arkisto:

lokakuu 2019

Ja nyt minä lomailen

Laita kello soimaan, nouse ylös
Viivähdä hetki sänkysi laidalla
Sitten nouse pystyyn, kulje kaappisi luo
Vedä päällesi ihmisen kuori ja huppusi

Napita silmät kuoppiin, vedä haalari ylös
Solmi kiinni vanha ihmisen asusi
Venytä kerran niskaa ja kierrä rankaa
Kierrä oikee, vasen, oikee ja sitten seis

Kaada kahvia suoneen, kertaa ihmisen elkeet
Haali sankoon päivän suoritusvälineet
Aseta kuoresi autoon, paina kaasuu ja aja
Kaahaa autopilotilla kohti päivän koitosta

Venytä kuoresi huippuun, kääri hihat ja rahat
Ryömi kotiin vasta kun oksettaa kunnolla

Ja sitten illan tullen käy kaapisi luo
Riisu ihmisen kuori ja huppusi
Vedä kellosi käymään, käy maate ja makaa
Uneksi uudeksi ihmisen osasi
Kunnes soi taas ja toistuu osasi  

(Viitasen Piia – Ihmisenasu)

Pidän nyt loman. Viikon syysloman. Sellaisen, etten aio edes käydä somessa tai sähköpostissa, enkä muutenkaan liioin puhelimella, en usko ottavani yhtään kuvaa, kirjoittavani yhtään julkista tekstinpätkää. Siis minä lomailen, isä ja äiti, nyt minä oikeasti lomailen. Sen sijaan ajattelin istua mummin ja vaarin vanhalla perintösohvalla ja tuijottaa seinää, haaveilla miten tauluni siihen asettelen.  Aion neuloa ehkä pikkuisen, lukeakin, tavoitteettomasti. Sekä Viitasen Piialta että Antti Autiolta on ilmestyneet uudet albumit, joita aion kuunnella ajatuksella. Aion muuttua ihmisenasuisesta vähän enemmän ihmiseksi ja ymmärtää, ettei sellainen tapahdu viikossa.

Tiedän, että tuskinpa kukaan edes huomaa minun lomailevan. Tärkeintä, että itse huomaan. Että läheiset huomaavat. Sisko ja veljet, nyt minä oikeasti lomailen.

-Henriikka

Superwood Festival & kestävä, vastuullinen metsänkäyttö

Kaupallinen yhteistyö: UPM

Viime viikonloppuna oli Superwood-festivaali, jonka luvattiin olevan metsäelämys kaupungissa. Olin haaveillut jo kahtena edellisvuonna meneväni, mutta lopulta löysin Vuosaaren Rantapuisto-hotelliin vasta tänä vuonna.

60-lukulainen hotelli meren rannassa tarjoili loputtomia visuaalisia ärsykkeitä ja ajatuksia herättäneet kaksi päivää: ”Nordic oddity, pure beauty, woodland vibes.” Sitä saatiin, mitä luvattiin.

Festivaali oli täynnä musiikkiesityksiä ja taidetta monissa muodoissa videoista installaatioihin, rannassa oli taidenäyttely ja vieressä oli nuotio, jonka ääressä pidettiin ohjelmaa. Huomasin itse nauttivani eniten Merisalin annista: puheenvuoroja eri aiheista peräjälkeen. Istuin monta tuntia kuunnellen muun muassa sijoittamisesta, eläintenoikeuksista ja tunteista, sekä kestävästä maan- ja metsänkäytöstä.

UPM oli yksi festivaalien kumppani ja olin itse paikalla kuuntelemassa erityisesti myös heidän puheenvuorojaan.

Lauantaina merisalissa Timo Lehesvirta puhui kestävästä metsätaloudesta ja siitä, kuinka maata tulisi käyttää, jos suuntana halutaan olevan positiiviset ympäristövaikutukset. Puheenvuorossa kuvattiin UPM:n kestävän metsätalouden käytäntöjä.

Kuuntelin puheenvuoroa mieli tarkkana ja kulmat vähän rutussa. Teki mieli nousta ylös ja kajauttaa, etten tajua tästä mitään, vaikka haluaisin tajuta kaiken. Vaikka tietysti tajuan vaikka miten paljon, mutten kuitenkaan vielä yksityiskohtia. On niin paljon huomioonotettavia seikkoja ja monia puolia: toisaalta näen metsäteollisuuden ja puunkäytön mielettömänä tulevaisuuden mahdollisuutena. Uskon puiden, maailman suurimpien kasvien, olevan suuressa roolissa ilmastotaistossa. Toisaalta en ymmärrä esimerkiksi puiden kasvatuksesta mitään. En ymmärrä siitäkään, kuinka luonnon monimuotoisuus säilyy parhaiten.

Ja tiedän, että minun tulisi opiskella aivan valtavasti, että ymmärtäisin syy- ja seuraussuhteet todella hyvin. Käytännössä olen siis asiantuntijoiden armoilla ja siitä myös skeptisyyteni nousee: on vaikeaa, kun ei tiedä itse. Sitä vaan kuuntelee osaavia ihmisiä ympärillä, yrittää yrityksen julkituloista ja mediasta hahmottaa kokonaiskuvaa ja toivoo, ettei kukaan nyt viilaa pahasti linssiin.

Avautuessani ajatuksistani IG stooriin, sain hyviä vastausviestejä, muun muassa tämän:

”Metsätieteiden opiskelijana on tää fiilis niin usein!!! Pääsee kuuntelemaan päivittäin ympäristön, ilmaston ja metsien huippuasiantuntijoita ja heitä kuunnellessa ajattelee, että meillä on kaikki tarvittava tieto ja taito tän homman pelastamiseen. Ja sitten todellisuudessa näyttää, että mikään ei ole selkeää ja miettii vaan, että miten tämä metsäkeskustelu voi olla näin vaikea?! Ja maailman pelastaminen! Mutta halu ymmärtää on tärkeintä, ja kun kaikki haluis ymmärtää nää asiat, oltais maailmanpelastamisessakin varmasti aika pitkällä!”

Metsien käyttöä kritisoidaan ja siinä nähdään niin ilmastoon kuin monimuotoisuuteenkin liittyviä riskejä. Vaikka aivan varmasti metsäteollisuuden toiminnassa ympäristön suhteen on edelleen paljon parannettavaa, ja toimintaa on koko ajan kehitettävä aktiivisesti nimenomaan ympäristöä, ei pelkkää rahaa ajatellen, on Suomen metsien käyttö isossa kuvassa kuitenkin ilmaston kannalta varsin kestävää. Myös luonnon monimuotoisuuteen liittyen on otettu isoja kehitysaskelia, mikä on tosi hienoa.

