Missä ikinä oot, pliis älä unohda minua

Joskus on vähemmän ikävä. Joskus on enemmän ikävä.

Tällä viikolla on ollut enemmän, jopa niitä daijuja keskusteluja, joita satelee arjessamme vähän väliä:

J: ”Mä haen nyt pari kolloo.”
H: ”Mitä? Pari kolloo? En tajua.”
J: ”Koripalloo! Etkö sä oo ikinä kuullut mun sanovan noin?”
H: ”En, en koskaan halua enää kuullakaan.”
J: ”Hitsi… tekis nimittäin mieli sanoa vielä kerran.”

Tuntuu vähän ontolta ajatella, että nyt meillä ei ole edes arkea. Että ei ole arkea, jossa näitä typeriä vitsejä voi sanella, jossa tanssia syyttä suotta ja halailla pitkään pimeässä tai verhot auki vilkkaalle kadulle.

Nyt on vain spesiaaliaikaa, joka pitäisi käyttää jotenkin hyvin ja laadukkaasti. Ja sekin menee puoleksi siinä, että totutaan taas aluksi toistemme seuraan ja orientoidutaan taas lopuksi olemaan toisistamme erossa.

Tänään kuuntelin aamulla Anna Puun uutta levyä (Minulta oli mennyt aivan ohi, että se on julkaistu. On huvittavaa odottaa kuumeisesti levyä, joka on ollut Spotifyssä jo pari kuukautta…), ja jokainen biisi kolahti taas tyhjänä kumiseviin sydämen seinämiin.

Oli pakko lähettää Jannelle viestiä, että missä ikinä oot pliis älä unohda minua, missä ikinä oot niin ethän unohda. Vaikka minä kyllä tiedän missä hän on, ja vaikka hänhän se ei koskaan tiedä, missä minä olen. Musta tuntuu että koko ajan ootan sua, mä vaan ootan sua takas. Vaikka minähän se lähdin ja harvoin edes odotan. Kesä meni, ja mulla on ikävä sua, musta tuntuu etten muuta tee, ku ikävöi sua. Vaikka minähän se olen, joka ei juuri ikävöi.

Maailma kutsui ja mä vastasin kyllä.

Oon nähnyt neonvalot Tokion,
Tanssinu alla miljoonan diskopallon.
Ilman sua oon sisältä valoton,
ilman sua oon valoton.

En sanoin pysty selittämään, miten tärkeältä tuntuu, että on joku kelle kirjoittaa, että taidan olla hullu. Ja että se joku vastaa, että tuntee kyllä minut, eikä sittenkään usko, että olen.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Kategoriat: janne 5 kommenttia

”Olen avoin, iloinen sekä hidas ja huono oppimaan uutta.”

Ärsyttää tämä saakutin uuden oppiminen. Opiskelijana olo. Ainainen uusien taitojen ja tiedon virta, joka soman liplatuksen sijaan kaatuu päälleni kuin vesiputous täydellä temmolla. Että koko ajan tuntee itsensä tyhmäksi ja osaamattomaksi ja ettei sitä pysty mitenkään edes piilottamaan.

Olen aina ajatellut, että olen nopea, hyvä ja halukas oppimaan ja sisäistämään uutta. Nyt kahden kuukauden aikana onkin selvinnyt, että olen hidas, huono ja haluton oppija. Kaiken päälle pinnani on äärimmäisen lyhyt. Vielä minuakin paljon lyhyempi.

Eikä asiassa varsinaisesti auta se, että opiskeluporukasta ja opettajista on tullut tuttuja. Vastoin alkuperäistä luuloani olen tajunnut, että on oikeastaan aika kamalaa olla täysin oma itsensä.

Viime viikolla teimme erilaisia nuotioita ja vuolimme kiehisiä. Sohin puukko kädessä mitä sattuu ja sain juuri ja juuri sudittua muutamia säälittäviä puutikkuja halosta. Kiehisiksi ei valmiita tuotteita voinut kutsua, eikä niitä sellaisiksi edes tunnistanut.

Tänään seinäkiipeilimme. Varmistaminen, solmut, valjaiden pukeminen ja miltei jokainen yksityiskohta meni aivan päin prinkkalaa. En kokenut itseäni varmaksi, turvalliseksi varmistajaksi, enkä oppeja sisäistetyksi. Roikun köyden päässä, turkooseihin valjaisiin vyötettynä, ja tunsin olevani aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Pahinta ei kuitenkaan ollut se, etten osannut tai oppinut, vaan kuinka se kaikki menee minulla sadasosasekunnissa tunteisiin. Jos en onnistu samantien, olen näissä uuden oppimisen tilanteissa suoraan sanoan aivan mahdoton! Aloin heitellä niitä puutikkuja viime viikolla, tänään pompin kiipeilysalissa tasajalkaa ja poljin jalkaa. Kuka edes POLKEE JALKAA? Sehän on aivan sarjakuvahommaa.

Saatan tulistua aivan mahdottomaksi, tai joskus kyyneleet vaan tulvahtavat silmiini, vaikka kyse on jostain aivan mitättömästä asiasta. Kiukustun itselleni ja osaamattomuudelleni, joskus huudan ja riehun. (Siis ihan totta, olen aikuinen ihminen ja tekisi mieli pyyhkiä näitä lauseita pois, koska hävettää. Mutta tällainen on totuus. Totuus on myös, että joskus kanssaopiskelijat ja opettajakin vähän hämmentyy impulsiivisuudestani, vaikka kohdistankin sen itseeni, enkä heihin.)

