Lumessa on mieletön voima.

Löysin itseni Kuusamoon, jossa lunta on ennätysmäärä. Lumi alkoi 30 kilometriä Oulun jälkeen: valtavat kinokset nousivat auton ympärillä kuin kuninkaalliset. Lisää on satanut hiljalleen koko ajan.

Olin valinnut netistä sympaattisen näköisen kelohirsimökin tämän viikon kodikseni. Valikoima ei ollut kummoinen, onhan etelän hiihtolomaviikko, ja muutama muukin on halunnut valkoisen kullan ääreen. Itse en onneksi hahmota tätä väkimäärää mökiltä käsin – tässä ympärillä kun ei ole kuin lunta ja havupuita, eikä aikeissani ole lähteä täältä juuri minnekään.

Kävin hakemassa vuokramökin avaimen eräältä paikalliselta mummolta. Ensin kävin koputtamassa tietysti väärää ovea, olenhan sellainen noviisi, joka luottaa sokeasti Google Mapsiin. Ensimmäiseltä ovelta osattiin onneksi ohjata edelliselle omakotitalolle.

Oikean kodin luona sain kokea epäilyksen hetkiä sielläkin. Koputin oveen ja näin silmilläni keittiössä hääräilevan sympaattisen mummon, mutta vaikka kuinka jyskytin, ei hän lopettanut hääräilyään. Lopulta jyskytin nyrkilläni ovea niin kovaa, että muori nosti päätään. Heilutin kädelläni vimmatusti, mutta hän ei tuntunut näkevän minua metrin päästäkään, aivan ikkunan ääreltä. Hän tuli kuitenkin avaamaan ja minulle selvisi koko vyyhti: hän kertoi, ettei oikein kuule eikä näekään. ”Tule vaan tänne sisään! Tule, tule!”

Sinne minä sitten astelin ja jätin kengät eteiseen. Olohuone oli kuin jok’ikinen suomalaisvanhuksen koti: valokuvia lapsenlapsista, retrot sohvat, itsetehtyjä askarteluja ja hassuja koriste-esineitä. Ikkunassa suloinen kappaverho.

Mummo paineli hitaasti mutta varmasti puhelimensa näppäimiin poikansa numeron ja huusi hänelle:

SE TURISTI ON TÄÄLLÄ SISÄLLÄ!”

Hihitin sisäänpäin ja odotin aikani, että poika tuli ohjaaman minut lomakotini luo metsäteitä pitkin kaahaillen.

Kaksi vuorokautta olen nyt hiihtänyt lumisissa maisemissa, syönyt hyvin (ja mukavan paljon herkkuja) ja nukkunut valtavasti. Iltaisin, pimeän tultua, olen tehnyt töitä keskittyen ja tyytyväisenä kaljan tai kahvin sekä praliinien kanssa. Sauna lämpenee juuri eiliseen tapaan ja lauteiden jälkeen kutsuu taas uni.

Haaveilin, että olisin noussut varhain katsomaan auringonnousua huomenna, kun päivä on kirkas, mutta voi olla että nukun. Yritän oppia paremmin tunnistamaan tällaiset hetket: Tahdonko todella nousta vai koenko sen velvollisuudeksi? Vaadinko itseäni nousemaan, vaikken edes tahdo? Uupumuksen lopulliseen taltuttamiseen tämä on äärimmäisen tärkeä päänsisäinen keskustelu.

No, auringonlaskuun kykenen ainakin ja sen myös haluan kokea. Kellonaikana 16:30 on myös hyvin paljon inhimillisempi kuin 07:50, jolloin pitäisi luonnollisesti olla jo jossain, mistä sen auringon ylipäänsä näkisi. (Taidan kallistua uneen, mikä ehkä kaikuu rivien välistä ja jopa suoraan riveiltä.)

—

Luonnossa olemisessa on parasta, että mieli alkaa automaattisesti helliä itseään: korjata rikkinäistä ja luomaan uutta. Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen huomattavasti helpommin, ja ne tuntuvat selkeämmiltä ja yksinkertaisemmilta, vaikka eivät todellisuudessa sitä edes olisi.

Kinosten voima on vääjämätön. Valkoisen lumen äärellä on kirkkaampaa, fyysisesti ja henkisesti.

-Henriikka

Kuvat kahden vuoden takaa Lapin reissulta, vielä vähän nykyistä sijaintia pohjoisempaa