Pysy lämpimänä ja kuivana: Kerrospukeutumisen ABC

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Kerrospukeutuminen – tuo miljoonasti kuultu sana, jota ei kuitenkaan koskaan oikein selitetä kunnolla. Kuinka niitä kerroksia ladellaan ja millaisia näiden mystisten kerrosten oikein kuuluu olla? Mitä kuuluu laittaa alle, mitä päälle ja mitä väliin?

Tässäpä yksi konkreettinen kerrospukeutumisesimerkki avamaan asiaa. Päätin selittää asiaa ihan juurta jaksaen ja olla tällaisenä paperinukkena, aluksi alusvaatteisillani ja lopuksi kaikki releet päällä, jotta näette vaihe vaiheelta koko vaateshown.

Tämä vaate-esimerkki sopii moneen tilanteeseen, ihan pakkasille saakka, mutta kerrosten paksuuksia ja määriä varioiden kukin varmasti löytää itselleen sopivan kombon. Varsinaiseen rankkaan, lyhytkestoisempaan hikiliikuntaan en näissä releissä lähtisi, niihin hommiin sopivat keinokuidut toisinaan paremmin, vaan pikemminkin ihan vain ulkoilemaan tai vaikka pidemmälle retkeille tai vaellukselle. Tämä on itselleni sellainen perusyhdistelmä, pomminvarma ja ihana iholla.

1. Alusvaatteet

Tämä on ihkaensimmäinen, lähin ihoa vasten oleva kerros, johon kiinnitetään mielestäni usein ihan liian vähän huomiota – jotenkin se vaan tuppaa unohtumaan, ehkä siksi, että alusvaatteet ovat kooltaan niin paljon muita vaatteita pienempiä. Tuntuu tylsältä, että monesti päällä on ihania luonnonmateriaaleja muuten, paitsi alusvaatteet on laadutonta, kulahtanutta keinokuitua ihan silkan ajattelemattomuuden vuoksi.

Ihan must juttu on mielestäni istuvat merinobokserit, jotka eivät rullaa lahkeista ylös tai sujahda vähän väliä peppuvakoon. Peppu on itselleni lämmön suhteen koko kropan haastavin paikka (jotenkin pylly jäätyy aina, vaikka kaikki muu pysyisi lämpimänä), joten olen panostanut jo vuosia hyviin merinoalkkareihin. Kesällä käytän lahkeettomia, mutta kylmemmillä keleillä tai pidemmillä retkillä olen kyllä aina bokserimallisissa.

Toiset tykkäävät laittaa aluskerrastopaidan suoraan iholle tai rintsikoiden päälle, mutta käytän itse usein t-paitaa välissä, sillä olen kova hikoilija ja t-paitaa on helpompi tuulettaa ja pestä. Tiukemmin istuvan aluskerraston kanssa saatan kuitenkin hyvin jättää t-paidan välistä pois tai laittaa sen vaikka vasta aluskerraston päälle.

Vaatekerrosten ominaisuuksista

Merinorintsikoita lukuun ottamatta kaikki tämän asukokonaisuuden vaatteet ovat suomalaisen North Outdoorin merinovillavaatteita. Merinovilla on taatusti suosikkimateriaalini ulkoiluvaatteista. Kirjoitin viime kuussa merinovillan ylivertaisuudesta (ja teinpä saman itse asiassa myös syksyllä 2018), joten en tällä kertaa keskity kuin vaatteiden kerrostamiseen.

Itselleni on tärkeää, että kerroksia on riittävästi, mutta ettei mikään kerros ole painava tai toimimaton. Joskus luulin, että toppavaatteet ovat talveksi välttämättömyys, kunnes olen vuosi vuodelta siirtynyt enemmän kerrostamiseen – retkeilyssäkin on olennaista, ettei mikään mukana kannettu ole liian tilaa vievää tai painavaa ja että kokonaisuutta saa kerroksilla muokattua mahdollisesti vaihtuviin lämpöasteisiin ja olosuhteisiin. Villa lämmittää kosteanakin, minkä vuoksi se on huippuvalinta retkeilyyn.

2.  Aluskerrasto

Aluskerrastot on se ensimmäinen pitkähihainen kerros, joka iholle puetaan. Mielikuva saattaa hyvinkin olla sellaisesta pyllystä roikkuvasta kalsariasusta, mutta kerrastot voivat olla myös kivannnäköisiä ja hyvin istuvia. Itse valitsen aina hyvin istuvan, mutten liian tiukkaa – en halua tuntea oloani yhtään epämukavaksi.

