Sunnuntai-blues

Sunnuntai-alakulo, sunnuntai-haikeus. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä Sunday Blues, mutta sunnuntai-blues toimii mielestäni suomeksikin ihan hyvin.

Moni ehkä tunnistaa olon termin takana: sunnuntaisin iskee alakulo siitä, että viikonloppu on päättymässä, ja uusi viikko alkaa tuota pikaa. Olo on rauhaton, ehkä vetelä, aika tuntuu loppuvan, vaikka olisi vasta aamupäivä. Sunnuntaista on ehkä vaikea edes nauttia täysillä, kun tietää, että jo aikaisin aamulla alkaa työntäyteinen viikko. Olen kuullut, että toisten sunnuntai-blues alkaa jo aiemmin, lauantaina tai jopa perjantaina – kohtahan tämä on jo ohi, viikonloppu.

En ole ennen tätä syksyä tuntenut sunnuntai-bluesia aikoihin, mutta nyt se on kierrellyt ja kaarrellut ympärilläni uhkaavasti jo kolmatta viikkoa.

Ja arvatkaa, mistä se johtuu? Minulle ei ole ollut sunnuntai-käsitettä moneen vuoteen – en ole pyrkinyt pitämään viikonloppuja vapaina heinäkuun 2011 jälkeen. Olen ajatellut, että tämä sopii minulle, sellainen elämä, että tehdään töitä joka päivä ja ollaan vapaalla sitten jossain välissä.

Jossain välissä on vaihtunut muotoon ei oikeastaan juuri koskaan, ja siksi sunnuntait ovat olleet päiviä muiden joukossa. Viikonlopputyöpäivät ovat kaiken lisäksi olleet siitä erinomaisia, että muut ovat lomailleet. Työhön on pystynyt keskittymään syvemmin, kun mailit eivät ole pomppineet silmille, eikä kukaan ole kaivannut.

Joten kyllä, olen ikään kuin onnellinen, että koen taas pientä haikeutta sunnuntaisin. Vaikka olenkin tehnyt nyt töitä taas joka ikisenä päivänä näiden kolmen viikon ajan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin ennen, ja suunta on oikea: Tiedostan jo työntekoni ja tiedän, milloin on sunnuntai, ja että se tulee olemaan pian taas vapaapäivä minulle. Siis sellainen vapaapäivä, jolloin ei tehdä töitä. Ei vain ajatus vapaapäivästä.

Ja toisaalta sitten, tiedän haluavani myös pian eroon tästä haikeudesta. Se vesittää vapaapäivän hyvää oloa ja tunnelmaa ja on hyvin mahdollisesti myös merkki siitä, että myös viikonloppuna on suorittanut liikaa, eikä ole levännyt riittävästi. Eräs työyhteisökouluttaja kertoo tästä pari vuotta vanhassa Kodin Kuvalehden haastattelussa:

”Sunnuntainen alakulo voi iskeä silloinkin, kun rakastaa työtään. Se ei myöskään välttämättä ole merkki stressistä tai loman tarpeesta. Sen sijaan haikea sunnuntaifiilis voi olla osoitus vaikeudesta elää tätä hetkeä. Ajatukset harhailevat tulevaan työviikkoon. Yksi päivä ei riitä työviikosta palautumiseen. Siksi sunnuntaialakulo voikin olla surua liian nopeasti päättyvästä viikonlopusta. Mieli ja keho kertovat, etteivät saaneet levätä tarpeeksi.”

Olen haaveillut kymmenisen vuotta sellaisesta työstä, josta ei tarvitse lomia, ei vapaapäiviä ja jonka pariin on aina ihana palata. Kyllä te ehkä tiedätte sellaiset unelmatyöt, josta Pinterestissä kerrotaan värikkäin, kaunisfonttisin voimalausein.

Nyt kun periaatteessa olen sellaisessa, tajuan että ajatus on utopistinen. JOKAINEN tarvitsee vapaata, jokainen tarvitsee lepoa. Viikonloput, tai muunlaista viikkorytmiä noudattavien muille päiville osuvat vapaapäivät, eivät voi olla suorittamisen jatke työrytmille, eivätkä ainakaan täysiä työpäiviä.

Sama työyhteisökouluttaja neuvoo, että sunnuntaihaikeutta voi ehkäistä paitsi varaamalla viikonloppuun kylliksi rauhallista aikaa, myös tyhjentämällä tietoisesti mielensä työhön liittyvistä asioista, kun on vapaan vuoro. Myös maanantain suunnittelu jo valmiiksi perjantaina voi auttaa. Myös viikon aloittaminen jollain mukavalla tehtävällä tai rutiinilla voisi olla hyvä ajatus – siirtymäriitti takaisin työhön. Ehkä perjantai-illaksi voisi keksiä samantyyppisen viikonlopetusrutiinin.

Sunnuntai-haikeutta ei tulisi olla kuin ehkä lievästi, jos viikonloppuna on saanut ladattuja akkuja riittävästi. Lievä alakulo kuitenkin kuuluu elämään, enkä usko että sitä kannattaa hätkähtää. Ainakin itselläni se kuuluu esimerkiksi syksyyn olennaisena osana, on kuulunut jo lapsena, ilman minkäänlaista vakavaa syytä. Viikonloput vain tuppaavat usein olemaan niin ihania ja spesiaaleja, ettei niistä tekisi mieli päästää irti.

Ylitöitä kahdelta viime viikolta yhteensä 20 tuntia. Ihan todella typerää, ei yhtään siistiä –ärsyttää aina, jos joku lesoilee kiireellään tai ylitöillään, jotka eivät ole pakko vaan valinta. En halua olla sellainen. No, tuleepa taas motivaatiota ensi viikkoon.

On joka tapauksessa hyvä välivaihe, että yli kahdeksan vuoden jälkeen kunnon sunnuntai-blues on taas täällä. Toivon mukaan ei mene kahdeksaa vuotta, että pääsen siitä taas eroon.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/R-Collection 2019 (Doritilta lainassa), neule/North Outdoor 2018

2 kommenttia

  1. Avatar Villasukka 6.10.2019

    Pitkäaikainen lukija täällä moi! Aniharvoin kommentoin, mutta nyt samaisesta sunnuntai-illan alakulosta tuli pakottava halu kertoa, että keltainen sopii sulle erittäin hyvin! Olen miettinyt sitä jo monta kertaa, kun sulla on ollut kuvissa keltaisia vaatteita. Kuinka iloiseksi voi tullakaan toisen keltaisista asusteista :-)

    Vastaa
  2. Avatar Satu 7.10.2019

    Hmm. Olen itse ollut vähän samanlainen ”murehtia” en tiedä johtuuko tuo jonkun laisesta perfektionismista. Halusta tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Keltainen väri kyllä piristää tuo energiaa päivään.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.