Kun keho huutaa parempaa huolenpitoa

Koko kroppani on ollut koko joulukuun ja loman ihan jumissa. Enkä nyt tarkoita mitään lihaskramppeja, todellakaan, vaan sellaista jähmeää ja kämästä oloa. Nesteet ovat jökittäneet paikallaan, koko ajan on väsyttänyt ja heikottanut, ja energiat ovat olleet mitä sattuu milloinkin. Yhtä arpapeliä koko keho.

Mikään ei ole toiminut normaalisti. Olen tuntenut olevani yhtä turpeaa raajaa vaan – enkä edes omaa raajaani, vaan aivan kuin olisin jonkun toisen kehossa.

Tiedän kyllä hyvin, mistä tämä johtuu. Loppuvuoden työ-, opiskelu- ja kaiken maailman juhlienjärjestelykiireiden keskellä jäi ensiksi toimeton vapaa-aika, toiseksi urheilu, kolmanneksi terveellinen ruoka ja neljänneksi uni. Hyvinvointi ei lopulta ole mitään kovin kummoista ydinfysiikkaa, vaan peruspalikoiden kasailua tasapainoisiksi pinoiksi.

Yhtäkkiä pötkötin lomalla, kroppa apua huutaen ja mieli yhtä lailla tuuliajolla. Ajattelin itseeni turhautuneena, että mitenhän tässä aina käy näin?

Omat ryhtiliikkeeni otetaan yleensä vasta aallonpohjassa. En osaa korjata kurssia kuin vasta silloin, kun ollaan jo käännytty reilusti vikasuuntaan. Ennakointi ja pienet, sievät korjausliikkeet eivät ole vahvinta alaani (missään, koskaan).

Mutta aallonpohjalta on oikeastaan aika mukava ponnistaa taas ylös- ja eteenpäin. Viikon kääntyessä uuteen ja koulun taas alkaessa huomasin tarttuneeni itseäni niskasta kiinni kuin automaattisesti.

Maanantaina kipitin kiltisti salille, eilen ja tänään kului kumpanakin päivänä pari tuntia pipolätkähommissa. Jääkaappiin ostin vahingossa kaikkea värikästä ja vähän parempaa, unellekin on ollut sijaa. Edes viiniä ei ole tehnyt mieli kilistellä. Yhtäkkiä hyvinvoinnin palaset tuntuvatkin taas suht helposti hallittavilta ja sellaisilta, joita on kiva järjestellä.

Ja mikä parasta, muistan jo nyt kolmen ”paremman” päivän jälkeen, miltä normaalisti tuntuu. En todellakaan vielä ole siellä, siihen menee huomattavasti pidempään. Mutta muistan, että kun keho palautuu sellaiseen tavalliseen tilaan, se pystyy aika hyvin itse kertomaan, mitä kaipaa (hyvin usein kasviksia, hyvin harvoin irtokarkkia, reilusti hyvää unta ja välillä kunnon hikiliikuntaa). Ja yhtä lailla mielellä on virkansa ja sanansa sanottavana (välillä niitä irtokarkkejakin). Kun molempia kuuntelee, pysyy tasapaino, järki ja elämänilo.

Nämä ovat teoriassa niin helppoja asioita, mutta käytännössä yllän harvoin kiitettävään.

Viimeinen oljenkorteni on-off-elämäntyylissäni on luotto siihen, että niin kuin kaikessa muussakin, tässäkin asiassa minusta tulee lopulta äitini kaltainen. Sellainen, että kahden tunnin kävely on iloinen päivärutiini ja valtavat lumityöt kelpo jälkiruokana. Koska olen perinyt esimerkiksi äitini herkän oksennus-refleksin ja oudon tavan uittaa leipäjuustoa kahvissa, olisi vähintäänkin reilua periä myös sisäänrakennettu motivaatio toimia kaikessa hyvinvoinnin parhaaksi.