Aluskerrastot ovat tyypillisimmillään villaa, silkkiä tai keinokuitua. Keinokuitujen hyvä puoli on se, että ne siirtävät tehokkaasti kosteutta pois iholta, mutta toisaalta taas niiden heikot puolet tiputtavat ne usein valinnassa aika matalalle: ne ovat epäekologisia, ne keräävät hajuja, ovat tulenarkoja, eivätkä ne lämmitä kovin tehokkaasti kostuessaan.

Hikiliikuntaan sopii toisinaan tekninen keinokuituasu, mutta ulkoilu-, vaellus- ja retkiolosuhteisiin suosittelen kyllä ihan ehdottomasti merinovillaa. Se siirtää kosteutta, mutta ei ala haista ja mikä tärkeämpää, se lämmittää kostuessaankin ja kuivuu vikkelästi. Ylipäänsä sellaisiin aktiviteetteihin, jossa ei hikoilla juuri lainkaan tai joissa hikoilun jälkeen jatketaan usein vielä aktiviteettia rauhallisemmin hien jäädessä iholle (esim. vapaalaskupäivä, jossa haikkausta ja laskua), suosittelen merinovillaa lämmittävyytensä ja muiden ominaisuuksiensa vuoksi.

Yllä olevassa kuvassa mallailen kahden kerrastovaihtoehdon välillä: vasemmalla olevat North Outdoorin ARCTIC-kerrasto on paksumpaa merinovillaa ja pitää lämpimänä kylmemmälläkin säällä. Se on merkitty nettisivuilla välikerraksi, mutta itse olen pitänyt sitä pohjimmaisenakin. Oikealla oleva SENSITIVE on sekin lämmin, mutta sopii paremmin herkemmälle iholle bambusta valmistetun sisävuorensa vuoksi. Aina välillä minulla on talvisin ilman kuivaessa polvitaipeissa ihottumaa, jolloin valitsisin ehdottomasti superpehmeän Sensitiven, mutta muuten porhallan kyllä täysmerinossa.

Näitä kahta vaihtoehtoa ohuempiakin kerrastoja toki löytyy ja esimerkiksi ACTIVE on itselläni ympärivuotisessa käytössä. Nämä paksummat kerrastot sopivat itselleni selkeästi kylmemmille keleille tai kun liikkuminen on rauhallista. Erilaisiin kerrastoihin tutustuu hipelöimällä, kyselemällä ja etenkin käytön kautta. (Tiedän, ei ole kovin edullista puuhaa lähteä testailemaan, mutta itselleen istuvalla ja merinovillaisella ei voi kyllä mennä pieleen.)

3. Sukat

Otin kolmanneksi ihan oman kohtansa sukille, sillä alusvaatteiden tapaan ne saattavat helposti jäädä ihan liian vähälle huomiolle. Jalkojen ja varpaiden lämpimänä pysyminen on yksi tärkeistä asioista ulkoillessa, ettei kylmä pääse kiipeämään lopulta koko kroppaan. Sitä paitsi varpaat tuntuvat muutenkin olevan ihmisillä ne osat, jotka palelevat kaikista helpoiten.

Ollaan suht alussa kirjoitusta, ja kirjoitan jo tsiljoonannen kerran merinovilla, mutta kyllä: on se vaan killerimatsku. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi hajut eivät tartu, ja lämmittävyys on vaan ihan omaa luokkaansa. Laitan aina perustalvilenkillekin merinosukat, vaikka kävisin vain pikaisen pyrähdyksen.

Materiaalin lisäksi on merkityksellistä, kuinka paksut sukat ovat. Sukkien on mahduttava hyvin kenkiin, sillä liian napakkaan kenkään ei jää jaloille ilmaa ja liikkumavaraa, mikä lisää palelua. Mitä tiheämpää neulosta ja mitä paksumpi merinosukka on, sitä lämpimämpi se myös on: kesällä riittää ihan ohut sukka, talvella saattaa kaivata paksumpaa tai vaikkapa tuplasukkaa.

Myös istuvuus on aivan ehdoton asia, erityisesti silloin, jos lähdetään pidemmälle retkelle tai vaeltamaan. Saumat eivät saa olla liian selkeitä, jotta ne eivät ärsytä jalkaa ja hierrä. Sukka ei saa missään tapauksessa jäädä kurtulle, sillä se aiheuttaa yhtä lailla hankausta ja hiertymiä. Tykkään itse valita mieluummin numeron pienemmän sukan kuin kokoni on, kuin yhtään liian suuren (sukat venähtävät lähes aina!), ja tuplasukkatapauksissakin tarkistan, ettei päällimmäinenkään sukka lähde liikkumaan omille teilleen.

