Minä olen tälläinen tyyppi, että…

Minulla on kaksi rakasta ystävää, toisiinsa rakastuneet, jotka usein pohtivat millaisia ovat. He sanovat lauseita ääneen, kuten ”Minä olen sellainen, että…” tai ”en oo yhtään sellainen, että…” Sen lisäksi, että he mietiskelevät itseään, he myös miettivät toisiaan (”Sä oot just sellainen, että..”) ja varmistelevat ristiin myös omia tulkintojaan: ”Enhän mä vain ole sellainen…”

Näin auki kirjoitettuna se kuulostaa kinkkiseltä ja raskaalta, mutta on oikeastaan aika viihdyttävää ja tavallista. Kun ei se ole kuitenkaan mikään junnaava kela. Suurin osa ihmisistä kuitenkin mietiskelee enemmän tai vähemmän itseään, piirteitään ja olemistaan, ääneen tai ääneti. Ja usein siitä syntyy hyviä keskusteluita, kun tällainen niin sanotusti ulkopuolinen tulee huutelemaan väliin, vastailemaan tiukkaan kysymykseen: ”Näetkö sä Henriikka meidät sellaisina, että…”

Olen itsekin miettinyt itseäni lähiaikoina aivan laittoman paljon. Omaan ällötykseen asti. Olen miettinyt millainen olen ja miksi – ja olenko itselleni samanlainen kuin muille. Olen miettinyt olenko läheisten seurassa samanlainen kuin tuntemattomampien, ja millaiseksi eri läheisten seura minut tekee.

Olen miettinyt perhettäni, peilannut itseäni heihin. Olen miettinyt menneisyyttäni, kauempaa ja ihan vasta ollutta, ja kysynyt itseltäni, olenko muuttunut. Olen kysynyt myös, missä olen ollut muuttumaton ja miksi. Mikä on ennallaan ja tuntuuko se hyvältä, mikä ei ja ahdistaako se.

Olen siivonnnut nimenomaan päätäni jatkuvalla syötöllä, vaikka kotini on kaaos – olen kurkkinut mieleni kellarikomeroihin, raahannut häkkivaraston laatikoita ulos ja aukonut niitä rohkeasti, vaikka fyysisestä kodistani on puuttunut sohva ja kahvinkeitin.

Minä olen sellainen tyyppi, joka naureskelee huvittaville mietelauseille, mutta uskoo niihin silti. Olen sellainen tyyppi, etten ole taikauskoinen, mutta silti puhallan irronneen ripsen poskelta tai synttärikakun kynttilät toivoen. Olen sellainen, että haluisin minusta pidettävän, mutta teen ja sanon silti asioita, jotka eivät aina ole pidettäviä. Olen sellainen, että teen rohkeita ja rajujakin ratkaisuja, mutta puhun ne diplomaattisesti pehmeiksi. En tiedä puhunko enemmän itselleni vai muille. Olen teksteissäni lempeämpi kuin livenä, mielessäni herkempi kuin maailmalle. Pidän itsestäni kovasti, mutta en aina usko tai muista muiden pitävän.

Aivoni kääntävät asioita optimistisiksi. Kun joku avioeron keskellä kysyi mitä kuuluu, sanoin silmät ja sydän surusta ja ajatuksista väsyneinä, askeleet sinne tänne hoippuen, että ihan hyvää – sillä enhän ole esimerkiksi kuolemassa, eikä ole kukaan muukaan. Olen sellainen, että välillä pelkään, että nyt rysähtää, kun olen elämässäni saanut niin paljon hyvää. Ja että häpeilen harvase päivä hyväosaisuuttani, vaikkei se ketään hyödytä. Kiitollisuus ja tulevaisuuden toivo ovat suurimmat voimavarani, perheeni ja epäoikeudenmukaisuudesta viiruiksi ohenevat silmäni suurimpia aseitani.

Olen sellainen, että myrskyssä rukoilen, että anteeksi etten ole juuri rukoillut, mutta nyt olisi kyllä hätä, että jos mitenkään viitsisit, viitsitsä? Ja sellainenkin olen, etten juuri huutele rukoilevani, koska pelkään a) että joku satuttaa iskemällä henkilökohtaiseen suhteeseen tai b) että karitsanverenpirskottelijat, hopealusikankilkattelijat tulevat ja iskevät Raamatulla tai muulla hengellisellä esineellä päähän ja käy kohta a) tai väärinymmärrys omasta hengellisestä tilastani, joka on kaikkea muuta kuin tavaroilla päähän tai pakaroille paukuttelua. Silmäni ohenevat samantien äsken mainituiksi viiruiksi, jos joku ottaa jumalan paikan, luulee itseään kaikkitietäväksi tai luulee olevansa muita parempi.