Samoja fiiliksiä omasta olosta? Vinkkejä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Kategoriat: hyvinvointi, liikunta 5 kommenttia

Paluu Tammelaan – lomalta paluun ilo

Olen palannut reilun kahden viikon lomalta takaisin arkeen.

Ensimmäinen lomaviikko meni hujauksessa. Nukuin älyttömiä määriä, parhaimmillaan 13,5 tuntia yössä, vietin aikaa perheen kanssa ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Viikon jälkeen alkoi kyllästyttää. Tiesin, että kaipasin vielä lepoa, mutta toisaalta pian käynnistyvä koulukevät alkoi lähestyä kulman takaa, ja tajusin lopulta odottavani sitä melko malttamattomana.

Oikeastaan en odottanut edes koulua, vaan rakenteita. Kaikkea sitä, mitä koulu on tuonut elämääni. Löyhiä rutiineja, joista voi tarpeen tullen joustaa, arkea ylipäänsä. Että saan väkisinkin jotain aikaiseksi, sen kummempia ponnistelematta, kun vain kuljen virran mukana. Odotin Tammelaa ja Hämeen rämeitä, sateisen Helsingin ulkopuolella odottavaa talvea ja lumikerrosta. Sitä, ettei ole keinovaloa, mutta pimeä ei pelota. Että ulkona olevat liikuntamahdollisuudet ovat rajattomat, mutta elämän mahdollisuudet ovat muuten sopivan simppelit – kauppaa ei ole kävelymatkan päässä ja söpöt kahvilat, ravintolat sekä leffateatteritkin usean kymmenen kilometrin päässä. Että ympärillä ovat ne tutut tyypit, kamalan kivat ja kamalan rasittavat, mutta ainakin tutut. Ja että aina kun kello herättää, tuntuu kivalta nousta.

Tajusin lomalla, miten tylsää nukkuminen on. Nukuin niin paljon, että lähes tylsistyin kuoliaaksi. Kunpa ei tarvitsisi nukkua koskaan. Tiedän tietysti, että se on tärkeimpiä asioita ihmiselämässä, mutta lomaa on tainnut olla riittävästi silloin, kun ei jaksaisi enää lomailla tippaakaan.

Eilen alkoi koulu. Kello herätti maanantaiaamuun klo 05.00, ja bussi lähti Kampin kaukoliikenteen terminaalista klo 06:00. Eläkeikää lähestyvä bussikuski oli maailman rakastettavin. Hän hymyili niin lempeästi, että se on verkkokalvoillani vieläkin. Minulla oli keltaisessa, legopalikan muotoisessa eväsrasiassani Jannen tekemät eväät – kauraleivät, pensasmustikoita ja appelsiineja. Ainiin ja DaCapo-patukka, suosikkini. Onneksi pienessä, punaisessa termarissa oli kahviakin. Kuuntelin tunnelmamusiikkia, join kahviani ja ajattelin. Mieleni oli tyhjä, mutta odottavainen.

Tammelan pysäkillä kävelin tutut pari kilometriä pimeydessä koululle koulukaveri kanssa, joka oli tietämättäni hypännyt muutaman pysäkin päästä samaan bussiin. Koululla otin santsikupin kahvia. Pikkuhiljaa luokkakaverit alkoivat valua paikalle, kukin taholtaan. Mietin kunkin kohdalla, haluaisikohan hän, että halaisin. Kaikista en ollut varma. Osa tuli itse luokseni, yksi syöksyi.

Ensitöiksi keitettiin nokipannukahvit ja tikkupullaa. Purskahdin muutaman kerran helpottuneeseen nauruun. Se on sinänsä outoa, sillä minun elämässäni ei koulun ulkopuolellakaan ole mitään vikaa. Sehän on silkkaa onnea läpeensä. Mutta siinä hetkessä tuntui, kuin kukaan ei olisi missään lomalla ollutkaan, ja vaikka en gluteenillista pullaa pystynyt syömäänkään, ryystin kahviani ja nauroin onnesta.