Mutta on hankalaa, kun asia on niin ristiriitainen. Kun mediasta lukee, että ihmiskunnan riippuvuutta fossiilisista raaka-aineista voidaan vähentää puupohjaisilla tuotteilla ja että on kehitetty joku uusi puupohjainen kosmetiikkatörpylä, joka maatuu käytön jälkeen, tulen täyteen intoa. Onhan puu ihan mahtava raaka-aine: puu on uusiutuva raaka-aine, tuotteet ovat kierrätettäviä ja voidaan lopuksi hyödyntää energiana. Puulla korvataan osittain esimerkiksi muovia pakkauksissa, komposiitteina ja ehkäistään samalla muun muassa maailman merien muoviongelmaa.

Toisaalta saman kosmetiikkaputelin takia on saatettu hakata alas jonkun lähimetsä, jonne menee se rakas sienipaikka ja sielunmaisema. Samalla miettii, että menikö sienimetsän mukana jonkun kotikin, ehkä koko lajikin. Sitä innostuu puun tarjoamista ratkaisuista, muttei kuitenkaan koskaan toivoisi, että yhtäkään puuta kaadetaan sen vuoksi. Okei, tämä oli tosi kärjistetty lause, mutta ymmärrätte pointin: on helpompi suhtautua metsän ja puun tarjoamiin hyviin puoliin, kun se hyöty on jo näkyvissä tai käsin kosketeltavissa.

Haahuilin syvällä vastuullisuusteemoissa koko Superwoodin ajan (yllä olevassa kuvassa näkyy hyvin kriittinen ilmeeni haha). Oli kiva huomata, etten ollut ainoa, joka kököttää kuuntelemassa puheenvuoroja kahvikuppi kädessä, vaan sain kuunteluseuraa. On lohdullista, miten paljon ihmiset pyörittävät vastuullisuusasioita mielessään ja miten selkeästi ne ovat sydämen päällä. Toki tiedostan myös sen, että esimerkiksi Superwoodissa pyörivä jengi on tietynlainen kupla myös: joukko ihmisiä, joilla on oikeasti aikaa ja resursseja miettiä näitä asioita ja joilla on toisaalta myös mahdollisuuksia valita kestävämpiä ratkaisuja esimerkiksi korkeammasta hinnasta huolimatta. Mutta hienoa, että kun mahdollisuuksia on, ne käytetään.

Aina välillä kävin ottamassa pientä aivobreikkiä kävelyllä meren rannassa, syömällä kasvislounaan dj:n soittaessa tai sitten pötköttelin sohvalla metsä-loungessa mocktaileja juoden, metsävideoita katsellen.

Huomasin muuten taas loungessa tuota videota katsoessani, että on se kyllä kumma, miten paljon metsä voikaan herättää tunteita: en katsonut filminpätkää edes erityisen ajatuksella, ja silti kyyneleet vaan tulivat jostain. Metsä. Rakas metsä. Yritäpä näillä tunteilla yrittää pohtia rationaalisesti sitä, miten metsää kannattaisi käyttää paremmin.

Kun metsiä nyt kuitenkin käytetään, minkä näen siis oikeasti hyvänä asiana, niin haluisin jotenkin siirtää keskustelua koko ajan enemmän avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi – UPM:llekin kerroin, että lähden yhteistyöhön heidän kanssaan, jos saan rehellisesti kiukutella ja kyseenalaistaa; kirjoittaa, että avohakkuut ahdistavat kyllä aika lailla, kuin myös se, että kaikkea tunnutaan tekevän nykyään häikäilemättömästi, rahankiilto silmissä. Tärkeimpänä kuitenkin koin, että pääsin suoraan isoon yrityksen jutulle kuulemaan ja kyselemään ja toisaalta avaamaan keskustelua myös seuraajille päin: on tärkeää, että kuluttajilla on keskusteluyhteys auki haastamista, kysymistä ja ihan pelkkää neutraalia, kiukutonta keskusteluakin varten.

Aika usein pätee tosiasia, että mitä avoimemmin asiat tehdään, sitä paremmin ne tehdään.

Suomessa metsäpinta-ala ei ole merkittävästi muuttunut, mutta globaalisti katoavat metsät ovat aivan valtava ongelma. On ihan kamalaa, että maailman hiilinielut katoavat maapallolta kiihtyvää tahtia. Kestävällä metsien käytöllä on roolinsa myös ilmastonmuutoksen hillinnässä (tähän on päätynyt myös tieteilijöiden IPCC-raportti ilmastonmuutoksesta), minkä vuoksi olisi entistä tärkeämpää ja akuutimpaa tarttua aiheeseen pian ja haastaa toimijoita kestävyyteen.

Eikä kestävyyteen liity pelkästään puiden määrä, vaan osana kestävän metsätalouden käytäntöjä tulee vaalia myös metsäluonnon monimuotoisuutta ja huolehtia sosiaalisista oikeuksista, kuten työntekijöiden oikeuksista ja juuri niistä virkistyskäyttömahdollisuuksista, jotka itsellenikin saavat ne liikutuksen kyyneleet helposti nousemaan silmiin. UPM on ensimmäisenä metsäteollisuusyrityksenä maailmassa asettanut tavoitteen metsiensä monimuotoisuuden parantamiseksi ja lajimäärien kasvua tullaa myös mittaamaan. Tämän tavoitteen toteutumista tulen kyllä seuraamaan mielenkiinnolla – mieli tarkkana, kulmat vähän kurtussa. Toiveikkaana, tietysti.

Kiitos Superwoodille festivaalielämyksestä, joka oli ajatuksia herättävä ja monessa kohtaa erityisen hämmentävä: esimerkiksi silloin, kun kummitukset tanssivat koripallokentällä tai kun Mira Luoti kylpi ja lauloi glitterit naamalla maahan kaivetussa kylpyammeessa kynttilänvalossa, ja vieressä soitettiin viuluja ja suudeltiin.

Joo, näin kun sen auki kirjoitti, niin olipahan tosiaan taas kokemus. Ehkä löydän itseni Vuosaaresta ensi vuonnakin. Katsomassa merta, metsää ja metsävideoita, kuuntelemasta puheenvuoroja maan ja taivaan väliltä. Koska ennen kaikkea kiinnostaa kaikki.