Olen sellainen, että haluisin pysyä herkkulakossa, mutten pysy. (Olin ennen sellainen, että pysyin. Siinä olen muuttunut. Hyvä huomio!) Ja sitten olen sellainenkin, etten haluaisi mitään ehdottomia lakkoja tai mitään muutakaan ehdotonta, mutta sorrun siihen aina. Haluiaisin ottaa asioita hissukseen, ihan etanana, ja  analysoida kaikkea rauhassa – mutta teen tätä kaikkea todellisuudessa gebardin nopeudella. Analysoin niin intensiivisesti, että joskus vielä henki lähtee. Onneksi olen sellainen, että nukun yöni kuin tukki, sillä se suojelee paljolta. Ja onneksi analysoin sentään joskus oikeinkin, sillä muuten mieleni olisi yksi tippaleipä – mutkainen ja mureneva.

Olen sellainen, että välillä kiroan sanoen hitto, perse tai paska, mutten koskaan rumemmin. Ja näistäkin tulee aina huono omatunto. Ja silti kuitenkin pidän paska-sanasta, se on jotenkin nappi sanavalinta moneen hetkeen. Olen sellainen, että toisinaan suorat sanani hämmentävät läheiseni, loukkaavatkin pahimmillaan, mutta onneksi myös auttavat usein. Ja onneksi anteeksi pyytäminen ja antaminen on minulle helppoa. Ei ole aina ollut, sekin on muuttunu.

Olen sellainen, että ihmiset kiinnostavat – löydän kaikista jotain kehuttavaa. Ja kun löydän, niin usein kehun. Ja sillä sitten usein hämmennän, mutten voi sille mitään, että sanat vain syöksyvät suustani. (Ylläksellä tapasin ensi kertaa erään tytön, joka tuli saunasta ja näytti upealta. Huomasin ennen ajatusta huudahtavani pyyhe päällä edessäni seisovalle mimmille: ”Oletpa sä uskomattoman kaunis!”)

Olen parhaimmilllani valloittava, rakastava ja läsnä, pahimmillani kärkäs, manipulatiivinen, itsekäs ja väärissä asioissa ehdoton. Vaalin ilolla hyviä puoliani, tarkastelen virkeässä tilassa kriittisesti heikkouksiani – vahvuuteni tosin ovat usein myös heikkouksiani ja toisinpäin.

Yritän tehdä jokaisesta asiakaspalvelutilanteesta mukavan. Inhoan kynsienleikkaamisen ääntä. Huomaan yllättävän usein haaveilevani iättömästä ja klassisesta tyylistä, vaikka pukeudun lähes aina ihan miten sattuu. Päätän aina rauhoittua, mutten koskaan rauhoitu. Päätän, etten lähde, mutta lähden. Uskon rakkauteen, ikuiseenkin, ja kaikkiin rakkauden muotoihin. Rakastan auringonkukkia. Ikävöin ja ihailen usein perhettäni. Kun kuulen veden liplatuksen, mieleni rauhoittuu. Kun näen kumaraisen vanhuksen, sydämeni heltyy.

Minä olen sellainen. Sellainenkin. Entäs sinä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

6 kommenttia

  1. Avatar Heidi 14.8.2019

    Olipa aivan ihana kirjoitus! Tässä kyllä sanat lentelivät sellaisella nopeudella, ettei paremmasta väliä! Nokkelaa, oivaltavaa ja upeaa tekstiä! Henriikkaa parhaimmillaan!

    Teksti on myös ihanan syvällinen ja paljastava. Kiitos siitä! Ja kiitos että olet! Aito ja luonnollinen itsesi – minun ja monen muun idoli (inhoan tätä sanaa, mutta en keksinyt muutakaan :)

    Vastaa
  2. Avatar Veera 14.8.2019

    Todella hieno teksti!

    Vastaa
  3. Avatar Emilia 15.8.2019

    Minä olen sellainen, että kun pitäisi mennä, en mene ja sitten päätän, että ensi kerralla kyllä menen, enkä taaskaan mene. Jos sattuu, että olenkin mennyt, päätän, että ensi kerralla en mene ja taas menen. Sellainen, joka haluaisi, että kaikki rakastaisivat toisiaan ja maailma olisi ystävällinen ja samaan aikaan sanoo toisia tohloiksi. Sellainen, joka tietää ja osaa paljon, mutta ei tuo sitä esiin, koska inhoaa väittelyä. Sellainen, joka puhuu mieluummin itse kuin kuuntelee muita. Sekä sellainen, joka puolustaa omiaan, vaikka omat ottaisikin päähän.
    Ihana teksti, paljon ajatustyötä tuon pohjalla!

    Vastaa
  4. Avatar Satu 15.8.2019

    Hieno kirjoitus kyllä. Osaat avata hyvin syvempiä tuntojasi ja pohdiskella asioita oman pääsi sisällä. Olen itse vähän samanlainen. Mietiskelen ja pohdiskelen itse myös joskus jopa yötä myöten vaikka juuri silloinhan sitä pitäisi osata nollata aivot. Noh. Siinä rauhoittamisessa itsellä vielä opittavaa. Olen huomannut, että uidessa järvessä tai kävellessä metsäpolulla mieli lepää ja pystyy keskittymään rauhoittumiseen.

