Mitä ikävöin Ylläkseltä?

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs 

Tällä hetkellä minulla on vähän koditon olo. Tuntuu, että Helsingin keskustaelämä vetelee kohdaltani viimeisiä hengenvetojaan tässä muodossa.

Hetkonen, muutan heti ajatustani. Ehkä minulla onkin koteja vähän useampi, ei vain yhtä päämajaa. Minulle on nimittäin syntynyt tässä vuosien saatossa sellaisia kodinomaisia paikkoja vähän sinne sun tänne.

Yksi tällainen on Ylläs.

Mietin tänään aamukahvia juodessani, miten edes ensi kerran päädyin sinne lapsuuden jälkeen, enkä meinannut muistaa. Sitten havahduin muistoon, että 3,5 vuotta sitten tein viestintätyötä Messukeskuksen GoExpo Winter -tapahtuman kanssa ja päädyin sitä kautta Ylläkselle ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. Olin juuri aloittanut täyspäiväisesti yrittäjänä ja puhkuin virtaa ja rutiinittoman arjen ikeestä irrottautumisen tuomaa vapaudenhuumaa.

Oli maaliskuu, hurjat kinokset lunta ja koko ajan odottava mieli. En ollut nähnyt kunnon revontulia vielä koskaan, ja joka ilta oli olo, että ehkä ne ovat pian täällä. Taisi olla toiseksi viimeinen ilta, kun Ylläksellä jo silloin talveaan viettänyt Eetu laittoi viestin: ”Nyt leiskuu!” Otin pyörän alle, poljin pari kilometria Kuerkievarin majapaikalta Äkäslompolo-järven jään reunalle ja tarpoin lumen läpi aukealla. Taivas lähti tanssimaan kirkkaan vihreänä ja vähän violettinakin. Tönötin toppatakissani keskellä jäätynyttä järveä ja nautin. Hiljaa ja kaikessa rauhassa, taivaan iloitessa ympärillä omiaan.

Ylläs on muuttunut kolmessa ja puolessa vuodessa. Siitä on noussut yhä selkeämmin yksi Lapin suosikkikohteista, ja erityisesti Äkäslompolon kylä kehittyy ja monipuolistuu.

Tänä vuonna Ylläs palkittiin Pohjoismaiden parhaana ulkoilukohteena (viesti meni tosin varmasti monelta ohi, kun yhtäkkiä eräs pandemia pisti pakan sekaisin), eikä syyttä: onhan täällä nyt niin hyvät puitteet olla ja tehdä.

Pötköttää reporankana ja olla aktiivinen.

Olen seurannut sivusta muutosta ja kehitystä sekä toivonut sormet ristissä parasta: ettei puhtaasta, rauhallisesta ja kauniista tehtäisi ruuhkaista ja levotonta. Eikä niin ole onneksi käynytkään.

Edelleen Ylläksellä on sama tuttu rauha kaikkialla.

Rauha ei tosin tarkoita sitä, ettenkö välillä rälläisi sallituilla luontopoluilla maastopyörällä tuhatta ja sataa, tai etten innostuisi välillä ottamaan paria olutta paikallisessa kuppilassa. Tämä rauha on sellaista toisenlaista, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja erityisesti sitä, että aitoa ja alkuperäistä kunnioitetaan, mutta uutta ei pelätä.

Siinäpä sen vahingossa sanoitinkin: olen iloinnut Ylläksestä sen vuoksi, että näkisin kaikkialla kotimaassa mahdollisuudet samanlaiseen kehitykseen. Alkuperäistä kunnioittaen, uusi vastaanottaen. Menneisyys on arvokas, ja tulevaisuus toivon mukaan kirkas.

Mitä muuta ikävöin Ylläksen tunturimaisemista?

No, niitä tuntureita. Sitä, että voi kivuta tunturinlaelle tai vaikka puoleen väliin vaan, kaataa kahvia termasti kuksaan ja katsella aavaa maisemaa. Talvella tykkypuita, kevättalvella kantavaa hankea, josta kimpoilee aurinko takaisin taivaalle, kesällä kirkkaita järviä ja syksyllä lämmintä sävymaailmaa maaruskan keskellä kellahtaneena. Tuntureilla on lähellä taivasta, mutta jalat visusti kiinni maassa. Syke tasaantuu pitkällä aikavälillä, vaikka todellisuudessa kiihtyisikin kivutessa.