-Henriikka

ps. Loppuun linkkaan vielä kuuntelusuosituksen uunituoreesta podcastista, joka pureutuu vähän metsien käytön kestävyyteen liittyvään problematiikkaan. Se varmasti avaa aihetta vähän lisää kiinnostuneille.

Kuvat: Jukka Salminen / Tiikerikuva

En halua kovettaa nahkaani, somessakaan

Olen tällä viikolla enemmän, ja kuluneen vuoden aikana enemmän ja vähemmän, pohtinut läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Olen miettinyt, mitä kannattaisi jakaa ja miksi, millaisia asioita ja arvoja olisi hyvä pitää esillä ja mitä rajata kaiken ulkopuolelle.

Välillä tulee olo, niin kuin olen useasti kirjoittanut, etten haluaisi olla somessa lainkaan. Haluaisin siilin lailla kierähtää kerälle ja nostaa suojapiikit pystyyn. Useammin tulee kuitenkin olo, että haluan pitää pehmeiden arvojen liekkiä elossa, somessakin. Siksi kai olen täällä.

Olen kuullut monta, monta kertaa, että minun tulisi kovettaa nahkani somessa.

”Henriikka, et voi olla somessa, jos et pysty olemaan noiden kommenttien yläpuolella. Sun pitää kovettaa nahka, olla vahvempi. Kiusaajat kiusaa. Herkkä ei pärjää julkisessa ammatissa.”

Olen miettinyt paljon neuvoa ja aina tullut tulokseen, etten halua kovettaa nahkaani. Olen somessa mieluummin ohutnahkaisempana, omana itsenäni, edustamassa lempeämpiä arvoja.

Vaihtoehtona on sitten, etten ole somessa lainkaan. En usko, että pintaraapaisun jakaminen elämästä on minua varten – asukuvista, kukkakimpuista ja kauniista lakanoista osaa joku muu kertoa kauniiden valokuvien kanssa paremmin. Jos minä bloggaan, haluan jakaa elämästä (lakanoistakin), tunteista ja todellisuudesta. Tietysti rajatusti, mutta rehellisesti. Silläkin uhalla, että tuntuu pahalta, jos joku solvaa. Tai jos joku kovien arvojen kanssa jyrää päältä.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että somessa korostuvat ääripäät: ovat he sitten vihaansa riehuvia, pelkästään kärkkäitä kommentteja lausuvia tai yltiöylistäjiä. Heitäkin usein tarvitaan, ehdottomasti, mutta jos tämä some nyt jää live-elämän rinnalle toiseksi todellisuudeksi, toivoisin täälläkin olevan koko kansan kirjon: myös sellaiset ihan tavalliset keskitien kulkijat ja vähän pehmeämmät ja herkätkin. Juuri sellaiset, jotka eivät niin välitä kovettaa nahkaansa, vaikka maailmanmeno joskus sitä vaikuttaisi vaativan. Sellaiset, jotka kirjoittavat ajatuksiaan muiden nähtäville ajatellen, että toivottavasti kukaan ei loukkaa tai muserra. Mutta kirjoittavat silti, koska se voi ehkä auttaa tai avata ajatuksia.

Olen ehkä ulospäin usein varma ja määrätietoinen, ja olen sitä varmasti myös oikeasti, mutta toivoisin somehommeleistani korostuvan myös se toinen puoli: sydän toisinaan ihan mutrullaan yritän parhaani ja toivon, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähän ymmärtäisempiä ja lempeämpiä.

Neilikoita kiväärinpiippuihin.
Ohutta ja pehmeää ihoa paksua vasten. Pum pum.

-Henriikka

Hyvä, parempi, merinovilla (+North Outdoor -vaatearvonta)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Illat pimenevät, illat viilenevät. Ensimmäiset pakkasyöt olivat ajat sitten ja aamuisin herätessä ei ole harvinainen näky, että syksyinen usva kiertelee katulamppujen alla. Merestä on kadonnut kesän lämpö, eikä sinne pulahtaminen ole enää mikään herttainen sunnuntai-ajatus, vaan enemmänkin sellainen hurja voimateko – kajahtanut idea kesken juoksulenkin.

Syksy tuo mukanaan villan. Ja merinovillan. Se on sama juttu joka vuosi. Kun joskus aikoja sitten nuoruudessani pääsin ajatuksesta, että villahousut ja välikerrastot ovat nolo asia, on villa pysynyt kaapissa visusti. Villahan on maailman vähiten nolo juttu kaikissa sen muodoissaan (no, melkein kaikissa).

Kesällä saatan katsella tyytyväisenä villapaitoja pinossa ja muistaa, että muutaman kuukauden päästä niitä pääsee taas ajan kanssa käyttämään. Enkä oikeastaan luovu niistä kokonaan kesälläkään – farkkusortsit ja villapaita ovat suloinen kombo Suomen suveen.

Villa tuli välttämättömäksi osaksi omaa elämääni oikeastaan kahta reittiä:

Teini-iässä kirpputoreilta hankitut villapaidat tuntuivat kestäneen ja kestävän ikuisuuden. Vaikka niillä tiesi olevan takana vuosikymmeniä, oli helppo uskoa iän vielä tuplaantuvan. Villa on oikein käytettynä uskomattoman kestävää, eikä oikealla hoidolla mene käytössä juuri miksikään. Uusia villavaatteita ostaessani oletan niiden automaattisesti kestävän vähintään kymmenen vuotta, yleensä pidempään.

Toinen reitti oli sen ominaisuuden luontoliikunnassa ja retkeilyssä. Villaiset välikerrastot pitivät lämpimänä, kuivana ja iloisena jo lapsena. Oli villapipoa, -pöksyä, -kerrastopaitaa ja -sukkaa. Villan ominaisuudet ovat aivan ylivetoja, ja erityisesti merinovilla on löytänyt sydämeeni metsässä viihtymisen myötä.

Villa – rakastan sitä.

Nykyisin tiedästä villasta kuitenkin paljon enemmän. Kolmas, vähintään yhtä tärkeä seikka on sen vastuullisuus. Kirjoitin jo vuosi sitten merinovillan ylivoimaisuudesta blogiini, enkä ole muuttanut mieltäni yhtään, päinvastoin: eräopaskouluvuosi saattoi ihan uusille leveleille pukeutumisenkin ja merinovillaan tuli turvauduttua melkein päivittäin tilanteessa ja jos toisessa. On ihana tajuta, että fleece-turhakkeet ovat historiaa ja saman lämmön ja toiminnallisuuden saa muitakin reittejä.

