Muina päinvastaisina muuttolintuina

Torstaina oli kevään ensimmäinen superpäivä.

Vaikka täällä Lapissa on vielä ihan täysi talvi, kasvoilla tuntui lämmin aurinko, ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Olin hyvin Twin Peaks henkisessä (ja tunnelmaltaan aivan uniikissa) Pallaksen Lapland Hotellissa yötä ja lähdin aamupäivästä lumikenkäretkelle läheiselle lähteelle. Jossain vaiheessa oli pakko heittää toppatakki pois päältä ja kantaa sitä kyynärvarrella, kun lämpö tuli takin sisään, ja merinopaita riitti hyvin. Istuin pitkään lähteen reunalla lumihangessa, join kaakaota ja mietin elämää. Tuntui, että kevät oli saapunut, aivan kuin Muumeissa aina.

Kaikista vuodenajoista olen aina pitänyt kevättä turhimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, keväthän on aina aivan ihana. Mutta jostain syystä se kantaa sellaista turhuuden taakkaa mielessäni, vähän kuin tiistai kaikista viikonpäivistä. Ehkä siksi, että pidän sekä talvea että kesää niin mahtavina – kevät on tuntunut kuin siirtymävaiheelta, odottelulta mahtavan ja mahtavan välissä.

Janne juuri muutama päivä sitten puhelimessa totesi, että kevät on hänen lempivuodenaikansa. Itse kerroin, että kevät saa minut helpoksi vähän masentuneeksi. Kun valo paljastaa likaiset ikkunat, tuntuu se paljastavan paljon ihmisessäkin. Kohdallani ehkä kaiken ihanan rinnalla tänä vuonna väsymystä, stressiä, surua ja vaikeasti selitettävää alakuloisuutta.

Muistan, kuinka vielä Arabianrannassa asuessani keväät olivat samalla ihania ja raskaita. Aloin kääntää herätyskelloani sen mukaan, miten aurinko nousi. Ikkunastamme näkyi auringonnousu ja auringonvalon lisääntyminen niin kauniisti, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta aina aiemmin ja aiemmin, auringon mukana. Jossain vaiheessa, aina neljältä herätessäni, aloin olla jo aika väsynyt, sillä en saanut käännettyä nukkumaanmenoani juurikaan aiemmaksi. Luojan kiitos, ymmärsin lopulta silloin, etten taida pystyä pysymään hereillä koko valoisaa aikaa vuorokaudesta.

Tänä keväänä ei tunnu siltä, että tarvitsisi pyristellä väkisin ylhäällä. Sen sijaan tuntuu, että olen päässyt talven kanssa vasta kunnolla vauhtiin. En malttaisi millään päästää siitä vielä irti, vaikka huomaankin kevään vellovan lämmön ja valon kanssa hurjalla forcella yli.

Kirjoitin joku päivä Instagramiinkin, että kuluneen vuoden aikana on ollut järkyttävän vaikeaa päästä yli siitä, että vuodenajat vaihtuvat. Roikuin väkisin kiinni kesässä lokakuuhun, talven sain kunnolla käyntiin vasta helmikuussa. Nyt pitäisi jo antaa tilaa keväälle, mutten millään haluaisi. Surin yllättävän paljon puista tippuneita tykkylumia, vaikken tiennyt että sitä voisi edes surra. Katsoin eilen Ylläksen mökkini ikkunasta ulos ja tunsin tyytyväisyyttä, kun lunta tuli alas paksuna, sakeana, valkoisena pilvenä. Mielessäni kiertää ajatus ”joojoojoo, sada vaan vielä monta kymmentä senttiä, anna talven jatkua vielä pitkään.”

Vaikka luulen, että oikeastaan en edes kaipaa talvea pidemmäksi, vaan jotain pidempiä hetkiä ajatella ja adaptoitua. Olen Lapissa nyt yhteensä seitsemän viikkoa ja ehkä aivoni ajattelevat, että talven jatkuessa myös Lappi-aikani voisi jatkua. Vaikka eihän se niin mene.

