arkisto:

heinäkuu 2019

Pää ninja-kuntoon 2020

Kirjoitin toissapäivänä siitä, kuinka olen asettanut itselleni tavoitteen: Ninja-kuntoon 2020.

Eräs ystäväni luki kirjoitukseni ja laittoi viestiä: kai tiedät, että olisi paljon parempi aloittaa päästä kuin kropasta?

Tiedänhän minä. On vaan niin paljon helpompi sysätä pää sivuun ja keskittyä vartaloon. Punnerrukset kehittyy parissa viikossa, mieli on paljon kimurantimpi. Ojentajalihakset saa kasvamaan silmin nähden kolmessa kuukaudessa, henkinen kasvu on haastavampaa. Tulokset ovat selkeämpiä, helpommin mittaroitavissa ja ennen kaikkea nopeampia. Sopii minulle!

Mutta kyllä, ystävän viesti sai ajattelemaan. Ja vaikka kirjoitin jo tiistaina myös henkisestä hyvinvoinnista, tunnistan ystävän pilke silmäkulmassa, mutta silti tosissaan lähetetystä viestistä totuuden jyvän. Olen sellainen tyyppi, että ajattelen liikunnan ja kropan hyvinvoinnin pistävän mielenikin kuntoon ihan hokkuspokkus tosta noin vaan. Vaikka pidempiaikaista ja todellisempaa hyvinvointia syntyisi, jos tekisi hommat toisinpäin: keskittyisi mieleen ja antaisi sen motivoida aikanaan myös fyysiseen jaksamiseen ja kehittymiseen.

Ei ole helppoa, tämä ninjakuntoilu. Pari päivää on takana ja heti jouduin vähän muokkaamaan prioriteettilistaa: ensin pää, sitten muu kroppa.

Olen lapsesta saakka ollut sillä lailla kehollinen, että se mihin kroppani pystyy ja mitä sillä teen, on määrittänyt vahvasti ajatuksiani itsestäni. Liittyy varmasti ainakin vahvaan urheilutaustaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Edelleen esimerkiksi paljain jaloin lähellä liikuntasalin lattiaa tai nurmikkoa kokonaisvaltaisesti liikkuessani, tunnen jotenkin hahmottavani myös itseni ja oman persoonani paremmin. En usko, että tämä tulee muuttumaan, onhan piirre ollut minussa aina. Minun tulisi vain oppia pääsemään eroon ajatuksesta, että mieleni jotenkin seuraisi automaattisesti kehoni hyvinvoinnin tilaa. Että olisin jotenkin automaattisesti mieleltäni hyvinvoiva, jos kroppani jaksaa ja on voimakas ja energinen.

Luulen, että hyvin monessa kohtaa myös mielelleni paras ratkaisu on ulkoilla, liikkua tai ylipäänsä käyttää kroppaa. Mutta minun on nyt ystävän viestin lailla muistettava, mitä kannattaa pohtia aivan ensimmäiseksi.

Joten nyt, julkistan sittenkin vanhan sijaan uuden tavoitteen, jota lähden kärsivällisesti tavoittelemaan: Pää ninja-kuntoon 2020. Katsellaan sitten myöhemmin muuta.

-Henriikka

uimapuku/Halla x Halla, olkihattu/Marokon tuliainen

Heinäkuinen aktiiviloma: mitä tehdä Vuokatissa?

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

Hitaiden, tekemättömyydessään rentouttavien lomapätkien rinnalla rakastan aktiivilomia. Sellaisia että mennään ja tehdään suuna päänä, huiskataan systemaattisesti paikasta toiseen ja laitetaan koko kroppa likoon lomalla.

Viime viikonalku kului aktiivisesti Vuokatissa. Oli IHANAA. Ajattelin, että kerrankin kirjoitan päiväkirjamaisesti reissusta, päivä kerrallaan. Pääsette paremmin tunnelmiin ja ajatuksiin kiinni, kun kirjaan matkan kulua nostaen tiettyjä hetkiä ja fiiliksiä pinnalle.

Maanantai

Lähdin matkaan julkisiin luottaen, niin kuin usein tapana on. Junalla Kajaaniin ja siitä bussilla perille Vuokattiin. Junassa myytiin mansikoita Suonenjoelta ja ravintolavaunusta sai santsattua kahvia kuppiin. Kouvolaan saakka juna oli tupaten täynnä uusia varusmiehiä, kunnes sitten yhtäkkiä kaikki pienet kaljupäät jäivät yhdessä vähän pelokkaina, mutta uhotellen laiturille.

Nauratti, kun kävelin Kajaanissa juna-asemalta bussiasemalle kamppeitteni kanssa hirveässä hiessä todetakseni, että bussi olisi lähtenyt nimenomaan juna-asemalta. No, ottivat kyytiin hikisen reissulaisen onneksi kuitenkin, se on tärkeintä. Sitä paitsi toinen daiju oli tehnyt samalla tavalla, joten pääsimme nauramaan yhdessä.

Perillä Vuokatissa tuntui lempeältä. Saavuin illansuussa perille Holiday Club Katinkultaan ja kirjauduin Villas-huoneistooni. Kävin syömässä rapusalaattia hotellin O’Leareys-urheilubaarissa ja -ravintolassa ja hymyilin itsekseni omalle elämälleni, kun vetelin naamaani alkupala-popocorneja katsoen telkasta tapojani vastaan innokkaasti urheilua. Nautin yksin reissailusta kovasti, mutta välillä siihen herää, että esimerkiksi tarjoilijat ovat asiasta kovin kummissaan, ja ympärillä olijat katselevat, että nyt on kyllä muijalla jäänyt treffiseura saapumatta. Mitä vielä! Parhaassa seurassa, itsekseni.

Ennen nukkumanmenoa otin vielä kunnon suihkun, kunnes vedin pimennysverhot vielä korkealla killottavan auringon eteen ja sukelsin rapeisiin lakanoihin. Ai autuutta!

Tiistai

Tiesin veljeni saapuvan tiistai-keskiviikko-välisenä-yönä reissuseurakseni, joten olin pyhittänyt tiistain reissun rauhalliselle hyvinvointi-puolelle ja mielen rentoutumiselle.

Kipittelin herättyäni parinsadan metrin päähän Katinkullan hiekkarannalle aamu-uimaan, jonka jälkeen istuin ainakin tunnin kahvin ja aamiaisen äärellä hotellin aamiaisella. Lapset hihkuivat lasin takana näkyvää kylpylää, joka avautuisi tuotapikaa, ja minä hihkuin sitä, että pääsisin pian jumppaan ja lenkille.

Kympiksi hiihtelin trikoot jalassa hotellin liikuntasaliin, jossa osallistuin Body Balance -tunnille. Joogaa, pilatesta ynnä muuta yhdistävä ryhmäliikuntatunti oli sopivan rauhallinen mutta kuitenkin kehoa haastava itselleni siihen hetkeen. En muista, koska olisin edelliskerran osallistunut ryhmäliikuntaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja nostalgiahuuruisia tunteita vääntäessäni itseäni mutkalle. Juuri tällaistä liikunnan kuuluisi ollakin: matalarimaista, riittävän yksinkertaista ja kuitenkin sen verran ajatuksia vaativaa, ettei tunnin aikana ehdi pohtia muuta.

