäni ja sitä, miten syytin savea kaikesta.

Opettaja nauroi minulle ja sanoi, että jos olin kuvitellut olevani heti hyvä, niin saan kyllä nöyrtyä. Että olisin varmasti aika pitkään vielä tosi huono. Sen jälkeen hän totesi, ettei se haittaa. Ettei kyse olekaan siitä, onko hyvä tai huono. Yritin uskoa häntä.

Sunnuntai-iltapäivällä olivat kurssin viimeiset hetket käsillä. Käteni alkoivat olla omasta kehnosta tekniikasta johtuen vähän liian naarmuiset, ja erityisesti mieli niin kovilla, että olikin aika jo lopettaa.

Kurssinvetäjä kehotti meitä nostamaan ne tekeleet polttoalustoille, jotka haluamme säilyttää. Hän korosti moneen otteeseen, että mitään, mille ei ole myöhemmin käyttöä, ei saa lasittaa ja polttaa. Pehmeän saven saisi vielä helposti uusiokäyttöön, mutta polttamisen jälkeen turhaksi jääneet kynttilänaluset ja mukintekeleet olisivat jätettä. Ongelmaksi itsellemme ja maailmalle. Säästin kolme nämä kolme astiaa, muhkuraiset ja vähän hupsut, mutta sellaiset joita kyllä käyttäisin. Tuntui hyvältä luopua muusta. Ylipäänsä kurssin aikana oli ollut vapauttavaa luopua ajatuksesta, että nyt tehdään sellaista, josta pitäisi syntyä jotain fyysistä, käsinkosketeltavaa.

En ole mikään käsitöiden ihmelapsi, todellakaan (Kurssilla oli yksi sellainenkin, ihanannäköinen mimmi, joka olisi varmasti pystynyt luomaan kokonaisen astiaston muutamassa tunnissa – mutten tietenkään verrannut itseäni häneen, sillä eihän kypsä aikuinen sillä lailla vertaile). Tällä hetkellä laadukkainta käsityötäni ovat Instagram Storyn kaunokirjoitus sormella puhelimenruutuun. Mutta olen tajunnut nauttivani puuhailusta. Ehkä siitä joskus tulee jotain, mitä voin kutsua jollain muullakin verbillä kuin ”puuhailla”.

Ja jos ei tule, niin ei se mitään. Tätä lausetta pitääkin toistella itselleni vielä jokunen kerta, jotta uskon itsekin.

-Henrikka

Uskolliset meikkisiveltimeni: ekologiset ja laadukkaat EcoTools-bambusiveltimet

Kaupallinen yhteistyö: EcoTools

Meikkipussissani kulkee aina vähintään yksi kunnon meikkisivellin – bambuinen, keskikokoinen yleissivellin, jolla sudin talvisin poskipunan ja kesäisin aurinkopuuterin kasvoille. Se on kulkenut uskollisesti mukana jo vuosia, valehtelematta ainakin yli viisi. Muistan sitä autuuden tunnetta, kun hankin sen vanhan tilalle: mitä ylellisyyttä oli tupsutella menemään unelmanpehmeällä siveltimellä entisen karkeuden sijaan.

Sivellin tai suti, niin kuin itse yleensä sanon, on EcoToolsin. Ostin sen joskus heräteostoksena tajutessani, että myös meikkisiveltimet voivat olla vähän (paljon!) ekologisempia ja silti laadukkaita.

Jos en aivan väärin muista, niin vuosi oli 2012, eli oli kulunut vuosi blogin aloittamisesta. (Silloin oli muuten muitakin hyviä juttuja ilmoilla, niin kuin keltainen kynsilakka ja ruskeat, tehottomat piilolinssit.) Samassa paketissa oli tuon paksumman ”yleissiveltimen” lisäksi nippu muitakin siveltimiä, pienempiä ja sirompia. Säännöllisellä pesulla ja huollolla kaikki niistä ovat edelleen käytössäni, mikä tuntuu tosi kivalta.

EcoTools on ympäristöystävällinen, edullinen ja laadukas meikkisivellinsarja, jonka valikoimiin kuuluu myös kylpy- ja ihonhoitovälineitä sekä hiusharjoja. EcoTools on täysin eläinystävällinen ja vegaaninen, ja tuotteissa käytetään kierrätysmateriaaleja. Myös tuotteiden varret tehdään uusiutuvasta bambusta, joka on yksi nopeimmin uusiutuvista kasveista maapallolla, mikä tekee siitä erittäin ekologista. Pakkaukset valmistetaan puuvilla- ja bambukuiduista, joten yksikään puu ei niiden vuoksi kaadu. Tässäpä näitä syitä, miksi sarja on moneen muuhun vastaavia tuotteita toimittavaan brändiin verraten todella vihreä.