Tälläkin hetkellä olen bussissa matkalla Turun saaristosta Turkuun ja siitä takaisin Helsinkiin. Koko viikko on kuljettu Pyhän Olavin merireittiä saaristossa ja päälläni on ollut melkeinpä pelkkää merinoa.

Tämän ja edellisvuoden eniten käyttämäni vaate on North Outdoorin KASKI-villapaita. Minulla on sekä vaaleanharmaa, että tummanharmaa ja käytän niitä vuoron perään. Tuuletus ja paikallispesu riittävät puhdistukseen ja kevyet, mutta lämpimät villapaidat sopivat niin farkkujen kuin retkihousujen kaveriksi. (Joo, tämä on just se paita, joka on joka toisessa instavideossa (ja jotka loppuivat viime syksynä nettikaupasta hehkutuksen jälkeen *apinaemoji. Nyt niitä taas olisi, jos joku jäi ilman!)

Miksi merinovilla sitten niin erinomainen materiaali? Syitä on tosi monia.

Merinovilla on täysi luonnontuote, jonka ominaisuudet sopivat moneen hetkeen: se on hengittävä, joustava ja lämmin. Koska villa sitoo kosteutta itseensä, se lämmittää ja tuntuu pitkään kuivalta ihoa vasten myös kostuessaan. Merinovilla myös haihduttaa kosteutta tehokkaasti ja siirtää sen ilmaan.

Itse en ole kutinalle herkkä, mutta merinovilla sopii lähes aina niillekin, joiden iho ei siedä villan kutittavaa tuntua.

Merinovilla on myös luonnostaan antibakteerinen, jonka vuoksi se ei kerää hajuja itseensä, eikä pesua yleensä tarvita. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, vatteen raikastamiseen riittää usein pelkkä tuuletus.

Villa on myös paloturvallinen ratkaisu, mikä on merkittävä seikka vähintään retkiolosuhteissa: sen syttymispiste on korkea, eikä se sula keinokuitujen tapaan.

Mulesing-vapaa merinovilla on vastuullinen valinta, sillä se ei vahingoita merinolampaita, se on myös ekologinen valinta: villa on mikromuovivapaata ja maatuu aikanaan luonnollisesti vapauttaen ravinteet takaisin maahan.

Vastuullisia valintoja on usein vähän hankala tehdä, mutta esimerkiksi vaatevalinnoissa luotan kyllä usein hyvälaatuiseen villaan. Ostopäätöksen lisäksi myös oikeanlainen pesu ja huolto ovat isossa roolissa. Voisinkin tehdä joskus erikseen villanhoitoon liittyvän kirjoituksen, vaikkei se mitään rakettihommaa olekaan. Hoito-ohjeita voi lukea myös North Outdoorin sivuilta.

Vastuullisuutta pohtiessa kannattaa myös miettiä, mistä villa tulee ja missä ja millaisissa oloissa vaatteet on valmistettu. Ekologisuuden rinnalla etiikka on iso asia vastuullisuuskysymyksessä.

Näissä kuvissa päälläni on North Outdoorin merinovillatuotteita MADEINFINLAND -mallistosta, joka koostuu vaatteista, jotka istuvat niin kaupunki- kuin retkiolosuhteisiin. Näppärimmät keksivätkin vaatteen valmistumaan mallistonnimestä: malliston vaatteet ja asusteet valmistetaan suomalaisessa neulomossa.

Asu 1:
Oranssi pipo / VIKLO, vaaleanharmaa villapaita / KASKI (huom! Koko miesten M, tahallisesti oversize-malliksi valittuna), tummanharmaat lapaset / HAVU

Asu 2:
Tummanvihreä villapita / METSO (naisten M), tummanharmaa pipo / VUOLU, mustat sormikkaat / HUURRE, vaaleanharmaa shaali/huivi / NAAVA

North Outdoor on luvannut, että uusia malleja ja värejä lisätään MADEINFINLAND-mallistoonkin asiakkaiden toivomuksesta. Heitän siis tässä julkisen toiveen tummanvihreälle KASKI-neuleelle ja hihkun viime vuoden tapaan leijonankeltaisen villiksen perään.

Mikä on teidän värisuosikkinne MADEINFINLAND-mallistosta ja minkä värin toivoisitte lisättävän? Kun vastaat kommenttipoksiin ensi viikon loppuun mennessä, viimeistään 20.10., osallistut arvontaan. Voittajia arvotaan kaksi, joista kumpainenkin saa valita vapaavalintaisen tuotteen samasta Suomi-mallistosta. Onnea!

Ensi viikolla on I love me –messut, ja North Outdoor on siellä mukana. Jos koot siis mietityttää, tai haluatte kopeloida vaatteita livenä, suunnatkaa messuosastolle 6p70. Siellä on varmasti kaikkea ihanaa.

Loppuun vielä pieni hyöty teille: koodilla HENRIIKKA15 saa -15%-alennuksen North Outdoorin verkkokaupasta lokakuun loppuun saakka.

Nyt bussi tulee perille Turkuun ja suuntaan Gaggui-kahvilaan juomaan kupillisen jotain hyvää kahvia ja istumaan hetken päivää. Sitten suuntaan turkulaisen ystävän kanssa toisille kahveille, kunnes hyppään Helsingin junaan. Kurkussa on jotain kaktuksen kaltaista, joten täytynee kietoa villahuivia vähän lujemmin ympärille. Pikkuhiljaa kohti viikonloppua, pikkuhiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sinnitelkää

Meillä oli tammikuussa tähtitieteen luento koulussa. Kaksi vanhaa herrasmiestä kertoi meille tähdistä, planeetoista ja taivaankappaleiden liikkeistä. He olivat asialleen niin omistautuneita, etten malttanut olla kyselemättä ihan kamalasti, kun tunnin lopuksi sai antaa palaa.

”Mikä on hienointa, mitä olette tähtitieteen saralla kokeneet?”
”Tiesittekö aina, että teistä tulee tähtitieteilijöitä? Rakastitteko avaruutta jo lapsena?”

Voi olla, että enemmän ihmisistä ja heidän tunteistaan sekä mielenliikkeistään kiinnostuneena kyselin enemmän lopulta heistä ihmisinä kuin tähdistä sinänsä, mutta eikai sillä ole niin väliä, kun kysymysmahdollisuus kerran annettiin rajaamatta.