Tänä talvena olen ensi kerran ajattelut, että voisin viettää talveni tästä eteenpäin aina Lapissa. Se on ehkä ohimenevä ajatus, josta olen ensi vuonna eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä. Omille, ohimenevillekin, ajatuksille on hyvä olla rehellinen.

Mutta vähintään yhtä innoissani olen siitä, että loppukouluajaksi olen vuokrannut mökin Tammelasta, järven rannasta. Irtisanoimme ennen koulun harkkajaksoamme (jota tällä hetkellä teen kätevästi omalle firmalleni) ihanan mökkikommuunimme, ja siksi minun tuli löytää kevääksi ja alkukesäksi itselleni uusi koti. Luulen, että löysin parhaan.

Voi kevät, kevät. Ehkä kolmen ja puolen viikon jälkeen, kun taas palaan etelään muina päinvastaisina muuttolintuina, olen jo ihan valmis. Etenkin kun muistan, että minulla on keltainen nahkatakki.

-Henriikka

takki/Samsoe & Samsoe, huivi/Balmuir, paita/Nanso, kengät/New Balance, farkut/Levi’s

Kategoriat: muoti, oma tyyli 3 kommenttia

Ekopaasto – ja päiväkirja ilmastoajatuksistani parin tunnin ajalta

Kaupallinen yhteistyö: Ekopaasto

Aloitan tänän Ekopaaston. Paastoni kestää klassisen paastonajan, eli pääsiäistä edeltävään lauantaihin, 20.4. saakka.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Aion haastaa itseni tekemään entistä enemmän ilmaston kannalta parempia valintoja arjessani, oli kyseessä sitten suihkussaoloajan lyhentäminen tai ilmastoystävällisen ruoan tai vaatevalintojen lisääminen. En siis pyri niinkään poistamaan tai minimoimaan mitään elämästäni, vaan vaihtamaan tapojani paremmiksi. Välillä se saattaa toki tarkoittaa poistoa tai minimoimista, mutta ei läheskään aina.

Aion antaa enemmän aikaa ja nähdä enemmän vaivaa sen puolesta, että olisin itse aktiivisempi toimija ilmastotaistossa. Ja toivon tietysti, että osallistutte myös. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssanne Ekopaaston edetessä esimerkiksi Instagramin yksityisviestien kautta, saada oikeasti keskustelua aikaiseksi ja tsempata toinen toistamme vähän parempaan.

Ekopäiväkirja

Ekopaaston vuoksi sain idean pitää paastonajan päiväkirjaa, johon nostan itseäni mietityttäviä asioita ylös, pohdin eri teemoja ilmastokysymyksiin liittyen ja omia pieniä, mutta kuitenkin yllättävän suuria valintojani tässä suuressa, mutta yllättävän pienessä maailmassa.

Ajattelin ensin, että nostaisin tähän kirjoitukseen viikon ajalta tilanteita, joissa olen miettinyt ekologisuutta. Huomasin kuitenkin jo parin tunnin jälkeen, että ajatuksia tulee niin järjettömästi asiaan kunnolla paneutuessa, että karsin aikaikkunan viikosta muutamaan hetkeen. Sekin kertoo jo melkoisesti siitä, miten sairaan laaja koko aihe on, ettekä ehkä jaksaisi lukea koko viikkoni mutinaa. Aiheen suuruuden ei kuitenkaan saa antaa lannistaa, vaan päinvastoin: sen pitäisi innostaa siinä, että on paljon missä voi helposti parantaa.

Klo 08:30

Herätys. Lagaan hetken miettimättä mitään. Muistan Ekopaaston. Mietin, mitenköhän lakanoiden ja petivaatteiden pesu ja huolto vaikuttavat ilmastoon. Mietin samaan syssyyn lappilaisen hotellin lakanoissa kiehnätessäni, että sama pätee myös vaatteisiin.

