arkisto:

toukokuu 2020

Tahdon uudet silmät

2
–
valokuvat, yhteistyöTags: , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

”Tahdon uudet silmät
Joilla näen kauemmas
Pihan yli vuorille
Ja niiden lävitse”

Näin laulaa Scandinavian Music Group. Yksi nuoruuden lempibändeistäni.

Tuntuu, että tänä keväänä olen saanut uudet silmät. Kahdetkin.

Ensimmäisillä, ihkaomillani, maailmaa ja ympäristöään on pitänyt katsoa uudella tavalla pandemian valloittaessa lähes kaikki maapallon kolkat.

Toiset ovat apusilmät: uusi kamera linsseineen on tehnyt muistoista vieläkin kirkkaampia ja kauniimpia – niillä toisinnan maailmaa sellaisena kuin se on, jotta pystyisin jakamaan niistä teille ja itsekin palaamaan hetkiin jälkikäteen.

Ensimmäiset silmät ovat tietenkin tärkeämmät, mutta toiset merkillisen hyvä apu. Tuntuu, että yhteistä näissä ”silmäpareissa” on se, että molemmat kehittyvät käytössäni vuosien saatossa.

On siistiä huomata, että ympäristön näkee koko ajan monipuolisemmin ja tarkemmin: syy- ja seuraussuhteet syvenevät, luontokappaleiden merkitykset tarkentuvat ja elämä itsessään muuttuu koko ajan herkullisemmaksi. Toisaalta osaamisen karttuessa ja erityisesti visioiden selkeytyessä myös kameran ja kameravälineistön tekniset ominaisuudet korostuvat. Haluan tallentaa hetken ja sen tunnelman juuri sellaisena kuin se oli, en mielelläni puolivillaisesti.

Tämän kirjoituksen kuvat ovat mökiltä Kainuusta. Yritin ja yritimme tallentaa sellaisia aivan tavallisia hetkiä muutaman päivän reissumme ajalta. Sellaisten hetkien dokumentointi on minulle tärkeintä. Sellaisia kuvia tahdon jakaa.

Ei erillisiä ja irrallisia, vaan oikeita hetkiä elämän keskeltä.

Olen ollut Olympus-likka lähes koko bloggaaja-urani ajan. Jos en aivan väärin muista, vuonna 2012 tai 2013 sain ensimmäisen Olympus PEN -kameran ja niiden kanssa olenkin kulkenut tänne kevääseen saakka.

Pari vuotta sitten rinnalle hankin myös Olympus OM-D E-M10 Mark III:n, joka oli kooltaan kätevä ja ulkonäöltään niin upea, että PRO-sarjan kameran ja kaluston hankinta otti vähän aikaa. Olen siirtänyt ja siirtänyt kamerakaluston päivittämistä, vaikka olen tiennyt että olisi sille otollinen aika. Mutta koska olen niin surkea ottamaan käyttöön uutta tekniikkaa, asia odotti.

Tänä keväänä koronan huuhtoessa alleen koko maailman, kaikki pysähtyi. Oli sopiva hetki uuden opetteluun.

Uusi kamerakalustoni

Kameravarusteitteni uutukaiset ovat:

(Kaikki M.Zuiko-objektiivit ovat yhteensopivia kaikkien Olympus PEN- ja OM-D-mallien sekä muiden MFT-kameroiden kanssa. Ja omat vanhat linssikin toki toimivat myös uudessa kamerassa hyvin.)

Tuntui, että homma meni samantien kuvien kanssa aivan uudelle tasolle. Tämä kuva oli ensimmäiseltä kuvaussetiltä uuden setin kanssa, ja tunne oli huumaava: Ei ole totta, millaisia tunnelmia kuviin pystyy edes saamaan!

En ole koskaan ollut se, joka ensisijaisesti ajattelee kameran teknisiä ominaisuuksia, päinvastoin: On ollut siistiä huomata, miten paljon vaatimattomampien kameroiden kanssa kuvaaminen on opettanut. Kuvakulmat, valot, sävyt, ihminen ja luonto ovat kaikkien linssien läpi olemassa. Mutta niin se vaan on, että koko ajan selvemmiksi tarkentuneet visioni kuvista vaativat rinnalle kunnon kuvausvarusteet. Sellaiset joiden kanssa voi olla varma, että visio on toteutettavissa.

Miltä uusi kamera ja linssit tuntuvat käytössä?

Uusi kamera on kivan ja laadukkaan tuntuinen kädessä. Se oli ensimmäinen huomio, minkä pistin merkille. Materiaalit tuntuvat hyvältä, kamera on ergonominen ja pysyy kädessä myös hyvin vain yhdellä kädellä.

Niin kuin jo kerroinkin, kuvanlaatu pomppasi samantien aivan toiselle asteelle. Kamera linsseineen tekee selkeää, hyvää ja kirkasta kuvaa. Kyse on paljon linssien valovoimaisuudesta: Sekä 17-millinen, että 45-millinen ovat äärettömän valovoimaisia. Paljon kertoo jo se, että kirkkaalla kelillä aukkoa joutuu usein pienentämään, koska valoa riittää: tämä on siis vain ja ainoastaan hyvä asia. Kuvaus onnistuu näin ollen hyvin myös vähän hämärämmällä, mikä on itselleni tärkeää: varmaan 90% kuvistani pyrin kuvaamaan muuten kuin kirkkaassa päivänvalossa, sillä aamu- ja iltavalo on mielestäni mielenkiintoisinta.

Valovoimaisuus tekee myös sen, että syväterävyyttä pystyy säätämään siististi: kohde saadaan kirkkaasti esille, ja taustan saa blurrattua nätisti. Tämä on erityisesti 45-millisessä aivan priimaa.

Tarkentaminen, joka lienee yksi tärkeimpiä asioita erityisesti luonnossa, jossa moni asia kestää vain pienen hetken, on helpottunut uusien varusteiden myötä. Tarkennus toimii selkeämmin ja paremmin sekä kameran antaman tarkennuksen että sormella kosketusnäytöltä tehdyn kohdistetun tarkennuksen voimin. Molemmissa linsseissä manuaalitarkennuksen ja automaattitarkennuksen pystyy säätämään myös suoraan linssistä, mikä on tosi kätevää.

Muita selkeitä huomioita on esimerkiksi se, että etsimen ja näytön välinen toiminta on sujuvampaa. Näyttö  sammuu etsintä käyttäessä, mutta tulee takaisin päälle viivyttelemättä. Etsintä tai näyttöä ei tarvitse sulkea erikseen pois päältä.

Linsseissä on myös pikakiinnityksellä olevat vastavalosuojat, jotka auringon kanssa pelatessa nousevat arvoon arvaamattomaan.

Melkoinen listahan tämä tosiaan on. Olen ollut aika innoissani.

Tosin sekin on ihan rehellisesti todettava, että kyllä silti niiden visioiden, kuvakulmien ja kaiken epäteknisen luominen on silti minulle paljon luontevampaa ja mielekkäämpää ja tulee varmasti aina olemaan. Mutta tietäessäni, että ilman hyvää kameraa linsseineen, ei lopputuloksesta tule mieleistä, on helpompi motivoitua kama-gameen. Kamera ominaisuuksineen ovat tärkeimpiä, ellei tärkein, työvälineeni.

On myös ollut sydäntä lämmittävää, että uuden ääreen on hypännyt poikaystäväni. Olen niin paljo itse kameran edessä, että hänen apunsa on ollut vertaansa vailla. Vaikka yritänkin tehdä työt vapaa-ajasta mahdolllisimman paljon erillään, levittäytyy somejutut väkisinkin myös vapaa-ajan puolelle. En ole kieltänyt poikaystävää ottamasta uutta harrastusta haltuun, kun hän on tehnyt sen niin mielellään ja innoissaan. On tuhannesti kivempaa mönkiä tuolla metsissä kameran kanssa yhdessä. Sillä lailla tulee seikkailleeksi enemmän, ihan vahingossa ja huomaamatta.

(Hänen sadoista sammakkokuvistaan valitsin kuitenkin tähän juttuun vain yhden. Oma kiinnostukseni ei yltänyt noihin ruskeisiin kurnuttajiin aivan yhtä intensiivisesti. Hah.)

Hmmm. Ympyrä sulkeutuu jälleen, kun palaan kovin paljon esillä olleeseen aiheeseen: rakkauteen.

Ehkä olenkin saanut tänä keväänä kolmet uudet silmät.

”Minne katosi päivät
Joina et nähnyt mitään
Ilman että hän olisi nähnyt saman”

laulaa Scandinavian Music Group toisessa kappaleessaan, ja on ihana todeta, että ne päivät eivät ole ainakaan vielä kadonneet yhtään minnekkään.

On turvallista ja kutkuttavaa, että vieressä kulkee joku, joka näkee samat asiat, mutta kuitenkin omilla silmillään ja omalla tavallaan.

– Henriikka

Olympus tarjoaa seuraajilleni superhyvät tarjoukset, jotka kannattaa tsekata paremmin täältä.

OM-D-tarjous | Mikäli sinulla ei ole vielä järjestelmäkameraa, koodilla ”aamukahvilla0520” saa OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameran erikoishintaan 379€ (Normaalisti 599€). Tämä paketti on erinomainen ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi, ja uskallan sitä lämmöllä suositella. Siihen saa helposti myöhemmin hankittua lisävarusteita yms.

Vaihtotarjous | Mikäli sinulla on jo kamerakalustoa, ja haluaisit päivittää parempaan, Olympus tarjoaa mahdollisuuden antaa vanha kamerakalusto vaihtaessa mihin tahansa uuteen Olympus-kameraan tai objektiiviin. Vanha kalusto saa uuden elämän yhteistyössä Kameratori.fi kanssa, ja saat samalla niistä reilun rahallisen hyvityksen vaihdon yhteydessä. Kamerakalusto saa olla mitä merkkiä, mallia ja tyyppiä tahansa (myös filmikameroilla on kysyntää).

