arkisto:

elokuu 2019

Ylläksen aarteenetsintä: 6 kokemisen arvoista paikkaa

kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Suosikkipaikat tunnistaa usein siitä, että vaikka niissä olisi käynyt miten monta kertaa, niin aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää.

Ylläs on itselleni yksi tällaisista. Olimme siskoni kanssa taas mestoilla kuun taitteen jälkeen, sillä vaikka yöttömän yön missasinkin, en pystynyt skippaamaan Lapin kesän tuntua – kun sen ensi kerran kokee, kaipaa kyllä joka kesä takaisin.

Yövyimme 7 Fells -hostellin uuden boutique hostellin puolella, Äkäslompolon keskustassa. Vaikka nukuimmekin reilusti, rentoilimme ja saunoimme päivittäin, jäi aikaa onneksi tutkimusmatkoillekin: minä, Roosaliina ja Eetu otimme tavoitteeksemme löytää sellaisia paikkoja Ylläksellä, joihin ei välttämättä tule aivan ensiksi mentyä, tai joissa en ainakaan itse ollut vielä käynyt.

Tein löytöretkeilystämme niin ahkeasti Instagram Storya, että jälkikäteen toivottiin blogikoostetta. Tässä se nyt tulisi, 6 kokemisen arvoista paikkaa Ylläksellä. Kaikki nämä paikat ovat helposti tavoitettavissa pyörällä tai maastopyörällä.

1. Kuerlinkat

Kuerlinkat ovat kaksi putousta lähellä Äkäslompoloa. Ensimmäisen yli menee huterannäköinen silta, jonka luota kulkee polku alemmalle, selvästi villimmälle putoukselle. Erityisesti alempi putous on hurjan hieno, ja näkymät ovat upeat. Alemmalla putouksella, kallion päällä on myös soma, matala laavu.

Tsekkailin putouksia kajakkimielessä ja totesin, ettei todellakaan minunlaiselleni kajakkimestarille realistinen haave, mutta joku uskalias sen varmasti laskettelee onnellisesti adrenaliinihöyryissään.

Me yritimme kauniiden maisemien ihailun lisäksi kerätä Kuerlinkoilta myös mustikoita kakun päälle, mutta vähän laihaksi sato jäi. Onneksi sentään vajaa kuksallinen tuli kokoon.

2. Pakasaivo

Saivot ovat Länsi-Lapin rotkojärviä, joista jopa 60 metriä syvä Pakasaivo lienee tunnetuin. Pakasaivo on jylhä ja voimallinen. Paikkaan liittyy hurjasti uskomuksia ja myyttejä, mikä tekee paikasta vieläkin taianomaisemman: haltioiden on uskottu asuvan täällä ja aikoinaan pahtaseinien reunustaman Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen, ja kalojen katoavan välillä pohjassa olevasta reiästä aliseen maailmaan.

Pakasaivo oli monille seuraajille tuttu jostain lapsuuden ja nuoruuden luokkaretkistä. Oli hauskaa, millaisia nostalgisia ajatuksia paikka monessa herätti.

Meille käynti siellä oli ensimmäinen, mutta maisemien lisäksi yhdestä erityissyystä hyvin ikimuistettava. Olimme päättäneet nauttia jyrkänteellä kakkukahvit ja tätä varten meillä oli omakeräämiemme mustikoiden lisäksi mukana kaikki tarpeellinen. Yhtäkkiä kuuluu: ”Moiiii! Mä katsoin hetken, että joku tuolla asettelee mansikoita kakun päälle. Meni noin sekuntin sadasosa arvata, että se oot sinä.” Mikko-ystävä oli sattumalta tullut huudeille. Naurettiin niin paljon tilannetta ja syötiin lopulta kaikki yhdessä marenki-marjakakkua.

3. Saivojärvi/-lampi

Kirkasvetinen Saivojärvi on näkynyt Eetun kuvissa,  ja iloitsinkin, että hän uskalsi viedä meidät paikkaa ihailemaan. Saivojärvi, jota paikalliset kuulemma kutsuvat Saivolammeksi, on muuminmuotoinen järvi lähellä Äkäslompoloa, Hannukaisen jälkeen, Ylläksentiellä ennen Äkäsjoentienristeystä.

Vesi on uskomattoman kirkasta, ja paikka muutenkin laguunimainen. Ennen reissuamme oli ollut mielettömät helteet, jolloin paikka oli tietysti helleparatiisi maan päällä, mutta itse nautin kyllä viileämmästä hetkessä järvessä. Kun iho meni sopivan tunnottomaksi, pystyi järvessä pulikoida hyvin puolisen tuntia putkeen.

4. Pyhäjärven autiotupa ja laavu & Vareskota

Ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä päätimme ottaa kunnon haasteen ja lähteä sähköistetyillä, vuokratuilla fat-bikeillamme vähän pidemmälle lenkille. Seuraavana päivänä peppu kyllä tiesikin, että pyöräilty on: 40 kilometrin lenkki maastossa tuntui mukavasti koko kropassa, mutta hyvämaineinen pyöräjengimme (jolle annoimme nimeksi ”Ylläksen turbo”) selätti haasteen hienosti.

Lähdimme Äkäslompolon kylästä, päämääränämme Pyhäjärven autiotupa sekä laavu ja sen viereinen Vareskota. Kaikki kolmet ovat hienoja kohteita, aivan järven tuntumassa. Pyhäjärven autiotupaan oli vasta rakennettu uusi nukkumalaveri ja siellä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa ihana päästä oikein kunnolla retkelle tai vaellukselle.

5. Kukastunturi

Paluumatkalla käänsimme pyörien keulat kohti Kukastunturia ja poikkesimme huipun kautta kotiin. Tämä huiputus on juuri sellainen, mikä on aivan ihana tehdä pyörillä: kun menomatkan jaksaa musertaa reisillä (no, sähköpyörillä se on suht helppoa..), on kylään pitkä ja superihana alamäki, jossa vauhtiin pääsee kunnolla (täysiä!!). Tietysti toiseen suuntaan valitessa ylämäki on mukavan loivaa, mutta alamäki sitten lyhyempi ja huomattavasti jyrkempi.

Kukastunturin päältä aukeaa upeat näkymät pitkälle. Kukas on lättymäinen, Ylläksen tuntureista toiseksi matalin, mutta silti kaunis ja uniikki. Laelta näkee pohjoisessa Pallaksen kerojen rivistön, idässä Lainion ja etelässä Ylläs-tunturin.

 

6. Äkäskero

Äkäskeron huiputuksen varasimme viimeiselle illalle, sillä tänne kannattaa ehdottomasti tulla ihailemaan auringonlaskua tai -nousua. Pohjoisen aurinko laski jo reilusti ennen puoltayötä, mutta kuitenkin huomattavasti myöhemmin kuin etelämmässä.