Näissä kuvissa jalassa ovat Merino 70 -sukat, jotka ovat vielä suht ohuet ja sopivat hyvin myös sporttailuun. Merinovillan kehnoihin puoliin lukeutuu, että sen kulutuksen kestävyys ei ole mieletöntä, joten sukkiin on usein hyvä lisätä joukkoon jotain muuta materiaalia, niin kuin näissä. Vikoissa kuvissa näkyvät Aitta-sukat, joilla hiihtelen menemään myös kotioloissa, sillä ne ovat kätevyytensä lisäksi kauniitkin.

4. Välikerros (tai -kerrokset)

Välikerrosten pointtina on lisätä asun lämmittävyyttä – ei sen kummempaa! Välikerrosta ei siis lämpimämmillä säillä edes tarvita, vetelen usein pitkälle syksyyn pelkästään päällivaatteissa ja aluskerrastossa. Tauokoja varten retkillä on kuitenkin lähes aina välikerros vähintään kropan yläosaan – eli niin sanottu taukovaate. Viime talven paukkupakkasilla välikerroksia oli taas monta, useamman kymmenen pakkasasteen kivutessa mittarinaan huvittavan monta suoraan sanoen.

Itselläni välikerrokset ovat usein merinovillaa tai untuvaa. Kyllähän minä pidän usein flanellipaitojakin, vaan ne ovat lähinnä ulkonäkö- ja fiilisseikka, eivät niinkään käytännöllisiä. Välikerros-sanasta ei tarvitse hämääntyä: voit yhtä lailla pukea päälle vaikka kaksi aluskerrastoa – aluskerta toimii yhtä lailla välikertana, kun sen vain pukee päälletysten edellisen kanssa. Keskittyisin nimeonmaan materiaaliin ja laatuun, en siihen, millä nimellä  sitä kutsutaan.

Jos välikerroksissa pitää vain taukoa paikallaan, ei kosteudensiirtokyky ole niin olennainen seikka, mutta välikerrosten ollessa päällä fyysisen suorituksen aikana ominaisuus korostuu. Näissä kuvissa minulla on päällä LAAVU-välikerrasto, joka on vähän kuin merinovillainen verkka-asu. Se tuo asuun kosolti lämmittävyyttä ja siirtää kosteutta edelleen kauemmas ihosta. Ja tämä on muuten aivan täydellinen kotiasu, vaikka ei meinaisi koko päivänä tehdä yhtään mitään.

5. Lisähärpäkkeet (eli asusteet sun muut)

Ennen viimeistä eli päällikerrosta keskityn vielä niin sanottuihin lisähärpäkkeisiin, eli asusteisiin ja muihin. Itselläni ne ovat lähes aina pipo, lapaset tai muut hanskat ja puffi/t. Asusteiden avulla lisälämmitetään sitä kaipaavia kehonosia, peitetään kroppaa tuulelta ja estetään lämmön karkaaminen kropan herkkien kohtien kautta (pää, korvat, sormet, kaula…) Kaikki kehonosat tulee huomioida! Esimerkiksi vatsa tulee lähes aina peitettyä, mutta kaula jää helposti paljaaksi.

Puffit – eli tuollaiset pötkelöhuivit ovat ihan parhaita! Pidän niitä leudommalla säällä pantana pipon sijasta ja viileämmällä pipon alla tuplaamassa tai kaulassa kankean kaulaliinan sijasta. Joskus olen käyttänyt noita myös putkitoppina rintojen lämmittäjänä yöllä tai kesähelteellä tuubitoppina rintsikoiden päällä. Niin hieno ja monipuolinen härpäke siis! Näissä kuvissa on SENSITIVE-tuubihuivi, jossa on Sensitive-kerraston lailla sisäpuolella bambua. Joskus oma leukani ottaa vähän naarmua villaisesta hinkkautuessaan naamaa vasten pitkän aikaa, ja siksi tykkäänkin tuosta bambu-villasekoitteesta.

Pipo on lähes aina merinoa, lapasten valinta on pitkälti sääkysymys: tarvitaanko vedenpitävyyttä hanskoihin vai riittääkö lämpö? Kylmemmillä säillä laitan lapasten tai hanskojen alle vielä merinosormikkaat, jotka ovat sitten vähän kätevämmät ja paloturvallisemmat silloinkin, jos pitää näpertää vaikka tulia ilman kankeampia päällyshanskoja.

Päälli- eli kuorikerros

Näissä kuvissa pukeutuminen loppuu ennen kuorikerrosta, joka jää päällimmäiseksi suojaamaan tuulelta, sateelta ja tuiskeelta – kerrokset kaipaavat kylmemmillä säillä ja usein muutenkin ehdottomasti päällimmäiseksi vielä yhden kerroksen.