En vaihtaisi sekuntiakaan

3
–
elämäTags: ,

29 vuotta olen kerännyt kaikenlaisia muistoja siitä, millaista on elää Suomessa. Miltä mikäkin vuodenaika tuoksuu, maistuu ja tuntuu iholla, ja mistä suomalaisuuden ydintä löytää. Tietopankkini kasvaa päivittäin, ajattelematta, ja välillä tulee hetkiä, kun niitä erityispiirteitä tajuaa.

Tänään oli sellainen hetki. Tuntui täydellisen kesä-Suomelta.

Olimme poikaystävän kanssa ostamassa jäätelöä Veikkolan torin jäätelökioskilta – minulle pannacotta, hänelle pistaasi. Vieressä isä ja valkolakkinen poika ottivat selfieitä juhlan kunniaksi. Ilmassa lenteli pari lokkia – tosin vaarattoman oloisia, toisin kuin esimerkiksi Kauppatorilla, jossa jäätelön syöminen on yhtä suuri riski kuin benji ilman köyttä.

Perheitä hääräili siellä sun täällä, jäätelökioskille muodostui varovainen jono. Veikkolan S-Marketissa myytiin halvalla valmistujaiskukkia, gerberoita ja ruusuja lähinnä. Aurinko paistoi korkealta, taivas oli kesätaivaansininen, ja jokainen ohikulkija vaikutti hyväntuuliselta. Jaloissa näkyi sukkia ja sandaaleita, crocseja, lenkkareita ja tennareita.

Harmaa, yleensä kovin ankeannäköinen asvaltti näytti yhtäkiä sympaattisen tutulta ja siitä johtuva lämpö hohkasi vähintään pohkeisiin saakka. Koivuissa kiikkui vähän liian vihreät lehdet ja ympärillä surrasi kärpäsiä ja amppareita.

Totesimme molemmat, että nyt tuntuu täysin kesältä. Niin kesältä, ettei paljon lähemmäs enää pääse.

”Mutta yks juttu puuttuu, arvaa mikä?” kysyin ja ilahduin, kun sain heti oikean vastauksen:

”Hmmmm… mansikkakoju?”

Se on niin hauskaa ja merkityksellistä, miten ne kokemukset ovat jaettuja, vaikka olisikin elänyt aivan toisessa Suomen kolkassa. Se on niin hauskaa, että tiedän teidän kyllä tuntevan tällaiset kesäolot myös. Ne ovat meidän kaikkien yhteisiä.

Tänään saadaan todistuksia ja valkolakkeja, tänään valmistutaan, lopetetaan vanhaa ja aloitetaan uutta. Itse kökötän vihoviimeisessä hiessä pihalla, peppu retkituolin kuopassa, ja ensimmäistä kertaa koko vuonna jalassa ovat farkkusortsit. Mikään ei voisi tehdä tästä hetkestä parempaa. (Paitsi mansikkakermakakku, mutta sitä ei nyt ole saatavilla.)

En itse välttämättä muistanut nuorena aina niin iloita näistä kesän juhlapäivistä, en yläasteen enkä lukion loppumisesta, kun oli jo niin kiire seuraavaan elämänvaiheeseen. Nyt tuntuu siltä, että tämä elämänhetki ja -vaihe voisi puolestani jatkua vaikka loputtomiin. Voin jäädä tähän omituiseen retkituoliin istumaan, kukkaan nousseiden keilojen keskelle americanoa siemailemaan ja ihastelemaan, millä vauhdilla keltainen reissupakumme vieressä valmistuu.

En vaihtaisi sekuntiakaan.

Onnea kaikille. Siis ihan kaikille – sellaisillekin, jotka eivät mitään sen ihmeellisempää tänään saavuttaneet itsensä, lastensa tai yhtään kenenkään kautta.

Ilmassa on selkeästi toukokuun lopun taikaa.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola

Kuukautispäivä

5
–
hyväntekeväisyys, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Kirkon Ulkomaanapu & Asennemedia

Muistan, kuinka vuosi sitten Hammastunturin talvivaelluksella oli -30 astetta pakkasta, kun saavuimme leiriin.

Minulla oli menkat. Tietysti juuri tuolloin.

Alue oli miltei puuton, ja lumikengät jalassa tarvoin jonkun pienen käppyräkoivun taakse ja yritin hoitaa asiani ripeästi, etten paleltuisi. Ahdisti vähän, kun näkösuojaa oli niin vähän ja hätyyttelinkin luokkakavereitani huudoillani poispäin.

Joskus nuorena olin pukuhuoneessa odottamassa treenien alkua, kun kuukautiset alkoivat. Miesvalmentajalle ei tehnyt mieli selitellä asiaa. Hän oli muutenkin kova huutamaan, eikä treenien välistä jättämistä katsottu hyvällä. Kellään joukkuekaverilla ei ollut siteitä tai tampooneja mukana. Laitoin alushousujen sisään toisen sukkani ja pelasin treenit pokalla ilman toista sukkaa kengässä. Monella tapaa epämukavaa, voin kertoa.

Varmaan monella teistäkin on kokemuksia, kun on aivan väärässä tilanteessa ilman oikeanlaisia varusteita, kun menkat päättävät alkaa. Mutta harva pystyy kuvittelemaan millaista tämä olisi, jos sama toistuisi joka kuukausi.

Itsehän olin päättänyt lähteä Hammastunturiin hiihtämään ja itse minä unohdin tampoonit nuorena kotiin. Mutta entä jos niitä tampooneita, siteitä tai kuukuppia ei olisi, eikä niiden saamiseen olisi mahdollisuuttakaan?

Menkat ovat edelleen tabu

En ole koskaan ennen osannut ajatella tätä:

Kuukautissuojat ovat luksustuotteita, joihin köyhimmillä tytöillä ja naisilla ei ole varaa.

Tämän vuoksi myös tytöt ympäri maailman joutuvat jäämään pois koulusta kuukautisten vuoksi. Pahimmillaan kunnollisten vessojen ja kuukautissuojien puute saa tytöt keskeyttämään koulunkäynnin kokonaan. Uskomatonta ja aivan kamala fakta, mutta totta.

Kansainvälinen kuukautispäivä 28.5.

Päivän tavoitteena on maailma, jossa kaikki tytöt ja naiset voivat hoitaa kuukautisensa hygieenisesti, yksityisesti ja turvallisesti. Samalla pyritään rikkomaan kuukautisiin liitettyjä tabuja ja lisäämään tietoisuutta siitä, miten tärkeä rooli hyvällä kuukautishygienialla on siinä, että tytöt voivat käydä koulua ja olla yhteisönsä täysvaltaisia jäseniä vuoden jokaisena päivänä.

Kuukautispäivää vietetään vuosittain 28.5. eli tänä vuonna nyt torstaina.

Kuukautiset ovat edelleen, 2020-luvulla vaiettu, usein kiusaantumista herättävä puheenaihe, josta ei puhuta riittävästi. Huomasin itsekin sukkatarinaa kirjoittaessani, etten ole varmaan koskaan puhunut siitä kenellekään.

Tai olisittepa nähneet osan porukan ihmetyksen, joka heräsi siellä Hammastunturilla, kun kerroin avoimesti, että tarvitsisin nyt vähän pidemmän yksityishetken menkkojen vuoksi. Mielestäni vastaavanlainen oli saatava tietoon jo sen vuoksi, että tulevat eräoppaat osaavat ottaa asian tulevilla asiakasretkillä huomioon: minuutin pissatauko ei välttämättä aina riitä.

Terveysongelmia, väliinjääneitä kouluviikkoja ja haitallisia perinteitä

Maailman köyhimmissä maissa huono kuukautishygienia aiheuttaa tytöille terveysongelmia. Kotitekoisia siteiden korvikkeita joudutaan improvisoimaan saatavilla olevista materiaaleista, kuten vanhoista rievuista, sanomalehdistä, hiekasta, höyhenistä tai lehmän lannasta. Kouluissa olevista vessoista saattaa puuttua kokonaan ovi tai lukko.

Usein tytöille ei jää muuta mahdollisuutta kuin jäädä kotiin kuukautisten ajaksi. On sanomattakin selvää, että on vaikeaa suoriutua koulusta täyspainoisesti, jos siellä ei pysty käymään. Sukupuolten välinen tasa-arvo on vaikea saavuttaa, kun koulutuksen välille syntyy kuilua.

Tämän lisäksi kuukautisiin liittyvät tabut ja haitalliset perinteet rajoittavat tyttöjen elämää. Esimerkiksi Nepalissa elää yhä paikoin uskomus, että nainen on kuukautisten aikana epäpuhdas. Tästä johtuen tyttö tai nainen täytyy eristää muusta perheestä kuukautisten ajaksi esimerkiksi talliin tai ulkorakennukseen. Uskomuksen mukaan jumalat suuttuvat, mikäli naista ei eristetä. Eristäminen on ollut rikos vuodesta 2017 lähtien, mutta syvälle juurtuneet uskomukset on vaikea katkaista.

Mitä Kirkon Ulkomaanapu käytännössä tekee?

Olen pitkään ollut Kirkon Ulkomaanavun kannattaja. KUA tekee töitä myös sen eteen, että jokaisella tytöllä olisi mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen – myös kuukautisten aikana. Tuntui erittäin helpolta ja jopa kunnialta saada tehdä yhteistyötä tällaisen tahon kanssa ja tällaisen asian vuoksi.

Kirkon Ulkomaanapu:

– Jakaa hygieniapaketteja haavoittuvassa asemassa oleville tytöille, esimerkiksi pakolaisleireillä. Kuukautissuojien lisäksi hygieniapaketeissa on mm. saippuaa, alushousuja sekä ohjeet siteiden käyttöön.