Tunnista voimaantuneena lähdin vielä juoksulenkille jumpan jälkeen. Kainuulaiset metsämaisemat ovat siitä haastavat, että pysähtelin vähän väliä kaiken kauniin ja mielenkiintoisen äärellä: oudosti mutkalle kasvanut mänty, rullalle vääntynyt tuohipalanen ja mustikkaa pukkaava metsä saivat kaikki sydämen läpättämään. No, onneksi ei ollut kiire.

Sitä paitsi juoksu otti sen verran aikaa, että sen jälkeen pystyi jo lounastamaan. Katinkullan Classic Pizza -ravintolan salaateista muodostui viikon aikana vakkariannoksiani.

Iltapäivällä otin usean tunnin työnteolle. Pidän töistäni – maileihin vastailusta, blogin kirjoittamisesta ja esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin vastailu on tosi kivaa, kunhan on aikaa. Ja erityisen kivaa se on silloin, kun on saanut jo päivän aikana liikkua tai olla pihalla. Sellaiset päivät, kun kököttää kahdeksasta kahteentoista tuntia ruudun äärellä, on oikeastaan totaalikaameita.

Illalla starttasi päivän ja koko reissun the hyvinvointi-ilta. Poljin hotellin punaisella vuokrajopolla muutaman kilometrin päähän Kainuuravintola Kippoon, jossa itse asiassa olinkin käynyt jo pari vuotta sitten kevätalven reissulla. Muistin ravintolan olevan tosi hyvä, ja oli ihana, ettei tarvinnut pettyä.

Tilasin pöytään päästyäni ensi hättään Kainuu-nimisen drinkin, joka tuotiin pöytään ihanasti orvokein koristeltuna. Pääsimmekin siitä tarjoilijan kanssa heti hyviin villiyrtti-keskusteluihin.

On ollut niin ihanaa, kun olen eräopasvuonna saanut oppia luonnontuntemusta ja esimerkiksi kasveista pystyy näkemään nykyisin niin paljon enemmän – vaikkapa villiyrtit: vuosi sitten en tiennyt niistä vielä mitään ja nyt keskustelin tarjoilijan kanssa ihan vauhkona siänkärsämöstä ja itsekasvatetusta villimintusta. Ravintolan työntekijät olivat laittaneet ravintolan terassille oman pienen villiyrtiviljelyn pystyyn, jota sitten hyödynnetään ravintolan annoksissa. Oli aika kiva tietää, että esimerkiksi juustolautasen voikukkahillo oli heidän omapoimimista voikukista.

Itse söin onnellisena seuraavat ruokalajit Kipon kesälistalta (skippasin pääruoan ja otin sen sijaan kolme alkuruokaa):

Juustolankku
Valikoima suomalaisia juustoja, nokkosnäkkäriä ja Kipon voikukkahilloa

Kasvimaan kesäsalaatti hiilitaimenella
Viheryrttisalaattia, grillattua ja marinoitua kesäkurpitsaa, pisaratomaattia, nokkosnäkkäriä, marinoitua punasipulia ja perunaa

Kekkosen tapaan sokerisuolattua taimenta
Uppomuna, muikunmätiä, yrttisalaattia ja tryffelimajoneesia

Näiden lisäksi otin jälkiruoaksi kahvin rinnalla neljä pientä jäätelöpalloa: Bailey’s, terva, turkinpippuri ja tyrni. Maut olivat niin eksoottisia, että oli pakko päästä kokeilemaan kaikkia. Terva vei helposti voiton. Sen mausta tuli lapsuus mieleen.

Illan päätteeksi pääsin vielä nauttimaan tunnista Vuokatin Aatelin Zen Spassa. En suoraan sanoen ollut ikinä ajattelutkaan olevani Spa-ihminen, kunnes tiistai-iltana löysin itseni täydestä rentoutumisen tilasta altaasta skumppalasi ja tummasuklaapala kädessä, hiusnaamio hiuksissa, hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Ehkä olen sittenkin spa-ihminen, kun vain on riittävän ihana spa. Tai ehken vain ole ennen kuullut tuollaisista, jotka voi varata yksityiskäyttöön ja saada varmuuden siitä, ettei viereisellä lepotuolilla makaa joku tuntematon syöden sinun konvehtejasi.

Kellon lyödessä kymmenen, lööba-Henriikka palasi kylpytakkimaailmasta takaisin todellisuuteen. Ilta oli niin kaunis, ja Spa ihan rinteen vieressä, joten päätin kivuta vielä sen huipulle auringonnousua katsomaan.

Kannatti! Vuokatinvaarasta ja sen näkymistä on tullut jo itselleni tuttuja, sellaisia rauhoittavia ja mieltä tasaavia. Kiertelin ja kaartelin vaaran päällä, ihailin auringon jälkiä kasveissa ja puissa, kunnes tunnin tai parin päästä laskeudu verkkaisesta alas fillarille ja poljin hotellille vaaleanpunaisen pilvien alla.

Välillä mietin, onko se tosiaan maailma vai olenko se minä, kun saan kaikesta aina niin hattaraista? Varmaan molemmat yhdessä.

Keskiviikko

Minun yöllä nukkuessa, olin saanut isoveikkani Vuokattiin. En ollut häiriintynyt tippaakaan, kun hän oli rymynnyt aamuyöstä kamojensa kanssa huoneistoon ja kömpinyt sänkyynsä nukkumaan. Hyvä että en, sillä tulevat kaksi päivää olivat sen verran tapahtumatäyteiset, että sietikin kerätä energiaa.

Päivä starttasi pitkän aamiaisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen sillä, että poljimme pyörillämme Vuokatin Vesiurheilukeskukselle, josta onkin viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Vuokatin suosikkipaikoistani.

Oli tarkoitus käydä heittämässä nopeat saunat ja wakeboardaukset, mutta olisihan se pitänyt arvata: kolme tuntia hölähti äkkiä ohi, kun ensiksi alle otettiin SUP-laudat, sitten wake board ja myöhemmin saunalautan löylyjen jälkeen vielä puhallettava yksisarvinen.

Tämä oli muistaakseni neljäs kerta, kun kävin wakeboardaamassa kaapelilla. Ilokseni huomasin, että homma alkaa jo luonnistua ihan hyvin. Ai että, tuo homma on niin kivaa. Kunnon adrenaliiniryöpyt, kun saa viiletellä menemään ja kokeilla kypärä päässä turvallisesti rajojaan. Oskarihan kiskaisi hyppyristä sellaisella pehmeällä alastulolla, että pari päivää menikin niska sopivasti kipeänä – mikään ei ole näemmä muuttunut sitten lapsuuden. Paitsi se, että nykyään kaikesta tulee lihaksen kipeiksi ja etukäteen veryttelyn merkityksen todella huomaa.

Ettei olisi mennyt liialliseksi löysäilyksi, lähdettiin vesimeininkien jälkeen lounaspitsoille Katinkultaan ja sieltä polkimet viuhuen Vuokatin Seikkailupuistoon.

Olin käynyt paikan päällä edelliskerran kesällä 2016, kun puisto oli juuri avattu, joten kaikki tuntui taas aivan uudelta. Korkean sietokyky oli madaltunut kolmessa kesässä, ja lihakset mahdollisesti vähän surkastuneet, mutta into oli samanlaista.