Itse pidän näistä meikkisiveltimistä, koska ne ovat riittävän simppeleiltä, näyttävän kauniin yksinkertaisilta ja ovat kivoja kädessä. Vaikkakin nautin laadukkaista meikkituotteista, ei meikit tai siveltimet ole sellainen asia, johon olisin valmis laittamaan hirveitä summia rahaa. Siksikin EcoTools on edullisine hintoineen itselleni erinomainen brändi. Lähes kaikki yksittäin myydyt siveltimet ovat esimerkiksi kympin luokkaa, ja laajojakin settejä saa parilla kympillä.

Kylpytuotteet ovat tulleet uusimpana EcoToolsin valikoimaan. Kylpytarvikkeet on siveltimien lailla valmistettu ympäristöä kunnioittaen ekologisista materiaaleista ja ne sisältävät pehmeitä luonnonkuituja.

Olen juuri ottanut käyttöön tuon yllä olevassa kuvassa näkyvän kuivaharjan ja odotan siltä suuria. Jos olen ihonhoidossa yleisestikin vähä laiska, vartalonhoitohommissa olen aivan patalaiska. Kuivaharja kuorii kuolleen ihosolukon ja parantaa pintaverenkiertoa – eli poistaa sen harmaan sävyn iholta, mikä ainakin itselläni iholla on aina talvikauden jälkeen. Harjan hinta on siinä vajaan kympin luokkaa.

Supersöpö on myös pesukinnas, joka kuorii ihoa pesun yhteydessä hellävaraisesti. Kuorinta auttaisi varmasti myös siihen, etteivät ihokarvat pääse niin helposti kasvamaan väärinpäin ja karvatupet tulehtumaan. Kintaan hinta on noin femman. Kesäksi rantasaunaan tarvitsen ehdottomasti kunnon selänpesuharjan, niin huvittava klassikko kuin se onkin.

Muistan edelleen, kuinka ystäväni laittoi minulle ensi kerran aurinkopuuteria ollessani lukion ensimmäisellä Saksassa koulureissulla. Olo oli jotenkin kuninkaallinen, kun meikkisivellin sipaisi poskiluitteni ohitse.

Meikkisiveltimien käytössä itselläni olisi vielä paljon opittavaa, mutta on ollut ihana huomata miten paljon ne helpottavat. Muutama vuosi sitten en tiennyt vielä siveltimistä yhtään mitään, mutta niistäkin (niin kuin lähes kaikesta muustakin) oppii nopeasti lisää. Siinä missä sormella esimerkiksi luomelle saa levitettyä meikkiä aika suurpiirteisesti, saa erilaisilla siveltimillä paljon aikaan, vaikkei olisikaan mikään pro-sivellinkäyttäjä. Kannustan kokeilemaan ja vaikka mokailemaankin aluksi, niinhän sitä oppii.

Arjessa pärjään erinomaisesti omien taitojen kanssa, mutta juhla- ja erityistilanteisiin pyydän vielä usein ulkopuolista apua. Nautin aina niin paljon nähdä ammattilaisen kädenjälkeä kasvoillani – erinomainen sivellinkäyttö on taidetta. Oppisin kuitenkin mielelläni itsekin lisää meikkauksesta. Luulen, ettei homma ole niin vaikeaa, etteikö perusteita oppisi YouTubesta aika vikkelästi, sillä esimerkiksi EcoToolsinkin YouTubesta löytyy ohjeet kaikille siveltimille. Start the day beautifully -setti onkin yllättäen aika paljon näppärämpi, kun tietää millä lailla mitäkin sutia kuuluu käyttää.

Tosin noissa EcoToolsin sivellinpakkauksissa on aika kivasti aina hahmoteltu myös visuaalisesti ne spotit kasvoissa, joihin tuotteita kuuluisi käyttää. Itse opin ainakin pakkauksia tsekkaamalla jo aika paljon.

On kiva taustatieto, että EcoToolsin ovat perustaneet siskokset. Kai se oman läheisen siskosuhteen vuoksi jotenkin lämmittää jo pelkän ajatuksen tasolla. Vuonna 2008 perustetun brändin kulku on ollut voitokasta. Silloin kun itse hankin ensimmäiset EcoTools-siveltimeni, oli siveltimet vielä aika vaatimattoman näköisiä, valikoimakin paljon suppeampi ja ympyrät huomattavan paljon pienemmät. Sen jälkeen tuotteita on nostettu muuan muassa Oprah Magazinessa, ja Vanessa Hudgens on ollut niiden brand ambassador. Että ihan pienestä ekopiipertelystä ei tosiaan ole kyse.

Ja niinhän se oikeasti on, ettei ekologisuus tai ekoilu olekaan, eikä sen pidäkään olla, mitään piipertelyä! Ihan jokaisen valtavankin firman tulisi tarttua toimeen ja kääntää kelkkaa.

Vihreä on uusi musta, jos musta on koskaan musta ollutkaan. Vaikka hymy onkin kasvojen kaunein koristaja, kyllä sitä naamaakin kannattaa sutia vihreästi, jos kerran meinaa sutia.

-Henriikka