– Rakentaa kouluihin tytöille ja pojille erilliset vessat, joissa on käsienpesupisteet. Tällöin tyttöjen on turvallista ja hygieenistä käydä koulupäivän aikana vessassa vaihtamassa kuukautisside. Yksinkertaiset asiat, kuten omat vessat ja lukko ovessa, parantavat tyttöjen turvallisuutta.

– Järjestää koulutuksia hyvästä kuukautishygieniasta sekä siitä, miten tärkeää on, että tytöt pääsevät käymään koulua myös kuukautisten aikana. Koulutetaan niin oppilaita, opettajia kuin vanhempia.

– Tekee vaikuttamistyötä haitallisten perinteiden kitkemiseksi. Yhdessä muiden järjestöjen kanssa tehdään töitä, jotta tyttöjä syrjivä ja vaarallinen käytäntö saataisiin kitkettyä pois.

Tässä alla olevat kuvat ovat viime vuoden kuukautispäivältä, jolloin KUA jakoi yhteensä 19 850 tytölle Bidibidin pakolaisasutusalueella Pohjois-Ugandassa. Pakkauksen lisäksi tytöt saivat koulutuksen tarvikkeista ja siitä, mitä kuukautisia ensimmäisen kerran kokevat voivat odottaa. Hygieniapakkausten avulla tytöt selviävät koko lukukaudesta.

Ja jos kuukautiset tuntuvat pieneltä asialta (mitä ne eivät ole), asioiden laajutta voi ymmärtää muun muassa näiden faktojen kautta:

Keski-Afrikan tasavallassa lukutaito on Afrikan heikoimpia. Erityisen huono tilanne on tytöillä ja naisilla, joista vain 26 % osaa lukea. Puutteellinen kuukautishygienia on todellinen uhka tyttöjen koulunkäynnille. Samoin puhtaan veden puute kouluissa on suuri haaste. Viime vuonna KUA:n tuella kahdeksan koulun oppilaat saivat käyttöönsä puhdasta vettä ja oppilaiden käyttöön rakennettiin yhteensä 69 saniteettitilaa.

Maailman suurimmalla pakolaisleirillä Bangladeshissa KUA tukee erittäin haavoittuvassa asemassa olevia rohingya-vähemmistöön kuuluvia naisia ja tyttöjä. Rohingya-vähemmistöön kuuluvat naiset ja tytöt ovat paenneet naapurimaansa Myanmarin väkivaltaa ja vainoa. Monet heistä ovat joutuneet kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Tiheään asutussa pakolaisten hökkelikylässä asuu noin 850 000 ihmistä. KUA tukee naisille ja tytöille rakennettuja turvatiloja, joissa tytöt ja naiset pääsevät oppimaan luku- ja laskutaitoa ja saavat psykososiaalista tukea traumaattisten kokemustensa käsittelyyn sekä elämäntaitoneuvontaa, kuten kuukautishygieniaa.

Mitä voin itse tehdä auttaakseni?

On sanomattakin selvää, että vaikka meilläkin näitä ikäviä kuukautishetkiä varmasti on riittänyt, elämme etuoikeutetussa asemassa. Haluan ainakin itse olla auttamassa köyhempien maiden tyttöjä saamaan tarvittavaa tukea, tarvikkeita ja koulutusta. Kyllähän te tiedätte, että maailman tyttöjen hyväksi tehty työ on ollut sydämelläni vuosia.

Tee kuukautislahjoitus.

12 eurolla tyttö saa hygieniapaketin koko lukukaudeksi, jolloin hänen koulunkäyntinsä jatkuvuus on sen puolesta turvattu. 24 eurolla kaksi saa saman, 36 eurolla kolme…

Kuukautislahjoitus voi sanaleikistään huolimatta olla joko kuukausittainen tai kertaluontoinen. Itse ajattelin laittaa 120 euroa lahjoitukseen. Summa on itselleni kohtuullisen suuri, mutta noille 10 tytölle moninkertaisesti tärkeämpi, kun jokainen heistä selviää lukukauden läpi riittävin tarpein. Mutta yhtä lailla se 12 euroa on iso apu perille.

Toistan vielä, jos yritit skipata edellisen kehotuksen ohi: Tee kuukautislahjoitus täällä ja ole viemässä apua sinne, missä sitä tarvitaan.

Menkoista, naiseudesta ja kaikkeen siihen liittyvästä voi olla kiitollinen vasta, kun sen vuoksi ei joudu liikaa kärsimään.

-Henriikka

Kuvat Ugandasta: Kirkon Ulkomaanapu

Kun saisi taas mennä

kommentoi
–
matkustus

Ajoimme viikonloppuna mökille Kainuuseen. Kaikki oli kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tai mökillä oli, totta kai, mutta kaikki tuntui silti erilaiselta. Tien varsilla oli vähintään toistaiseksi suljettuja paikkoja ritirinnan, eikä ihme, sillä eihän niille pysähtymistä suositellakaan.

Ja silti minusta tuntui tutulta: lähtö, matka, perille pääsy ja kaikki se, mitä reissuun kuuluu. Kaikki oli silti siinä.

Mietin mielessäni, että onkohan tämä geeneissä: tarve lähetä, matkata, palata ja lähteä taas? Pääseekö tällaisella elämäntavalla oikeastaan koskaan perille?

Nämä kuvat ovat viiden vuoden takaa Botswanasta, huvipuistosta. Oli yksi elämän oudoimpia kokemuksia, aivan varmasti.

En valinnut näitä kuvia kirjoitukseeni sen vuoksi, että ne olisivat teknisesti huippulaatuisia tai siksi, että kaipaisin kuumeisesti jonnekin kauas. Päinvastoin: kaipaan vapautta ihan lähellä. Sitä että koko Suomi olisi taas kotini. Ettei se, että kirjani ovat Helsingissä, määrittäisi sitä, että täällä minä olen ja pysyn. Tai korkeintaan Uudellamaalla.

Valitsin nämä kuvat siksi, että näissä on sama pysähtynyt, mutta odottava tunnelma kuin tässä keväässä on ollut. Kuin edelleen on.

”Tarviiko sitä aina lähteä?” sanoi eräs läheiseni aina. ”Etkö voisi hetken olla ihan vaikka kotona?”

En ole aivan varma, miksi hänelle oli niin tärkeää, etten reissailisi menemään. Ajattelin silloin, että ehkä tosiaan voisin olla ihan vaikka kotona välillä. Että ehkä tähän elämäntapaani pitäisi saada vähän muutosta.

Nyt kun Suomessakaan matkustamista ei vielä suositella, ja istun kotonani odottaen, että voin taas lähteä muuallekin kuin mökille, en ymmärrä ajatustani yhtään. Joku minua vetää lähtemään, vaihtuvien maisemien äärelle ja uusien asioiden ympärille. Jos olen oma itseni sellaisena, miksi jäisin kotiin kököttämään.

Mikä edes on koti?

Tuntuu, että olen saanut riittävästi aikaa kotonani. Kun olen saanut kaiken siivottua, alan sotkea turhautuneena taas. Pyörin ja hyörin, yhtä malttamattomana kuin rinkka olohuoneen lattialla. Tuntuu, että pitäisi päästä jo kiertämään. Istumaan kahvilla maakuntakuppilassa, istumaan terassilla saaristossa  ja ihastelemaan auringonlaskua käsivarressa. Kulkemaan reppu selässä sinne, missä on valoa jo melkein koko vuorokauden verran.

Lapin ikävää lieventää onneksi valtavat lumimäärät, jotka eivät ehkä sula ennen syksyä. Kun t-paitaan on tottunut, on vaikea haaveilla takaisin sulaviin kinoksiin.

Odotan silti malttamattomana rajoitusten purkua ja sitä, että joku auktoriteettivaltainen avoimesti sanoisi, että nyt voi matkustaa kotimaassa vapaasti. Voi olla, ettei se tapahtu koko kesänä, ehkä syksylläkään vielä, mutta ei sen väliä, sillä minä kyllä odotan.

Viimeisessä kuvassa ei ole enää odotuksen tuntu, siinä on jäljellä silkka hetken riemu.

Tällaista samanlaista pohjatonta iloa odotan, niin kuin silloin, kun suomalainen turisti pääsi vihdoin kunnolla liikkeelle botswanalaisessa huvipuistossa. Tapahtuu se sitten kesällä, syksyllä tai viiden vuoden päästä.

– Henriikka

Miksi lähteä Lontooseen, kun voi mennä Espooseen?

3
–
matkustus, yhteistyöTags: , , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Urban Espoo, Kaupunkitapahtumat Espoo & Asennemedia

Minulla on teille hyviä uutisia: Matkustusta ei todellakaan ole peruttu. Se on vain nähtävä uudella tavalla, uusin silmin.

Nyt jos koskaan tekee hyvää katsoa lähiympäristöään tuoreesta näkövinkkelistä. Tämä voi tarkoittaa uusia lähikohteita luonnossa tai vaikka oman kotikaupungin katsomista erilailla kuin ennen.

Arvatkaa mitä tämä minulle tarkoitti?

Matkustin viime viikolla Espooseen! Kyllä, olin täysi turisti Espoossa, ja se oli niin kivaa.

Olimme varanneet aikaa muutaman tunnin verran Espoo-seikkailuumme. Toimin kaksikkomme urbaanina eräoppaana valiten kohteen ja illan teeman: kiikarissa oli katutaidekierros Espoon Karakalliossa.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme napanneet polkupyörät allemme, mutta tällä kertaa hurautimme paikalle omalla autollamme. Taivas oli kirkas ja kesäinen, ja parkkipaikalle auton jätettyämme totesimme poikaystävän kanssa, että tässähän on aivan reissuolo. Päät kääntyilivät, ja lähiön ohikäveleviä asukkaita vähän nauratti, kun nappailimme kuvia ja ihailimme ympärillä olevaa.