Itselläni päällikerros on usein sateen uhatessa kuoriasu, muuten anorakki ja retkeilyhousut, jotka hengittävät kuorta paremmin, mutta suojaavat kuitenkin tuulelta. Poutasäällä päällimmäisen kerroksen pohdinta ei olekaan niin tarkka asia, kun taas sateella materiaalin vedenpitävyys nousee arvoon arvaamattomaan.

Mitä rankemmasta fyysisestä ponnistelusta on kyse, sitä tärkeämpää on myös asun hengittävyys. Sadeasu pitää erinomaisesti sateen ja tuulen loitolla, mutta toisaalta myös loistavasti hien sisällä. Kuoriasu on hengittävämpi vaihtoehto, ja laadukkaana pitää sateenkin ulkopuolellaan. Toisaalta moneen hetkeen erillinen sadeviitta retkeilyasun päällekin toimii hyvin esimerkiksi sadekuurotilanteissa.

Kovilla pakkasilla ihan päällimmäiseksi kerrokseksi voi ottaa vielä esimerkiksi untuvatakin ja -housut, tai vaihtoehtoisesti sujauttaa nekin vielä kuorikerroksen alle.

Lisävinkkejä käyttöön ja valintaan

Erityisesti paukkupakkasilla myös vaatteiden väljyys nousee olennaiseen asiaan: jos lämpömittari näyttää -35, niin päällimmäiseksi jätettävän kerroksen alle on mahduttava usea välikerros. Paperilla pieniä seikkoja, käytännössä aika olennaisia: kun päällihousujen alle ei mahdukaan kuin yhdet ohuet merinobokserit, on vähän hankala lähteä lisäämään kerroksia. Kannattaa aina miettiä, millaiseen käyttöön hankittavat vaatteet ensisijaisesti tulevat. En näe järkeä siinäkään, että ostaa viisi numeroa liian suuret pöksyt sen vuoksi, jos kerran vuodessa vaeltaa arktisesti monien välikerrastojen kanssa.

Toinen olennainen seikka merinokerrastoja ostaessa on niiden koon valinta: villa saattaa venyä vähän käytössä, eli ostaa kannattaa vähän napakampi. Oikein pestynä merinokerraston ei pitäisi kutistua lainkaan.

Ja vielä viimeinen vinkki: pukeudu huolella! Paita lämmittää kehnosti, jos helma ei ole kunnolla housuissa, ja alaselkä tervehtii paljaana perässäkulkijoita. Tiedän, että kuulostaa holhoamiselta, mutta erityisesti laiskuuspuuskissa perusasiatkin unohtuvat esimerkiksi pitkän vaelluspäivän jälkeen. Kyllä, minulta myös.

Mitäs tykkäsitte paperinukke-lähestymistavasta?
Ei voi ainakaan konkretian puutteesta valitella.

Ja koska viime kuun alekoodilla tilattiin North Outdoorilta aktiivisesti merinovaatetta, ajattelin vielä jakaa teille koodin jouluun saakka käytettäväksi. Koodilla HENRIIKKA15 saa -15 prosenttia alennusta koko nettikaupan sisällöstä 24.12 saakka.

Ja jälleen kaksi onnekasta voittavat itselleen lämmintä päälle: vapaavalintaiset terkut kommenttiboksiin 18.11. mennessä  jättäneiden kesken arvotaan kahdelle voittajalle heidän valitsemansa merinovillakerrastot. Onnea matkaan!

Lämpöö ja lempee! Muistetaan pukea itsemme lämpimästi ja pitää kunnolla huolta.

-Henriikka

Ps. North Outdoor on mukana Goexpo Winter -messuilla Helsingin messukeskuksessa 15.-17.11. -osastolla 5f11. Mukana naisten, miesten ja lasten tuotteet, joita pääsee testaamaan ja hankkimaan kerrospukeutumisen asiantuntijoiden avustuksella.

Kuvat: Dorit Salutskij 

Pyhän Olavin Merireitti: pyhiinvaellusreitistö Turusta Trondheimiin

Kaupallinen yhteistyö: Pyhän Olavin Merireitti

Lokakuussa vietin ihanan nelipäiväisen Turun saaristossa, Pyhän Olavin merireitillä.

Turun Tuomiokirkolta alkava opastettu reitti yhtyy Olavinreittiin, joka on 1200 kilometriä pitkä pyhiinvaellusreitistö Turusta Ahvenanmaalle ja sieltä Ruotsin kautta aina Norjan Trondheimiin saakka, Atlantin valtameren rantaan. Jos ihmettelet, mikset ole aiemmin kuullut tästä, voi syy olla siinä, että Suomen reitti on vihitty käyttöön vasta toukokuussa 2019 ja yhdistetty samalla jo olemassaolevaan reitistöön. Pyhän Olavin merireitti on ensimmäinen pyhiinvaellusreitti, joka yhdistää Suomen ja Ruotsin meritse!