Puistoon päästessäni naurahdin jollekin, joka kiljahti muutaman metrin vapaapudotus -kohdassa viidennellä radalla. Sopivasti sai itseään kuitenkin palautella maanpinnalle (henkisesti ja fyysisesti), kun itse tolpan päässä seisoessani polvet tutisivat, kun olisi pitänyt hypätä. Tuollainen kuumotus ja jännityksen voittaminen on kyllä ihan sairaan siistiä. Sitä paitsi Oskarikin myönsi reitin kuumottavaksi, joten en ollut yksin ihan nössö.

Sen sijaan minä sain kunnon naurut, kun päästin veljeni yksin vetämään yhden Suomen haastavimmista radoista, Vuokatin puiston seitsemännen. Itselleen uskolliseen tapaan hän ei tietenkään tsekannut rataa, sen haastavuutta tai pituutta etukäteen, vaan lähti nuoruudessa kerätyillä voimilla ja kunnolla kipuamaan puiden välisiin ratoihin. Eihän siinä sitten kauaa mennyt, kun kaikki voimat oli käytetty, eikä ollut kovin kaukana, että hänet olisi pitänyt tulla hakemaan kesken kaiken alas. Nauroin kaksinkerroin isoveljelleni, jonka alun itsevarmuus oli noin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen muserrettu, kun jäljellä oli vielä vajaan tunnin verran.

Lupasin maaliinpääsystä kolme jäätelöä, joista tarjosin sitten lopulta yhden väsyneelle miehelle heti maalista.

Onneksemme olimme siirtäneet illallisvarausta vähän myöhemmälle, niin saatiin seiskaradan sankarikin mukaan. Illallista nautimme Haapalassa, joka on myös yksi Vuokatin must-kohteita ja ehdottomia helmiä. Sukutilaan rakennettu ravintola ja panimo tarjoaa myös majoituspalveluita: vanhassa kartanossa ja moderneissa piha-aitoissa on 10 majoitushuonetta.

Päivän paras uutinen oli, että yksi heidän oman panimon oluistaan oli muutettu kysynnän vuoksi gluteenittomaksi! Niinpä kolautimme elämälle Korpikuusen kuiskaukset vastakkain todeten, että on mukava olla yhdessä reissussa. Ruoaksi söimme muun muassa nokkoskeittoa, perunarieskaa, tervalohtisalaattia ja vegaanista pistaasijäätelöä. Juuri ennen ysiä muistin myös rynnätä tiskille ostamaan muutaman Haapalan olutpullon mökkituliaisiksi isälle ja äitille (totuus: lähinnä itselleni).

Haapalassa on mukava tunnelma. Voi vetää hienommin tai rennommin, kaikki mahtuu samojen hirsien sisään sujuvasti.

Illalla jatkettiin tiistailta tuttuun hyvinvointiteemaan liittyen. Hotelli Vuokatin hulppea Honkalinna-maisemasauna oltiin jätetty meille lämpimäksi vielä hotellin yleisen saunavuoron loputtua.

Ja olipa se hieno! Saunaan noustiin suihkutilasta puisia portaita pitkin kuin missä tahansa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Löylyt olivat ihanat ja vaikka pihan allas oli viileää kuin mikä, kävimme uimassa muutamaan otteeseen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Illan paras hetki oli, kun pilvisen päivän päätteeksi taivas alkoi rakoilla, ja aurinko levähti näkyviin upeasti taivaanrannassa. (Joojoo, hattarainen mieleni se varmaan taas vaan toimii, mutta vitsit oli hieno.)

Torstai

Torstaina Oskari alkoi jo naureskella, että ei tämä mikään lepoloma ole.

Aamiaisen jälkeen oli varattu Katinkullasta sulkapallo- ja pingiskentät, jonne pääsimme ottamaan pienet aamuhiet. Totuuden nimissä on kyllä kerrottava, että someklippien taltioiminen vei suht ison osan urheilustamme. Lähdimme kuitenkin kentältä paidan selkämykset märkinä. Jouduin tylsyydekseni huomaamaan, että isoveli pieksee minut edelleen molemmissa lajeissa.

Lounaan jälkeen teimme muutaman tunnin omatoimisen kanoottiretken läheiselle Jäätiönlammelle. Ennen sitä keskityimme kuitenkin olennaisimpaan: eväsostoksiin. Vuokatin K-Supermarket on erinomainen eväskauppa, sillä hyllyissä on reilusti paikallista ja valikoimat ovat muutenkin hulppeat. Sitä paitsi irtokarkkihylly on riittävä. Lappasimme koriimme muun muassa kinuskikakkusia, kainuulaista smoothieta, lohta, vihanneksia ja mansikkalimua, jotka sitten kuljetimme visusti turvassa pyöränkoreissa Katinkullan rantaan kanoottien luokse.

Intiaanikanootti ja virvelit vieheineen oli Vuokatti Safaris -yritykseltä. He järjestävät Vuokatin seudulla paljon erilaisia aktiviiteetteja ja ohjelmapalveluita ympäri vuoden, muun muassa juuri kanoottiretkiä.

Kyllä se vain niin meni, että virvelin viskelyäkin hauskempaa oli juuri se outdoor-lounas. Vaikka kahvi unohtuikin matkasta (miten voi olla mahdollista, vaikka olin varannut termariin kuumat vedetkin?), pitkä lounashetki oli leppoisa. Jäätiönlammella oli laavu, jonne pääsimme (pääsin) kattamaan kauniisti, ja pöydällä oli jopa valmiina kimppu luonnonkukkia maljakossa.

Eipä meidän melonnasta kilometrimäärällisesti nyt kovin hurja tullut, mutta panostimmekin ensisijaisesti laatuun. Kala ei syönyt, eikä edes nykinyt, mutta säästyivätpä ainakin kalaraukat. Ja niin kuin Oskari totesi, harva ääni on yhtä ihana kuin tyynen veden liplatus kanoottia vasten hiljalleen meloessa.

Illalla oli vuorossa reissun viimeiset hetket, jotka päätimme käyttää vielä ihan uuden paikan etsintään. Eräs avuliais seuraaja oli vinkannut Instagramin puolella Kuikkalammesta, ihan Vuokatin ytimestä löytyvästä kirkasvetisestä lammesta, jota nyt lähdimme etsimään.

Vuokatin koululta saimmekin paikallisilta vinkkiä, että tien toiselta puolelta, pienen matkan päästä, lähtisi helppo kävelyreitti lammelle ja sen laiturille. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen löytyikin laituri ja aivan upea lampi. Jos melusaastetta ei ota huomioon, on miljöö aivan upea. Syvä järvi näyttäytyy turkoosina, ja vesi on täysin kirkasta. Tämä on juuri sellainen lampi, johon lapsena haaveili rakentavansa jonkun hyppytornin tai liaaniköyden.

Tuolla Kuikkalammen laiturilla pötkötellessä huomasimme molemmat olevamme aktiivilomastamme hyvällä tavalla tainnoksissa. Oli aika lähteä parin tunnin päähän Kuhmon mökille nukkumaan. Kävimme vielä hotellilla syömässä illalliset ja jälkiruokajäätelöt (raparperisorbettia ja latte-jäätelöä!), minkä jälkeen rakas Nissan lähti köröttämään kohti muuta perhettä ja kesämökkiä.

