Päivänsankari, tyttären sankari

Lapsena, kun en itse osannut vielä juuri mitään, osasin kyllä luetella, mitä kaikkea isä osaa. Hän surffaa, ajaa junaa ja bussia ja rekkaakin, hän hyppää laskuvarjolla tuosta noin vaan, laskettelee, lumilautailee, laskee telemarkeilla ja vielä opettaa niitä kaikkia. Ja on ajanut ympäri Eurooppaa moottoripyörällään niin komeana, että naiset ovat laonneet tienvarsilla. Ja meidän isä osaa leipoa niin hyvää perunarieskaa, ettette ole kyllä sellaista maistaneet.

Vielä tuon ikäisenä en osannut laskea lukuun sitä, että hän osaa peitellä meidät kauniisti nukkumaan, sanoa meistä lapsista ja äidistämme kauniita asioita, että hän pitää meitä luonnollisesti sylissään ja että hänen sylissään tuntuu vieläpä turvalliselta. Että hän on opettanut meitä arvostamaan sitä, mitä olemme itse saaneet ja jakamaan omastamme, näkemään jokaisen ihmisen samanarvoisina.

Tai sitäkään, että hän se tosiaan haki meidät tarhasta ja oli meidän kanssa, kun äiti oli vielä töissä. Lähes kaikki muut tarhasta lapsiaan hakeneet vanhemmat kun olivat äitejä. Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt. Hänhän oli toinen vanhemmistamme, eikä sillä ollut meille lapsille niin merkitystä, kumpaan milläkin hetkellä turvasimme.

Perin isältäni loputtoman kaipuun olla siellä, missä en ole. Perin kaipuun jännityksen ääreen, adrenaliinikoukun, kaipuun seikkailuun. Muistan, kuinka isä lähti Euroopan reissuun ollessani 7-vuotias ja annoin mukaan omavirkkaamani käsinuken. Se oli ruma kuin mikä, mutta onneksi isä oli edelleen komea.

Kun lähdin 18-vuotiaana yksin Etiopiaan, yritin jännityksen yli ajatella, että vanhempani reissasivat ilman puhelimia. Että isänikin on käynyt vaikka missä, eikä ole koskaan pelännyt. (Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ollut enemmänkin pelonhallinnasta kuin pelkäämättömyydestä.) Tuntui oudolta ja vähän turvattomaltakin tajuta jossain vaiheessa, että olen pian itse nähnyt maailmaa enemmän kuin hän. Että minusta on tullut myös opas vanhemmilleni.

Sain ensimmäisen kerran olla kunnolla oppaana, kun lähdimme huhtikuussa yhdessä Siperiaan ja Mongoliaan kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Olen puhunut asiasta loputtomiin, mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selkeämmin ymmärrän, miten iso merkitys matkalla oli elämässäni. Olla nyt kaksin suurimman seikkailuidolini kanssa kohti tuntematonta puksuttavassa Trans-Siperian ja -Mongolian junassa, jutella loputtomiin ja jakaa slaavilaiset välipalat kristillisesti tasan. Nauroimme niin monille asioille niin laittoman paljon, karjuimme mongolialaisille metelijöille aamuyöllä ja otimme selfieitä lukuisten Lenin-patsaiden kanssa. Olimme isän ja tyttären roolien lisäksi niin selkeästi ystäviäkin.

Mongolialaisessa jurtassa yöpyessämme lämpötila laski pakkasen puolelle, ja aamuyöstä heräsimme paksujen vilttien alta hytisten. Onneksi isä sai vikkelästi tulet kaminaan käyttäen divarista löytämänsä ja reissussa jo aiemmin luetun ”Sota ja rauha” –kirjan sivuja. Tunnistin helposti lapsuuden sankarini, kun klassikkoteos kipinöi kohti taivasta tainnuttaen minut taas rauhalliseen uneen.

Vaikka olen ulkoisesti pitkälti äitini suvun jatke, sinulta sain suoran nenäni ja hymyn, jossa alahampaat ovat alahuulen alla piilossa. Sinulta sain tummanpuhuvan myrskypilven pääni päälle niihin hetkiin, kun koen vihaa tai turhautumista. Sinulta sain pikkutarkan suunnitelmallisuuteni, hetkittäin pilkahtelevan harkitsevaisuuteni ja verbaalisen nokkeluuden. Sinulta sain kulkuritytön sydämeni.

Kun viime viikolla puhuimme puhelimessa ja kerroin puhelun päätyttyä kämppiksilleni sinulta terveisiä, sanoi yksi kämppiksistäni: ”Lopetatko sä puhelun sun isän kanssa ”Rakastan sua”? Mä olin ihan varma, että siellä on Janne!”.