    Vastaa
  5. Avatar Suvi 15.8.2019

    Minä olen vasta matkalla tutustumaan, kuka oikeastaan olenkaan. Tutkimusmatkalla syvälle sisimpääni. Siitäkin huolimatta, että takana on jo useita kymmeniä vuosia ”itseni kanssa”. Haluaisin olla rohkeammin oma itseni, kuka se onkaan, enkä muuntautua kuin kameleontti toisten ihmisten ympärillä. Se ehkä johtuu siitä, että ajattelen liikaa ”mitä muut minusta ajattelee?”.

    Tuo samainen ajatus esti minua sanomasta sinulle ”Moi!Tsemppiä Henriikka! Mun mielestä sun blogi on aivan mahtava ja sä vaikutat ihan mahtavalta tyypiltä”. Näin sinut ohimennen Flow-festivaaleilla nimittäin. Ja mikä kreiseintä, mieleeni hiipi etiäinen, vai miksi niitä ennekuvia sanotaankaan, samaisen päivän aamulla googlettaessani Flow-festivaalia (yksi kuva viittasi sinun aiempaan blogitekstiin). Tässä ennekuvassa törmäsin sinuun JA sanoin ”Moi!Tsemppiä Henriikka! Mun mielestä sun blogi on aivan mahtava ja sä vaikutat aivan mahtavalta tyypiltä!”. Ehkä olin vain niin hämilläni, että ennenkuvani olikin yhtäkkiä totta, mutta kun tämä tilanne tuli eteeni, jäin vain suu auki ihmettelemään :) Suhde omaan intuitiooni ja itseeni ei vielä näköjään voita ego-mieltäni, joka kuiskuttaa ”no se nyt ois tosi noloa sanoa noin. Eihän se sua tunne”. Mutta oikeastaan otin tuon jonkinlaisena merkkinä siitä, että kun kyse on positiivisista sanoista, niitä ei pidä pidätellä. Ensi kerralla olen rohkea ja päästän sanat ulos, kuten sinä tuolle tekstissä kuvaamallesi mimmille. En enää aio miettiä olenko jotenkin ”nolo”, aion jatkossa päästellä kehuja ja positiivisia sanoja suustani kuin suorapuheinen pikkulapsi. Kehuja me ei saada koskaan liikaa :)

    Eli kirjoitat niin hyvin! Blogiasi on innostavaa lukea. Ja minusta on arvokasta, että olet ollut hyvin auki ja vereslihalla blogiteksteissäsi ero-aiheeseen liittyen. Minusta näytit vastailevan myös lukijoiden kommentteihin tavallista enemmän, mikä mielestäni toi sinua lähemmäksi lukijaa. Sitä, siis kommentteihin vastaamista, toivon ehkä myös lisää jatkoon :)

    Vastaa
  6. Avatar Heidi 15.8.2019

    Tää Suvin kommentti oli kuin minun suustani! Vaikka itse aina kovasti kommentoin bloggaajien tekstejä ja instakuvia niin julkisesti seinällä kuin privaviesteissä, niin mullakaan ei riitä pokkaa mennä henkkoht kertomaan asioita ja kehumaan näitä kun nämä näen. Iskee ujous! Ihan näin jopa 4-kymppisenä :D Koen bloggaajat jotenkin parempina ihmisinä, ikään kuin ”julkkiksina” ja itseni vain aivan tavallisena, tylsänä tallaajana.

    Samaa mieltä olen Suvin kanssa myös siitä, että kun pitää blogia, niin se ei ole vain itsensä avaamista, vaan myös lukijoille vastaamista. Ikään kuin kirjeenvaihtoa. Kaikkeen kommentointiin tulee minusta vastata, niin positiiviseen kuin negatiiviseen. Asiallisesti. Ja se siinä bloggarin työssä varmaan on se haastavin osuus! Vaikeinta itselleni ainakin olisi vastata jollekin besserwisser-lukijalle rauhallisesti oma versio asiasta. Kunnioitan bloginkirjoittajia tässä asiassa.

    Mutta, edelleen, viesteihin vastaamista toivon myös. Vastaamattomuudesta saa kovin kylmän ja välinpitämättömän kuvan. Vaikka se ei varmaankaan (toivottavasti!) ole tarkoitus :) Siksi olen pari kertaa jopa miettinyt parin blogi- ja instatilin seuraamisen lopettamista, kun bloggari ei ole reagoinut (ihan normi-j viesteihin millään tavalla. Kun itselle on tärkeää jonkin ihmisen seuraaminen ja pitää ikään kuin häntä esikuvanaan, odottaa myös vastavuoroisuutta eli lukijoiden ”palkitsemista” kommentoinnista vastauksin tms. :)

    Tässä kunnon ripittäytyminen. Sori siitä, mutta tää oli pakko tehdä <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.