Minä olen kiusaaja

Laitoin eilen ystävilleni WhatsApp-ryhmässämme screenshotin eräästä yhteisestä puolitutustamme, joka toisinaan olemassaolollaan herättää meissä pientä ärsytystä ja ihmetystä. Kirjoitin kuvatekstiksi: ”Arvatkaa, kuka tulee uniin?”

Kuvan lähetyksen jälkeen se iski: olen kamala. Olen kiusaaja. Miksi ihmeessä tein jotain noin ilkeää ja täysin turhaa? Ajattelin ehkä, että saan ystäväni nauramaan. Ajattelin olevani hauska ja nokkela. Huolimatta siitä, nauroivatko ystäväni, syyt olivat typeriä. Kirjoitin posket punaisina samantien perään:

”Tuli kyllä heti huono omatunto, kun laitoin ton. En tiedä miks tein noin. Ajattelin, että se olis hauskaa, mutta sehän on kiusaamista.”

Hävetti. Hävetti ihan kamalasti. Tajusin, että kuulun kiusaajien joukkoon.

Ystäväni vastasi pussaavaan emojin kera: ”Älä oo itsellesi niin ankara.” Se oli ihana kommentti, ystävän välittämistä. Mutta totuus on, että tässä asiassa haluan olla itselleni ankara. Haluan pitää kiusaamisessa nollatoleranssin. Edelleen hävettää, kun ajattelen tekoani. On ihan sama, onko kiusa pientä vai suurta, en halua kuulua kiusaajien jengiin.

Kaiken lisäksi olin hetki sitten saanut tietää, että netissä oli kirjoitettu itsestäni ja blogistani asioita, joita en mielelläni lukisi: ”hajuton ja mauton… itselläni meni maku sen jälkeen, kun ryhtyi täyspäiväiseksi bloggaajaksi, jotenkin teennäisen tuntuista nykyään… en tykkää sen tavasta hehkuttaa kaikkea, miten kaikki on ihanaa ja inspiroivaa.. liian runotyttö mun makuun.. oman elämänsä hehkuttamista naamioituna asiaksi… hajuton ja mauton on kyllä erittäin hyvä kuvaus.” Vaikka lauseet eivät edes olleet mitenkään yltiöpäisen rumia tai loukkaavia, ne saivat minut surulliseksi moneksi päiväksi.

Ja siltikin löydän itseni samasta tilanteesta: kiusaamasta ja jakamasta aivan typeriä juttuja ihan silkan viihteen vuoksi. Tai ehkä pikemminkin silkasta ajattelemattomasta tavasta.

Kiusaaminen on liian helppoa. On yhtä lailla kiusaamista olla puuttumatta. On yhtä lailla kiusaamista kiusata pienessä porukassa. On yhtä lailla kiusaamista kiusata anonyymisti. On yhtä lailla kiusaamista, vaikka kiusattu ei koskaan saisi tietää. On yhtä lailla kiusaamista kiusata vain vähän.

Pois se minusta. Pois se meistä. Ollaan se muutos. Ollaan niitä nykyajan nuoria, nykyajan aikuisia, nykyajan mummoja ja vaareja, jotka tekivät toisin.

-Henriikka

Ps. Lisää asiaa kiusaamisesta myöhemmin. Yhtäkkiä tajusin, että tästä on niin paljon tärkeää kirjoitettavaa.

Kuva: Eeva Mäkinen

Kategoriat: elämä 17 kommenttia

Lokakuun paratiisi: ystävät, koirakaveri ja puurobaari

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Viikko sitten lauantaina oli ankeinta ikinä: satoi toista viikkoa putkeen, koko maailma oli harmaa. Töitä oli enemmän kuin olisi sallittavaa, ja syys-blues iski päälle pahemman kerran.

Laitoin Bealle viestiä, että tulisivatko he seuraavana aamupäivänä meille brunssille. Ankeuden keskelle oli saatava valoa, sateen keskelle kirkkautta. Läppärinkansi oli laskettava hetkeksi kiinni, puhelin unohdettava.

Ja niinpä vieraiksemme ilmoittautuivat neljä iloista: Bea, Tia (kyllä, he ovat siskokset), Juhana ja Alma, pörröinen koirakaveri. Voi veljet, miten nautinkaan tiedosta, että saan kestitä ihmisiä, jotka nauravat paljon.

Koska koko brunssi tipahti aika nopeasti ideasta toteutukseen, mietimme tarjoiluksi jotain vikkelästi valmistettavaa. Päädyimme puurobaariin.