Hyvää isänpäivää, isä. Rakastan sua.

-Henriikka

Kategoriat: juhlapyhät, perhe Avainsanat: , , 1 kommentti

Kuinka oppia olemaan tehottomampi?

Toin Jannen yllätyksenä Tahkolle. Vietämme autuaan rauhallista ja hidasta viikonloppua hotellissa, Tahkovuoren juurella.

Toistelin koko eilisen automatkan, että ei mennä sitten varsinaisesti tekemään mitään, olemaan vain. Sitähän me kaipaamme ja tarvitsemme, eikö totta? Yhdessäolo ja lepo riittää. En ollut suunnitellut sen kummempia lumettomalle marraskuun lomallemme. Luontohan kuiskii aina kauniita ja hotelliaamiaiset saavat helposti hymyilemään. Rapeat lakanat tainnuttavat rentouttavaan uneen.

Päästyämme perille jatkoin vielä toistojani: ei sitten tosiaan tarvitse ottaa stressiä mistään tai suunnitella. Tai voidaanhan me vaikka huomenna mennä hiihtämään ja vaikka lauantaina ratsastamaan ja toisaalta huomenna voisi tehdä vielä parin tunnin retken Tahkorinteen laavulle. Ehkä sunnuntaille voisi varata hieronnat ja käydä lenkillä. Ja salilla. Ja tänään ehditään vielä keilaamaan! Mutta ei tarvitse mitään suunnitella tai edes miettiä. Termariinkin saa kyllä kahvit helposti keitettyä, jos halutaan retkeillä enemmänkin. Mutta ei mietiskellä sen kummempia!

Jossain vaiheessa Janne totesi: ”On se kyllä hauska, kun sä sanot ettei tarvi miettiä mitään ja koko ajan sä pohdit ja suunnittelet kuitenkin.”

Ja ymmärsin todellakin hänen sanansa ja tajusin, että niinhän todellakin tein. Ja teen. Yritän olla ajattelematta seuraavaa hetkeä ja päivää, mutta se on minulle ihan älyttömän vaikeaa. Aivoni laittelevat asioita lokeroihinsa, listaavat lomamahdollisuuksia ja keräävät hyödynnettävää dataa suunnittelua varten. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tehoton.

Yksi kämppiksistäni varmaan nauraa, jos lukee joskus tämän. Hän on nimennyt minut ryhmämme tehokkaaksi ”optimoijaksi”. Häntä alkaa usein hymyilyttää, kun alan kouluasioissa yhtäkkiä järjestellä kaikkea aivan tuhannen vimmalla, miettiä kuinka asian tekisi suoraviivaisimmin ja helpoimmin, mutta maksimaalisella hyödyllä.

Minun on kertakaikkiaan opittava päästämään tästä tavasta irti, löysäämään otetta. Eihän siitä tule mitään, jos olen odottanut maailman rennointa Tahko-lomaa ja sitten pohdin aamiaisella, että missä järjestyksessä minun kannattaa aamiaiseni syödä, jotta sen palaset asettuvat vatsassani optimaaliseen järjestykseen.

Mutta onneksi olen tänään osannut ottaa lepoa. Aina, kun mieleeni on tullut potentiaalista suunniteltavaa, olen päästänyt ajatuksen leijailemaan vapaasti pois mielestäni. Ei ole helppoa, mutta on aika alkaa opetella.

-Henriikka

pipo/Vaiko, Timberjack (coffee brown), takki/Fjällräven, Keb Eco Shell jacket w (lava)

Kategoriat: elämä, matkustus 2 kommenttia

Etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin
 
Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
Ja poimit’syliin siipirikon pilvistään pudonneen
 
Siksi etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Sul on siniset silmät ja katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä
Vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan
 
Aina tiedä en missä kuljen välillä taivaan ja maan
Kuka nojautuisikaan nuorallatanssijaan?
 
En pysty ihmeisiin, en edes sellaisiin joista lehdistä luetaan
Silti toivon että luonas olla saan

Siksi etsisin sua vaikka laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Johanna Kurkela – Jos sä tarvitset mua

Maailman parasta syntymäpäivää rakas, turvallinen, yllätyksellinen monkey face, marraskuun lapsi. Taitaa olla aika alkaa suunnitella ensi vuoden 30-vuotisjuhlia.

Jos meille joskus kävisi jotain, menettäisin uskoni rakkauteen. Mutta sulla on niin siniset silmät ja varma katse, etten huomaa edes pelätä sitä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Kategoriat: janne 1 kommentti