Googlasin asiaa ja löysin Outi Pyyn kirjoituksen aiheesta. Muistelinkin, että hän on aiheeseen useasti paneutunut. Pyykinpesun ilmastojälki on ainakin aivan hurja. Vaatteen ympäristövaikutuksista 30% tulee siitä, millä aineilla ja miten peset sitä sen käytön aikana.

Olen harventanut lähivuosina vaatteiden pyykkäysväliä esimerkiksi pakastuksen ja tuuletuksen vuoksi aivan hurjasti, mutta esimerkiksi ekologisten pesuaineiden maailma on vielä suht tuntematon. Parannettavaa selkeästi löytyy. Mietin myös vieraslakanoita, joita pesen usein yhden yön yökyläilyn jälkeen. Melkoinen ilmastokuorma sekin omassa mittakaavassaan.

08:40

Hampaita pestessäni keskityin siihen, etten valuta vettä liian pitkään. Koska käytän sähköhammasharjaa, mietin sen sähkönkulutustakin. Altaan reunalla oleva Pepsodent on itselleni ilmastokuormitukseltaan täysin tuntematon. Kasvojenpesuaine ja kasvorasva olivat sentään luonnonkosmetiikkaa, mutten ole varma, onko sillä mitään tekemistä ilmaston kanssa. Molemmat putelivat ovat ainakin ulkomailta Suomeen rahdattuja. Ovatkohan purkit tulleet Suomen kauppoihin ekologisesti junalla? Tuskin.

Klo 08:45

Meikkaan kevyesti, ettei naamani vallan kärähdä auringon porottaessa maaliskuiselle hangelle kirkkaalta taivaalta. Käyn läpi yksittäisiä meikkejäni ja tajuan, että aika harvan ilmastojäljestä tiedän kovinkaan paljon.

Suihkin kuivashampoota päähäni, jonka tiedän olevan melkoinen jäte ilmassa ja tyhjänä suihkepurkkinakin varsinainen riesa. Päätän, että vähennän reilusti sen käyttöä. Suihkaisen hiuslakkaa ja totean, että sen käytön voin lopettaa oikeastaan kokonaan arjessani.

Klo 08:50

Puen. Katson ihanan nuhjaantunutta villapaitaani, alusvaatteitani, sukkiani ja kuluneita farkkujani. Merinovillaisten sukkien ja villapaidan alkuperät tiedän, mutta ilmastojäljet ovat melkoinen mysteeri. Päätän selvittää ne. Muut vaatteet ovat alkuperänsäkin puolesta mysteereitä ja ihmettelen, kuinka päälläni ei ole mitään käytettyä.

Menen itseeni ja totean, että kirppikset saisivat kyllä tulla taas lähemmäs sydäntäni, niin kuin ne onneksi ovatkin parina viime vuonna taas tulleet. Heti sen perään mietin, etten kyllä tällä hetkellä tarvitse yhtään mitään. Että tavoitteenani on hankkia vain tarpeeseen. Tässä lipsun kyllä ihan super paljon – on aika ottaa itseään, taas kerran, niskasta kiinni.

Klo 09:05

Aamiaisella katson lautaselleni valitsemia asioita. Pallaksen hotellin tarjonnan vuoksi seisovassa pöydässä on paljon kotimaista, esimerkiksi porkkanaa ja haukea. Mutta niitä en suinkaan valinnut lautaselleni, vaan esimerkiksi Goudaa ja munakokkelia, melkoisia ilmastopommeja. Jugurtin päälle laitan herukoita ja ajattelen, että se onkin niin paljon parempi valinta kuin edellispäivän eksoottiset hedelmät. Monia asioita kun ei vain tule ajatelleeksi.

(Tähän haluisin nimenomaan Ekopaastollani keskittyä: Haluaisin tulla ajatelleeksi.)