Hitsi kuinka oli kivaa! Hyvä etten ollut pidempään, olisi tullut melkoisen pitkä päiväkirjamerkintä.

Kiitos ja kummarrus. Ja luullakseni näemme taas pian, aktiivinen Vuokatti.

-Henriikka

Valtaosa kuvista: Oskari Reinman

Ninja-kuntoon 2020

Voisi kuvitella, että eräopas-opiskeluvuoteni päätteeksi olisin teräksisessä kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Niin myös olin itse ajatellut olevani. Meillä oli luokkakavereiden kanssa jo elokuussa kehitelty suunnitelma (tai no, pikemminkin läppä), että vuoden jälkeen olisimme niin lihaksikkaita ja hyvinvoivia, että sanatkin kimpoilisivat meistä.

No, osalle varmasti kävikin näin. Minulle ei. Itselläni tämä vuosi on romauttanut sekä fyysisen että henkisen hyvinvoinnin niin maanrakoon, että tekemistä on riittänyt. Ja riittää. En ole stressannut liikaa asiasta, sillä se on ollut väistämätöntä – stressi on esimerkiksi tuonut minulle ihottuman, jollaisesta en ole koskaan ennen kärsinyt. Ennen kaikkea olen priorisoinut unen. Kehoni ja mieleni on vaatinut niin paljon unta, että olen nukkunut helposti 12 tunnin unia seitsemänä päivänä viikossa.

Nyt, kun koulun loputtua vapaa-aika on lisääntynyt arjessa, ja voimat ovat alkaneet muutenkin hiljalleen palata, olen alkanut taas ajatella asiaa. Tiedänhän minä, että terveellisempi ruokavalio ja säännöllinen liikunta auttaisivat sekä kehoa että mieltä.

Tekisi tietysti mieli julistaa, että ”nyt lähtee, täysillä, seitsemän kertaa viikossa joojoojoo tai yhdeksän!!!” Tiedän kuitenkin lukuisista omista kokemuksista, ettei se auta kuin hetken. Sen sijaan yritän nyt hiljalleen saada kerättyä itselleni sisäistä motivaatiota – miettiä, mikä minua ihan oikeasti kannustaisi ja tsemppaisi paremman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kehittämisessä tässä hetkessä.

Tiedän, etteivät ulkonäkö-mittarit ole minua varten. Ne jaksavat motivoida noin hmmm puolen päivän verran. En myöskään usko, että mitään aivan hurjaa projektia (triahtlon, Suomen halki pyöräily…) kannattaa aloittaa nykyisillä, keskinkertaisilla voimavaroillani.

Sen sijaan olen miettinyt, että olisi ihana olla ketterä ja jaksava taas. Olla energisempi ja kyvykkäämpi; sellainen pikkuapina, joka kiipeäisi taas helposti puuhun, nousisi tikkaat vikkelästi ja hyppäisi kiveltä alas ukemilla. Haluaisin olla kuin ninja. Niinpä päätin tänään, että yritän päästä ”Ninja-kuntoon 2020” -mindsettiin. Vuosi on sopivan pitkä aika, jolloin voin oikeasti miettiä elämäntapaparannuksia nopeiden tulosten sijaan. Vuoden päästä voin myös luullakseni jo paljon nykyistä paremmin muutenkin, mitä Ninja-projekti toivon mukaan on osaltaan myös tukemassa.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Ehkä vartin kävelyä joskus, ehkä vähän parempia ruokavaliovalintoja silloin tällöin. Aluksi tuskin suuriakaan, vaan enemmänkin ajattelun muutosta. Haluaisin rakastaa kehoani ja pitää siitä huolta. Siksi tuntuu tärkeältä, etten vähän hankalassakaan elämänvaiheessa (tai nimenomaan ainakaan siinä) heitä omaa hyvinvointiani syrjään ja anna koko mopon karata alta. Olen hyvin vahvasti psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja tiedän, että nyt jos koskaan kannattaa panostaa hyvinvointiin. Ei vatsalihaksiin, ei leukamaksimeihin tai salaattidiettiin, vaan hyvään oloon ja siihen, että tämän hullun elämänvaiheen jälkeen voisin jatkaa ninja-apinana henkisesti kasvaneena, fyysisesti toimintakykyisenä.

-Henriikka

Kerrankin lempeyttä ja tukea

Kiitos kaikille. Sain tiistaina satoja viestejä eri kanaviin ero-kirjoituksen julkaisun jälkeen. Olin suoraan sanoen pelännyt kuollakseni, että minut syödään elävältä. Vaikka oma prosessi olikin tosi pitkällä, ajattelin, etten kestäisi julkista myllytystä. Ja sitten yhtäkkiä kanavat täyttyivätkin ihanista, sydämellisistä sekä ajatuksen- ja rakkaudentäyteisistä viesteistä. Usein niin kylmä ja sydämetön some oli kerrankin lempeä ja armollinen.

En oleta, että kaikki ymmärtävät. Että kukaan ymmärtää. Jollekin se, että koen kääntäneeni jokaisen kiven, näyttäytyy siltä, etten ole kääntänyt vielä yhtäkään. Jokainen kokee samat tunteetkin eri tavoin ja eri vahvuuksin, kukin kokee samantyyliset tilanteet omalla laillaan. Mutta siitä olen kiitollinen, ettei kukaan läyhännyt kaikkitietävänä tai ryöpyttänyt elämänohjeitaan, en ehkä olisi pystynyt juuri sellaista nyt vastaanottaa, vaikka keskustelemaan olenkin aina valmis, ja vaikka monella varmasti olisikin hyviä ohjenuoria.

Kai tässä elämässä on vain pyrittävä olemaan muille hyvä ja itselleen rehellinen, toimimaan parhaimmalla mahdollisella tavalla niillä tiedoilla ja taidoilla mitä mihinkin elämäntilanteeseen saakka on ennättänyt kerryttää. Usein ympäriltä tulee erinomaisia neuvoja, aina ei.

Jollekin kymmenen vuoden parisuhde on epäonnistuminen. Toisethan kokevat kaikki alle elämänmittaiset parisuhteet turhina. Itse en onneksi enää ajattele näin, vaikka nuorempana pohdin itsekin samankaltaisesti. Vähän kuin ystävyyssuhteissakin, voi parisuhteissakin alle ikuisuudenkin kestoinen matka olla onnistunut, kiitoksenaihe.

Totta kai näin avioliitollani erityisarvon ja olisin tahtonut sen kestävän mummoksi saakka ja ylikin, mutta nyt kun ei kestänyt, en pysty mitenkään ajatella olevani epäonnistunut tai liittoani turhaksi ja huonoksi. Sehän on ollut perheen lisäksi isoin lahja, jonka olen saanut. Olen myös tyytyväinen, että ajatus siitä, että ero on jotenkin häpeällistä, on hiljalleen muuttumassa. Kukaan, ei kukaan, lähde tällaiseen prosessiin kevyin perustein. Sen tietää varmasti jokainen, joka on saman kokenut. Niin monesti olisi ollut helpompi vain peruuttaa päätös, jatkaa totuttuun tapaan.