Ikävöin kirkkaita vesiä. Viime elokuussa olimme pikkusiskoni Roosaliinan kanssa vajaa viikkoinen tutuissa maisemissa. Majoituimme 7fellsin silloin juuri avautuneessa boutique hostellissa, josta teimme aarteenetsintää sinne sun tänne, etsien uusia ihmeellisiä luontopaikkoja Ylläkseltä. Yksi löytynyt aarre oli kirkasvetinen Saivojärvi/-lampi, jonka laguunimainen olemus turkoosin veden kanssa teki vaikutuksen. Yhtä lailla Kuerlinkkojen kosket ja Pakasaivon rotkojärvi kutkuttavat mielessä. On oikeastaan perin kummallista, että minä, joka en ole koskaan hahmottanut karttojen tai sijaintien päälle, edes tunnen jotain näennäisesti kaukana sijaitsevaa aluetta näin hyvin.

Kaipaan toki myös Eväskorin pitsaa ja kunnon pitkää illallista Aurora Estatessa. Kaikkia latukahviloita, etenkin niitä jonne ei välttämättä tarvitse hiihtää. Ikävöin Kesänginkeitaan gluteenitonta porkkanakakkua.

Ikävöin sitä ettei ole kiire. Että on aina aikaa jäädä jutulle.

Toissatalvena pötkin karkuun elämääni Ylläkselle. Nyt jo leikilläni ja välillä vähän tosissani mietin, jos ottaisin elämäni mukaan sinne. Kaiken tämän. Rinkan, teltan ja keltaisen pakettiauton. Kauneimmat kupit ja lusikat, oranssin anorakkini. Ehkä retkituolin.

Näitä varmaan taas pohdin, kun viikonloppuna suuntaan koti pohjoista. Tuntuupa kivalta, että ajatus siitä on tuttu eikä tuntematon. Tuntuu kivalta myös tukea kotimaista matkailua tällaisen kevään jälkeen – sitä kokee olevansa niin paljosta velkaa, kun on saanut niin paljon.

Kohteita on tulevalla reissulla useita, mutta myös Ylläs on mukana. Spesiaalia on sekin, etten ole ennen ollut siellä keskikesällä. Koko Lapissakin olen itse asiassa ollut keskikesän aikaan vain yhden ainoan kerran! Vai kahdesti? No joka tapauksessa paljon on vielä koettavissa. (Joojoojoo, hyttyset, niitä on etelässäkin nyt miljoonittain niin en välitä. Ainakaan vielä. Sitä paitsi silloin viime kerralla niitä oli pohjoisessa paljon vähemmän kuin täällä.)

Yötön yö, täältä tullaan ihan juuri.

-Henriikka

Suuri osa kuvista: Eetu Leikas / Musko Visuals

8 kommenttia

  1. Avatar Satu 23.6.2020

    Upeita kuvia 😊

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 23.6.2020

      Kiitos! Viimeisten vuosien varrella on ollut ilmeisen kauniita Ylläs-hetkiä.

      Vastaa
  2. Avatar Petra 23.6.2020

    Jotenkin toivoisin, ettei kaikkia paikkoja niin kamalasti kehitettäisi. Että luonto saisi olla ihan luonto vaan eikä luontokohde, josta mennään hakemaan tuotteistettuja luontoelämyksiä. Yllästä on varmasti hyvä kehittää. Silloin useita muita paikkoja kehittämättä. Ei joka polun varressa tarvitse olla myöskään laulukuoroja ja kanteleen soittoa ja ympäristötaidetta tai viiden tähden illallisia. Ja kahviakin voi juoda ihan mukista vaan.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 23.6.2020