Huristelimme Äkäslompololta parikymmentä kilometria keron juurelle ja kipusimme verkkaisesti varmaankin vajaan tunnin verran ylös tunturiin. Äkäskerosta on kyllä aivan liian vähän älämölöä, se on nimittäin tosi hieno. Toisaalta, ei haitannut yhtään, että saimme olla paikan päällä aivan ominemme. Auringon laskiessa Pallaksen kerojono näytti aivan satumaiselta, ja Ylläs tarjoili muutenkin parastaan: taivas oli kirkas, ja aurinko kultainen. Converset eivät olleet välttämättä aivan paras kenkäratkaisu suopohjaiselle alueelle, mutta märät sukat eivät illan päätteeksi olleet niin kovin suuri riesa, kun hostellilla odotti lämmin sauna.

Olen alkanut koko ajan enemmän kiinnostua off-sesongeista. On siistiä mennä paikan päälle löytämään kaikkea kivaa juuri silloin, kun muut eivät ole siellä. Esimerkiksi latukahvilat ynnä muut olivat sulkeneet ovensa heinäkuun loppuun, joten tämäkin oli sesongin ulkopuoleista aikaa. Ehkä seuraavaksi suuntaan paikalle juuri ruskan loputtua ja paikkojen suljettua ovensa ennen talvikautta. Ja sitten ehkä taas toukokuussa, kun talvikausi on loppu, mutta kesäkin vielä kadoksissa.

Haaveilen siitä, että kun sesongin ulkopuolellekin saadaan riittävästä kiinnostuneita pyörimään, ei ovia tarvitse enää sulkeakaan, vaan kuuman kaakon saa vaellus- tai pyöräreitin varrelta mihin tahansa vuodenaikaan.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals

Langin Kauppahuone Raahessa – uniikki majatalo, kahvila ja juhlatila täynnä tarinoita

Kaupallinen yhteistyö: Langin Kauppahuone, Botnia Outdoor, Meriraahe

Sydämeni läpättelee persoonallisille ja sydämellä tehdyille ja pyöritetyille majapaikoille – niin hotelleille, hostelleille, Airbnb-asunnoille kuin bed & breakfast -paikoillekin. Yhden elämäni ihanimman löysin tänä kesänä purjelaivakauden Raahesta, kun vietin merellistä viikonloppua majoittuen Langin Kauppahuoneella.

Minne tahansa kauppahuoneella kulkikin, kaikkialla oli tarinoita ympärillä – jokainen huone on erilainen ja eri tarinan inspiroima. Itse majoituin Kauppaneuvoksen Zachris Franzénin tyttären, Jennyn huoneessa, jonne mööpeleitä, tapetteja ja kankaita oli hankittu ulkomailta saakka: huoneen arvokas sisustus oli selvästi kauempaa Raaheen uitettu.

Vaikka itse en punaisessa T-paidassa ja farkuissani istunut aivan kultaisiin kehyksiin, pystyin melkein tuntea, kuinka hienohelmaiset ja -lahkeiset kadunkulkijat kuiskuttelivat ikkunan alla katkeransuloisia juoruja kauniista tapettikuvioistani.

Langin Kauppahuoneen kunnostus on hieno tarina sinnikkyydestä ja visiosta. (Okei, lievästä hulluudesta myös.)

Pietari Brahe seisoo ylväästi Raahen vanhan kaupungin keskellä, Pekkatorin kyljessä. Torin reunalla nousee puurakennuksia, joista löytyy myös vasta eroon herännyt Langin Kauppahuone. Piia Vähäsalo ja Pasi Siipola tarttuivat valtavaan haasteeseen: Vanha kauppahuone kunnostettiin hetkessä ajan henkeä kunnioittaen majapaikaksi, kahvilaksi ja juhlatilaksi, eikä visioille näy loppua.

Juttelin itse vierailuviikonloppunani paljon Piian kanssa ja en voinut kuin suu auki kuunnella juttuja: ”Joo, me nyt ostettiin vielä tuosta tuo rakennus ja ajateltiin tehdä siitä ensi kesäksi sauna. Joo… tähän tulee varmaan eläimiä. On tarkoitus, että täällä voi alkaa pitää juhlia ja vaikka lauluiltoja…” Kuuntelin koko ajan ajatellen, että minulle tätä samaa energiaa ja rohkeutta kiitos! ”Joo nämä on käsinpainetut tapetit ranskasta… Voi että, tuo verholaskos on tuolla vähän vinksallaan, odotas korjaan… tällä lailla verhot laitettiin silloinkin.”

Vietin Langilla viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntaihin. Tuntui kuitenkin, että merellinen viikonloppu olisi kestänyt pidempään, sillä kaksi vuorokautta olivat kuin aikamatka menneeseen. Heti perjantaina hipsiessäni sisälle, päälleni tulvahti sellainen historian aalto, että alta pois. Ja minähän en edes ole mikään historia-fanaatikko, todellakaan. Mutta kun täällä asiat osattiin sanallistaa ihmisten ja tarinoiden kautta, niin kummasti olikin kiinnostavaa.

Sitä paitsi kaikkialla näkyi yksityiskohtia: jo-mainittu verhojen laskostus, taulut, aterimet, henkilökunnan asut… Eikä kuitenkaan tullut sellainen kiusallinen olo, kuin olisi joutunut väkivängällä johonkin huonoon larppiin. Kaikki oli toteutettu hienosti, pieniäkin asioita ajatellen, ja itse sai kuitenkin kulkea ihan omana, 2010-luvun itsenään. (Inhoan sellaista puolivillaista ja osallistavaa, että ovella päähän isketään joku vanha, haiseva hilkka, ja kuitenkin kaikki on lopulta Ikeaa. Pahoittelut kärjistyksestä.)

Langin Kauppahuone avattiin viime vuonna. Tällä hetkellä 1800-luvun miljööstä löytyy vajaa 100 asiakaspaikkaa ja nukkumapaikkojakin löytyy parille kymmenelle: uniikkien huoneiden lisäksi pihapiiristä on varattavissa myös erillinen Kapteenin huoneisto. Tiloissa järjestään myös juhlia ja siellä toimii aktiivinen kahvila, joka on löydetty hyvin myös paikallisten keskuudessa. Istuessani kakkupalalla tai salaattilounaalla, kävi ympärillä mukava, hyväntuulinen hälinä.

Perjantain otin aikaa siihen, että hipsin sinne tänne talossa, kuuntelin haltioissani Piian tarinoita rakennuksista ja Raahesta. Illalla lähdin vielä kävelemään vanhan kaupungin katuja. Kauniita puutaloja pystyy tuijottamaan vaikka kuinka kauan, etenkin kun haaveilee muuttavansa niistä jokaiseen. Illalla nukahdin rapeisiin lakanoihin. (Joo, inhoan tätä adjektiivia hotellilakanoista, mutta kun nämä oikeasti olivat sellaiset: rouheat, rapeat ja tarkkaanvalitut pellavalakanat. Ei sellaiset ällölötköt, vaan ylellisen ryhdikkäät.)