Täällä sitä nyt opetellaan elämää ominensa. On ollut merkillinen kevät ja kesä. Niin monessa hetkessä on tajunnut, että tämähän muuttuu, ainiin ja tämäkin. Mutta olen yrittänyt ajatella, että vaikka hetkessä tuntuu hankalalta ja lohduttomalta, tässä luodaan nyt jotain kestävämpää ja onnellisempaa. Että lopulta muutos kannattaa. Onneksi tietää itse, että on erottanut jatkuvan tunteen sellaisista ohimenevistä, joita tulee ja menee. Silloin pystyy luottaa tulevaisuuteen, vaikka nykyisyys ei olisikaan aina kevyttä.

Olen miettinyt sitäkin, miten moni on samaistunut tekstiini. Minua pelotti kirjoittaa sydämestäni, vaikka se tuntuikin oikealta. Kunpa useammin uskaltaisi voittaa pelon ja olla oma itsensä. Silloin ehkä syntyisikin samanlaisia lempeyden aaltoja, mitä tämä viikko tuotti. Minuakaan ei syöty elävältä, vaan kannateltiin. Ihmisethän ovat oikeastaan aika ihania, vaikka välillä harhautuu luulemaan muuta. Olen saanut viestejä niin odottamattomilta tahoilta, niin tärkeää tukea ja oikeita sanoja. Eräs saamani viesti tiivisti tilannetta hyvin, vaikka vastoin viestiä en koekaan tätä omaksi kyvykseni tai ansiokseni: ”Upeeta, että osaat vuorata itsesi lempeillä ihmisillä, jotka välittää susta, ja pyytää niiltä sitä.”

Näissä kuvissa poseeraan auringonkukkien kanssa meren ääressä, Kemiönsaaressa. On valmistujaisilta, kouluhommat on taputeltu, olen juonut pari lasia skumppaa, ja tulevaisuus tuntuu taas pitkästä aikaa kirkkaankeltaiselta. Onneksi aurinko aina paistaa, ennemmin tai myöhemmin.

Yritän löytää tällaisia hetkiä loppukesästäkin ja luottaa erään toisen tsemppiviestin sanoihin:

”Eiköhän samalla meningillä mennä eteenpäin eli epäilemättä olet jo rakentanut oman uuden elämän pelkästään kaarnaa ja havuja hyödyntäen.”

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (Blogi, Instagram)

Ikuinen suhde päättyikin tähän

Me ollaan Jannen kanssa erottu. Joo, tiedän. Minäkään en meinaa uskoa sitä. Tai on mennyt ainakin monta, monta kuukautta ymmärtää, että niin tässä oikeasti käy – ja kävi. Enhän ole koskaan uskonut mihinkään yhtä paljon kuin siihen, että me olemme tietysti aina yhdessä. Ehdimme olla yhdessä yli 10 vuotta, naimisissakin kahdeksan. Tämä on ylivoimaisesti vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut.

Mutta elämä on joskus vaikeasti ennakoitavissa. Toista ei pystykään rakastaa enää niin kuin ennen, vaikka kuinka tahtoisi. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntuu siltä, ettei sitä eletäkään yhdessä. Voisin kirjoittaa syiksi, kuinka erilaiset kiinnostuksenkohteemme ovat, kuinka erilaisia olemme ihmisinä, mutta todellisuudessa eroissa taitaa aina olla kyse siitä, ettei toista rakasta riittävästi tai sillä tavalla kuin tahtoisi. On hurjaa ja hurjan pelottavaa tajuta, että alitajunnasta vyöryvät ajatukset ovat muuttuneet todeksi ja ettei tilanteesta pääse enää pakoon. Ei ajan kanssa, keskustelemalla, terapiassa, uskolla tai sillä tahdollakaan.

Vuodenvaihteessa alkoi akuutti keskustelu, joka jatkui jatkumistaan. Minä aloitin keskustelun, jota on käyty sitten tiiviisti ja yhdessä. Tuntuu, että näiden kuukausien aikana minusta on muserrettu kaikki mikä muserrettavissa on. Vaikeinta on joutua satuttamaan toista. Jossain vaiheessa tuntui, että olen vain sellainen hoiperteleva kasa ihmisenpalasia, muisto jostain ehjästä, joka joskus olin. Monta kuukautta meni lähinnä selvitessä päivä kerrallaan – itkiessä, ajatellessa ja nukkuessa. Onneksi nukun hyvin ja paljon, sillä päivällä omia ajatuksia on vaikea karata. Ne ovat mukana koko ajan.

Eroon ei liity draamaa, ei isoja riitoja, ei mitään sellaista, vaikka eihän tämä mitään kivaa ole ollut. Suoraan sanoen ihan kamalaa. Janne muuttaa kodistamme pois heinäkuun jälkeen, minä jään sinne asumaan. Kaikki on hoidettu välittäen, ja irtaimistoa jakaessakin kumpikin on sanonut uudestaan ja uudestaan vain: ”Joo, saat kyllä kaiken mitä tahdot.” Oikeasti ansaitsisimme tästä kaikesta jonkun Nobelin rauhanpalkinnon, vaikka välillä on tuntunut, että olisi niin paljon helpompi vaan riidellä. Mutta kumpikaan ei ole nähnyt syytä hoitaa asiaa millään muullakaan tavalla kuin hyvin, niin hyvin kuin nyt ylipäänsä voi. Vaikka tämä onkin satoja kertoja raskaampaa kuin mikään tähänastisen elämäni asia on ollut.

Useasti olen ajatellut, etten varmaankaan jää henkiin. Onneksi vielä useampina hetkinä olen kuitenkin tiennyt, että jään. Tammikuusta lähtien olen yrittänyt ajatella, että käy miten käy, niin viimeistään vuoden päästä hengitän jo kunnolla. Että vuoden päästä helpottaa. Se ajatus on lohduttanut, sillä se ei ole tuntunut ikuisuudelta. On ollut aikaraja. Lohduttaneet ovat myös perhe (<3) ja ne ystävät, jotka ovat osanneet antaa tukeaan ja rakkauttaan enemmän ja paremmin, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kiitos.

Nyt tuntuu jo siltä, että on voiton puolella. Ei missään tapauksessa maalissa, vielä kaukana sieltä, mutta sellaisessa vaiheessa matkaa, että voi jo olla aika varma maaliin pääsystä. Olen päässyt käsittelyprosessissa melko pitkälle, pystyn jo toimimaan normaalisti. Siksi kirjoitan tästä nyt. Alkaa tuntua vähitellen itseltäni. Ajattelevalta. Rohkealta ja vahvalta. Herkältä.

En ole koskaan toivonut teiltä yhtä paljon rakkautta kuin nyt toivon. En pane pahakseni, jos vaikka jätätte sydämen viestiksi. Tai vaikka voimahauiksen uuden vanhan sukunimeni merkiksi – Reinman, onneksi se on tosi hieno.

Pikkuhiljaa kappaleista kokonaiseksi. Minuksi taas. Sellaiseksi, että pystyn arvostaa ja rakastaa itseäni, seisomaan päättäväisesti ja ryhdissä tulevaisuuden edessä.

-Henriikka

Ps. Poistin blogista jo aiemmin keväällä häiden ja hääpäivien kirjoitukset, ne tuntuvat tässä kohtaa liian henkilökohtaisilta. Kaiken muun olen sen sijaan säästänyt. Pidätän kuitenkin oikeuden poistaa nekin, jos joskus tuntuu siltä. Jommastakummasta meistä. Kysyin tietysti myös Jannelta luvan tämän jutun julkaisuun.