”Tuota tarttuvaa naurua voisi kyllä kuvata ja laittaa Youtubeen”, sanoi luokkaverini.
”No joo, on siellä tyhmempääkin”, totesi opettajani.

Eilen kävimme koulun jälkeen yhdessä treenaamassa ja kököttämässä rantasaunan lämmössä. Samaan aikaa nautin ihmisistä mielettömästi ja toisaalta pohdin mielessäni, kuinka kestän taas tämän sosiaalisen tulvan, joka pyyhältää taas vauhdilla yli. Ihmiset ovat taatusti parasta ja vaikeinta tässä vuodessa. Kun kämppiksiä on viisi ja humppiksiakin yksi, niin yksin ei paljon pyyhällellä. (Ai mikäkö on humppis? Kämppis – kämppäkaveri. Humppis – huonekaveri.)

Lomani tuomasta rentoutumisen tasosta kertoo varmasti myös se, että eilen illalla tajusin myös, että eihän minulla ole ruokaa. Siis en ollut osannut ajatella, että sellaistakin tarvitsisi. Jääkaappihyllylläni oli puoliksi syöty margariinipaketti, kasa pikkujouluista jäänyttä, vanhaa rosollia sekä homeinen persimon. Onneksi sain pummittua humppikseni kananmunia siihen saakka, että pääsin tänään kimppakyydillä kauppaan.

Viime yönä en nukkunut juuri yhtään. En tiedä miksi. Aamuyöllä heräsin ja valvoin tunnin. Mietin maailman menoja ja elämääni. Kävin laittamassa lämpöjä pienemmälle (minusta on ihanaa, että huoneessa on viileää ja vasta peiton alla lämmintä) ja mietin, mitä sitä elämässään tekisi. Päädyin ensitöikseni lähitulevaisuuden suunnitelmaan ja siirsin herätystä tunnin myöhäisemmäksi.

Kello herätti kahdeksalta ja puoli kymmeneltä olimme jo humppiksen kanssa lähikylän koulun pihassa kolaamassa jäätä puhtaaksi. Olin ostanut joululomalla alennusmyynneistä hokkarit, ja olimme päättäneet lähteä pipolätkähommiin. Hikikolauksen jälkeen puolikas kaukalo oli kolattu peliareenaksi, ja lämiminen sai alkaa. Taitoni eivät olleet ehkä ruosteessa, vaan pikemminkin vasta lapsenkengissä, puhkeamassa kukkaan. Ruostetta voi muodostua vasta jonkun pinnalle, mikä on olemassa.

Kiertelin ja kaartelin luistimillani kaukalossa. Välillä iskin kokonaan ohi kiekon ja välillä (omasta mielestäni) aivan nappiin. Koulunkello soitti 45 minuutin välein lapset ulos välitunnille ja hetken päästä takaisin sisään. Muutamat huutelivat armottomasti, ja tällä koulun pihalla sai vielä pelata kukkulankuningasta. Minä luistelin onnellisesti turvassa kaukalossa ja iloitsin, että tämä aamu oli koulusta vapaata. Suojalunta satoi koko aamun, ja kaikki vaatteet kastuivat kauttaaltaan. Kiekoista katosi varmaan puolet – emme muistaneet, monta niitä alkujaan oli.

Vaihdoin kaukalon viereisellä penkillä parin tunnin päästä talvisaappaat takaisin jalkoihin. Päästäinen kurkki muutaman kymmenen sentin päästä touhujani, enkä edes kauhistunut. Olen Tammelassa jotenkin paljon kivempi ja lungimpi, ilmeisesti päästäisillekin.

Ennen lounasta, suihkua ja iltapäivän koulutunteja kaarsimme vielä kyläkahvilan pihaan ja kysyimme sisältä kaakaota. Lappasin pahvimukeihin Oboeta ja kun olin kaatamassa kuumaa vettä ja maitoa päälle, kassan nainen totesi, että hänestä kannattaisi kyllä lisätä vielä reilusti lisää kaakaota. Ja minähän lisäsin, ja suklaata riitti. Kun autosta löytyi säkällä vielä ruttuinen DaCapo-konvehti, joululoman rääppiäinen, mikään ei olisi voinut olla paremmin.