Lappuhaalareistani ja sotkunutturastani huolimatta tunsin koko viikonlopun olevani prinsessa. Jenny-Rouvan huoneessa astellessani, rauhakseltaan hedelmälautaselta herkkuja napsiessani voimaannuin henkisesti tuntuvan määrän, kun taas fyysinen akku latautui pitkillä unilla. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos olisin nukkunut vaikka Väentuvassa, Puotineitten huoneessa tai Merikapteenin hytissä – ehkä Jenny oli juuri sopiva alter-ego loppukesään.

Aamiaisella tarjottiin gluteenittomia, juuri paistettuja lettuja, tuoreita sämpylöitä ja paikan päällä tehtyä pannukakkua. Kaikki oli talossa tehtyä, huolella mietittyä. Kaikki astiat olivat antiikkisia, tarkoin vaalittuja ja valittuja. Joojoo, hehkutan hehkutan, mutta kun on hehkuttamisen arvoista.
   

Olisin helposti hipsinyt ympäri Kauppahuonetta ja pihapiiriä koko viikonlopun, mutta merellinen viikonloppuni piti sisällään muutakin: lauantaina melottiin, sunnuntaina risteiltiin. Molemmista olin tosi innoissani, etenkin, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja asteita oli reippaasti yli 20.

Lauantaina iltapäivällä suuntasin askeleeni vartin kävelymatkan päähän, Botnia Outdoorin toimipisteelle. Sieltä starttailee vähintään elokuun loppuun saakka jokaviikkoiset, ohjatut melontaretket.Luullakseni sama homma jatkuu taas ensi vuonna, niin kuin on ollut edellisinäkin. Kolmen tunnin merimelonta pienryhmässä, sisältäen kaikki lainavarusteet sekä breikin kahvilla ja herkulla, oli hinnaltaan 35 euroa. Anteeksi mitä! Aivan superedullinen.

Olin kaivannut kajakkiin. Vaikka tykästyinkin kouluvuoden aikana intiaanikanoottiin ikihyväksi, on kajakissa oma tunnelmansa – tuntuu, että tyynellä se menee eteenpäin aivan itsestään. Oli kiva huomata myös se, etteivät opiskelut olleet menneet ihan harakoille. Olin selvästi kehittynyt viime kesästä.

Killuin keltaisessa kanootissani, imin itseeni aurinkoa reilun rasvakerroksen läpi ja napsin välillä selfieitä. Opas kertoi innostavasti Raahesta, merestä ja saaristosta, sekä alueen historiasta ja nykypäivästä. Itse kyselin erityisesti retkeilymahdollisuuksista, laavuista, nuotiopaikoista ja muusta sellaisesta, joka sai minut tekemään vakaan päätöksen pidemmästä Raahen kanootti- tai kajakkiretkestä lähivuosina.

Retkemme suuntasi Iso-Kraaseliin, jossa nautimme kahvit ja kauraomenapaistokset ja tutustuimme vanhaan luotsimajaan sekä Pookiin. (Ai mikä Pooki on? No veikeän sanan lisäksi se on valoton majakka, tuollainen törpelö kuvaa alempana, jonka avulla suunnistetaan.)

Saaristomaisema on kyllä aivan omanlaistaa. Yksi Raahen parhaita puolia on se, että meri on koko ajan jotenkin fyysisesti mutta myös henkisesti läsnä. Meri tuntuu liittyvän vähän kaikkeen, se on ikäänkuin mielentila.

Olen viettänyt paljon aikaa järvillä, mutta merelle en juurikaan. Meri kiehtoo, mutta siinä on myös paljon opittavaa. Viime viikollahan olin purjehtimassa Helsingin edustajalla, joten sentään muutama merikokemus on tällekin kesälle. Toivon mukaan ensi kesänä kerrytän vielä enemmän.

Olin hehkuttanut seuraajilleni jo useita päiviä, että tämä on ensimmäinen kertani Raahessa ikinä koskaan!

Vaan väärinpä luulin, vaikka vähän naurattaakin koko hönö tarina. Nimittäin lauantaina, jo lähes vuorokauden Raahessa viettäneeni, ohitin tämän yllä olevan kuvan vihreän talon. Mietin samantien mielessäni, että tuossa talossa haluaisin asua… kunnes tajusin, että olen päättänyt ihan saman joskus aiemminkin.

Nopea googlaus tuotti tulosta: minähän vietin Raahessa kaunista kesäpäivää jo viime kesänä Suomi-roadtripillämme. Kiertelimme vanhaa kaupunkia, makasin hellettä paossa Prisman pakastealtailla, söin vesimelonin muotoista mehujäätä ja osallistuimme keskustassa senioreiden yhteislaulutapahtumaan. Anteeksi, mutta kuinka huono paikkamuisti voi ihmisellä olla? On se helppoa, kun voi aina mennä tuttuihinkin paikkoihin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Kaikki uutta ja ihmeellistä.

Lupasin kyllä itselleni, että tästä lähtien muistan viettäneeni aikaa Raahessa. Anteeksi Raahe – syy ei ole sinussa, vaan minussa.

Langin Kauppahuoneen lisäksi olin saapunut Raaheen myös toisen asian vuoksi: tutustumaan kotimaiseen Utuaan, jonka sydän, showroom ja lippulaivaliike löytyvät Kauppahuoneen kyljestä. Sijainti ei ole sattumaa, sillä niinkuin Langin, myös Utuan takaa löytyy samainen Piia, jonka idearikkaudesta ja energiasta nappaisin mielelläni pienen siivun itselleni.

Utualla on myös brändimyymälä Helsingissä, Aleksanterinkadulla, mutta palaan kuitenkin kunnolla siihen vasta ensi maanantaina. En siis vielä paljasta muuta kuin että laukut ovat ihania. Ja sen, että laadukkaat nahkalaukut suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan käsityönä vastuullisesti Kreikassa. Tuotantoerät ovat pieniä, ja laukut suunniteltu kestämään ikää ja kulutusta.

Itse lähdin lippulaivaliikkeestä ensimmäisen Utuani kanssa. Vaan maanantaina vasta paljastan minkä. Dippadappadaa, sillä olen ärsyttävä.

Myös Langin Kauppahuoneella, kahvilan yhteydessä on oma putiikkinsa.