      Hei! Kiitos viestistäsi. Ymmärrän kyllä viestisi syvimmän huolen, ainakin luulen niin, mutta uskallan kyllä olla eri mieltä. Suomen luonto lähes kokonaan on täysin ilman minkäänlaisia ”palveluita”, täysin sellaisenaan nautittavia. Se että palveluita lisätään, vähentää eriarvoisuutta (saavutettavuus esimerkiksi autottomat, esteettömmien reittien kehitys, erityisryhmät jne.), ja eriarvoisuus on mielestäni paljon suurempi riski, mutta edistää myös esimerkiksi kotimaan matkailua hurjasti. On esimerkiksi ilmaston kannalta kestävämpää jäädä Suomeen ja toki myös taloudellisesti olisi hyvä, jos kotimaista tuettaisiin. Luonnon tunteminen lisää tutkimusten mukaan myös sen suojelua, eli luontopalveluiden lisääminen olisi tietysti hyvä asia senkin suhteen. Pikemminkin miettisin, että nämä uudet palvelut, yritykset ja tuotteet olisivat vastuullisia ja kestäviä, eivätkä kuluttaisi kallisarvoista luontoa ja asioita olisi oikeasti mietitty luonnon ja ympäristön ehdoilla. Lisäksi pohtisin kohderyhmiä ja sitä, voisiko esimerkiksi brittien päivälennot Suomeen kieltää tai voisiko vastaavanlaista älytöntä matkustusta rajata. On melko selvää, etteivät tällaiset porukat ainakaan lisää Suomen luonnon arvostusta tai suojelutyötä. Huolissani olisin myös jo olemassaolevista epäkestävistä turistiratkaisuista ja matkailuyrityksistä – jonkunlaisia yhteisiä pelisääntöjä kaivattaisiin.

      Kirjoitukseni palveluilla tarkoitin kuitenkin yleisesti kaikkia palveluita, ei pelkästään luontoyrityksiä ja vastaavia. Kun esimerkiksi kahvilat ja ravintolat lisääntyvät pohjoisessa, saadaan sinne myös jätettyä rahaa, jotta maaseudullekin saadaan ohjattua suomalaisten rahavirtoja. Mikäli joku sinne innostuu myös kehityksen perässä muuttamaan, niin vielä parempi: verorahat pohjoiseen. Tulipa pitkä viesti! Olen siis ehdottomasti samaa mieltä, ettei kaikkea tarvitse tuotteistaa överiksi, mutta keskittyisin pikemminkin laadun- kuin määräntarkkailuun.

      Vastaa
  3. Avatar Paula 23.6.2020

    Tämä kesä onkin oikea sääskikesä, pari päivää sitten saatiin nämä inisevät kaverit ja nyt niitä sitten piisaa! Mutta sitäkin somempi on kiivetä tunturiin, huippujen tuulissa ne ei ei jaksa lentää. Tervetuloa pohjoiseen!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 23.6.2020

      Niin olen kuullut, että siellä ne ovat oikein odottaneet, että pääsevät lentämään kohti ihanaa kesää ja ihanan verisiä ihmissieluja. No, pian nähdään, miten siitä selvitään. Onneksi on tunturit <3

      Vastaa
  4. Avatar Parkissa puistossa 24.6.2020

    Näkymät niin kauniita, niin omintakeisia. Jopa suomalaisten oma ”Preikestolenkin” siellä jossain. Mutta sitten kommenteista se muistui, jonka aina unohtaa liikkumattomissa kuvissa: itikat, paarmat (kaikki ne erikokoiset), mäkäräiset. Miksi siitä loputtomasta viuhtomisesta ja tuskastuneista ilmeistä ei ole koskaan kuvia? On aina vain autuas seesteisyys… ja kuvien katsojalla kaihomieli…

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 28.7.2020

      Muahahahah! Niinpä. Instagram on täynnä kauniita kuvia suoalueilla, joissa ei näy kyllä sitä viuhtomista. Itseäni ei tänä kesänä itikat häirinneet, mutta se johtui kyllä myös siitä, että olin a) niin vauhdikkaissa lajeissa (pyöräily esim.), etteivät pysyneet perässä b) tuntureilla, jonne ne eivät lennä.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.