Erityisen hyvin muistan kuitenkin yhden vastauksen. Kysyin, mikä on sellaista, jota he odottavat lähitulevaisuudessa tai esimerkiksi seuraavan kymmenen vuoden aikana näkevänsä. He miettivät kuumeisesti, puhuivat ääneen ja luettelivat vaihtoehtoja. Olivat kummatkin sitä mieltä, että kaikki taivaalla tapahtuva on kiinnostavaa, tavalla tai toisella. Erään lauseen kirjoitin kuitenkin ylös ja siihen olen myös lukuisat kerrat palannut:

”Jos ikää riittää, niin yrittäkää sinnitellä, niin tulee seuraava Venuksen ylikulku.”

Täysin random lause irrotettuna kontekstistaan, mutta on toiminut itselleni voimalauseena. Ehkä eniten siksi, että kysymykseeni vastannut mies oli niin tosissaan: ”Sinnitelkää.” Hän oli todella intohimoinen, paloi tähtitieteelle ja kertoi siitä silmät loistaen, halusi meidän kaikkien oppivan tähdistä ja pääsevän kaukoputkien äärelle, kun jotain mielenkiintoista tapahtuu. Tai vaikkei tapahtuisikaan. Ei ollut mitään merkitystä, ettemme välttämättä olleet kaikki aivan yhtä intohimoisia saman asian ääressä kuin hän, sillä hän itse uskoi juttuun ja piti Venuksen ylikulkua aivan mielettömänä mahdollisuutena elämässä. Ja oikeastaan näiden miesten takia uskon, että se onkin.

Sinnitelkää. Nähkää vaivaa. Uskokaa, että odottaminen, vaivannäkö ja sinnittely on kaiken arvoista. Uskokaa omaan innostukseenne, jakakaa siitä muillekin.

Venuksen ylikulusta tullut minulle mielessäni vertaus monelle muulle asialle, jonka eteen haluan nähdä vaivaa, joka on odottamisen arvoista.

Aion todellakin sinnitellä, kunnes tulee seuraava Venuksen ylikulku.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen – kesällä yöuinnilta, kun hyttyset meinasivat imeä meidät kuiviin. Järveen pääseminen oli odottamisen arvoista. Onneksi sinnittelimme.

Vihreämpi valinta: Vastuullisempia vaatteita ja varusteita

kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Olen pyöritellyt alkuviikosta taas kerran päässäni vastuullisuus-termiä. Mitä vastuullisuus on? Miten termi määritellään? Vastuullisuus-sana on siitä hankala, että se tarkoittaa jokaiselle vähän eri asioita. Ensimmäiselle se on sitä, että tuote kestää aikaa, toiselle sitä, että valmistus on eettistä, kolmannelle ekologisuus pyyhältää eettisyyden ohi, ja neljännelle se on kaikkien näiden osien summa. Joka tapauksessa jokainen rakentaa palasista oman käsityksensä.

Itselleni vastuullisuus-käsite rakentuu yrityksen arvoista, ekologisuudesta ja eettisyydestä, mutta sen lisäksi myös siitä, että vaate tai tuote on tehty kestämään ja vastaamaan tarpeeseen, ei luomaan sellaista. Vaikka tultasyöksevä sateenvarjo olisi vallan näyttävä ja ilo silmälle ja valmistettu hienot arvot taustallaan, en koe sellaiselle tarvetta. Maailma on parempi ilman. Tarpeeton ei voi mielestäni olla vastuullinenkaan.

Kyselin viime viikolla juttuvinkkejä tuleviin blogikirjoituksiin. Yksi eniten toivottu aihe oli vastuulliset vaatevinkit – toiset toivoivat ekologisuutta ja eettisyyttä, toiset erityisesti laatua ja kestävyyttä. Kommenteista kuitenkin välittyi, että onneksi pikamuodista ollaan hiljalleen pääsemässä. En itsekään halua vaatekaappiini mitään trendikästä. Tai jos joskus hurahdankin trendiin, niin voin hankkia sellaisen sitten käytettynä. Uutena haluan ostaa vain sellaista, mikä ei ole ajassa kiinni tai sesonkihuumaa.

Kirjoitin vuosi sitten syyskuussa tyylistäni pähkinänkuoressa: ”Helsinkiä, Kööpenhaminaa ja Tammelaa. Sama meininki jatkuu yhä:  Kööpenhamina tuo tyyliini käytännöllisyyttä ja asennetta: haluan olla aina valmis tekemään mitä tahansa. Helsingistä tulee second hand -uskollisuus, värit ja kuosit ja rohkeus ilmaista itseään pukeutumalla. Tammela toi mukanaan vielä vahvemman luonnonläheisyyden. Näytän kaupungissakin mielelläni siltä, että olen luonnonlapsi.

Partioaitta on pitkäaikainen suosikkini, ja blogin sivupalkissakin ylpeästi seisoo yrityksen logo ja maininta pitkäaikaisesta kumppanuudesta. En ole vielä koskaan ostanut Partioaitasta mitään, mikä ei olisi kestänyt. Tunnen monet edustetut merkit ja niiden tuotteet hyvin ja olen käyttänyt niitä jo vuosia, mikä tietysti lisää sitä, että osaan hankkia jo hyväksi todettua ja tarpeellista.

Kuljen outdoor-henkisissä kamoissa ulkoilmaolosuhteissa, mutta yhtä lailla viiletän Helsingin keskustassakin pitkässä parkatakissa, villapaidassa tai vaikkapa vakioreppu selässäni. Mitä useampaan hetkeen asuste, vaate tai varuste toimii, sitä parempi.

Näissä kuvissa on vaatteita ja varusteita Partioaitan Vihreämpi valinta -valikoimasta. Hain kamppeet kuvauslainaan, jotta ne pääsisivät paremmin esille todellisessa käytössä kuin henkarissa esitellen. Vihreämpi valinta -symboli kertoo siitä, että kyseiset tuotteet ovat ekologisia, ja niiden valmistajat ovat tehneet aktiivisia valintoja, jotta tuotteet olisivat aiempaakin ympäristöystävällisempiä. Tuotteet on valmistettu esimerkiksi kierrätetystä tai luonnonmukaisesti tuotetusta materiaalista, tuote on kierrätettävä ja sen valmistusprosessin ympäristövaikutuksiin on kiinnitetty erityistä huomiota.

Vihreämpi valinta -symboli on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten yritys voi nostaa erityisasemaan vastuullisemmat ostovalinnat: silloin myös vastuullisuuteen panostavat toimijat palkitaan niin verkkokauppavertailussa kuin mahdollisesssa kivijalkaliikkeiden esiinpanossakin. Silloin kannustetaan eri tavoin olemaan vastuullinen, koska se myös kannattaa.