Ja hei, jos teillä on mitään kysyttävää tai kirjoitettavaa aiheesta, niin minulle saa kyllä laittaa viestiä. Olen kirjoittanut vuosien saatossa parisuhteestamme paljon ja vaikka kirjoitan tietysti tästä lähin vain itsestäni, ei tarvitse jännittää, etteikö minulle päin voisi asiasta kirjoittaa.

1700-luvun hipsterien vaelluskohde ja 10 muuta syytä matkailla Suomessa

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Parin viikon kesärundini on alkanut. Istun junassa, matkalla kohti Kajaania. Tuleviin viikkoihin on luvassa monen monta paikkaa ja kohdetta, joista kaikkia en vielä edes tiedä.

Ensiksi suuntaan Vuokattiin, jonne seurakseni saapuu päivän yksinelelyn jälkeen isoveljeni. Sieltä suuntaamme yhdessä Kainuun Korpeen, Kuhmon kesämökille ja serkun häihin koko perheen voimin. Sitten onkin suunta vielä tuntematon, mutta lopulta ennen Helsinkiä päädyn vielä ainakin Raaheen, Langin Kauppahuoneelle.

Voi juku, miten monia kiinnostavia paikkoja Suomessa onkaan. Kirjoitin toukokuun alussa siitä, että olen 100 syytä matkailla -kampanjan puolestapuhuja. Olen edelleenkin sitä mieltä, etten voisi mieleisempää yhteistyökumppania kesälle keksiä.

Tähän kirjoitukseen listasin 11 kohdetta kampanjasivustolla olevista reilusta sadasta syystä: suosituksia jo käymiini paikkoihin, suunnitelmia kuluvalle kesälle ja haaveita syksyyn ja ensi vuoteen.



Paikkoja (eli syitä matkailla Suomessa), joissa olen jo käynyt ja joita voin lämmöllä suositella:

Kolin Repouuro on kuin ulkomaanmatkojen esitteestä

Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kolilta. Vietimme päivän jylhissä kansallismaisemissa kesäkuussa Jongunjoen vaelluksemme jälkeen kouluporukan kanssa. Ukkonen kiersi vaaraa, kun istuimme kalliolla ihaillen maisemia ympärillämme. Ennen lähtöä, toisen päivän aamuna, nousimme vielä huipulle ihailemaan aamuneljän auringonnousua.

Vaikka Pirunkirkolla kävimmekin, Repouurolla emme käyneet. Suomen pisin luolasto on jotain sellaista, mitä et arvannut tästä maasta edes löytyvän. Aikamoinen. Repouuron luoliin järjestetään ohjattuja retkiä – yksin sinne ei pidä mennä. Yli 117 metriä pitkä verkosto kulkee kolmessa kerroksessa. Liikkumiseen vaaditaan fysiikkaa ja uskallusta.

Suomen coolein kylä – alpakoita, historiaa, olutta ja artesaanimeininkiä

Teijon kansallispuiston kupeessa, Matildanjärven ja meren äärellä sijaitseva Mathildedal on todellakin löytö! Samaa mieltä taitavat olla ne lukuisat kaupunkielämään kyllästyneet, jotka ovat muuttaneet historialliseen pikkukylään viime vuosina ja tehneet Mathildedalista trendikkään nähtävyyden juurileipomoineen ja kyläpanimoineen.

Myös paljon puhuttuun Mathildedaliin suuntasimme kouluporukan kanssa keväällä, kun olimme patikkaretkellä Teijossa. Suklaapuoti jäi vielä näkemättä, joten paluu on pakollinen.

Marjaniemen majakka ja kalastajakylä

Yksi viime kesän Suomi-roadtrippimme ihanimpia kohteita: Hailuoto. En usko koskaan unohtavani auringonlaskun tunnelmaa, kun joimme viiniä ja söimme grilliruokaa saavuttuamme juuri perille Marjaniemeen. Edessä oli iltauinti sekä aittayö ja silmien edessä, hiekkarannan takana siinsi kaunis meri.

Hailuoto sijaitsee 25 minuutin lossimatkan päässä mantereesta, Oulunsalosta. Majakan lisäksi pääset ihmettelemään historiallista mutta edelleen vilkkaassa käytössä olevaa Marjaniemen kalastussatamaa. Majakan sisään pääsee juhannuksesta alkaen elokuun ensimmäisen viikon loppuun saakka, mutta miljöö itsessään on matkan väärti myös muina aikoina.

Inari-Saariselän alueella huuhdotaan kultaa ja vaalitaan kulttuuria

Työ ja kaupunki unohtuvat, kun kapea jokivene lipuu pitkin kirkasta jokilaaksoa suuntanaan kultavaltaus. Kohta kultahiput pyörivät vaskoolilla. Kaikki näyttää juuri siltä kuin elokuvissakin. Hirsimökit, purot ja käärityt lahkeet muuttuvat todeksi.

Inarin alueella kävin tänä vuonna jo talvella, hiihtovaeltamassa Hammastunturin erämaassa, mutta kokemusta on viime vuodelta myös yöttömän yön ajasta. Inari on upeimpia paikkoja koko Suomessa, ja kaipaan sinne kovasti takaisin.

Paikkoja, joihin aion vielä tänä kesänä suunnata:

Vuoden 2019 parhaat maastopyöräilyreitit löydät Ylläkseltä

Ylläs kutsuu minua ja siskoani heinä-elokuun taitteessa. Yöjunaliput löytyvät jo sähköpostista, ja odotustakin on ilmassa: ihana nähdä Lappia myös tänä kesänä. Vajaa viikon reissulla ennätämme varmasti nauttia valosta, aktiviteeteista ja Lapin suven taianomaisesta fiiliksestä.

Luulenpa, että nousemme toissasyksyn tapaan myös maastopyörien selkään. Ylläs voitti Suomen messusäätiön tuhansia ääniä keränneessä kisassa Vuoden retkikohde -palkinnon juuri upeiden maastopyöräilymahdollisuuksiensa ansiosta. Reittejä on yli 200 kilometriä ja vaativuustasoksi voi valita kaikkea helpon köröttelyn ja rankemman down hill -rytkytyksen väliltä. Näistä kahdesta kategoriasta taidamme siskoni kanssa molemmat sopia rytkyttelijöihin.

Hiljainen kansa yllättää Valtatie 5:n varrella

Hiljainen kansa -taideteos on ollut suosikkini aivan lapsesta saakka. Muistan lapsena sitä ihaillessani, että se oli samanaikaisesti kiinnostava ja pelottava, tuttu mutta mystinen. Hiljaa kököttävät heinäihmiset yllättävät ohiajavan ja vangitsevat vierestä ihailevan.

Lähes tuhatpäinen Hiljainen Kansa seisoo Viitostien varrella 30 kilometriä Suomussalmen keskustasta Kuusamoon päin. Erikoinen tilataideteos syntyi alun perin vuonna 1988 performanssitaiteilija Reijo Kelan tanssiteosta varten. Kävely heinäpäiden seassa on ainutlaatuinen kokemus. Voit vaikka vaihtaa vaatteita jonkun hahmoista kanssa (olis hienoa löytää uusi lempivaate täältä) tai vain fiilistellä sen voimakentässä.