Piia kierrätti minua lauantaiaamuna tiluksillaan  ja kertoi samalla myös putiikin ideasta. Hän oli vieroksunut ajatusta klassista turistirihkamaa myyvästä puljusta, joten hän oli päättänyt toteuttaa myymälänkin historiaa kunnioittaen. Hän oli selvittänyt, mitä kaikkea perinteistä Raahessa aikoinaan oli ja mitä sinne purjelaivoilla maailmalta tuotiin. Tämän pohjalta hän otti tuotteita nykyiseen putiikkiin myyntiin: muun muassa kompiaisia (raahelaisia klassikkomakeisia), Marseille-saippuaa, posliinisia laivakoiria ja laadukkaita luonnontekstiilejä. Kaikki tietysti uusia ja käyttöpäiväisiä, mutta ideat ovat historiasta.

Näiden lisäksi putiikissa on harkittu valikoima Raahe-tuotteita, kuten pookien fanikamoja.


Olin päättänyt pyhittää pitkän lauantai-illan auringonlaskun ihailulle, vaan enpä muistanut, että pohjoisessa aurinko laskeekin vielä tuolloin huomattavan paljon etelää myöhemmin. Niinpä aikaa jäi pitkään kahvikupilliseen sekä Raahen kehuttuun kiinalaiseen, joka on eriskummallisen korkean tornitalon huipulla (muistaakseni 13.kerros).

Sen jälkeen huristelin lainaskootterillani sopivaa auringonlaskupaikkaa etsimään. Sen voin muuten sanoa varmasti, että skootterilla en ollut oikeasti ajanut koskaan. Se oli MAHTAVAA, vaikkakin tuntui myös vähän hasardilta alkuun. Lisäksi petyin hivenen, kun omissa mielikuvissani näytin Amelien Ninolta tai vähintäänkin Lizzie McGuirelta Roomassa, kunnes etukameraan kurkatessani ruudulla oli vain valtava kypärä ja puristuneet posket. No, unohdin sen ja pidin mielikuvani.

Sopiva auringonlaskupaikka löytyi melko läheltä, Sairaalanrannasta. Siellä auringonlaskut peittoavat kuulemma jopa Santorinin.

No, oma kokemukseni oli kyllä täysin sama. En osaa ehkä verrata visuaalisia seikkoja, mutta Santorinilla ahtautui juuri ja juuri johonkin kadunkulmaan tuhansien ihmisten kanssa, kun Sairaalanrannassa sai olla aurinkoisilla rantakivikoilla ihan omassa rauhassa, snäkkipussi kädessä ja pyyhe pepun alla.

Ohi lipui pari purjevenettä ja muutama kalastaja, ja rannalla kävi aina toisinaan joku muukin päivän loppumisen ihmettä ihaillakseen, mutta rauha oli ainakin tuona lauantaina lähellä. Auringon lopulta laskettua mailleen, huristelin supersankarina takaisin Pietari Brahen ohi lakanoitteni turvaan hykertelemään kesä-Suomea.

Sunnuntaina jäljellä oli vielä viimeinen meriseikkailu ja elämäni sekä Raahen retkeni toinen pooki. Erilaisia risteilyjä, työhyvinvointipäiviä ja saarikuljetuksia tarjoavan Meriraahen Jouni oli luvannut lähteä viemään minut pienelle moottoriveneristeilylle saaristoon.

En voi uskoa, millaisella säkällä sain tuollaisen kelin viikonloppuun. Aurinko paistoi heti aamuyhdeksältä kirkkaasti, kun vene lähti puksuttelemaan laiturista merelle.

Tällä kertaa suuntana oli Taskun Pooki, joka taatusti voittaa suloisimman raahelaisen nimen palkinnon. Söpö oli pookikin, sillä vastakunnostettu torni hohti okrankeltaisena vasten taivasta. Poimin valtoimenaan kasvavaa metsämansikkaa suuhuni, katselin paria teltoistaan heräävää retkeilijää ja pohdiskelin, että joskus koen vielä saman itsekin näillä saarilla.

Pari tuntia meni joutuisaan, kun höpöttelimme Jounin kanssa kaikenlaista töistä luonnonsuojeluun. Joimmepa lopuksi veneen kannella yhteiset aurinkoaamukahvitkin. On aina arvokasta, kun saa paikallisen oppaan kertomaan paikoista ja tavoista, sillä siten pääsee ihan eri lailla jutun juureen kiinni.

Merellinen viikonloppuni oli kertakaikkisen kiva. Suomi-matkailu on kyllä jumiutunut sydämeeni niin tiukasti, ettei se kyllä ole sieltä milloinkaan irtoamassa. Tein myös Raahelle tilaa ja lupasin palata mestoille pian – tällä kertaa kolmatta, en jälleen ensimmäistä kertaa.

Pitäähän minun sitä paitsi nähdä, mitä kaikkea kortteliin ja pihapiiriin on jo ensi kesäksi noussut. Ja jo jouluksi! Näen jo nyt silmissäni Pekkatorin kauniin joulukuusen ja Langin kahvilan joulutunnelman glögeineen ja kanelipuuroineen. Tilkka punaviiniä ja hyvä romaani, ai että.

Langilla järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia ja leirejä koko ajan enenevissä määrin, joten niistäkin kannattaa pysyä kärryillä. Esimerkiksi vastaavanlaiset meriviikonloput on tulossa ensi kesäksi myyntiin ja myös luovan kirjoittamisen viikonloppuja on järjestetty.

Mahdollisuudet eivät varmasti lopu, eikä yrittäjien innostus. Näistä onkin hyvä ponnistaa loppukesään, sekä syys- ja talvikauteen. Älkää ihmetelkö, jos saapuessanne kauppahuoneelle syyslomallenne, istun jollain kahvilan prämeällä koristetuolilla syöden kahdeksatta palaa kakkua. Sellainen on suunnitelmissa.

-Henriikka

Minä olen tälläinen tyyppi, että…

Minulla on kaksi rakasta ystävää, toisiinsa rakastuneet, jotka usein pohtivat millaisia ovat. He sanovat lauseita ääneen, kuten ”Minä olen sellainen, että…” tai ”en oo yhtään sellainen, että…” Sen lisäksi, että he mietiskelevät itseään, he myös miettivät toisiaan (”Sä oot just sellainen, että..”) ja varmistelevat ristiin myös omia tulkintojaan: ”Enhän mä vain ole sellainen…”

Näin auki kirjoitettuna se kuulostaa kinkkiseltä ja raskaalta, mutta on oikeastaan aika viihdyttävää ja tavallista. Kun ei se ole kuitenkaan mikään junnaava kela. Suurin osa ihmisistä kuitenkin mietiskelee enemmän tai vähemmän itseään, piirteitään ja olemistaan, ääneen tai ääneti. Ja usein siitä syntyy hyviä keskusteluita, kun tällainen niin sanotusti ulkopuolinen tulee huutelemaan väliin, vastailemaan tiukkaan kysymykseen: ”Näetkö sä Henriikka meidät sellaisina, että…”

Olen itsekin miettinyt itseäni lähiaikoina aivan laittoman paljon. Omaan ällötykseen asti. Olen miettinyt millainen olen ja miksi – ja olenko itselleni samanlainen kuin muille. Olen miettinyt olenko läheisten seurassa samanlainen kuin tuntemattomampien, ja millaiseksi eri läheisten seura minut tekee.