Partioaitan Vihreämpi valinta -symboli löytyy verkkokaupasta symbolin ansainneiden tuotteiden viereltä. Verkkokaupan yläpalkista löytyy myös erikseen osio, jonka kautta vihreämpiä vaatteita ja varusteita pääsee selailemaan. Sieltä kautta myös itse etsin nämä kuvissa olevat suosikkini. Symbolin kriteereihin pääseee tarkemmin tutustumaan täällä.


Tämä kirjoituksen kuvissa on päällä vihreitä lemppareita (nämä tuotteet kahdessa yllä olevassa kuvassa):

Vihreä Sasta 1928 ANORAK Unisex -anorakki. Näissä kuvissa päälläni on koko M, joka on tosi reilu, mutta ei näytä hassumalta näinkään. Mutta S tai jopa XS voisi sopia kuitenkin paremmin, jos kaipaa parempaa istuvuutta – käytän yleensä naistenvaatteista kokoa S/M.

VAI-KOn Timberjack -pipo, joka on ollut jo monta monta vuotta viikottaisessa, jopa päivittäisessä käytössä. Retkieni ykköspipo!

Fjällräven Re-Kånken-reppu, joka on klassikkon erikoisversio, joka on tehty kokonaan 11 kierrätysmuovipullosta valmistetusta polyesteristä.

Patagonian paksu Fjord-flanelli. Tämä oli miesten osastolta, mutten ole muutenkaan niin välittänyt osastorajoista, jos sopivampia malli- tai esimerkiksi värivalintoja löytyy aidan toiselta puolen.

VAI-KOn Timberjack-lapaset. Perushyvät ja lämpimät lapaset retkelle ja kaupunkiin.

Myös kahdessa yllä olevassa kuvassa on tuotteita, jotka ovat vastuullisuuden lisäksi osoittautuneet aktiivisessa käytössä olevansa myös aivan loistavia ominaisuuksiltaan.

Icebreaker meld zone sport bra -merinorintsikat. Aivan parhaat! Kerrankin riittävästi tukea, mutta saa kuitenkin hyvin happea. En enää muita vaelluksilla ja retkillä käytäkään, vaikka juoksuun ja muuhun rajumpaan liikuntaan tarvitsenkin enemmän tukea. Ennen viime talvea en uskaltanut unelmoidakaan, että löytäisin itselleni sopivat merinorintsikat. Kaikki ovat ennen näitä vaikuttaneet sellaisilta hennoilta lappusilta.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyössä valmistama retkipyyhe sekä käsipyyhe. Kevyitä ja pieneen tilaan mahtuvia pyyhkeitä, jotka kuivuvat nopeasti ja ovat moninverroin kauniimpia kuin useimmat retkipyyhkeet. Pyyhkeet ovat pestyä pellava-puuvilla-tenceliä.

Alla olevassa kuvassa taas on Patagonian Down Sweater Hoody -untuvatakki, niin ikään miesten osastolta. Patagonia on tosissaan ja laaja-alaisesti ajatellusta vastuullisuudesta aivan erinomainen esimerkki – ihailen heitä isosti. Untuvatakit taas ovat sellaisia, jotka ovat käytössä kesät talvet, usein välikertana, mutta toisinaan päällimmäisenä.

Alla olevan kuvan Dumji Crew -villapaita on Sherpan, joka on vastuullinen brändi, vaikka itse tuote ei löydykään vihreämpi valinta -kategoriasta.

Vaatteissa on niin paljon parempi olo, kun tietää niiden alkuperän ja tietää, ettei mikään tai kukaan ole kärsinyt niitä tehtäessä. Tekstiilibisneksen vastuullisuudessa otetaan toivottavasti ihan lähitulevaisuudessa aivan valtavia harppauksia eteenpäin, vaikka monet vaatevalmistajat ovat vasta heräämässä vastuullisuustekoihin. Hesarin helmikuun artikkelin mukaan vaateteollisuuden päästöt ovat samankokoiset kuin lentoliikenteen ja rahtilaivaliikenteen päästöt yhteensä: siis aivan hullusti!

Haastankin lentoahdistuksen rinnalle hankkimaan myös vaateahdistuksen – ja sitten kun molemmat ahdistukset ovat nätisti vierekkäin, niin ahdistus kannattaa yrittää kääntää tsempiksi ja motivaatioksi toimia paremmin, toimia vihreämmin. Ja jos mitenkään mahdollista, siirry suoraan tähän tsemppivaiheeseen ilman ahdistusta.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sunnuntai-blues

Sunnuntai-alakulo, sunnuntai-haikeus. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä Sunday Blues, mutta sunnuntai-blues toimii mielestäni suomeksikin ihan hyvin.

Moni ehkä tunnistaa olon termin takana: sunnuntaisin iskee alakulo siitä, että viikonloppu on päättymässä, ja uusi viikko alkaa tuota pikaa. Olo on rauhaton, ehkä vetelä, aika tuntuu loppuvan, vaikka olisi vasta aamupäivä. Sunnuntaista on ehkä vaikea edes nauttia täysillä, kun tietää, että jo aikaisin aamulla alkaa työntäyteinen viikko. Olen kuullut, että toisten sunnuntai-blues alkaa jo aiemmin, lauantaina tai jopa perjantaina – kohtahan tämä on jo ohi, viikonloppu.

En ole ennen tätä syksyä tuntenut sunnuntai-bluesia aikoihin, mutta nyt se on kierrellyt ja kaarrellut ympärilläni uhkaavasti jo kolmatta viikkoa.

Ja arvatkaa, mistä se johtuu? Minulle ei ole ollut sunnuntai-käsitettä moneen vuoteen – en ole pyrkinyt pitämään viikonloppuja vapaina heinäkuun 2011 jälkeen. Olen ajatellut, että tämä sopii minulle, sellainen elämä, että tehdään töitä joka päivä ja ollaan vapaalla sitten jossain välissä.

Jossain välissä on vaihtunut muotoon ei oikeastaan juuri koskaan, ja siksi sunnuntait ovat olleet päiviä muiden joukossa. Viikonlopputyöpäivät ovat kaiken lisäksi olleet siitä erinomaisia, että muut ovat lomailleet. Työhön on pystynyt keskittymään syvemmin, kun mailit eivät ole pomppineet silmille, eikä kukaan ole kaivannut.