Riisi- ja kaurapuuroa, sekä kosolti erilaista härpäkettä puuron päälle: mustikoita, puolukoita, mangoa, pähkinöitä, kuivattua mansikkaa, siemeniä, kotimaisia syysomenoita, viinirypäleitä, passionhedelmää, banaania, hilloja, tuoreita viikunoita, rusinoita, mehukeittoa, suklaata ja maapähkinävoita. Mutta nämähän voisivat olla ihan mitä vain mitä kaapista löytyy.

Puurot odottivat lämpiminä hellalla ja härpäkkeet odottivat katettuna pöydässä. Kuppeihin kaadettiin kahvia, laseihin tuoremehua. Ihanan helppoa, melko nopeaa ja vaivatonta. Enempään en olisi suoraan sanoen varmaan energioillani ja lyhyellä taipunutkaan, eikä onneksi tarvinnutkaan. Kestitsemisen kynnyksen pitäisi olla aina matala.

Tasapainottaaksemme vallalla olevaa säätilaa, päätimme kattaa pöydän Paratiisi-astioilla. Täydensin kattausta vielä sahraminvärisillä KoKo-astioilla ja valkoisella 24h-sarjalla.

Kävimme lauantai-iltana hakemassa Kampin kukkakaupasta keltaisen, pullean krysanteemin ja vihreitä paratiisi-henkisiä lehtiä. Kuin yhteisestä ajatuksesta, ystävät toivat mukanaan keltaisia kukkia. Paratiisi harmauden keskellä, siltä yhteinen aamupäivä tuntui.

Paratiisi-astiat ovat kyllä huvittavia. Koko lapsuuden ja nuoruuden pidin niitä kauheina, kunnes yhtäkkiä tajuan niiden olevan UPEITA. Kanahäkissä odottelee myös Jannen perimä, Arabian vanha Uhtua-mallisto, joka on yhtä lailla odottanut kuoriutuvansa rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Viime viikolla tajusin, että myös ne näyttävät yhtäkkiä silmääni kauniilta. Mitä mitä mitä? Ihanaa!

Tunnit tipahtelivat, me söimme puuroa ja juttelimme. On kyllä tärkeää, että on ihmisiä keiden kanssa voi jakaa arkeaan myös keskinkertaisena.

Esimerkiksi tämänkin sunnuntai-brunssimme aikaan kotimme oli aika pommi. Olimme raivanneet paratiisihetkeämme varten yksinkertaisesti tuon ruokapöytänurkan. Emme muuta. Muualla nousivat kirppistavaravuoret ja purkamattomat laukut sekä pois hypätyt vaatteet. Mutta minusta tuntui, että tuo nurkka riitti. Ei tarvittu mitään enempää. Päin vastoin, vähempikin olisi riittänyt.

Alma kierteli kotia, mutta tuskin hänkään ahdistui siivosta. Varsin lungisti hän ainakin näytti pötköttelevän lankuilla.

Tänään katselen vähän kateellisena omaa kattaustani viikon takaa. Tähän aamuun kuului yksinkertaisesti kahvi, munakokkeli ja punainen omena. Yritin myös hörpätä vihersmoothietani, jonka eilen vahingossa salakuljetin Berliinin lentokentän turvatarkastuksista läpi, mutta se olikin jo käynyttä. Pahus! En kyllä tiedä, miten edes oletin muuta, kun olin kannellut sitä repussani toista päivää. Äsken söin paniikkinälkääni vanhan proteiinipatukan. Oli aivan kamalaa ja nyt on huono olo.

Sellaista se elämä on, sunnuntaisinkin: välillä enemmän paratiisia, välillä vähemmän. Eipä paratiisikaan tuntuisi paratiisilta, jos se olisi aina lähellä.

-Henriikka

Kategoriat: astiat, design, janne, kaverit, ruoka ja juoma, yhteistyö Avainsanat: , 7 kommenttia

Mitä kertoisin Berliinistä ystävilleni?

Raitiovaunut ovat kauniin keltaisia.

Kaupunki elää koko ajan. Ympärillä voi tapahtua ihan mitä vain. Festivaaleja, tapahtumia, klubikeikkoja, konsertteja, teatteria, kirpputoreja, viikonloppumarketteja… Uusia kauppoja ja ravintoloita nousee kivijalkatiloihin tuon tuosta, eivätkä paikallisetkaan pysy perässä, mitä kaikkea ympärillä on vasta tapahtunut. Jos joku paikka on ollut paikoillaan viisi vuotta, se on vanha. Jos kymmenen, niin se on aivan ikäloppu.

Todellinen tunnelma löytyy vasta, kun Check Point Charlien ja DDR-museot on kierretty ja voi sukeltaa mukaan eri kaupunginosien sykkeeseen. (Mutta historian tunteminen avaa kyllä silmiä kaupungin ymmärtämiselle, joten en myöskään skippaisia perinteisiä turistikohteitakaan.)