Mistä kohde sitten löytyi? Urban Espoo -palvelusta, joka kerää digitaaliseen arkistoonsa suuren määrän kaupunkia, taidetta ja kulttuuria houkuttelevalla ja uudella tavalla. Urban Espoo tarjoaa uusia näkökulmia kaiken kokemiseen: osa sisällöstä tuo lisää elämyksiä luontopoluille tai kaupungin sykkeeseen (niin kuin vaikka tämä katutaidekierros), ja osa sisällöstä on suunniteltu nimenomaan ruudun välityksellä koettavaksi.

Selasin itse Urban Espoon palvelua suunnitellen viimeviikkoista treffi-iltaamme. Pohdin ensin, että lähdemme tekemään luontohaasteen etsien erilaisia puulajeja, mutta totesin sen minulle vähän liian peruskauraksi, kun käytännössä elän halailemalla puita. Sitten pohdin kaupunkihaastetta värikkäistä seinistä, mutta totesin haluavani säästää sen hetkeen, kun olemme fillarilla liikkeellä.

Sitten löysin valmiit kaupunkireitit Espoon haltuunottoon ja bongasin valmiin suunnitelman: Google Mapsiin valmiiksi tehty katutaidekierros.

Katutaidekierros levittäytyy laajalle Espooseen, joten valitsin tälle päivälle vain pätkän siitä. Espoon Karakallion alueella en ollut koskaan käynyt ja sinne on aivan muutaman lähivuoden aikana maalattu useita näyttäviä muuraleita sekä tehty muitakin tila- ja katutaideteoksia. En suoraan sanoen ollut koskaan kuullut paikasta enkä sen taiteestakaan, joten sain olla ihan rehellisesti turistina.

Ilta tuntui ihan oikeasti matkustukselta. Kävelimme käsi kädessä ympäri aluetta, innostuimme taiteesta ja pysähdyimme jäätelötauolle kesken kaiken. Alueen kallioinen lähiömetsä oli täynnä mustikankukkia puskevia varpuja, linnun laulua ja eväspaikkoja, ja siitä kaikesta tuli aivan lapsuus mieleen. On mukavaa, kun kaupungin keskelläkin riittää luontoa, mutta silti tunnelma on urbaani.

Olimme molemmat ihan hämmästyneitä taiteen määrästä. Nyt googlatessani ymmärrän, että alue on ollut osa isoa Karakallio Creative -festivaalia ja -taidehanketta.

Kummankin suosikkiteos taisi olla pikkuiset ukkeliveistokset, joita pystyi tarkasti katsellessaan bongailevaan vaikka mistä. Ensin emme meinanneet löytää ainoatakaan, kunnes uskaltauduin kysymään eräältä kerrostalon asukkaalta (salakuva hetkestä alla). Sattumalta juuri heidän kotitalonsa seinässä asusti eräs pikkuveistos (kuva kaksi kuvaa alempana), minkä jälkeen löysimmekin niitä sieltä sun täältä: ostarirakennuksesta, pururadalta linnunpöntöstä, kirkolta… Jälkikäteen luin, että espanjalaisen kuvaveistäjän Isaac Cordalin miniatyyriveistoksista koostuva installaatio koostuu kaikkiaan 20 hahmosta. Moni jäi siis vielä näkemättä.

Urban Espoo -nettisivuilta ja -appista löytyy myös koulutusmateriaaleja, konsertteja, työpajoja ja vaikka mitä muuta. Osa sisällöistä on aikuisille, osa lapsille tai vaikka koko perheelle. Kino-osiossa on useita eri dokumentteja taiteilijoista ja luovuudesta.

Sisältö elää koko ajan ja vaikka Urban Espoo avattiinkin nyt, kun korona laittoi monen kulttuuritapahtuman suunnitelmat uusiksi ja ovet säppiin, niin sen on tarkoitus jäädä pysyväksi palveluksi kaupunkilaisten käyttöön.

Kaupunkireitteihin tutustuminen, arkkitehtuurin huomioiminen ja katugalleriat tuovat lähiympäristöä lähemmäksi, ja toisaalta sivuilta voi huomata miten moni kulttuuri- ja taidepalvelu pystytään digitalisoimaan moitteettomasti niin, että ne ovat tarjolla kaikkialla.

Kuljimme appi oppaanamme Karakalliossa, ja eräät ohikulkeneet koiranlenkittäjät jäivät ihailemaan yhtä miniatyyriveistosta kanssamme. Oli hauska huomata, kuinka Urban Espoo innosti muitakin kuin tällaisia elämäntapa-uteliaita. Oli ihan feissari-olo, kun aloin fiilistellä katutaidekierrosta ja esimerkiksi Muita Ihania -Tiinan ovikoristetyöpajaa.

Tulevalle kesälle säästin ainakin Träskändan kartanopuiston reitin sekä Haukilahden runoreitin. Tuli myös sellainen olo, että olisipa ihana luoda jotain omia reittejään – vaikka jotain ääninauhoitteita, joiden kanssa te voisitte kulkea menemään tuolla maita ja mantuja. Noh, ehkä podcast saa hetkeksi riittää. Ei pidä sentään luulla, että haluaisitte kuulla minua ihan koko ajan.

Minikouluista aion tsekata ensiksi baletin perusteita (tekisi varmaan kropalle sekä mielelle hyvää tehdä jotain niin säännönmukaista ja hallittua) ja myös dokkareissa sekä keskusteluissa on useita, jotka kiinnostavat.

Mutta silkat digisisällöt jätän ehkä kaamosaikaan ja nyt kulutan aikaa niiden parissa, jotka elävöittävät ympärillä olevaa kaupunkimaisemaa ja ulkoilmaa.

Minulla on ystävä, joka on niin suuri Espoo-fani, että melkein hänen lobbauksensa vuoksi olen kiintynyt kaupunkiin. Ei ihme, että olin nyt kamera räiskyen juuri siellä.

Matkustus. Turha sanoa, että se on peruttu. Pitää vaan oppia matkustamaan uudella tavalla.

-Henriikka

Urban Espoo -palvelun löydät osoitteesta www.urbanespoo.fi

Ei, ei vielä!

2
–
elämä

Rajoituksia aletaan hiljalleen purkamaan. Huomaan, että saan siitä sisälleni ilon rinnalle lievää paniikintunnetta – juuri kun tähän ennätti tottua, niin maailmaa aletaan taas palauttamaan normaaliksi. Joojoojooo, tiedän että niin kuuluu ja kannattaa tehdä, mutta silti.

Ilmeisesti olen huono näin suurten muutosten kanssa tai sitten vain ennätin kiintyä tähän rauhalliseen elämäntahtiin.

Ja sitten ollaan taas perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä:

Miksen voisi jättää omaan elämääni tätä elämäntahtia, vaikka ympärillä asiat muuttuisivatkin?

Mikä minua pakottaa hyppäämään takaisin entiseen rytmiin, hektisyyden kelkkaan ja ylipursuilevan arjen riepoteltavaksi? Mikä minua on ikinä siihen väkisin vääntänyt?

Ei mikään, minä itse vain. Selvästi vaikein ja sitkein vastustajani.

Tiedän, ettei koronassa ole kysy minusta. Rajoituksia ei ole tehty eikä niitä aleta purkamaan vuokseni. Tämä nyt on vain yksilön kokemus asiasta, sillä omassa elämässä korona on eniten vaikuttanut hiljentymisenä – kaupungin autioitumisena, työkalenterin tyhjentymisenä ja sosiaalisten kontaktien katoamisena. Videotreffejä jaksoin hetken, kunnes ne alkoivat tuntua vähän liikaa työltä.

Millaisin keinoin tähän taisteluun kannattaisi lähteä? Siis taisteluun leppoisamman elämän säilyttämisestä.

Ainakin pitämällä sen sinnikkäästi mielessä, etten halua vanhaan takaisin. En halua kiirettä, enää koskaan.

Huomaan myös sen, että jo muutamassa viikossa selkeästi vilkastunut kaupunki tuntuu vieraalta. Kaipaan kaupungilta jotain ihmismäärältään pienempää, itselleni sopivankokoisempaa ja toisaalta taas itse kodilta jotain kooltaan suurempaa, itselleni (ja etenkin harrastusvälineilleni, hah) sopivankokoisempaa. Siksi olen alkanut katsoa varovasti kotia toisaalta.

Koti toisaalla.

Olenhan minä siitä haaveillutkin, mutta kyllä se kutkuttaa mahassa, kun haave konkretisoituu toiminnaksi, oli se sitten varovaista tai ei.

-Henriikka

Kuvat: Sami Takarautio / @samimatias

Uudet opinnot: Seikkailukasvatus Humak:in avoimessa AMK:ssa

6
–
opiskeluTags: , , , ,

Aloitin viime viikolla uudet opinnot, seikkailukasvatuksen eli moninaisin, lähes synonyyminimityksin elämyspedagogiikan tai kokemuksellisen oppimisen opinnot.

Koska niin moni on ollut kiinnostunut opinnoista (omakin kurssi varattiin loppuun 50 sekuntissa), päätin avata niitä vähän enemmän.

Mitä on seikkailukasvatus ja miten sitä voi Suomessa opiskella?

Seikkailukasvatus

”Seikkailukasvatus varhaiskasvatuksessa on ennen kaikkea tavoitteellinen ja toiminnallinen menetelmä, joka pohjautuu mm. elämyspedagogiikkaan, kokemukselliseen oppimiseen ja tekemällä oppimiseen. Seikkailukasvatukseen liitetään usein myös retket, lähiluonnossa tapahtuma toiminta ja muut ns. aidot oppimisympäristöt”

(Tero Lämsä & Kati Nevalainen, Seikkailu varhaiskasvatuksessa)

Jo sana itsessään pitää sisällään paljon sen merkitystä: seikkailulla voidaan tarkoittaa yllä kuvatun tavoin mitä tahansa arjesta poikkeavaa elämyksellistä ja kokemuksellista toimintaa, esimerkiksi vaellusta. Seikkailuhan voi olla vaikka mitä, mutta opinnoissa keskitytään paljon nimenomaan outdoor-seikkailuihin.