Joten kyllä, olen ikään kuin onnellinen, että koen taas pientä haikeutta sunnuntaisin. Vaikka olenkin tehnyt nyt töitä taas joka ikisenä päivänä näiden kolmen viikon ajan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin ennen, ja suunta on oikea: Tiedostan jo työntekoni ja tiedän, milloin on sunnuntai, ja että se tulee olemaan pian taas vapaapäivä minulle. Siis sellainen vapaapäivä, jolloin ei tehdä töitä. Ei vain ajatus vapaapäivästä.

Ja toisaalta sitten, tiedän haluavani myös pian eroon tästä haikeudesta. Se vesittää vapaapäivän hyvää oloa ja tunnelmaa ja on hyvin mahdollisesti myös merkki siitä, että myös viikonloppuna on suorittanut liikaa, eikä ole levännyt riittävästi. Eräs työyhteisökouluttaja kertoo tästä pari vuotta vanhassa Kodin Kuvalehden haastattelussa:

”Sunnuntainen alakulo voi iskeä silloinkin, kun rakastaa työtään. Se ei myöskään välttämättä ole merkki stressistä tai loman tarpeesta. Sen sijaan haikea sunnuntaifiilis voi olla osoitus vaikeudesta elää tätä hetkeä. Ajatukset harhailevat tulevaan työviikkoon. Yksi päivä ei riitä työviikosta palautumiseen. Siksi sunnuntaialakulo voikin olla surua liian nopeasti päättyvästä viikonlopusta. Mieli ja keho kertovat, etteivät saaneet levätä tarpeeksi.”

Olen haaveillut kymmenisen vuotta sellaisesta työstä, josta ei tarvitse lomia, ei vapaapäiviä ja jonka pariin on aina ihana palata. Kyllä te ehkä tiedätte sellaiset unelmatyöt, josta Pinterestissä kerrotaan värikkäin, kaunisfonttisin voimalausein.

Nyt kun periaatteessa olen sellaisessa, tajuan että ajatus on utopistinen. JOKAINEN tarvitsee vapaata, jokainen tarvitsee lepoa. Viikonloput, tai muunlaista viikkorytmiä noudattavien muille päiville osuvat vapaapäivät, eivät voi olla suorittamisen jatke työrytmille, eivätkä ainakaan täysiä työpäiviä.

Sama työyhteisökouluttaja neuvoo, että sunnuntaihaikeutta voi ehkäistä paitsi varaamalla viikonloppuun kylliksi rauhallista aikaa, myös tyhjentämällä tietoisesti mielensä työhön liittyvistä asioista, kun on vapaan vuoro. Myös maanantain suunnittelu jo valmiiksi perjantaina voi auttaa. Myös viikon aloittaminen jollain mukavalla tehtävällä tai rutiinilla voisi olla hyvä ajatus – siirtymäriitti takaisin työhön. Ehkä perjantai-illaksi voisi keksiä samantyyppisen viikonlopetusrutiinin.

Sunnuntai-haikeutta ei tulisi olla kuin ehkä lievästi, jos viikonloppuna on saanut ladattuja akkuja riittävästi. Lievä alakulo kuitenkin kuuluu elämään, enkä usko että sitä kannattaa hätkähtää. Ainakin itselläni se kuuluu esimerkiksi syksyyn olennaisena osana, on kuulunut jo lapsena, ilman minkäänlaista vakavaa syytä. Viikonloput vain tuppaavat usein olemaan niin ihania ja spesiaaleja, ettei niistä tekisi mieli päästää irti.

Ylitöitä kahdelta viime viikolta yhteensä 20 tuntia. Ihan todella typerää, ei yhtään siistiä –ärsyttää aina, jos joku lesoilee kiireellään tai ylitöillään, jotka eivät ole pakko vaan valinta. En halua olla sellainen. No, tuleepa taas motivaatiota ensi viikkoon.

On joka tapauksessa hyvä välivaihe, että yli kahdeksan vuoden jälkeen kunnon sunnuntai-blues on taas täällä. Toivon mukaan ei mene kahdeksaa vuotta, että pääsen siitä taas eroon.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/R-Collection 2019 (Doritilta lainassa), neule/North Outdoor 2018

Marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi

Elo- ja syyskuu vierähtivät taas ohi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Katson kauniita nahkatakkejani, sitä keltaistakin, sekä paria, pitkää trenssiäni. Olisiko niitä pitänyt jo ennättää käyttää? Nyt on aamuisin jo pakkasta ja ihan liian kylmä sellaiselle. Tunnen oloni petetyksi. Taas kerran muistan, että Suomessa hypätään t-paidasta suoraan villakankaan varjoon. Siltä se ainakin tuntuu.

Entäpä toppaliivi, ohuet nahkahansikkaat tai villainen t-paita, milloinka niitä tulisi käyttää? Ei kai koskaan? Tai ehkä ne ovat sellaisia sisävaatteita, joita voi lätkiä kaiken päälle, kun taloyhtiö vielä säästää lämmönjakelussa, mutta vanhoista, kauniista ikkunoista vetää sisään. No, niin kuin nyt.

Yritän kantaa keltaisessa villamyssyssäni kesän rippeitä, vaikka sinnehän ne menivät, aikoja sitten. Ruska on etelässä parhaimmillaan. Toivon, ettei tuuli tulisi ja veisi lehtien mukana tulen lailla leiskuvia vaahteroita, tammia ja marjatuomipihlajia.

Tiistai vietettiin Doritin kanssa Suomenlinnassa. Otettiin kuvia, pidettiin pitkiä kahvi-, soppa-, granola-mustikka-appelsiini-jugurttitaukoja ja katseltiin ympärillä riehuvaa syksyä. Välillä taivaalta tuli vettä niin, että oli pakko juosta lähimpään suojaan ja lämmitellä siellä kotvan aikaa. Välillä tuuli niin, että ympärillä aaltoilevaan mereen meinasi lentää muutakin kuin ohimeneviä ajatuksia.

Syysloman pitäisi kyllä ehdottomasti määräytyä ruskan mukaan. Se se vasta olisikin, kun ruskan ilmaantuessa täyteen loistoonsa, jättäisivät koululaiset menemättä kouluihinsa ja työntekijät työpaikoillensa. Kaikki hortoilisivat luonnon ääressä ja katsoisivat uuden sesongin syntyä lämpimissä kaulahuiveissaan ja lapasissaan. (Tai sitten het katsoisivat Netflixiä kotonaan, mutta en nyt anna sijaa ajatuksissani sellaiselle skenaariolle. Ei kuulosta riittävän romanttiselta.)