Enpä suoraan sanoen olisi uskonnut koskaan starttaavani patikkaa suoraan Turun keskustasta. Mutta yllättävä onkin useimmiten hyvä juttu.

Sain pyhiinvaellusseurakseni ystäväni Tiian, joka tarttui kainaloon eräopasopinnoistani – mikä onni! Taisin pyytää häntä elämänsä seikkailuun, mikä häntä vähän nauratti totuuden kuultuaan: pitkän aikaa Turussa asunut Tiia pääsi vaeltamaan entisen kotikaupunkinsa keskustassa, mikäs sen hienompaa.

Olimme kyllä vallan veikeä näky, kun taivalsimme erävaatteissamme, rinkat selässä pitkin katuja. Oli vielä arkipäivä ja kaduilla riitti työssäkäyviä. Kävimme vielä ennen patikkaan lähtöä Tuomiokirkon lähellä Kasvisravintola Kuoressa syömässä lounaat, ja voin kertoa, että rinkkamme oli kyllä naulakon ainoat.

Pyhän Olavin merireitillä voi aloittaa vaeltamisen Turusta, Ahvenanmaalta tai Grisslehamnista sekä myös muualta Ruotsista. Vaihtoehtoja lähtöpisteiksi on useita.

Meidän lähtöpisteemme oli Suomen reitistön virallinen aloituspiste, Turun Tuomiokirkko, jonka palvelutiskiltä saa myös tahtoessaan ostaa pahviset pyhiinvaelluspassit ja napata ensimmäisen leiman (leimoja saa vähän sieltä sun täältä pitkin reittiä.. me emme tosin innostuneet niitä itse keräämään ensimmäistä enempää). Passin voi ostaa myös ennakkoon netistä reilu vitosella. Pihalla on myös kivinen Olavinreitti-patsas, joka kertoo tekstillään Trondheimiin, reitistön päätepisteeseen, olevan 1200 kilometria.

Nauratti, kun muutama kyseli Insta Storyssa, että lähdemmekö taittamaan reitin kokonaisuudessaan. ”Ehei sentään, vähän Paraisia pidemmälle, tuohon saaristoon olemme matkalla. Rinkka on näin suuri, koska otimme niin paljon herkkuja mukaan.”

Reitti on merkattu erinomaisen hyvin. Vähän väliä on yllä olevan kuvan kaltaisia tai vastaavia merkkejä, jotka pitävät reitillä. Emme katsoneet karttaa kuin parissa kohtaa, kun halusimme tarkistaa, missä kohtaa kuljemme. (Tietysti kannattaa sinänsä olla tarkka merkkien suhteen, jos vaikka joku roskis tai tolppa on kääntynyt ilkivallan tai luonto-olosuhteiden vuoksi vinksalleen merkki mukanaan.)

Matkan voi suunnitella itselleen mieluisaksi karttojen ja reittikuvausten avulla (nettisivut ovat täynnä infoa kulkuneuvoista, reiteistä ja kaikesta). Vaeltaminen onnistuu koko reitin alusta loppuun tai vaihtoehtoisesti kukin voi valita sopivia etappeja kuljettavaksi. Osan matkasta voi siirtyä linja-autolla, sillä paikallisliikenteen vuoroja on tarjolla Suomessa koko pyhiinvaellusreitillä. Reitin varrella on myös useita meriliikennettä hyödyntäviä osuuksia, joilla voi ihailla maisemaa yhteysaluksen kannelta. Mekin hyödynsimme reitillä useampaa bussia ja lauttaa sekä yhteysalusta, minkä lisäksi saavuin myös Turkuun junalla. Kestävää reissaamista parhaimmillaan!

Ensimmäisen päivän kävelyreittimme oli 15 kilometrin mittainen, Turun tuomiokirkolta Kaarinan Hovirinnan rannalle. Sieltä kuljimme vielä bussilla viimeiset 10 kilometria Paraisille yöpymään. Meidän vaelluksemme oli ehdottomasti enemmän sellainen rentoiluloma, kuin veren ja kyynelien täyttämä suoritus – halusimme irti töistä ja irti kaupungista, nauttia ruskasta saaristossa ja olla ulkoilmassa.