Jäätelö on ihanan halpaa. Ja lähes aina tosi hyvää. Perinteiden gelato-kioskien seassa on myös bio- ja vegaanikiskoja.

Paikalliset näyttävät keskenään erilaisilta. (Tosin harva Berliinissä asuva on alun perin sieltä tai edes Saksasta kotoisin, joten virallista paikallista on vaikea tunnistaa. Lisäksi kaduilla haahuilee koko ajan noin 200 000 turistia, jotka sekoittuvat kameroineen ja karttoineen iloiseen ihmissoppaan.)

On säännöt, mutta niitä katsotaan sopivasti läpi sormien. Katsoin monesti puisia rakennelmia ja sinne päin rakennettuja klubihökkeleitä Suomi-silmälasein: ne eivät koskaan läpäisi turvallisuus- tai muita kriteereitä Helsingissä.  Berliinissäkin on tiukat säännöt, mutta paikallisten mukaan ne ovat viranomaisillekin melko löyhiä ohjenuoria. Tämä onkin yksi syy, miksi kaupunkikulttuuri kukoistaa – hommat rullaavat eteenpäin ketterästi, eivätkä byrokraattiset seikat eivät vie kymmentä vuotta.

Useimmissa ravintoloissa saa vielä polttaa. (Tai siis virallisten sääntöjen mukaan ei, mutta sillähän ei ole niin merkitystä.) Tupruttelijoita on kuitenkin sisällä ihanan vähän.

Suomen hipsteri-vaatetyyli vaikuttaa olevan Berliinin normi. Tunsin monesti oloni liian kypsäksi ja tylsäksi trenssitakissani ja tavallisissa sinisissä farkuissani, joissa on vain yksi reikä polvessa.

Vastaan saattaa kävellä vaikka minkänäköistä hiipparia, mutta olo tuntuu silti turvalliselta. Tunnistin kyllä huumekauppiaita ja kävelin kaupunginosien läpi, jossa business kukoistaa, mutta tilanteissa ei ole vaaraa. Pilviveikot ja laitapuolen tallaajat pysyvät pitkälti omissa piireissään, ja Polizei on valppaana. Toisinaan kaduilla on kerjääjiä, jotka keräävät käsinkirjoitettujen lappujen mukaan rahaa kaljaan ja pilveen. Pimeimmille kujille tuskin kannattaa lähteä yksin hortoilemaan, mutta muuten Berliini on turvallisen tuntuinen suurkaupunki.

Ruoka on Suomeen verraten halpaa. Kalja vielä halvempaa.

Berliinissä arvostetaan aamupalaa. Monesta paikasta aamiaista saa vielä myöhään päivällä, joistain koko päivän. Paikalliset syövät lounaan yhden–kahden maissa ja naureskelevat hyväntahtoisesti pohjoismaiselle lounalle, jota kinutaan ravintoloissa turhaan jo klo 11:30. Illallinen voi hyvin olla vasta kahdeksan-yhdeksän maissa.

Berliini on mitä luultavimmin vegaanien ykköskaupunki koko maailmassa. Vegaanius tai useimmiten osittainen-vegaanius on pikemminkin standardi kuin harkittu valinta. Oikeat kaupunginosat ja tiet löydettyään jokaisen ravintolan ikkunassa on kyltti ”vegan”, usein myös ”100% vegan”.

Kakku on ihanaa! Berliinissä pidetään kakuistakin. Niitä löytyy monesta paikasta, monessa eri sortissa.

Julkisissa liikennevälineissä, useissa liikkeissä ja ravintoloissa ja metroasemilla on kamalan kuuma, kun vanhojen tilojen ilmanvaihto on niin surkea. Kannattaa kantaa vesipulloa matkassaan, jos matkustaa talvipakkasten ulkopuolisina aikoina.

Ihmiset ovat mukavia ja mutkattoman oloisia. Koska turismi on Berliinin ykköselinkeino, osataan turistit ottaa lämpimästi – tai vähintään neutraalisti – vastaan. En kokenut huonoa asiakaspalvelua kolmen päivän aikana kertaakaan.

Berliinin slogan ”poor but sexy” alkaa pikkuhiljaa murtua. Ei enää ihan niin köyhä, eikä ehkä ihan niin seksikäskään, mutta onneksi paljon kaikkea muuta.

-Henriikka

Kirjoitus on osa Nordic TB:n ja Germany Tourism:in #citybreakgermany-kampanjaa

Kategoriat: matkustus, yhteistyö Avainsanat: , 6 kommenttia