Olen miettinyt perhettäni, peilannut itseäni heihin. Olen miettinyt menneisyyttäni, kauempaa ja ihan vasta ollutta, ja kysynyt itseltäni, olenko muuttunut. Olen kysynyt myös, missä olen ollut muuttumaton ja miksi. Mikä on ennallaan ja tuntuuko se hyvältä, mikä ei ja ahdistaako se.

Olen siivonnnut nimenomaan päätäni jatkuvalla syötöllä, vaikka kotini on kaaos – olen kurkkinut mieleni kellarikomeroihin, raahannut häkkivaraston laatikoita ulos ja aukonut niitä rohkeasti, vaikka fyysisestä kodistani on puuttunut sohva ja kahvinkeitin.

Minä olen sellainen tyyppi, joka naureskelee huvittaville mietelauseille, mutta uskoo niihin silti. Olen sellainen tyyppi, etten ole taikauskoinen, mutta silti puhallan irronneen ripsen poskelta tai synttärikakun kynttilät toivoen. Olen sellainen, että haluisin minusta pidettävän, mutta teen ja sanon silti asioita, jotka eivät aina ole pidettäviä. Olen sellainen, että teen rohkeita ja rajujakin ratkaisuja, mutta puhun ne diplomaattisesti pehmeiksi. En tiedä puhunko enemmän itselleni vai muille. Olen teksteissäni lempeämpi kuin livenä, mielessäni herkempi kuin maailmalle. Pidän itsestäni kovasti, mutta en aina usko tai muista muiden pitävän.

Aivoni kääntävät asioita optimistisiksi. Kun joku avioeron keskellä kysyi mitä kuuluu, sanoin silmät ja sydän surusta ja ajatuksista väsyneinä, askeleet sinne tänne hoippuen, että ihan hyvää – sillä enhän ole esimerkiksi kuolemassa, eikä ole kukaan muukaan. Olen sellainen, että välillä pelkään, että nyt rysähtää, kun olen elämässäni saanut niin paljon hyvää. Ja että häpeilen harvase päivä hyväosaisuuttani, vaikkei se ketään hyödytä. Kiitollisuus ja tulevaisuuden toivo ovat suurimmat voimavarani, perheeni ja epäoikeudenmukaisuudesta viiruiksi ohenevat silmäni suurimpia aseitani.

Olen sellainen, että myrskyssä rukoilen, että anteeksi etten ole juuri rukoillut, mutta nyt olisi kyllä hätä, että jos mitenkään viitsisit, viitsitsä? Ja sellainenkin olen, etten juuri huutele rukoilevani, koska pelkään a) että joku satuttaa iskemällä henkilökohtaiseen suhteeseen tai b) että karitsanverenpirskottelijat, hopealusikankilkattelijat tulevat ja iskevät Raamatulla tai muulla hengellisellä esineellä päähän ja käy kohta a) tai väärinymmärrys omasta hengellisestä tilastani, joka on kaikkea muuta kuin tavaroilla päähän tai pakaroille paukuttelua. Silmäni ohenevat samantien äsken mainituiksi viiruiksi, jos joku ottaa jumalan paikan, luulee itseään kaikkitietäväksi tai luulee olevansa muita parempi.

Olen sellainen, että haluisin pysyä herkkulakossa, mutten pysy. (Olin ennen sellainen, että pysyin. Siinä olen muuttunut. Hyvä huomio!) Ja sitten olen sellainenkin, etten haluaisi mitään ehdottomia lakkoja tai mitään muutakaan ehdotonta, mutta sorrun siihen aina. Haluiaisin ottaa asioita hissukseen, ihan etanana, ja  analysoida kaikkea rauhassa – mutta teen tätä kaikkea todellisuudessa gebardin nopeudella. Analysoin niin intensiivisesti, että joskus vielä henki lähtee. Onneksi olen sellainen, että nukun yöni kuin tukki, sillä se suojelee paljolta. Ja onneksi analysoin sentään joskus oikeinkin, sillä muuten mieleni olisi yksi tippaleipä – mutkainen ja mureneva.

Olen sellainen, että välillä kiroan sanoen hitto, perse tai paska, mutten koskaan rumemmin. Ja näistäkin tulee aina huono omatunto. Ja silti kuitenkin pidän paska-sanasta, se on jotenkin nappi sanavalinta moneen hetkeen. Olen sellainen, että toisinaan suorat sanani hämmentävät läheiseni, loukkaavatkin pahimmillaan, mutta onneksi myös auttavat usein. Ja onneksi anteeksi pyytäminen ja antaminen on minulle helppoa. Ei ole aina ollut, sekin on muuttunu.

Olen sellainen, että ihmiset kiinnostavat – löydän kaikista jotain kehuttavaa. Ja kun löydän, niin usein kehun. Ja sillä sitten usein hämmennän, mutten voi sille mitään, että sanat vain syöksyvät suustani. (Ylläksellä tapasin ensi kertaa erään tytön, joka tuli saunasta ja näytti upealta. Huomasin ennen ajatusta huudahtavani pyyhe päällä edessäni seisovalle mimmille: ”Oletpa sä uskomattoman kaunis!”)

Olen parhaimmilllani valloittava, rakastava ja läsnä, pahimmillani kärkäs, manipulatiivinen, itsekäs ja väärissä asioissa ehdoton. Vaalin ilolla hyviä puoliani, tarkastelen virkeässä tilassa kriittisesti heikkouksiani – vahvuuteni tosin ovat usein myös heikkouksiani ja toisinpäin.

Yritän tehdä jokaisesta asiakaspalvelutilanteesta mukavan. Inhoan kynsienleikkaamisen ääntä. Huomaan yllättävän usein haaveilevani iättömästä ja klassisesta tyylistä, vaikka pukeudun lähes aina ihan miten sattuu. Päätän aina rauhoittua, mutten koskaan rauhoitu. Päätän, etten lähde, mutta lähden. Uskon rakkauteen, ikuiseenkin, ja kaikkiin rakkauden muotoihin. Rakastan auringonkukkia. Ikävöin ja ihailen usein perhettäni. Kun kuulen veden liplatuksen, mieleni rauhoittuu. Kun näen kumaraisen vanhuksen, sydämeni heltyy.

Minä olen sellainen. Sellainenkin. Entäs sinä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

19-vuotiaan Henriikan teksti: ”minä kirjoittajana”

On mielenkiintoista ja vähän pelottavaakin päästä 10 vuotta itseään nuoremman itsensä ajatuksiin.