Kun haen santsikuppia, muistan kahvin ympärillä käydyn ilmastokeskustelun ja tajuan, ettei minulla ole hotellikahvin alkuperästä mitään hajua. Päätän ottaa asiasta selvää ja antaa palautetta myös aamiaisen valikoimasta: kiittää kotimaisesta valikoimasta ja toivoa sen entisestään lisääntyvän.

(Toinen asia, johon haluaisin keskittyä: haastamaan muita, erityisesti yrityksiä, ottamaan vastuuta ja tekemään parempia valintoja. Siitäkin huolimatta, etteivät ne aina olisi helppoja ja/tai edullisia.)

Ennen kymmentä olen jo pohtinut niin montaa asiaa, että pääni on aika pyörällä. Päätän, ettei minun tarvitse koko aikaa miettiä lakkaamatta, vaan voin rajata päivästä hetkiä, jolloin ajattelen tai olen hetken ajattelematta. Haluan säilyttää järkeni.

Esimerkiksi kahden tunnin spesiaalimiettiminen joka päivä voisi tuoda todella paljon uusia ajatuksia, etenkin, kun ajatusten rinnalle hakee tietoa ja tutkimustulosta. Päätän ottaa käyttööni kahden tunnin säännön, kaksi power-ilmastotuntia joka päivä.

Aamiaisella ehdin miettiä vielä esimerkiksi tilojen siivouksen ilmastopäästöjä, mahdollista aamiaisella syntyvää ruokahävikkiä, tilan lämmitystä ja vallitsevaa lämpötilaa (kun ulkona on -20 astetta) ja sitä, että saavuin Pallakselle yksityisautoillen. Lohduttaudun sillä, että lentäen olisi hurjasti pahempi. Isken itseni maan pinnalle muistaen, että junan ilmastopäästöillä Lapissa voisi käydä 200 kertaa lentämiseen verraten. Voi, junakullat.

Tästä päivästä, tuhkakeskiviikosta, alkaa myös ”virallinen” evankelisluterilaisen kirkon paastonaika. Itse olen vuosien saatossa paastonaikana miettinyt erilaisia asioita tai ”parannusehdotuksia”, joita olen toteuttanut ennen pääsiäistä elämässäni: somesääntöjen luominen, urheilun lisääminen, venyttely, hiljentyminen…

Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa on järjestetty vuodesta 2012 lähtien. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta. Tänä vuonna ihmisiä haastetaan tekemään oma paastolupaus ja jakamaan se somessa #ekopaasto-hashtagilla. “Kirkon lupaus” tulee uudesta energia- ja ilmastostrategiasta, jonka tavoitteena on hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä.

Tänä vuonna sometyyppien kerhosta (vierastan sanaa vaikuttaja, vaikka sometyyppi se vasta typerä onkin) mukana on lisäkseni Inari Äidin Puheenvuoro -tubekanavalta. Luulen, että sisältömme tulevat olemaan kiinnostavasti samankaltaisia, mutta kuitenkin aivan eri vinkkeleistä.

 Vaikka ilmastokysymykset eivät ole mitään kevyitä päivän kuulumisia, lähden haasteeseen innolla mukaan.

Sugar Helsingin instassa oli muutama päivä sitten mietelause, jota pidän kantavana ajatuksena myös Ekopaastossani:

”We don’t need a handful people being perfectly sustainable. We need millions of people doing it imperfectly.” 

No, ootteko mukana?

-Henriikka

Ekopaaston somekanavista saa tukea paastonajalle ja kestävempiin arkiratkaisuihin:
Instagram / Facebook / Twitter / Kotisivut

Ekopaaston kotisivuilla on myös viikkomateriaalit, joiden avulla voi käsitellä ympäristöön liittyviä tunteita, kuten ympäristöahdistusta. Materiaalit on tuottanut Panu Pihkala, jolta on ilmestynyt kirja Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo.