Ensimmäisen päivän reitti oli ehdottomasti suosikkinipätkäni koko reissulta. Vaikka voisi kuvitella, ettei Turun ja Kaarinan väliin saataisi kovin vaihtelevaa maastoa, niin mitä vielä! Pitkospuuta, kalliota näkötornilla, ruskaista lehtimetsää, maaseutua, kaupunkia, rantaa ja vaikka mitä. En tiedä, onko Vaarniemi ja Vaarniemenkallio näkötorni jo valmiiksi paikallisten suosikkipaikka, mutta mielestäni se oli aivan upea alue ja paikka! Huipulle kulkee nykyisin uudet portaatkin, laella on laavu ja puinen, sympaattinen näkötorni ja hienoa kalliomaisemaa kauniilla näkymillä.

Heittelimme tyhmiä vitsejämme, vaihdoimme vinhaan kuulumisia ja rallattelimme eteenpäin. Oli ihanaa, että taivaalta ei tippunut vettä yhtään ja koko ajan kirkastui.

Yön saimme viettää suht vasta avatussa Airbnb:ssa, joka toimii myös ravintolana: Mat Malmen on sympaattinen, lämminhenkinen majapaikka ihan Paraisten keskustassa, jonne meidät otettiin ilolla vastaan. Pääsimme saunan lämpöön kävelyn jälkeen, eikä nälän kanssa tarvinnut käydä nukkumaan, kun illalliseksi oli ihana lähiruoka-ateria: Mat Malmenissa valmistetaan ruokaa aina niistä lähiantimista, joita kulloinkin on saatavilla, jotta hävikkiruoka saataisiin samalla minimiiin. Tällä kertaa lautasella oli sesongin sieniä (suppiksia ja mustatorvisieniä), kalaa ja kasviksia. Nam!

Nukuimme niin hyvin – köllähdimme nukkumaan jo kevyesti ennen kymppiä ja koisimme surutta aamuun saakka. Ystävällisestä kummituksesta, joka kuulemma asuu huoneessamme, ei kuulunut tai näkynyt jälkeäkään.

Toisen päivän kävelymatka oli yhteensä 14 kilometria, pitkälti asvalttitietä. Aloitimme kuitenkin käymällä hakemassa vähän matkaeväitä ja -herkkuja Paraisten marketista, minkä jälkeen nappasimme Nauvoon suuntaavan bussin Hangslaxin pysäkille, keskelle peltoja ja hiljaisuutta.

Päivän reitti kulki pienten, ruskan saartamien saaristokylien läpi. Ihailimme luontoa ja pidimme tienpientareella termarikahvitaukoja. Olimme ostaneet kaupasta suklaapiirakkaakin, jota sitten kepillä puolittelimme kristillisesti tasan.

Tien pientareelta löytyi eväspaikkojen lisäksi myös esimerkiksi itsepalvelu-maitolaituri, josta sai napata itselleen mehuja, hilloja ja kasviksia matkaan, kunhan jätti lippaaseen maksuksi sopivat kolikot. Myöhemmin iltapäivällä löytyi myös pieni, aina auki oleva kirjasto kallion päällä: kirjoja sai ottaa, vaihtaa tai jättää niin kuin halusi. Hyllyt notkuivat suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta. ”Vaihda lukemiseen iloon”, luki seinällä lapussa.

Neljäksi oli ehdittävä lautaan, se oli päivän ainoa ehdoton aikataulu. Yhteysalukset kulkevat saaristossa kävelymatkailijoille ihan ilmaiseksi, mutta ilman matkustajia ne jättävät vuoron välistä – siis ennakkoilmoitus sesongin ulkopuolella kannattaa.

Olimme kauniin aluksen ainoat matkustajat ja nautimmekin puoli tuntia merimaisemista ylhäisessä olotilassa syöden samalla suklaapiiraan viimeiset palat.

Yhteysaluksella pääsee vikkelästi ulkosaariston saarille kauas kaikesta.  Pääreitti kulkee suurimmilla saarilla, mutta myös pienempien saarien kulttuurihistorialliset kohteet ja luonnonnähtävyydet ovat yhtä lailla ihan käden ulottuvilla – Pienemmille kallioluodoille pääsee vaikka purjeveneen, soutuveneen tai kajakin kyydissä.

Jos ei ole kova telttailija, majoitus kannattaa varata Pyhän Olavin reitillä etukäteen. Kesäkuukausina majoituspaikat voivat olla tosi suosittuja, ja sesongin (eli kesä- ja purjehduskauden) ulkopuolella on osa majoituspaikoista auki vain etukäteissopimuksesta.

Me saimme viettää toisen yömme Brännskärissä, joka on taatusti yksi uniikeimpia majapaikkoja, joissa olen koskaan ollut. Brännskär sijaitsee Suomen lounaisessa saaristossa, Turunmaassa, Nauvosta etelään. Living Archipelago tarjoaa saarella elämyksiä, majoitusta ja ravintolapalveluita. Saari on kesäisin suosittu käyntisatama ja sinne ovat tervetulleita niin yksittäiset henkilöt kuin ryhmätkin.