Kun pari kuukautta takaperin palautin 8 vuotta lepäilleen vanhan sähköpostini takaisin, löytyi sen uumenista kaikkea perin jännittävää: paljon muistoja, historiallista sähköpostivaihtelua kavereiden kesken, matkakertomuksia ja vaikka mitä muuta. Pääsin myös moniin vanhoihin koulutöihini käsiksi, sillä jostain syystä olin käyttänyt sähköpostin luonnos-kansiota ikään kuin pilvipalvelunani. Siellä Jyväskylän yliopistovuoden suomen-, kirjallisuuden- ja kasvatustieteen kirjoitelmat odottelivat näteissä riveissä, kuin niille ei järkevämpää paikkaa olisi ollut.

Erityisesti silmiin pisti kuitenkin yksi.

Henriikka Reinman, 14.9.2010

Minä kirjoittajana

Olen keskeneräinen kirjoittaja. Olen innostunut, kiinnostunut ja utelias kirjoittaja, mutta myönnän kirjoittajan urani olevan vielä lapsen kengissä. Hyvä niin, sillä keskeneräisyydessä on jotain hienoa. On mahtava pohtia, miten paljon uutta voin vielä oppia ja kuinka monta kirjoittamisen yksityiskohtaa voin vielä sisäistää. Vaikka uskonkin keskeneräisyyden tunteen säilyvän läpi elämän, niin tahtoisin tietää ja oppia lisää. Ja kun on tahtoa, on myös toivoa.

Intoni kirjoittamiseen syttyi jo ollessani tarhaikäinen. Erityiseti äitini kannusti meitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja väsäsin vanhempieni iloksi loruja ja lauluja ja haaveilin kirjailijan urasta. Alakoulussa rakastin päästää mielikuvitukseni valloilleen syksyn ensimmäisenä päivänä, kun saimme kirjoittaa kesälomastamme, ja vaikka usein sorruinkin liioitteluun, niin ainakin luovuuteni pääsi oikeuksiinsa. Murrosiän kynnyksellä päiväkirjasta tuli helpoin tapa purkaa tunteita, ja runot sekä laululyriikat tulivat kuvioihin samoihin aikoihin mustavalkoisten ajatusten ja mielipiteiden tiivistelmiksi. Huomasin kirjoittamisen avulla pääseväni irti todellisuudesta.

Koska kokemukseni kirjoittajana ovat vielä vähäisiä, on hankala vetää vakaita rajoja heikkouksieni ja vahvuuksieni välille. En tunne itseäni kirjoittajana vielä niin hyvin, että pystyisin rajaamaan ominaisuuksiani selkeästi, vaan vahvuudet ja heikkoudet vaihtelevat kirjoituksista riippuen. Viime vuoden vietin matkustellessa, jolloin matkapäiväkirja oli ainoa kirjoittamisen harjoittaja, ja näin myös taidot saattavat olla ruosteessa. Tiedän tarvitsevani harjoitusta monessa asiassa, kuten kirjoittamisen säännönmukaisuudessa, joka usein saa tarkkuudellaan minut turhautumaan. Myös sivistyssanojen harjoitteleminen tulisi tarpeeseen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin kovalla harjoittelulla muokattua kirjoittamisen prosessistani hivenen johdonmukaisemman. Toisaalta tiedän sitkeän työnteon olevan vahvuuteni. Jaksan nähdä vaivaa, koska kiinnostukseni on suuri ja uskon suomen kielen taidosta olevan paljon hyötyä alalla kuin alalla. Osaan myös vapauttaa luovuuteni ja tiedän inspiraation hetkellä punovani kauniista korulauseista kokonaisuuksia, mutta myös onnistuvani selkeälinjaisemmissa teksteissä. Niin kuin monen muunkin kirjoittamisen harrastelijan, myös minun suurin vahvuuteni lienee kuitenkin nautinto, jota kirjoittaminen tuottaa. Siitä saan energiaa inspiraation metsästykseen, ja nimenomaan prosessin lopussa häämöttävä mielihyvä auttaa yrittämään aina uudelleen ja uudelleen.

Kaikista teksteistä mieluiten kirjoitan runoja, sekä kolumneja. Runot toimivat minulle tunteiden ilmaisun välineenä silloin, kun asioita on vaikea kertoa selkokielellä. Runot rikastuttavat arkea ja niiden moniulotteisuudessa on jotain mukaansatempaavaa. Kolumneissa viehättää ajankohtaisuus, sekä oman näkökulman tuominen tekstiin. On mielenkiintoista, kun saa käyttää kirjoituksessaan eri tyylikeinoja, kärjistää ja ottaa kantaa. Vaikka runoista ja kolumneista on ehkä tavallisen tallaajan vaikea löytää yhtäläisyyksiä, niin koen niiden kahden olevan itselleni kaikista mielekkäimmät tekstilajit. Ehkä tiedostamattani olen löytänyt niistä molemmista tapoja oman itseni ja ajatusmaailmani ilmaisemiseen. Nämä kaksi tekstilajia eivät kuitenkaan ota reilua kärkisijoitusta tekstien kirjossa, sillä päivästä riippuen mukavimmilta vaihtoehdoilta saattavat tuntua monet muutkin lajit. Täytyy myöntää, että turhaudun huomattavasti helpommin tekstien kanssa, jonka lopputuloksesta on tietynlainen ennakko-odotus. Referoimiseen olen hermostunut useasti, samoin virallisten uutisten kirjoittamiseen. Toivon, että voisin oppia myös saamaan asiallisempien ja virallisempien tekstien kirjoittamisesta enemmän irti, jotta voisin monipuolistaa skaalaani kirjoittajana.

Parhaimmillaan pääsen kirjoittaessani tajunnan räjäyttävään ajatusten ja tunteiden juoksuun ja samalla pystyn miltei konkreettisesti tuntemaan inspiraation valuvan hiustenlatvoista alas varpaisiini. Parhaimmillaan kirjoittamiseni on itseni toteuttamista ja rakentamista, mutta toisinaan myös tunnetta siitä, että oman itseni lisäksi rakennan tavalla tai toisella yhteiskuntaa. Kun kirjoittamisen flow vie mennessään, sitä tuntee tekevänsä juuri sitä omaa ja oikeaa. Vastapainoksi löytyy päiviä, jolloin tuntuu ettei päässäni ole järjen hiventäkään, kun valitsin opiskeltavaksi aineekseni suomen. Toisinaan sitä ärsyyntyy, turhautuu ja vihastuu kirjoittamiseen, rehellisesti sanottuna tuntee olevansa yksipuolinen ja kehno runoilija, aivoton äidinkielenopettajan alku. Mutta ainakin tähän mennessä olen aina noussut ojasta, löytänyt taas kirjoittamisen viehätyksen ja kiinnostuksen ja jatkanut amatöörimaista harrasteluani. Ehkä jonain päivänä huomaan olevani ammattilainen.

Ei tiennyt 19-vuotias Henriikka, miten paljon tulisi vielä kirjoittamaan, miten paljon tulisi vielä kehittymään. Pelkästään blogikirjoituksista tämä on 2298.