Kuvat: Toni Eskelinen

Kategoriat: kestävä kehitys, yhteistyö Avainsanat: , 3 kommenttia

Kaksi asiaa, jotka haluaisin sinussa muuttaa

Olipa kerran teini-ikäinen Henriikka, jolla oli teini-ikäinen poikaystävä. Kerran Henriikka ihastumisesta sekopäisen muutoshaluisena meni kysymään tyhmyyspäissään:

”Mitä haluaisit muuttaa minussa, jos saisit muuttaa mitä tahansa?”

(Tarinan opetus 1: Älä KOSKAAN kysy mitään näin typerää. Vaikka olisi teini-ikäinen, vaikka olisit sekopäisen ihastunut, vaikka olisit sekopää.)

Poikaystävä vastasi:

(Tarinan opetus 2: Jos kuitenkin kysyit, ja vastaaja vastaa mitään, mikä liittyy persoonaasi tai ulkonäköösi, puhalla peli poikki ja harkitse tarkkaan, haluatko tämän ihmisen elämääsi.)

”Voisit innostua vähän vähemmän. Ja kyl sä voisit olla vähän timmimpi.”

Luin tapahtuneesta juuri vanhasta päiväkirjastani.

Kirjoitin, että nyt alkaa laihdutus. Se on miinus kahdeksan kiloa kesäksi ja hirveeee sporttaus. Varmaan lähdin samalta seisomalta juoksulenkille. Painoin 53 kiloa, urheilin jo valmiiksi monen monta kertaa viikossa.

Kahden päivän päästä kirjoitin, että en kyllä jaksa minkään pojan takia laihduttaa. Että tykkään liikaa karkista ja että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen.

(Tarinan opetus 3: Skippaa ensimmäinen vaihe, laihdutus ja muut älyttömyydet. Mene suoraan vaiheeseen kaksi todetaksesi, että olet mahtava omana itsenäsi.)

Mutta järkyttävin seikka koko järkyttävässä tarinassa on vielä kirjoittamatta. Ohitin täysin ihastukseni sitaatin ensimmäisen kohdan; sen, että hän toivoi minun innostuvan vähemmän.

Anteeksi mutta mitä?! Sehän on PARAS piirteeni! Se, että innostun valtavasti, helposti ja nopeasti, on ehdottomasti kaikkein hienointa minussa. Ja tämän parhaan piirteeni poikkikseni halusi minussa laimentaa tai eliminoida. Ja sen sijaan, että olisin raivonnut asiasta ja jättänyt pojun rannalle ruikuttamaan samantien, keskityin kahdeksi pitkäksi päiväksi laihduttamiseen.

(Tarinan opetus 4: Ulkonäkösi on aina täysin vähäpätöistä sen rinnalla, mitä olet ihmisenä. Keskity ensisijaisesti siihen, mitä olet, älä siihen miltä näytät.)

Olisipa hienoa lukea vanhoista päiväkirjoistaan, miten itsevarma feministi oli ja kuinka ei edes tunnistanut sanaa ”ulkonäköpaine”. Mutta jännästi tällaisenkin rämäpää-luonnonlapsen teksteissä huokuu kummaa ja tarpeetonta ininää sekä rämpimistä itsetunnontuskissa, vaikka pääsääntöisesti olinkin vallattoman itseni kanssa sujut.

(Tarinan opetus 5: Ole ylpeästi oma itsesi. Kasva ja kehity päivä päivältä kivemmaksi, fiksummaksi ja enemmän itseksesi.)

(Tarinan opetus 6: Älä tuhlaa aikaasi tyyppien kanssa, jotka haluavat muuttaa parhaat piirteesi.)

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen
Vaatteet: Nokonen (kuvauslainassa)

Kategoriat: elämä, muoti, nostalgia, oma tyyli Avainsanat: 2 kommenttia