Tammela-zen. Täällä ollaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Kategoriat: elämä, oma tyyli, opiskelu, outdoor 4 kommenttia

Kaikki asut vuodelta 2018

Tänään tulin kotiin minun ja ystäväni viikonloppuretriitiltä (siitä lisää myöhemmin) ja esittelin Jannelle Lohjan keskuskirpputorin vaatelöytöni. Puin päälle uuden, ihanan villapaitani, jossa on kuusien ja nuotioiden kuvia sievässä rivissä, sekä vanhat, leveälahkeiset Levikset. Janne totesi, että näytän jenkkiläiseltä luonnonpuiston koluajalta. Sellaiselta, joka on jossain Yellowstonen portilla notkumassa, mutta ei kuitenkaan töissä. Portinvartija ja lipunmyyjä tietävät kuitenkin vakkarikävijän, jolla on tukka vähän miten sattuu ja lämmin villapaita päällään. Otin kommentin kohteliaisuutena. Mukava näyttää sellaiselta.

Vuosi 2018 ei ollut mikään pukeutumisen ihmevuoteni, mutta toisaalta kirkasti ajatuksiani vaatteista ja tyylistäni. Kiinnitin yhä enemmän huomiota vaatteiden alkuperään ja laatuun, huolsin vaatteitani ahkerasti ja ostin kierrätettyä tarve edellä (olen huomannut omasta kokemuksestani sen olevan ihan eri asia, kuin ostaa second handiä kaiken muun päälle hauskoina heräteostoksina). Huomasin, etten enää pidä shoppailusta ja kävin pikamuotiliikkeissä vähemmän kuin koskaan ennen, oikeastaan tosi vähän. Tiesin muodista vähemmän kuin pitkään aikaan.

Parannettavaa on vielä reilusti, esimerkiksi urheilu- ja erävaatteita olisi kiva hankkia vielä enemmän käytettynä, mutta ainakin elämänmittaiselta tuntuva suunta on löytynyt. Tässä tulevat kaikki blogissa julkaistut asuni viime vuodelta:

TAMMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HELMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MAALISKUU


Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HUHTIKUU

Kuva: Dorit SalutskijKuva: Sara Vanninen Kuva: Dorit Salutskij

TOUKOKUU
  Kuva: Dorit Salutskij

KESÄKUU

Kuva: Dorit Salutskij Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Arttu Mustonen Kuva: Eliel Kilkki Kuva: Eeva MäkinenKuva: Sara Vanninen Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Nella Himari Kuva: Nella Himari Kuva: Eliel KilkkiKuva: Terhi TuovinenKuva: Terhi Tuovinen

HEINÄKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Oskari Reinman

ELOKUU

SYYSKUU
  Kuva: Toni Eskelinen

LOKAKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MARRASKUU

Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eliel Kilkki

JOULUKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eeva Mäkinen

Mitä ihmettä? Näitähän oli aivan kamalasti. Ja minä kun luulin, että olen kulkenut koko vuoden lähinnä samoissa eräfarkuissa ja anorakissa. Varsinaista linjaahan näissä tyylillisesti ole, mutten taida sellaista kaivatakaan. Ja nämä ovat kyllä enemmänkin vaatteita, eivät asuja.

Nyt taas jokavuotinen vakiokysymys: löytyikö suosikkeja tai inhokkeja? (Miksi käytän sanaa inhokki, kun inhoan sitä? En tiedä.)

Huomenna alkaa taas koulu ja tuntuu siltä, kuin vuosi vihdoin oikeasti lähtisi käyntiin. Iik. Voisinkin pohtia, mitä laittaisi huomenna päälle. Ehkä eräfarkut ja anorakin.

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016, vuodelta 2017

Kategoriat: muoti, oma tyyli Avainsanat: , , , 16 kommenttia