Tekstiä lukiessani melkein liikutuin laskelmoitujen lauseiden, tarkasti mietittyjen virkkeiden edessä ja huokasin kiitoksen: miten ihanaa, että kirjoittaminen ja sanat jäivät itselleni terapiaksi, mieltä parantavaksi voimaksi ja ihan oikeaksi työksi.

Siitäkin huolimatta, että päätin tuolloin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen lähteä koulusta ja suunnata uusille urille. Siitäkin huolimatta, että silloin kuulin, kuinka typerä päätös se olisi. Jättää nyt hyvä koulupaikka, turvallinen tulevaisuus ja varma työpaikka. Tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

-Henriikka

Kuvat ovat samalta syksyltä 2010, kun isot, maailmalta tuodut korvikset ja valtava sivuotsis olivat tavaramerkkejäni. Ja jolloin päätin myös perustaa blogini.

Ikimuistoisella festarireissulla Virossa: Viljandi Folk Music Festival

kaupallinen yhteistyö: Viljandi Folk Music Festival

Kolme päivää ilahtuneena, vapautuneena kuunnellen folk-musaa viltin päällä nurmikolla, ritariaikaisten linnanraunioiden ympäröimänä, pikkusisko viekussa. Siinä se kaikki, tiivistetysti.

Heinä-elokuun vaihteessa Virossa, Viljandin pienessä kaupungissa järjestettiin jo 17. Viljandi Folk Music Festival, kansan- ja maailmanmusiikkia tarjoileva hyvän tuulen festari. Me lähdimme Roosaliinan kanssa paikan päälle katsomaan, miten etelässä tanssitaan ja ilakoidaan.

Kannatti ehdottomasti lähteä. Oli kesän rennoimpia päiviä, sellaisia hymyilyttäviä ja hykkerryttäviä, jollaisina ei vain voi ajatella mitään kurjaa.

En ollut kuullut ennakkoon Viljandista yhtikäs mitään. Ennen reissua selvitimme tietysti paikan olemusta uteliaina.

Etelä-Virossa, metsien keskellä sijaitseva Viljandi on täynnä historiaa käsinkosketeltavan konkreettisessa muodossa, sillä aikoinaan valtaa pitäneen liiviläisen ritarikunnan koreat linnan rauniot ympäröivät kaupunkia. En ole niinkään kova historia-fani silkan historian vuoksi, mutta tarinat, kohtalot ja erityisesti ihmiset saavat minut kiinnostumaan vuosisadasta tai -tuhannesta huolimatta.

Viljandissa on myös upeaa, vanhaa puuarkkitehtuuria: värikkäät, suloiset ja usein kumman valtavat talot seisovat mutkittelevien pikkukatujen molemmin puolin. Kaupungin välittömässä läheisyydessä on myös järvi, joka avautuu kumpuisen mäen alla. Suikulan muotoista järveä reunustaa valkoinen hiekka ja se onkin suosittu myös rantalomailijoiden keskuudessa: järvellä killuu polkuveneitä ja veden äärellä pelataan ahkerasti beachia. Pelikenttien ohi kävellessä tuli olo, että jokaikinen viljandilainen nuori pelaa lentopalloa.

Me yövyimme järven rannalla sympaattisessa, pienessä Aasa Guest Housessa, josta tulikin meille sellainen kotipesä: iltapäiväunista ehti tulla pitkän viikonlopun aikana rutiini.

Tilanne oli senkin vuoksi spesiaali, ettei Roosaliina ollut koskaan ennen ollut kesäfestareilla, siis millään tuollaisilla kesähurmiollisilla musiikkikarkeloilla. Ja omatkin festarikokemukseni ovat niin rajalliset, että esimerkiksi Kaustisten sijaan olen kirmannut vain Ilosaaressa, Flowssa ja Jazzeilla. Maailma Kylässä -festivaali oli ehkä muistoistani tällaista kansanmusiikki-kokemusta lähimpänä.

Mutta lähdimme tapahtumaan uteliaina. Torstaina lautta- ja automatkan jälkeen saavuimme jo iltapäivästä perille. Avajaisia emme ennättäneet nähdä ja sunnuntaina lähdimme jo ajoissa kotimatkalle, mutta saimme silti kokonaiset kolme festaripäivää neljästä.

Festareiden tunnelma oli aivan ihana: välitön, lämmin, rento. Festareilla oli 9 eri lavaa, joista kaksi on selkeästi suurimmat, ja pari kokonaan rajatun festivaalialueen ulkopuolella, kuitenkin kaupungissa ja alueen välittömässä läheisyydessä. Yksi lava oli suuressa teltassa, yksi vanha kivikirkko alueella.

Kävijöitä festareilla on vuosittain yhteensä yli 25 000, keikkoja on yli 100 ja muusikoitakin 800. Hulabaloo-hommia siis, mutta jollain tavalla kuitenkin tosi hyvin organisoituna ja niin, ettei missään vaiheessa tullut ahtauden tuntua tai sellaista oloa, että saisipa kunnolla hengitettyä. Moni tulee paikalle vain päiväksi tai vain yhden konsertin ajaksi, mikä tekee mukavaa väljyyttä viikonloppuun. Keikkoja pystyi aina katsomaan pyyhkeen päältä köllötellen, jäätelö kädessä, ja mäkinen maasto antoi lyhyemmällekin vähän armoa: lavalle jopa näki!

Viisi hyvin olennaista huomioitavaa seikkaa olivat:

1) Yllätyksellisyys. Koska vain saattoi tapahtua mitä vain. Kadunkulmissa kökötti kaikessa hiljaisuudessa 6-vuotiaita supertalentteja soittaen milloin mitäkin säkkipilliä, keskellä festarialuetta oli höyryä taivaalle tuprutteleva sauna ja yhtäkkiä joku kaivoi käsilaukusta sellon ja alkoi soittaa ja tanssia.

2) Lapsiperhemyönteisyys. Oli ilo nähdä, että festivaali oli monelle koko perheen yhteinen tapahtuma ja perinne. Vaikka suurin osa oli paikalla ilman muksujaan, lapset mahtuivat meininkiin hyvin. Heille oli omaa tiipiitä ja labyrinttiä ja siellä ne juosta menivät infolaput selässään ilman sen kummempaa häsellystä, että onko se nyt ok ja entäs jos he pilaavat kaiken.

3) Eräperinteen ja kansanmusiikin läheinen suhde. En tajua, miten en ollut tätä hoksannut! Monesti viikonlopun aikana tuntui, että on kouluaiheiden äärellä: festarialueen käsityöpajoissa tehtiin pajupillejä, nahkahommia ja muita eräperinnekäsitöitä, ja muutenkin luonto oli monessa läsnä.