Saarta pyörittää pari nuorta pariskuntaa, jotka ovat nostaneet saaren persoonillaan ja aktiivisuudellaan eloon. Päärakennuksen lisäksi saarella on upeita, vasta rakennettuja mökkejä, pienempi laavumökki, saunarakennus ja esimerkiksi melonta- ja jousiammunta-fasiliteetteja työporukoille ja leirikouluryhmille. Saarella on oma pieni saha, jossa myös mökit ovat syntyneet.

Voin kertoa, että tervetuliais-kädenpuristukset olivat sellaisia tekijätyyppien kädenpuristuksia, eikä mitään tietokonenäpyttelijän tervehdyksiä. Alkoivat omat lifestyle-bloggaajan käteni yllättäen tuntui hävettämän pehmoisilta.

Meidän mökkimme oli aivan ihana! Katsokaa nyt kuvaa yllä.

Saarella työskentelevät Linus piti meistä hyvää huolta, ja ruoatkin olivat ihan viimeisen päälle: laseissa kupli paikalliset kuplajuomat ja lautasella oli saariston kalaa. Enja-koira auttoi omalta osaltaan siinä, ettemme tunteneet olevamma saarella hylkiöinä tai hyödyttöminä: silitystarve oli lakkaamaton.

Olimme uhonneet saarelle saapuessamme, että totta kai haluamme saunoa illallisen jälkeen ihanassa puusaunassa, mutta hahaha miten homma menikään: ruoan jälkeen totesimme, että ei mitään mahdollisuutta jaksaa raahautua kuin nopeaan suihkuun ennen unta.

Kun illalla painoimme päät tyynyyn lämpimien lakanoiden alla, ihanan viileässä huoneessa, totesimme palaavamme saarelle taatusti toistamiseen.

Olimme saaren ainoat vieraat tuona yönä. Aamun epävakaisen sään vuoksi jätimme aktiviteetit, merimelonnat ja muut seuraavaan kertaan ja nautimme pitkään aamiaista. Kahvi höyrysi kupeissa, leivät (gluteenittomatkin!) oli samana aamuna leivottu, ja voi suli ihanasti tuoksuvalle leivälle.

Aamiaisen jälkeen Henry saapui MS Cheri -veneellään hakemaan meitä ja saimme sympaattisen hetken hänen kanssaan Brännskäriltä Pärnäsin satamaan. Usean vuosikymmenen alueella venettä ajanut veikkonen tuntui tietävän kaikesta kaiken: parhaat venepaikat, lintujen pesimäalueet ja minne kajakki kannattaa laskea.

Koska koko päivän oli sadellut, olimme päättäneet ottaa kolmannelle päivälle vain lyhyen, reilun kahden kilometrin pätkän jalkaisin. Brännskärin satamasta Korppooseen päin kävellessä vastaamme tuli pian kaunis majapaikamme – viimeisenä olikin vuorossa Nestor-hotelli, jonka yhteydessä toimii myös Back Pocket, yksi saariston arvostetuimpia ravintoloita.

Koska kolmannen, viimeisen virallisen pyhiinvaelluspäivän ulkoilmaosuus jäi lyhyeksi, päätimme lähteä vielä hotellin vuokrapyörillä myöhäiselle lounaalle Korppooseen. Seitsemän kilometrin matka taittui äkkiä ja teimme Korppoossa uteliaan kotiseutukierroksen, joka sisälsi esimerkiksi hyvän lounaan, kirkon ihastelua ja käynnin paikallisessa sisustuskaupassa. Etenkin pyöräilyosuus oli ilahduttava: joka paikassa kauniita, vanhoja puutaloja peltojen keskellä ja syksyistä saaristotunnelmaa. Taivaskin selkeni selkenemistään.

Illaksi ennen lounasta olimme varanneet ihanat ”Koko kehon seikkailuretki” -hoidot Skärgårdshälsän- eli Saaristoterveys-yrityksen Marikalta. Miten ihanalta tuntuikaan olla hoidettavana ja hierottavana ja toisaalta ottaa ihan rennosti huoneessa se aika, kun toinen nautti hoidosta. Tiiaa nauratti alla olevan kuvan totuus kotiutumiseni nopeudesta: kaikki kamat hujan hajan ja märkä pyyhekin keskellä lattiaa. Wuuuups.