Makuelämyksiä vuodesta 1896

Turkuun on monta syytä matkustaa. Tärkein niistä lienee rakkaat ystävät, jotka siellä asuvat. Toiseksi tärkein olla luullakseni ruoka: Kasvisravintola Kuori on edelleen haavelistalla ja Kauppatoria muistelen aina suurella lämmöllä – onhan siellä huippuhyviä gluteenittomia leivoksia.

Kaupungin sydän, Turun kauppahalli, paistattelee leivoksineen kaupungin liepeillä. Jos ihanilta houkutuksilta ja mielettömiltä makuelämyksiltä ehdit, vilkaise hetkeksi kattoon – siellä näet alkuperäiset kattorakenteet, kulinaristeja, kaupankäyntiä ja hyvän ruuan ystäviä jo toistasataa vuotta suojanneet.

Haaveita tulevaan syksyyn ja ensi vuoteen:

Ahvenanmaa – kotimaan etelänmatka lapsiperheille

En ole käynyt lapsuuteni suosikkipaikassa, Ahvenanmaalla aikoihin. Tai no, käväisin siellä muutaman päivän visiitillä pari vuotta sitten, mutta silloin pakkasta oli noin 20 astetta, ja maisemat aika lumisia ja jäisiä. Ei sillä, etteivätkö ne olisi silloinkin olleet upeita, mutta mieluusti kokisin taas yli kymmenen vuoden tauon jälkeen kesä-Ahvenanmaan. Ja tietysti pyöräillen!

En välitä, että Ahvenanmaa markkinoi itseään kampanjasaitilla lapsiperheille – lapsenmieleni sopii hyvin kohderyhmään: Strutsisafareita, pitkiä hiekkarantoja, frisbeegolfia, sähköautoja, aktiviteettipuistoja tai vaikka ritarileikkiä keskiaikaisessa kivilinnassa (ahahaha, näen tämän sielunisilmin). Ahvenanmaalla yhdistyy ulkomaanmatkan taika, mutta kotimaan helppous. Välimatkat ovat lyhyitä ja kohteet keskenään hyvin erilaisia. Ei siis turhaa odottelua tai autossa kökkimistä, vaan mielenkiintoista tekemistä sekä energiaa purkavia ja virkistäviä aktiviteetteja.

Monta tapaa bongata norppa!

En ole koskaan nähnyt norppaa kuin vain norppalivessä. Lähipäivinä olen myös itku silmässä seuraillut keskustelua verkkokalastuksesta ja verkkoihin kuolleista kuuteista. Ihan kamalaa. Ensi vuonna voisin kevään tullen lähteä ihailemaan ja suojelemaan norppaa livenä.

Retkille pääsee niin risteillen, meloen, sähköveneellä kuin perinteisellä puuveneelläkin. Luontoa kunnioittavilla norpanbongausretkillä nautit Saimaan upeista maisemista ja retkitunnelmasta norppavesien asiantuntijoiden opastamana. Bongauskausi jatkuu koko kesän. Aktiivisinta aikaa on toukokuu, jolloin nämä pulleat palleroiset köllöttelevät kevätauringon lämmittämillä kivillä.

Yövy lasitalossa tähtien alla, keskellä saaristoa

Siskoni on muuttamassa alkusyksynä Länsi-Suomeen, joten minun tulee ottaa ryhtiliikettä myös lännen suhteen – useinhan löydän itseni Itä-Suomesta tai jopa rajan takaa. Yksi visuaalisimpia ja eksoottisimpia kohteita kartalla on varmasti lasitalot tähtien alla, saaristossa.

Asunto merinäköalalla. Mökki merinäköalalla. Hytti ikkunalla. Talo veden ääreltä. Noin 42 kilometrin päässä Vaasasta löytyy iglumaisia lasitaloja, jotka tarjoavat ympärivuotisen merinäköalan kolmessa suunnassa. Paikka on pystytetty yksityiselle ranta-alueelle, joten täällä saa olla paossa kaupungin hulinaa ja vilinää ja nauttia meren maagisesta kohinasta, tuoksusta ja läsnäolosta.

1700-luvun hipsterien vaelluskohde

Ja viimein pääsemme otsikossa luvattuun kohteeseen, jota odotan listan viimeisestä paikasta huolimatta aivan muiden kaltaisesti.

Tiesitkö, että Imatrankoski on Suomen ensimmäinen matkailukohde? Sen hypnoottinen pauhu houkutteli aatelisia, taiteilijoita ja synkkämielisiä runoilijoita tuijoittelemaan pyörteisiinsä jo 1700-luvulla. 1900-luvun alussa homma lähti niin sanotusti mainstreamiksi, ja Imatralle matkasikin Pietarista paremmanpuoleista populaa jopa 14 junallista päivässä.

Toki haluaisin viettää samalla yön vieressä sijaitsevassa Imatran valtionhotellissa.

Kyllä tuo 100 syytä matkailla -kampanjasivusto vaan inspiroi ihan hurjasti! Niin monia kokonaan uusia paikkoja ja ihan tuntemattomia stooreja niiden taustalla. Historiallisia, hienoja tarinoita kätkeviä paikkoja ja elämyksiähän on Suomessa vaikka miten paljon. Ja aina kun ennättää jonnekin, ehtii jonnekin muualle syntyä jo uusi kohde.

En halua kuitenkaan nähdä Suomea minään bucket-listana. Ylipäänsä kotimaan matkustuksessa olen onnistunut pitämään sellaisen kiireen kaukana. Ei hätiköimistä, ei paniikkia nähdä kaikkea kerralla – toivon mukaan minulla on vuosikymmeniä aikaa tutkimusmatkailla, nähdä kaikki ihan rauhassa ja yksi kerrallaan.

-Henriikka

Seuraa 100 syytä matkailla Suomessa –kampanjaa somessa:
Kampanjasivu: www.100syyta.fi
Instagram: @100syytamatkaillasuomessa
Facebook: 100 syytä matkailla Suomessa

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Kannattaisi antaa tylsyyden tulla

Huomasin tänään, että koin pitkästä aikaa tunteen, jota olen joutunut odottamaan kauan. Jota olen usein kaivannutkin.

Vietimme perjantain ja lauantain Roosaliinan kanssa Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa, Hämeenkyrössä. Istumme juuri bussissa matkalla takaisin Helsinkiin.

Rentouduimme, saunoimme, olimme vaan. Söimme ihanaa kasvisruokaa, nukuimme pitkät unet ja aamulla kävimme läheisellä järvellä uimassa. Aamiaisen jälkeen istuimme monta, monta tuntia puutarhassa. Roosaliina luki kirjaa ja minä kirjoitin päiväkirjaa. Iltapäivällä sen huomasin: minulla oli tylsää.

Kun kirjoittaa tai sanoo sanan tylsä, tulee siitä heti tosi kielteinen olo. Tylsä on jotain, mitä ei saa olla. Mitä on vältettävä. Mitä ei kuulu kekseliäällä ja fiksulla ihmisellä olla. Olen kuitenkin vähän eri mieltä.

Etenkin nykyään, kun älypuhelinta voi ruveta tökkimään heti aktiviteetin tai toiminnan ympäriltä loputtua, ei tylsyydelle ole sijaa. Tylsää ei ole. Se on jotain outoa ja pelottavaa. Todellisuudessa tylsyydestä alkaa vasta kunnon mielen rentoutus, ja usein ne syvimmätkin ajatukset pääsevät vasta silloin pinnalle. Ihminen pääsee harvoin mieleensä kunnolla kiinni älypuhelin kädessä, ja toisaalta myös luovimmat ideat harvoin nousevat kukkaan silloin, kun keskittyy johonkin muuhun.