Kasvatus voi taas olla yhtä monenlaista kuin on kohderyhmiä ja kasvatustarkoituksiakin: varhaiskasvatusta pienille lapsille, itsetunnon kasvatusta aikuisille yksilöille, työryhmän hengen kasvatusta…Seikkailukasvatus voi siis pitää sisällään joko ryhmän- tai yksilönkasvattamista tai vaihtoehtoisesti ymmärryksen lisäämistä johonkin erilliseen asiaan, esimerkiksi ympäristöön ympäristökasvatuksen muodossa. Monesti sopivampi sana olisi varmasti ”ohjaus” kuin ”kasvatus”.

Seikkailukasvatus voi parhaimmillaan kehittää esimerkiksi fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista itsetuntemusta sekä vahvistaa esimerkiksi ryhmätyötaitoja tai identiteetin rakentumista.

Suomeen seikkailukasvatus saapui 1980-luvulla ja sillä onkin nykypäivänä oma paikkansa suomalaisessa kasvatustyössä; seikkailukasvatusta toteutetaan vielä Suomessa lähinnä nuorisotyössä, mutta sen menetelmiä otetaan käyttöön myös muissa yhteyksissä koko ajan enenevissä määrin.

Seikkailukasvatusta ei tunnusteta suomalaisessa kasvatustieteissä viralliseksi opetus-ja oppimismenetelmäksi, mutta opintoja kuitenkin löytyy. Korkeakoulutasolla seikkailukasvatuksen opintoja on mahdollista suorittaa ainoastaan Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, josta minäkin kurssini löysin.

Seik­kai­lu­kas­va­tuk­sen avoi­men AMK:n opin­not so­pi­vat täy­den­nys­kou­lu­tuk­sek­si kas­va­tuk­sen, nuo­ri­so­työn ja ope­tu­sa­lan am­mat­ti­lai­sil­le, mut­ta myös elä­mys­mat­kai­lun ja tu­ris­min pa­ris­sa työs­ken­te­le­vil­le. Itse osallistuin kurssille oppiakseni lisää teoreettista pohjaa touhuilujeni rinnalle. En näe mahdottomana, että vetäisin tulevaisuudessa esimerkiksi yritysporukoille jotain retkiä tai seikkailupaketteja, mutta haluan ensin oppia lisää esimerkiksi turvallisuudesta ja seikkailusta pedagogisena välineenä ja oppimisen kontekstina. Ope­tus­hen­ki­lö­kun­ta on kor­keas­ti kou­lu­tet­tu­ja ja ko­ke­nei­ta ul­koil­maih­mi­siä, niin tek­nis­ten la­ji­tai­to­jen, tur­val­li­suu­so­saa­mi­sen, ym­pä­ris­tön­hal­lin­nan kuin oh­jaa­mi­sen­kin sa­ral­la, joten aion kyllä nyhtää kaiken mahdollisen tiedon irti.

Tämä ensimmäinen kurssi (SKER1) on 20 opintopisteen kokonaisuus, ja se maksoi 300 euroa. Luullakseni jatkan myös toiseen ja kolmanteen kurssiin tämän jälkeen, jos vain suinkin olen tyytyväinen (niin kuin luulen olevani) ja jos kursseja vain järjestetään (niin kuin luulen järjestettävän.)

Humak:illa on tarjonnassaan myös kokopäiväinen, kansainvälinen 210 opintopisteen tutkintoon johtava koulutus, Bachelor of Humanities in Adventure and Outdoor Education (Yhteisöpedagogi AMK).

Tämä ensimmäinen kurssikokonaisuus on neljän lähijakson (+ kotitehtävien) mittainen. Kullakin on kestoa noin viisi päivää.

Ensimmäinen jakso oli poikkeuksellisesti tänä keväänä virtuaalisesti, ja kökötinkin teorian parissa viime keskiviikosta sunnuntaihin saakka nenä ruudussa. Kolmen viikon päästä suuntaamme Nurmijärven kampukselle, Kiljavan opistolle ja kaksi viimeistä lähijaksoa toteutetaan vaelluksin. Elokuussa lähdemme noin 20-henkisen ryhmämme kanssa kajakeilla merelle Tammisaaren kansallispuistoon ja syyskuussa suuntaamme Hammastunturin erämaahan vaeltamaan jalkapatikalla. Kaiken rinnalla kulkee teoreettinen viitekehys, reflektointi oppimisesta ja toivon mukaan vahva yhteistoiminnallisuus

—

Ensimmäisen lähijakson anti oli inspiroituminen ja ahaa-elämykset, sekä suuri into jatkaa opintoja nimenomaan livenä. Luulen, että tämä on yksi hankalimpia opintokokonaisuuksia virtuaaliopiskelulle. Uskon myös, että vertaisoppiminen tulee olemaan värikkäässä opiskelupoppoossamme olennaisessa roolissa.

Huomasin myös sen, että olen lievästi auktoriteettiongelmainen. Teki mieli haastaa kouluttajia vähän väliä. Toisaalta se kertoo myös halusta oppia ja ymmärtää laajasti ja monelta kantilta, eli saatankin olla vain hanakka keskustelija. Enkä suinkaan kyseenalaista esimerkiksi kajakkiasiantuntijaa turvallisen koskenlaskun kanssa.

Kirjoitan ajatuksia lisää opintojen edetessä. Isolla innolla odotan uutta oppia ja aivojen uutta toimintaa. Tervetuloa tiedot ja taidot!

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Hyviä kuulumisia

2
–
elämä

Elämä on niin outoa. Yhtäkkiä sitä vaan tajuaa olevansa niin onnellinen, ettei sille löydy rajoja.

Ja huomaa, että se onnellisuus vaan laukkaa ympäriinsä kuin nuori hevonen aitauksessa, poukkoilen villisti laidalta toiselle.

Ja toisaalta se onnellisuus on ihan tyyni, sellainen vedenpinta, johon tuuli ei ota yhtään. Se vain on siinä ja odottaa kalan hypähdystä tai linnun laskeutumista väreilevän pinnan rikkoen, mutta on ilman niitäkin aivan valmis.

Olemme kävelleet tällä viikolla melkein joka ilta. Kävelleet vain, ajatukset välillämme vaihtelevalla rytmillä kulkien. Usein kävelemme merellä, sillä siellä näkee vuorokaudenaikojen vaihtelut ja kevään saapumisen parhaiten. Kirsikankukat ovat jo lähes kuihtuneet, mutta koivunlehdet tekevät tuloaan. Tuskin pitivät tämän viikon pakkasesta ja sateista, mutta eivätköhän sinnittele.

Olemme kävelleet niin pitkään, että tulee pimeä ja kaupat menevät kiinni. Eilen ennätimme ostaa matkalta ässä-arvan. Ei voittoa.

Olemme kävelleet paikkoihin, jossa en ole koskaan ennen ollut, ja olen katsonut asioita uusin silmin, uusin päänkallistuksin. Eilen Sibelius-monumentin viereisellä penkkiryhmällä tuijotin taivasta kauniin vihreiden havupuiden läpi ja ajattelin, että olen yksinkertaisen rauhallinen. Että tässä hetkessä on yksinkertaisen hyvä.

Hietanimen hautausmaalla maailmaa pullosta etsiskelevä mies kertoi meille, että on sytyttänyt Kirsi-Marjalle kynttilän. Kirsi-Marja oli hänen rakastajansa.

Hetken päästä hän karjui peräämme, että mitä meille kuuluu, kunnes pomppasi jälleen aiheesta:

”Me ollaan kusessa! Sen rokotuksen saamiseen voi mennä vuosikin. Tai kaksi!”

Vastasimme, että niin taitaa mennä. Että nyt on vain yritettävä pysyä turvassa. Sen jälkeen mies kysyi uudestaan kuulumisiamme.

Vastasimme, että meille kuuluu hyvää. Tosi hyvää.

Rannassa pomppi mustarastaita. Ne ovat aina yhtä upeita. Kalatiirat syöksyivät uhkarohkeasti päistikkaa kohti vettä. Olin tyytyväinen, että tunnistin lajin. Puristin kättä, katsoin vierelle yläviistoon ja kerroin, että tunnistin lajin. Tyytyväisyydestä ei tarvinnut mainita, sen varmasti aisti muutenkin.

Ajattelin kevättä ja onnea, ajattelin Kirsi-Marjan kohtaloa, hänen rakastajalleen tuttua pullon pohjaa ja sitä, että sekin on outoa, että heistä huolimatta minulle kuuluu hyvää. Tosi hyvää.

-Henriikka

Kuvat viime viikonloppuna Teijon kansallispuistosta:
Sami Takarautio / @samimatias

Kesän telttakauden upea startti

8
–
outdoor, yhteistyöTags: , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Korkkasin tämänvuotisen telttakauden pari viikkoa sitten.

Tänä talvena en ollut kertaakaan telttailemassa, vain yhden vaivaisen yön laavulla, joten tämä oli totta tosiaan koko vuoden ensimmäinen telttayö. Päätimme ottaa pehmeän startin – niin täydellisen, että mahdolliset, ei-niin-täydelliset tulevat vuoden ulkoilmakoettelemukset jäisivät tämän vaaleanpunaisen pumpulin alle.

Niinpä kaupasta haettiin huippusafkat ja kohde valittiin lyhyen kävelymatkan päästä, jotta grammoja ei tarvinnut liikaa viilailla. Tuttu vihreä teltta rinkkaan, ja harmaa Kajka-rinkka selkään. Rinkoista löytyi jopa ihkaoikeat tyynyt, että yö menisi mahdollisimman makoisasti nukkuen.