Illalla pääsimme nauttimaan vielä pitkän linjan ravintolaillallisesta viimeisen illan kunniaksi, kun keittiössä valmistettiin meille ravintolan ”Pyhiinvaellus”-menu. Ihania lähimakuja ja hyvä tunnelma. Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan vaikka pelkän ruoan vuoksi ihan illallisen tai vaikka pelkän aamiaisen ajaksi. Joku seuraaja kommentoikin Instan puolella, että oli joskus nauttinut täällä kesken pyöräretkensä ihan huippuhyvän aamiaisen.

Neljännen päivän aamu valkeni usvaisena ja loppusyksyn tunnelmissa. Nautimme tuoretta aamiaista hartaudella ja koimme taas itsemme kunniakkaiksi vieraiksi, kun olimme sesongin loppumisen vuoksi hotellin ainoat vieraat sinä aamuna. Pohdimme ääneenkin, että kyllä mannerväen soisi löytävän saaristoon vähän useammin – kehotus oli yhtä lailla meille itsellemme. Harva varmaan edes tajuaa, millaisia upeita paikkoja ja palveluita saaristo kylineen ja ihmisineen tarjoaa.

Aamupalan jälkeen jätimme heippamme lupsakalle saaristoelämälle ja ihanalle minilomallemme ja otimme bussin kohti Turkua. Lauttojen kautta pääsimme perille parissa tunnissa ja näin ollen reissumme sai päätöksensä.

Kahvittelin vielä Turussa toisen ystäväni kanssa, kunnes hyppäsin tuttuun ja turvalliseen junaan kohti Helsinkiä.

Pyhän Olavin Merireitti on monipuolinen ja sympaattinen. Vaelluskengissä tuskin kannattaa lähteä, sillä reitti on ainakin Suomen päässä alkua lukuun ottamatta paljolti asvalttia. Matka Turusta Maarianhaminaan kestää jalkapatikassa noin viikon ja Korppooseen noin viisi päivää. Matka saa kuitenkin kestää helposti pidempäänkin, sillä näillä reiteillä ei kannata kiirehtiä: Matkan varrella voi nauttia upeista auringonlaskuista saunan terassilla istuen, ja kuvitella miten pyhiinvaeltajat ja kauppiaat kokivat saariston aikana ennen autoja ja moottoriveneitä. Saariston salaisuudet eivät avaudu hötkyilemällä!

Meidän reissumme luonne kiteytyy hyvin erään seuraajaan pilke silmäkulmassa jättämään kommenttiin:

”Pitäis kyllä mun mielestä olla jotain kärsimystä pyhiinvaellushommissa. Tää on nyt pahasti luksusloman puolella!”

Tapansa kullakin, eikö? Seuraavaan kertaan, saaristo!

-Henriikka

Uusia haasteita kohti: Aamukahvilla-podcast tammikuussa 2020

Ennätysahven kädessäni kuvastaa isoa haastetta, jonka eteen oli mukava päätyä. Toisin kuin ahventa, tätä on toivottu pitkään ja tätä olen myös harkinnut yhtä pitkään. Nyt olen tehnyt päätökseni:

Aamukahvilla-podcast alkaa 9.1.2020.

Puoli tuntia kerran viikossa kahvikupillisen äärellä. Lähes aina (ellei ihan aina) mukana vieras. Vaihtuvat teemat kaikesta syvällisempiin mietteisiin ja kevyempään läpänheittoon. Keskustelua ja analyysia, haastattelua ja haastamista. Hyväntuulista, rentoa, uutta opettavaa ja ajatuksia avartavaa. Jaksot julkaistaan aina torstaisin, onhan se lempiviikonpäiväni.

Olen alustavasti kaavaillut esimerkiksi seuraavia aiheita: haaveilu ja omat unelmani, elämäntaparemontti ja hyvinvointi arjessa, kotimaan matkustus, erilaiset kestävät ja vastuulliset elämäntavat ja -osa-alueet, tunteet ja elämä niiden kanssa, treeni ja uusien urheilulajien kokeilu, sisustus- ja kotihaaveet, kirjat, retkeily ja luontosuhde, unelma-ammatit, vapaaehtoistyö… tietysti näitä tulee vielä vähän tarkentaa ja rajata. Puolessa tunnissa tuskin pistetään pakettiin yhtäkään näistä aiheista.

Mutta haluaisin kysyä teiltä, millaisista aiheista te haluaisitte kuunnella juttua? Entä ketä toivoisitte vieraaksi? Haluaisin enemmänkin nostaa esille teemoja, en niinkään vieraita sinänsä – en siis välttämättä kaipaa suuria julkkiksia linjoille, vaan pikemminkin mielenkiintoisia aiheita.

Iik! Kääk! Kivaa.
Aion nauhoittaa ensimmäiset jaksot jo ensi kuussa, joten pitää alkaa todenteolla suunnitella.
Iik, kääk ja ennen kaikkea kivaa!

-Henriikka

9