Kannattaisi antaa tylsyyden tulla.

Myönnän, olen itsekin surkea siinä. Tylsyyden sietämisessä. Kun saavun jonnekin rauhalliseen ja levolliseen paikkaan, tekee usein mieli riehua. Joogasaliin saapuessani haluisin tehdä kuperkeikkoja matolla ja meditaatiohetken keskeltä tekee mieli nousta ylös, rummuttaa rintaansa kuin gorilla ja huutaa.

Tänään huomasin kirjoittaessani pihakeinussa, että kun sanojen ilmainen vyöry loppui, aloin kiemurrella ja katsella puhelintani.

Sitten totesin: Alkaa tulla tylsää. Sitähän minä olen toivonut.

Vielä en ole oppinut nauttimaan tylsyydestä, mutta nyt jo pystyn tiedostaen ymmärtämään, että se on minulle tärkeää. Kun muistelen esimerkiksi 7000 kilometrin USA-Kanada-roadtrippiämme, muistan erityisen hyvin sen, miten kirkkaasti mieleni kulki. Kaikki ne pelkääjänpaikalla istutut, usein tylsätkin kilometrit kuorivat minusta esiin aivan uuden puolen. Päässäni vilisi miljoonat ideat, olin keskittyneempi ja kivempi. Oli niin oikea päätös jättää paikalliset liittymä ja netti hankkimatta reissun ajaksi.

Tänään minusta ei ennättänyt tulla vielä keskittyneempi ja kivempi. Tylsyyden hyödyt ottavat aikansa. Mutta ainakin huomasin tilanteen ja tarpeen. Annoin tylsyyden tulla, otin sen kiitollisena vastaan. Tunsin mieleni rentoutuvan.

-Henriikka

Valmistumishuumaa: luonto- ja eräopas iik!

Niin minusta sitten tuli erä- ja luonto-opas, kun sain perjantaina valmiin paperit ja uuden ammattitutkinnon.

Muistan hyvin, kuinka syksyllä 2017 sain idean Liesjärven kansallispuistossa, Savilahdessa, teltassa pötköttäessämme. Olimme Eevan kanssa liikenteessä ja käyneet aiemmin päivällä lounaalla Eerikkilän urheiluopistolla. Sanoin teltassa, että heräisin mielelläni näistä maisemista vaikka aina, eläisin opiston leirielämää erittäin mielelläni. Eeva sitten vastasi, että mikset hakisi kouluun. Niin minä sitten hain, kun haku aukesi.

Yksitoista kuukautta kiisivät ohi hurjalla vauhdilla, ja yhtäkkiä kaikki on paketissa. Minulla on uusi ammatti, voi juku.

Vuoteen on mahtunut vaikka minkälaisia metkuja: intiaanikanoottien kaatumisia, asumista hirsimökkikommuunissa, eksymistä lähimetsään, myrkkysienten esittelyä opiskelukavereille (sori siitä…), telttailua -40 asteen pakkasessa, lötköttelyä riippumatossa, umpihankihiihdon MM-kilpailut ja kymmeniä, kymmeniä rantasaunakeskusteluita.

Olen oppinut alasta ja olen oppinut itsestäni – esimerkiksi sen, etten olekaan hyvä ja nopea, vaan oikeastaan aivan surkea oppija. Senkin opin, ettei minulla ole minkäänlaista sisäistä kompassia. Toisaalta taas hahmotin, että sydämeni on vallan hieno kompassi, noin niinku elämässä yleensä. Se lienee tärkeämpi taito sitten kuitenkin, kunhan vain keksii sopivat keinot olla eksymättä muuten.

Mukaan vuodesta tarttui myös 18 hienoa tyyppiä; 16 korvaamatonta luokkakaveria ja kaksi arvokasta opettajaa.

Mietimme pari viikkoa takaperin vikalla kouluvaelluksellamme Kolin vaaralla istuessamme, mistä olemme kiitollisia. Nostin itse esiin kiitollisuuden siitä, että on saanut ympärilleen erityislaatuisen sosiaalisen rakenteen. Että aikuisena on saanut mahdollisuuden tutustua pariinkymmeneen uuteen ja keskenään erilaiseen ihmiseen niin intensiivisesti ja läpikotaisin, niin kuin me nyt olemme saaneet. Se on ollut erityisen poikkeuksellista, ettei ole oikein voinut esittää mitään, kun yhdessäolo on ollut niin tiivistä – sitä on vaan ollut mikä on ja toisaalta hyväksynyt ympärillä olevat sellaisina kuin he ovat. Ei ole ollut huonoja ja hyviä puolia, vaan pelkästään puolia, jotka nousevat eri tavoin eri tilanteissa esiin.

Kesällä reissaillen, syksyksi rauhoitan ja pistän vihdoin työkuviot kunnolla kuntoon vuoden tiukan opintoputken jälkeen.

En ole ajatellut vielä, mitä haluan tutkinnollani tehdä, mutta en näe itseäni täysipäiväisenä oppaana ainakaan. En nähnyt ennen opintojen alkuakaan. Voi olla, että alan joskus tuottaa tai opastaa jotain spesiaaliretkiä, ehkä yritysten työhyvinvointipäiviä, teemallisia luntopalveluita tai jotain räätälöityjä keikkoja asiakasryhmille. Tai sitten perustan oppaiden managerointitoimiston tai alan ammattiliiton.

Mutta ne eivät tunnu lähitulevaisuuden ajatuksilta ollenkaan. Nyt haluan hetken keskittyä some- ja viestintätöihin, laittaa syksylle kalenteriin valmiksi pari lomaviikkoa ja keskittyä vähän vähempiin asioihin kerrallaan, vähän pienemmän ihmisporukan ympäröimänä. Vaikka vuosi olikin upea, vaatii veronsa hoitaa töitä ja opintoja päällekäin ja muuttaa pois kotoa.

Mutta on minulla kyllä siisti fiilis. Tein sen. Uskalsin. Moni piti hulluna ja itsekin välillä, mutta silti luotin sitten, että tämä on hyvä. Että vuosi on yllättävän lyhyt aika sitten kuitenkin. Ja olihan se. Luulenpa, että moni teistäkin ajattelee nyt, että miten saattoikin vuosi mennä näin vikkelästi, että vastahan alotin.

On ihana ajatus, että myös kirjoittamiselle jää enemmän aikaa. Sydämen päällä pötköttelee niin paljon. Odottelen myös, että arjesta vapautuu aikaa pitkille kävelyille ja juoksulenkeille. Ulkoilmaelämästä minua ei varmasti saa irrotettua enää koskaan kokoaikaisesti toimistoon kökkimään, mutta joku kultainen keskilinja tuntuisi tähän hetkeen sopivalta.

Ihana, kun seurailitte opiskeluvuotta. Luulenpa vaan, että opiskelen taas aika piankin jotain uutta. Olen liian utelias lopettaakseni tähän.

-Henriikka

Kuvat: Vuoden luottokuvaaja Toni Eskelinen, jonka avulla sain työt vuoden aikana tehdyksi. Kiitos.