Retkeilen harvemmin samoissa paikoissa kuin aiemmin, sillä tykkään nähdä uusia paikkoja ja löytöretkeillä tuntemattomilla seuduilla. Tällä kertaa päädyimme poikaystävän kanssa hänen kotinsa lähistölle Vihtiin, metsäkävelyiltä tuttuun kalliopaikkaan.

Kansallispuistoissa ja muilla spesiaalialueilla tulee aina huomioida alueiden säännöt, mutta muuten jokamiehenoikeudet sallivat oleskella ja yöpyä tilapäisesti alueilla, joilla liikkuminenkin on sallittua. Liian lähelle esimerkiksi kesämökkejä ei siis saa mennä.

Lähdimme muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, jotta ehtisimme tuntea vielä sen lämmön iholla ja saada ruoat tehtyä valoisan aikaan. Myös piiiiiitkät unet kiikarissa patistivat liikkeelle riittävän varkain.

Sopivan mättäinen telttapaikka löytyi kallion päältä, joten rinkat laskettiin suosiolla puuta vasten pötköttämään ja teltta purettiin pussistaan. Näissä yllä ja alla olevissa kuvissa näkyy hyvin käsilläollut riemu: pitkästä aikaa lemppariteltan kimpussa!

Ja itse asiassa yllä kuvassa näkyy myös tuo harmaa mötkäle: se on se kunnon tyynyni, jonka kiskaisin sängystä mukaani. Se peitti puolet rinkasta, mutta mitäpä tuosta, kun se myös takasi upeat unoset luonnossa.

Minulla on kaksi telttaa, mutta yleensä käytössä on tämä pienempi, Partioaitalta hankittu Fjällräven Abisko View 2. Aivan suosikki ja palvellut jo monta vuotta kunnialla. Pidän siitä, miten monenlaiseksi tämän kasailee, että sisällä pystyy istumaan, miten isot absidit ovat ja kuinka hienosti tästä pystyy kuikuilemaan maisemia. Tuohon omaan telttaani pääset tutustumaan tarkemmin tästä ja koko telttavalikoimaan tästä.

Täällä tuntuu melkeinpä enemmän kodilta kuin omassa kodissani. Ihana yksiö näköalalla!

Kyseinen huhtikuinen yö oli kevään ensimmäisten kunnolla lämpimien päivien jälkeinen, eikä lämpötila tippunut pakkasen puolelle ollenkaan, vaikka lähellä kävikin.

Olin ottanut matkaan Marmotin Angel’s Fire -untuvapussini, joka on kaameasta nimestä huolimattaan ollut itse asiassa tosi paljon käytössäni tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana, kun sen olen omistanut. Telttailen eniten juuri keväisin ja syksyisin, joten lämpötilat ovat yleensä sille sopivat. Itselläni jalat lämpenevät yleensä tosi herkästi vähän liiankin kuumiksi, mutta peppu ja nenä meinaavat toisinaan kylmettyä. Nyt pussi oli ehkä hitusen liian kuuma minulle, sillä suosituslämpötila on -5 astetta, mutta nukuin silti aivan tosi hyvin. Avasin vetoketjua sopivasti, jotta ilma pääsi kiertämään, enkä kiristänyt makuupussin kaulusta lainkaan.

Tiedän kokemuksesta, että yleensä pussi sopii minulle, jos comfort-raja on pari astetta kylmempi kuin todellisuus (esim. Tämä Angel’s Fire sopii minulle parhaiten nollassa tai parissa pakkasasteessa). Tämä on aina henkilökohtaista, ja kokeilemalla oppii.

Alustana minulla oli Thermarestin ilma- ja untuvatäytteinen alusta, joka on ollut minulla jo vuosia. Samanlaista ei taideta enää tehdä, mutta tämä Partioaitan valikoimista löytyvä on melko lähellä omaani. Olen kyllä jo pari vuotta harkinnut rinnalle jonkun vähän muhkeamman ostoa, sillä paleleva peppu ja erityisesti melko ulkonevat lantionluut kaipaisivat usein vähän enemmän pehmoisuutta ympärilleen. Pitäisi itsekin ottaa aikaa ja selailla kunnolla makuupussi- ja -alustavalikoimaa.

Siellä me sitten nautiskeltiin. Aurinko laski omia aikojaan siinä puoli kymmenen maissa, mutta valoa riittää jo yllättävän pitkälle. Hyrisimme ulkoilmalle, flanellipaidoissa ja anorakeissa huitelulle ja laulujaan luritteleville linnuille.

Illalliseksi oli texmexiä, tortilloja härkäpapu-kasvis-täytteellä, ja jälkiruoaksi omenapiirakkaa ja kermavaahtoa. Harvoin sitä on kantanut kokonaista ananasta luontoon, mutta harvoin se on myöskään maistunut yhtä hyvältä kuin nyt tortillan sisällä. Härkäpaputäyte valmistui nopeasti kaasulla, ja itse sain salaatinpilkkojan roolin.

Rooli se on pienikin rooli!

Yövyn luonnossa yleensä veden äärellä, mutta tällä kertaa oli toisin. Oli oikeastaan aika kiva huomata, että ihan yhtä ihanaa ja kaunista voi olla myös ilman järveä, jokea tai merta. Korkealta näkyi hyvin nukkumaan vaipuva metsä, ja aurinko pysyi kauan illallisviltillämme.

Vaaleansinisenä ja punaisena tummuvan taivaan alla totesimme, että pakkohan sitä on nousta ihailemaan myös auringonnousu. Sitä päätöstä en ole kyllä koskaan katunut.

Niinpä vähän ennen viittä herätyskello soitti, ja ihailimme suoraan teltasta kaikessa hiljaisuudessa uuden päivän alkua.

Todellisuudessa heräsimme sitten vasta myöhemmin, kymmenen maissa. Aurinko lämmitti telttaa, mutta ei tuskallisesti vaan lempeästi ja ihanasti. Päivään oli helppo herätä, kun nukuttuja tunteja oli melkein puoli vuorokautta.

Aamiaista oli luonnollisesti mukana kosolti, joten makuupussit heitettiin mättäälle siksi aikaa tuulettumaan, kun eräaamiainen valmistui. Sori sori sori näitä omia eräaamiaisiani – mutta katsokaa nyt muutama kuva alemmas. Miten täydellistä tuollaista settiä oli mutustella!

Lämpötila nousi heti aamupäivällä sellaisiin lukemiin, että flanellipaidassa ja retkifarkuissani (yes, huikea konsepti) pystyi makaamaan kalliolla ilman, että palelsi yhtään.

Viime keväänä aloin hahmottaa, että kevät on aivan spesiaalia aikaa. Tänä vuonna se fakta on kuitenkin rysähtänyt päälle kunnolla.

Keväästä on kovaa vauhtia tulossa suosikkivuodenaikani.

Kun taivalsimme alkuiltapäivästä metsästä kotiin päin, jäin katselemaan kevään kasvattamia yksityiskohtia vähän väliä: sinivuokot olivat kukassaan, valkovuokot tuloillaan, puissa oli silmuja ja mustikanvarvutkin alkoivat olla sen näköisiä, että pian ne jaksaisivat kantaa pulleita marjoja varsissaan. Ötökät vipelsivät, aurinko paistoi metsän siimekseen puiden siivilöimänä ja kaikkialla kasvoi kaikenlaista kovaa tahtia.

Te telttailevat lukijat: onko teillä omia telttoja vai lainaatteko ystäviltä tai lainauspalveluista?

Ehkä joku teistä on lähdössä tulevan sesongin aikana ensi kertaa tai ainakin pitkästä aikaa luontoon yöksi. Siinä tapauksessa suosittelen lukemaan pari vuotta sitten kirjoittaman juttuni: ”Ensimmäistä kertaa yöksi luontoon: mitä pitää ottaa huomioon + telttaretken pakkauslista”. Tuota listaa käytän itsekin edelleen aina check-listana lähtiessäni eräilemään.

Partioaitalla on myös juuri menossa tarjous, jossa vähintään 500 euron arvoisen teltan ostaja saa 100 euron lahjakortin Partioaittaan (Nettikaupasta löytyy myös muita telttakauden aloitustarjouksia, muun muassa tuo makuupussinikin on juuri alessa). Itse en ainakaan ikimaailmassa luopuisi teltastani, joten uskallan kyllä sanoa, että on rahanarvoinen sijoitus, vaikka toki kertarysäyksenä onkin suuri summa.

Mikään ei vain yksinkertaisesti voita noita hetkiä ulkoilmassa, kun heräilee luonnon kanssa yhdessä, rauhan tuntu lähempänä kuin missään muualla.

Tästä se telttakausi taas alkaa. Niin kivaa.

-Henriikka

Ps. Partioaitta on ottanut myyntiin myös toisen suosikkini, tuon oranssin Sastan Katmai-anorakin! Poikaystävällä oli sattumalta päällä Sastan ja Partioaitan vihreä Anorak-yhteistyöanorakki.

Millä ajalla tätä elämää pitäisi ehtiä elämään?

46
–
elämä

Olen innostunut vaivihkaa viherkasvien hoidosta. Enää en vain kastele niitä joskus muistaessani, vaan olen jopa katsellut niiden kehitystä, tökkinyt ruukkuihin lannoituspuikkoja ja ihastellut saapuneita vauvalehtiä kiinnostuneena. Ei, en edelleenkään tajua juuri mitään koko asiasta, mutta vähän enemmän kuitenkin.

Eilen googletin peikonlehtien kastelusta, ja eräällä sivulla sanottiin, että peikonlehteä olisi hyvä sumutella kaksi kertaa päivässä.

ANTEEKSI MITÄ? Kahdesti päivässä?

Tiedän, että kasvit jäävät henkiin ilman tätäkin, mutta kyllähän tuo lannisti. Tekstissä sanottiin, että voit jättää sumutepullon kasvin viereen ja suihkautella ohimennessäsi. Kuka käyskentelee vaivihkaa kasviensa ohi vähän väliä? Omani ainakin kököttää tuolla kaapin päällä, kulkureittieni ulottumattomissa.