On outoa, että tällaista valomäärää ihailia keväällä huokaillen: ”Voi juku miten valoisia illat jo ovat!” Ja nyt herään aamuisin silmät puolittain auki ja illalla ihmettelen laskevan auringon kadottua, minne päivät katosivat.

Tuntuu, että marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi. Sitä paitsi minä pidän marraskuusta. Jotenkin sen päälle vyöryminen silti pelottaa. Kuin en puhuisi marraskuusta lainkaan, vaan käyttäisin sitä vain sanana jollekin muulle. Väsymykselle kai. Siitähän kai monessa on aina kyse. Yleensä ennätän jo odottaa syksyä, mutta nyt kyllä tuntuu vähän siltä, kuin tarvitsisin toisen kesän heti tähän perään.

Ja siltikin olen ollut onnellinen niistä leiskuvista puista. Vaahterista, tammista, marjatuomipihlajista. Siitä, että metsässä kävellessä tuntuu kuin yhdellä hengenvedolla voisi vetää happea keuhkoihin vuoden varastoihin.

Lähden alkuviikoksi retkeilemään Turun Saaristoon. Tuli olo, että on päästävä kunnolla ruskan armoille. Menen kuljeskelemaan Pyhän Olavin merireittiä ystävän kanssa ja kutsumme neljän päivän reissuamme jo nyt elämysmatkaksi, mielettömäksi seikkailuksi. Asteita saattaa olla kaksi, mutta mitäpä tuosta, kun pipo on villaa ja ympärillä lokakuun sävyt. Nukumme vieläpä sisätiloissa, niin päivisinkän puhurit ja sateethan voivat piiskata meitä aivan niin kuin lystäävät.

Melankolisen kirjoitussävyn takaa kurkkii tuo yllä olevan kuvan tyytyväinen keltapipoinen. Kunhan taas vähän enemmän a) nukun b) liikun c) syön terveellisesti, niin marraskuu on ahdistuksen sijaan lupaus järvistä, joiden pinta jäätyy hennosti ensipakkaisista, aamusumuista, jotka kiertävät kauniisti pelloilla ja villasukista, joita on sopivan monta paria liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

pipo/Myssyfarmi (2018), lapaset/North Outdoor (2019), takki&kengät/second hand, huivi/Balmuir (2011), farkut/Levi’s (2013)

Turvassa

Olen junassa, matkalla vanhempieni luokse. Jo viime viikolta lähtien olen odottanut tätä; sitä, että saan kahvin kanssa istahtaa tähän penkkiin ja tiedän pääseväni vanhempieni luokse. Jo eilen, pitkän työpäivän päätteeksi siirsin ajatukseni tähän päivään. Tänään saa levätä, tänään saa hetken tauon.

Kun ajattelen vanhempien kotia, lapsuudenkotiani, tulee sellainen olo kuin se olisi turva. Lapsena leikittiin hippaa ja jostain paikasta päätettiin turva. Minulle vielä aikuisenakin vanhempien koti tai mökki ovat ne paikat, jonne tiedän epämääräisen elämän hippajuoksun jälkeen pääseväni vanhempieni luokse suojaan. Ja kun välillä olen pohtinut, mitä tekisin henkisen romahtamisen osuessa kohdalleni, ajattelen aina, että ottaisin heti junan kotiin. Sieltä et minua saa, elämä.

Olin maanantaina fysioterapiassa reissussa hittiä ottaneen polveni kanssa. Terapeutti kyseli tilanteesta ja juttelimme niitä näitä. Hetken päästä hän vielä kysyi: ”Ymmärsinkö mä siis oikein, että olit sun äidin kanssa reilaamassa? Reissaatko sä sun vanhempien kanssa paljonkin?” Sitten juttelimme siitä, minkä päätteksi hän totesi: ”Sun vanhemmat on varmaan kivoja ihmisiä.” Totesin hymyillen, että niin ovatkin.

Olen blogin alusta lähtien miettinyt, miten paljon uskallan fiilistellä perhettäni, vanhempiani ja sisaruksiani. Miten kovaa uskallan huutaa, että he ovat minulle kaikki kaikessa ja että minulla on mielestäni heihin upeat välit. Tiedänhän minä, ettei tämä ole mikään automaatio, siis se, että perhesuhteet olisivat lämpimät. Uskon, että useampaakin ihmistä sattuu, kun hehkutan omaa, hyvää tilannettani. Päätin kuitenkin jo silloin, vuonna 2011, että kirjoitan kuitenkin tästä, rakkaudesta mielelläni: että vaikka jotain sattuisikin, niin ehkä kuitenkin suurempi osa saa siitä jotain. Vaikka voimaa tavoitella omiin lapsiinsa sellaista läheisyyttä, millaista ei omiin vanhempiinsa ehkä koskaan kokenut.

Kun juna on pian perillä, tiedän isäni olevan vastassa. Tiedän, että hän on hyvillään kun tulen kotiin ja että meillä on juteltavaa. Tiedän, että hän halaa minua lujasti.

Tiedän senkin, että kun äitini pääsee töistä myöhemmin tänään, hän fillaroi kotiin ja tulee kotiovesta sisään leveällä hymyllä, iloisesti huikkaillen ja muistaen, että olen tullut kylään.

Ei, nämä eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä ja senkin vuoksi kiitän sydämessäni (ja ääneen!) vielä kahta lujemmin kaikesta, mitä olen saanut. Ja sitäkin suuremmalla syyllä hymyilen leveästi, kun saan juoda vanhempien kanssa kahvia keittiönpöydän ääressä, vaihtaa kuulumisia lennokkaasti, käydä yhdessä iltalenkillä, ja sitten ottaa olohuoneen jättisohvalle torkkupeiton ja käpertyä sen alle jäätelökulhon kanssa.

Pari penkkiriviä edempänä nuori äiti leikkii käkättävän lapsensa kanssa innokkaasti, ja useampi ympärillä olija on tästä ärsyyntynyt. Sain äsken äitiin katsekontaktin ja hymyilin: ”Leikkikää vaan rauhassa, ilonpilaajista piittaamatta.” Tiedän äitini ollee tuollainen äiti, ja minun tuollainen käkättävä, onnellinen kersa.

Turvassa.

-Henriikka

Ps. Kuvissa muutama onnellinen, turvallinen hetki ysäriltä isoveljien kanssa.