4) Pellavan määrä! Huh huh, onneksi sentään pyyhkeemme olivat pellavaa, muuten emme ehkä olisi sopineet joukkoon. Otin itsekin pellavamekon mukaan ajatellen, että tämähän varmaan sopisi festareille kivasti, kunnes perillä tajusin, ettei siskoni enää löytäisi minua kaiken pellavan keskeltä, jos sonnustautuisin asuuni. Luonnonmateriaalit olivat muutenkin kovassa huudossa, samoin erilaiset lippalätsät, pitsipipot, kangaskassit ja nahkareput. Aivan kuin aikoinaan seurakuntanuorissa!

5) Kansanmusiikki on Virossa coolimpaa kuin Suomessa. Kansanmusiikki tuntui olevan huomattavan paljon enemmän valtavirtamusiikkia Virossa kuin täällä meillä. Kuinka moni teistä tuntee suomalaisia kansanmusiikkikappaleita tai -artisteja? Kuinka moni on soittanut kansanmusiikkisointinta? Jostain syystä tanhuilla ja muilla kansanmusiikkiin liittyvillä harrastuksilla oli lapsena aina vähän nolo maine. Toivottavasti tämä on jo nyt muuttunut.

Artisteista jäi parhaiten mieleen ylläolevan kuvan nuori muusikko-kaksikko Duo Ruut, joka selkeästi edusti uuden sukupolven modernimpaa kansanmusiikkia. Meikittä ympäri festarialuetta viilettänyt kansanmusiikki-hipsterihkö parivaljakko herätti huomioni jo ennen kuin tiesin heidän esiintyvän siellä: kelailin, että tuollainen päälakilakki voisi minullekin sopia. Tästä musiikkivideosta saa ihan magean kuvan heidän tuotannostaan.

Myös Puuluup on soinut Spotify-tililläni ahkerasti. Süüta mu lumi on NIIN ihana, samoin Puhja tuulik. Tämä mies-duo vaikuttaa vähän kajahtaneelta, mutta ehkä siihen heidän karismansakin perustuu.

Ethno Estonia saattoi suun leveimpään hymyyn. Ryhmä yhdisti nuoria muusikoita eri puolilta maailmaa (16 kansalaisuutta!) ja esitti kappaleita niin Suomesta, Intiasta kuin esimerkiksi Brasiliastakin. Parin viikon musiikkileirillä opetellut kappaleet olivat musiikillisesti rikasta ja monipuolista kuunneltavaa, ja leirillä syntynyt yhteishenki näkyi kilometrien päähän.

Mutta aika pitkälti kiertelimme ja kuuntelimme keikkoja musiikkituristeina. Valitsimme joka päivältä kolme, neljä keikkaa, jotka halusimme nähdä ja sitten sovelsimme aikataulua fiiliksen mukaan. Oli niin upea ilma, ettei sisätiloihin juuri tehnyt mieli mennä, joten priorisoimme ulkokeikat.

Myös Viljandissa näkyi selkeästi asennemuutos. Festarit ottivat nyt ensimmäistä kertaa radikaaleja steppejä kohti vastuullisuutta: aluella myytiin kestoastioita, omaan kuppiin kahvin tilatessaan sai usein alennusta, lähes kaikki käytetty muovi tai muu materiaali oli kierrätettyä ja/tai biohajoavaa, kierrätys oli laaja-alaista ja esimerkiksi julkisen liikenteen mahdollisuuksiin oli kiinnitetty erityishuomiota.

Juttelin festareiden markkinointikoordinaattorin kanssa, ja hän kertoi, että on ollut aikamoinen duuni puskea ensimmäistä kertaa vastuullisuus niin valtavana teemana läpi kävijöille ja etenkin järjestäjille. Oli kuitenkin kiva huomata, ettei asiasta tingitty, vaan se oli otettu tosissaan ja yllättävän radikaalistikin huomioon näin vikkelästi.

Asennemuutos näkyi myös ruokakulttuurissa: tällainen keliaakikko-kasvis+kala-syöjä löysi jo reilusti syötävää itselleen, vaikka liha olikin se, joka selkeästi vielä jylläsi. Luulen, että parin vuoden päästä muutaman vegaanitiskin rinnalle on syntynyt vaikka minkälaista modernia ja perinnettä miksaavaa ravintolaa ja ruokatoimittajaa.

Festivaalipäivät alkoivat aina myöhäisellä ilta, joten aamuisin ja päivisin oli hyvin aikaa nukkua pitkään, istua hartaudella aamiaisen äärellä (naurattaa, kun kuulostaa siltä, että olisimme pitäneet aina aamuhartauksia), kierrellä kaupunkia ja sen antiikkiputiikkeja, löhötä rannalla ja uida ja nauttia kaupungin kahvila- ja ravintolatarjonnasta.

Yhtä ainutta ketjuravintolaa tai -kahvilaa en muista nähneeni – oli ihanaa, kun kaupunki oli täynnä puutaloihin rakennettuja, sympaattisia kuppiloita ja ruokapaikkoja. Erityismaininnan saa rennon tunnelman kahvila-ravintola Fellin, joka on valittu useasti Viron parhaimpien ravintoloiden listalle.

Ja toisaalta kaupungin ollessa niin mini, kaikkialle käveli aivan helposti pelkillä omilla jaloillaan ja kokonaisuuden otti haltuun aivan helposti. Asukkaita kaupungissa ei ole kuin vajaa 20 000.

Olisi ihan lähistöltä löytynyt myös Soomaan kansallispuisto ja luonnon ihmeet, mutta jätimme ne seuraavaan reissuun.

 Kotimatkalla otimme vielä muutaman tunnin Tallinnassa kaupungissa kiertelylle ja illalliselle intialaisessa ravintolassa. Satamassa kävikin sitten vähän hassummin, kun onnistuimme monien sattumien summana skippaamaan oman laivamme ja kävelemään kasseinemme kaikkinemme Gotlannin laivaan.

Huh onneksi saimme kuulla juuri ennen laivan lähtöä, että olemme väärässä laivassa, minkä jälkeen rynnimme paniikkinauraen vastavirtaan takaisin terminaaliin odottamaan kiltisti muutaman tunnin päästä lähtevää, seuraavaa Helsingin laivaa. Olisi saattanut olla pienoinen yllätys tajuta, että on matkalla Gotlantiin ilman hyttiä, vaihtovaatteita tai mitään muutakaan. Vaan olisipa sekin ollut seikkailu, josta olisi varmasti selvitty. Ja josta olisi nyt hienoja stooreja kerrottavana.

Festareista ja viikonlopusta jäi tosi hyvä mieli. Sellainen, että voisin aivan hyvin palata ensi vuonna uudestaan. Ja toisaalta harkita lippujen hankintaa myös Kaustisille. Näinköhän siellä on yhtä paljon pellavaa?

-Henriikka

Kuvat 1, 4, 8, 19, 28: Viljandi Folk Music Festival