Muutama viikko sitten ystäväni lähetti tyttöporukkamme Whatsapp-ryhmään kyselyä, että uskommeko ryppyvoiteisiin, entäs ihmehoitoihin ja voisimmeko kuvitella ottavamme pistoksia naamaamme. Lisäksi hän pohdiskeli, että pitäisi varmaan alkaa tehdä kasvojoogaa, joka on kuuleman mukaan älyttömän tehokasta.

Perään hän totesi, että missä välissä sitäkin oikein tekee, kun pitää jo jumpata jalkateriä, lantionpohjanlihaksia, alaselkää, lonkankoukistajia, nilkkoja, corea ja liian istumisen turruttamia pakaralihaksiakin.

Sitten pitäisi vielä muistaa siihen naamaan kaikki puhdistusaineet, seerumit, rasvat, päivä- ja yönaamiot, aurinkovoiteet, kuorinnat, kosteuttavista ja virkistävistä kasvosuihkeista nyt puhumattakaan.

Gluteeniton leipä on aika hintavaa. Edullisemmalla pääsee, kun leipoo itse. Kun sosiaalista mediaa seuraa, niin joka toinen on tekemässä jotain pataleipää tai sympaattisia siemensämpylöitä. Leipäkonetta taitaa enää olla harvalla, mutta lämpimäiset syntyvät ilman sitäkin, tuosta noin vain. Tsip tsap!

Ostin itsekin voimautuneena ja innostuneena hiivaa ja jauhoja kaupasta. Hiivaa otin innonpuuskassani heti kolme pakettia.

Hetkeä myöhemmin löysin ne jääkaapista vanhaksi menneinä ja kovettuneina. Ostin uuden, tällä kertaa vain yhden. Äsken jääkaapin avatessani tajusin, että siellähän se kova hiivapala odottelee. Pitää varmaan ostaa ensi kauppareissulta uusi.

Mitä minä tässä haen takaa? No sitä, että millä hiivatin ajalla kaikki tämä pitäisi oikein tehdä?

Miten kukaan ennättää?

Hieroja sanoi minulle alkuviikosta, että joka päivä kannattaisi aloittaa kuntouttamalla ja foamrollailemalla. Sanoin, että kiva juttu, senhän tekee jaloille vikkelästi. Hän totesi, ettei jalat riitä, vaan rullailla pitää tietysti koko kroppa, vaikka kaipaisikin nimenomaan jalkojen avaamista. Kuulemma aluksi saattaa mennä tuntikin tai pari, kun harjoittelee.

Kampaajalla saa aina kuulla, että ainakin kerran viikossa olisi laitettava kosteuttava maski, sitten päänahkaa kuorivat shampoot, kosteuttavat hoitoaineet, ravitsevat shampoot ja öljyä kuivalle päänahalle. Sitten suihk suihk hiuksiin jätettävää hoitoainetta ja kerran kuussa otsatukkaa lyhentämään – yhtäkkiä kalenteri onkin pelkkää hiustenhoitoa.

Kannattaisi lukea tietokirjoja, mutta myös viihteellisempää, käydä teatterissa ja sen rinnalla elokuvissa. Sitten vielä runoillat, stand up ja kaikki keikat – suuremmat areenajutut ja pienemmät, sympaattiset, kellarimaiset. Maailman menosta kiinnostuneen tulee kuunnella musiikkia, äänikirjoja ja podcasteja, mutta olla myös pitkiä, hartaita aikoja aivan hipihiljaisuudessa.

Sunnuntaina koko kansa leipoo Instagram liven tahdissa leivinuunipitsaa, osallistuu koronakonserttiin ja yhteiseen, virtuaaliseen sipsi- ja dippijuhlaan sekä uuden kirjan julkkareihin. (Kaikkia näitä varten kannattaa pitää ainakin kolme vuorokautta kosteuttavaa hiusnaamiota, hankkia jostain pitsataikinajuuri, kasvattaa yrttitarhassa basilikaa ja lakata tietysti kynnet – muista aluslakka, värilakka ja päällyslakka!)

Ainiin! Ja sitten myös ne työt. Vähintään 8 tuntia päivässä, ellet downshiftaa ja 6 tuntia riittää – mutta tämä tyhjästä ilmestynyt kaksituntinen meditoidaan ja joogataan. Muista se.

Ja ettei tärkein unohtuisi: Muista tylsistyä! Ole vaan päivä- ja viikkotolkulla tylsyyden äärellä, käperry siihen ja neulo vaikka sukat. Neulo itse asiassa yhdeksät. Tai kahdetkymmenetneljät, niin on joululahjat valmiina kaikille. Ja paita myös, sillä se on nyt aika kova juttu sekin ja niitä tekemällä voi vaikka rikastua. Henkisesti vähintään. Tai jännetuppitulehduksellisesti.

Niin. Siis pointtini on, että minusta tuntuu, että vaikka korona toi vuorokauteen paljon vapaa-aikaa, en ehdi kuin hädin tuskin kierrättää, viedä roskat ja pedata petini joka toinen päivä. Peikonlehden sumuttelin kerran.

Mistä saisi lisäaikaa, jos pelkkä uusien suodatinpussien ja imuripussien osto tuntuu vievän vuorokauden kokonaisuudessaan? Entäs te, joilla on lapsia, onko teillä koskaan aikaa esimerkiksi… mihinkään?

-Henriikka

Moka on nihkeä lahja

2
–
elämä, oma tyyli, podcastTags: , ,

Nauratti aivan kamalasti, kun Antti Holma sanoi jossain Auta Antti -podcast-jaksossaan, että ”moka on lahja”.

Olemme nauraneet sisarusten kanssa tuolle oman äitimme hokemalle niin paljon ja imitoineet häntä sopivalla rakkaudellisella pilkalla, ja nyt koko kansan rakastama Antti heittää saman lauseen ilmoille.

Minä mokasin tänään, ja se tuntui kyllä nihkeältä lahjalta.

Mokani oli yksinkertainen ja alkeellinen.

Aloitin nauhoittamaan toisen tuotantokauden podcast-jaksoja ja kihisin innosta. Teimme eräopas Teemu Suomisen kanssa jaksoa retkeilystä ja puhua pälpätimme 54 minuuttia intohimoisesti ja innoissamme.

Koronan vuoksi äänimestarimme työskentelee ja ohjeistaa studion ja äänivermeiden käyttöön etänä. Hän soitti hetken nauhoituksen jälkeen ja kysyi: ”Siis minnekäs sä sen täällä pilvellä tallensit? Painoitko sä siis sen nauhoituksen päälle…?”

Ja voitte varmaan jo arvata… Ei, meillä ei ollut nauhoitetta lainkaan. Olin painanut rec-nappulan sijasta kolmionmuotoista play-nappia. Olin ollut liian innoissani ja hätäinen, katsonut vain, että aika alkaa kulua eteenpäin, ja äänet on säädetty oikeille volyymeille.

Vedin henkeä uskomattoman syvään ja yritin rauhoitella itseäni. Ei auttanut kuin todeta, että itseäpä on syytettävä. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Kiroilin pääni sisällä kyllä rumasti – en tiennyt edes osaavani sellaisia kirosanoja.

Pahinta mokaamisessa on se, jos joku muukin kärsii. Sama asia olisi ottanut pannuun paljon, jos olisin ollut itse höpöttämässä ja joutuisin tekemään saman uudelleen. Mutta kun samalla tuottaa jollekin toiselle harmia ja lisävaivaa, on ärsytys moninkertainen.

Halusin vajota maan alle, kun laittelin Teemulle viestiä, että mitäs teet huomenna, tai vaikka ensi viikolla, tai sitä seuraavalla… Että älä tuhoa minua, mutta mutta…

Luojan kiitos Teemu on tehnyt itse 8 vuotta radiota. Ja jopa mokaillut!

”No worries, onhan noita käynyt itellekin Ja vielä isojen maailmantähtien kanssa, joita ei pysty uusimaan. Tuun ilomielin uusiks!”

Hengitin niin vapautuneesti ja ilahtuneesti viestin jälkeen. Hän ei tuhonnut minua millään tasolla.

Totesin, että muutaman viikon päästä tämän hetken harmi ja koko homma on jo unohtunut ja maailman mittakaavassa tällainen on minimaalista.

Arvaatteko mitä mieltä itse olen?

Moka on nihkeä lahja. Anteeksianto on ihana lahja.

-Henriikka

paita / Lille Clothing, housut / joku virolainen designer-brändi mikä lie, hattu&korvikset&kengät / second hand

Kuvat: Dorit Salutskij

Realistinen kesälista 2020

5
–
elämäTags: ,

Ihmiset tekevät kesän korvilla kesälistoja – listauksia haaveista kesäkaudelle, joka on lyhykäisyydessään uniikinihana mutta katkeransuloinen.

Onhan se nyt koettava kunnolla!

Esimerkiksi kesälistani 2017 piti sisällään nöyriä tavoitteita, kuten luovu puolesta omaisuudesta, kokonainen animepäivä, pese ja huolla petivaatteet, kuokkavieraile juhlissa ja lue yhden päivän ajan pelkkiä kirjoja. Sanomattakin selvää, ettei tuollaista listaa tulee saavuttaneeksi kunnialla. Viime kesänä en luvannut tehdä yhtään mitään.

Tälle kesälle tein tällaisen realistisen kesälistan innostamaan ja inspiroimaan, en suorittamista tai ahdistumista varten. Välillä sitä kaipaa isoja haaveita isojen haaveiden toteutumista varten, tänä kesänä riittävät kivat ja keskinkertaiset, joista ehkä kasvaa suuria.

Tee pyöräretki

Ihan millainen vain, kunhan on pyöräretki.

Koe ensimmäiset seikkailut Holgerin, keltaisen pakettiautoni kyydissä

Lattia on jo eristetty, ja sängynrunko hankittu! Kunhan remontti tuosta etenee kohti maaliaan, ja koronarajoituksia hivenen höllätään, niin maailma tai vähintään Suomi on meille avoin.

Ainakin yksi auringonlasku ja yksi auringonnousu

Ihan sama missä ja millaisia, minulle on jo aikamoinen suoritus olla hereillä a) noin myöhään tai b) noin aikaisin.

Leivo mansikka-kermakakku

Klassikko. RAKASTAN mansikkakermakakkua.

Spontaani yöuinti

PA-RAS-TA. Tai sitten ihan hirveää ja kylmää ja ikävää, mutta aika kultaa muistot, jolloin myöhemmin voi taas ajatella, että oli PA-RAS-TA.

Kahvilakierros

Kierros tarkoittaa, että kahviloita on ainakin kolme putkeen.

Piknik meren tai järven rannalla

Kesämekko päälle, eväät koriin, kori käsivarrelle ja hyvän ruoan sekä laineiden liplatuksen äärelle.

Kalareissu

Ei vaatimuksia seuran, välineistön tai saaliin suhteen, mutta kalaa pitäisi päästä naaraamaan.

Kesäjuhlat

Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen järjestänyt juhlat. Ja niin siitä taitaa ollakin! Viimeiset olivat joulukuussa 2018. En juhlinut vuosi sitten valmistujaisiani, joulukuussa synttäreitäni enkä luonnollisesti nyt korona-aikaan mitään juhlapyhiäkään sosiaalisesti. Eli tulevalta kesältä toivon: ainakin miniriikkisen pikkuiset kesäjuhlat.

Aperol Spritz ulkona

Ainakin yksi. Ehkä kaksi. Kolmekaan ei haittaa, mutta listaan vain yhden, kunhan se nautitaan ulkona.

Raclette-grillausta

Tiedättekö racleten? Juustoa sulatellaan hommaan tehdyllä pannulla esimerkiksi minisuolakurkkujen, hillosipulien, omenalohkojen, perunan tai vaikka herkkusienten kaveriksi.

Kirppislöytö

Kesäkauden aikana olisi ihana tehdä joku sydäntä syvältä kutkuttava second hand -löytö.

Yötön yö

Jos covid vain millään suo, haluaisin kokea kesä-Lapin taikaa.

—

Ah. Nyt kun kirjoitin näitä, en malta odottaa, että kesä alkaa kunnolla, mansikat ovat kypsinä, aurinko pysyy taivaalla about koko ajan ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Että pitsa maistuu aina taivaalta, pehmis vielä paremmalta, ja luonto on täydessä vihreydessään. Että jokainen nimennokka tai lahdenpoukama on potentiaalinen telttailupaikka, kaarnalaivat uivat onnellisesti ja pulloposti kulkee ekologisissa, täysin biohajoavissa pulloissaan löytäjälle, jonka sydämessä läikähtää.

Ah. Kesä.

-Henriikka

Kaikki on tosi ok

6
–
elämä, oma tyyliTags:

Toukokuu. Ja sen tuomia irrallisia ajatuksia.

Valoa on jo niin paljon, että pysty mitenkään olemaan valveilla koko valoisaa aikaa. Joka vuosi se tosiseikka lannistaa vähän – ikään kuin petyn aamulla avatessani verhot valoisalla. ”Ääääh. Olen missanut osan kirkkaudesta.” Joku vuosi meinasin alkaa väsyä todenteolla, kun yritin pysyä valveilla auringon kanssa samassa rytmissä. Oli ääliömäinen kokeilu, älkää koittako samaa.

Onnistuin vihdoin parin viime viikon aikana kääntämään unirytmini sellaiseksi, josta eniten nautin ja joka varmaankin myös sopii parhaiten itselleni. Kymmenen aikaan nukkumaan, seitsemän maissa ylös. Alan myös myöntää itselleni, että tarvitsen paljon unta ja se on asia, mikä kannattaa ottaa huomioon, jos haluaa olla terve ja kiva. Vaikka se olisikin pois jostain kivasta.

Alkoholijuomat väsyttävät, ja niiden hohto karkaa aika pian. Tiistaina oli ihana tehdä pari Hugoa, vappuaattona juoda muutama lasi viiniä ja vappupäivänäkin kohottaa vielä muutama. Erityisesti tiistaina aivan ihanaa. Mutta jo eilen alkoi tuntua, että jo riittää. Nyt voi taas huoletta olla pidempään juomatta yhtikäs mittään. (Nyt kuulosti siltä, kuin ei aina voisi… Tarkoitan, että nyt on sellainen olo, että haluaakin olla.)

Huulipuna sopii poskipunaksi. Kyllästyin ikuisesti samanlaisina jatkuneisiin meikkirutiineihin ja laitoin yhtenä päivänä mistälie lähteensä opitun vinkin mukaisesti korallinpunaista huulipunaa poskille. Näytti virkeältä ja uudelta! Nyt voin jatkaa tätä tapaa seuraavan ikuisuuden.

Olen totaalisen kyllästynyt koronan mukanaan tuomiin läskivitseihin. Että paljonko kiloja on tullut koronan aikana, miten farkut eivät mahdu kiinni yms yms. donitsi-emojijutut. Lihomis- ja laihtumisvitsailu on jotenkin tarpeetonta. Painopuhe on muutenkin niin omituista ja kieroutunutta ja aivan liian keskiössä joka himputin asiassa.

Samaan asiaan liittyen olen monesti Stockmannin ohi kävellessäni kiinnittänyt huomiota erääseen kosmetiikkamainokseen, jossa vaalea, ruskettunut 32-kokoinen nainen pötköttää kyljellään silmät nautinnosta kiinni valkoisessa uimapuvussaan ilman minkäänlaista kontekstia. Ei ole kumma, jos ulkonäköajatukset lähtevät vähän kieroon, jos esimerkiksi lapset katselevat noita kuvia pikkuisesta saakka ja tottuvat niihin, kun aikuisetkaan eivät ole niiden vaikutukselle immuuneja.

Olen keski-ikäistynyt kolmenkympin kynnyksellä uskomattomin harppauksin ja se tuntuu hyvältä.

Käyn monesti viikossa kävelyillä. Välillä pidemmillä, välillä lyhyemmillä, mutta ajatuksena saada raitista ilmaa, liikettä nivusiin, ja mieltä virkeämmäksi. Eihän nuorempana termivarastoon edes kuulunut mikään vanhempien toitottama ”raitista ilmaa”, saatika ”liivettä nivusiin”!  Lisäksi en ole asettanut kävelyilleni koskaan minkäänlaisia ambitioita, paitsi ehkä meren ihailun, kunhan kävelen.

Eilen jäätelökioskilla tilasin rommirusina-jäätelöä. Okei, kaverina oli mango-melonia, mutta silti. Pari vuotta sitten yhtäkkiä jäätelökioskilla makuja miettiessäni tajusin, että mieleni tekee eniten kaikkien aikojen oksettavinta makua, rommirusinaa. Sillä tiellä olen vahvasti edelleen, mutta jo keski-ikäistyneeseen matkaani tyytyväisenä.

En olisi ikinä uskonut, millaisena tyyneydellä otan vastaan alati lisääntyvän tylsyyteni.

Viime viikolla huomasin ensimmäisen kerran, että kaipaan lisä-ärsykkeitä. En usko, että tätä on tapahtunut sitten kesän 2017, kun istuin 6000 kilometria autossa Jenkkien ja Kanadan roadtripillä ilman nettiä, kirsikoita syöden ja maisemia ihaillen. Jos silloinkaan. Mutta viime keskiviikkona huomasin, että en halua lähteä kävelylle pelkästään hiljaisuudesta nauttien, vaan laitoin kuulokkeista kuulumaan Auta Antti -podcastin. Onhan se kuunneltava jo yleissivistyksen vuoksi, vaikka myönnän, etten kestänyt kuunnella Radio Sodomaakaan kuin pienen hetken. Auta Antti on kuitenkin naurattanut ja siitä olen pitänyt. En vielä fanipaljon, mutta kuitenkin paljon tällaiseksi antipodcast-kuuntelijaksi. Jaksoja on takana neljä.

Aamukahvilla-podcast jatkaa kulkuaan torstaina 4.6. Tauko venyi koronan vuoksi luvattua pidemmäksi, mutta ensi viikolla starttaa nauhoitukset. Luvassa on jaksossa muun muassa retkeilystä, maata pitkin -matkustuksesta ja häpeästä. Toisen tuottarin ensimmäinen jakso on kuitenkin toivejakso, jota varten kerään nyt kysymyksiä. Arttu tulee haastattelijaksi kysymään seuraajien lähettämiä kysymyksiä minulta. Kysymyksiä voi jättää tiistaihin saakka tähän tai Instagramiini. Laitoin juuri Instagram-stooriinkin kyselyn auki. En lupaa vastata yhtä hienosti kuin Antti, saati auttaa teistä yhtäkään poloista, mutta lupaan ainakin olla röyhtäilemättä ja ryystämättä kahvia yhtä paljon!

—

Jos mietin ainoastaan omaa elämääni maailmasta piittaamatta, luulen, että huhtikuu 2020 oli kaikkien aikojen huhtikuuni. Se tuntui tyyneltä, kutkuttavalta ja varmalta. Keskityin hetkeen, en ruutuun. Olin samassa paikassa, jossa jalkanikin. Luulin, etten piittaa keväästä, mutta luulin väärin. Olen luullut elämässäni paljon väärin, kääntänyt ylpeästi ja nolona takkia tuhannet kerrat ja erehdyn taatusti jatkossakin monesta.

Se on tosi ok.

-Henriikka

keltainen paita / Kaiko Clothing, kaulakoru / Liia Jewellery