Sen sadaosasekunnin jälkeen näen yleensä tunteitteni ulkopuolelle ja huvitun. Mutta niissä tunteen hetkissä en näe kuin sen, että en opi nyt enkä koskaan ja että olen epäonnistunut, ja että kaikki muut osaavat ja minä en, en nyt, enkä koskaan. Enkä haluakaan oppia, sillä miksi opetella jotain, mikä ei onnistu ensimmäisellä kerralla täydellisesti, miksi käyttää aikaansa johonkin, jossa kuitenkin on totaaliluuseri. Etenkin kun kaikki näkevät, miten luuseri olet ja he voivat sädehtivästä epäluusereiden aitiostaan katsoa luuserivarastoon ja nauraa. Ja siellä luuserivarastossa olen vain kurja minä, eikä muita.

Mutta sen huvittuneisuudenkin jälkeen jää ihmetys siitä, että miten olen voinut joskus ajatella olevani nopea omaksumaan uutta? Ja miten olen voinut ajatella, että olen hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan? Minähän olen molemmissa erittäin kehno. Ja miten voin väittää olevani innoissani kaikesta uudesta ja kirkkaasta tulevaisuudesta ja huudella tuolla pitkin somekanavia, että ”Change is good”, kun oikeasti haluaisin tehdä ainoastaan kaikkea mitä osaan ja juuri niin kuin olen aiemmat satakin vuotta tehnyt.

Syvällä sisimmässäni onkin sitkeä karjakkomummo, joka istua tönöttää pirtinpenkissään ja keittää samaa kitkerää sumppia kuin jokaikinen aamu ja iltapäivä. Hyvää on, tosi hyvää.

-Henriikka

Kategoriat: opiskelu 5 kommenttia

Ikimuistoisia sitaatteja puhelimen muistiinpanoista

Selasin tänään automatkalla Helsingistä Tammelaan puhelimeni muistiinpanoja. Järjestelin niitä listoiksi ja ryhmiksi, niin kuin aina järjestelen kaikkea. On ihanaa, että erillisistä asioista muodostuu loogisia kokonaisuuksia ja siellä täällä haahuileva tieto saadaan systemaattisesti naarattua kokoon. Oli kauppalistaa, potentiaalisia lastennimiä, sähköpostiosoitteita ja tuntemattomia salasanoja.

Mutta parasta antia olivat ehdottomasti kaikki lukuisat sitaatit, joita olin tallentanut puhelimeeni. Osa on ystäviltä, osa perheenjäseniltä, osa tuntemattomilta. Jotkut olivat tsemppaavia, jotkut humoristia ja osa kantaaottavia ja poliittisia. Yhtä lailla kaikista tuli kuitenkin hyvä mieli.

”Se on katsos synnynnäinen juttu, että onko ihminen pessimisti vai possimisti”.  –opiskelukaveri, syyskuu 2018

H: ”Se on kyl hyvä, etten mä syönyt sitä pulkkosientä ja kuollut.”
J: ”Niinpä. Se olis ollut ihan sairaan ärsyttävää.”
H: ”Ärsyttävää? *nauraa
J: ”Noniin! Meikä yrittää koko ajan toitottaa, ettet syö mitään myrkkysieniä, ja sit sä kuitenkin vetäisit jotain pulkkoja ja menehtyisit.”
– Minä ja Janne, syyskuu 2018

”Mä varotan sua. Mun alkoholiTORELANSSI on älytön.”
– Minä kesken erästä iloista juhlailtaa ystävälleni, kesäkuu 2018

”Tää ruoka ja syöminen on tuntunut jo monen päivän ajan siltä, että se on vaan turhaa. Siihen menee vaan turhaa aikaa, se tuntuu jopa vähän raskaalta.”Eeva, Sveitsi, kesäkuu 2018

”Ihan kiinnostavaa, mutta ei kuitenkaan niin kiinnostavaa kuin joku toinen asia.”Viena, Sveitsi, kesäkuu 2018

”Se on pieni ja huono mut paljon muistii.”
”Ai vähä niinku mä?”
– minä ja ystäväni Ateneumissa, kesäkuu 2018

H: ”Tiesitkö että tää on Unescon perintökohde?”
J: ”Tiesitkö että mun hauis on Unescon suojeluksessa?”
Henriikka ja Janne Suomi-roadtripillä, heinäkuu 2018

”Voi olla että tilanne oli todellisuudessa monimutkaisempi, mutta kuka nyt ei rakastaisi vähän oikoa mutkia.” -ystävä, ei hajuakaan milloin

Billy Jean soi:
”Onks tää Justin Bieber?”
”Ei. Michael Jackson.”
– Minä ja tuntematon. Kunpa vain muistaisin, kuka tuo neropatti oli!

Miten voikaan tulla näin hyvä mieli! Jatkan ehdottomasti sitaattien ylöskirjoittamista ja yritän muistaa myös kaikkien kultaisten sananparsien välissä, millaisia verbaalisia helmiä ympärilläni lymyilee. Kiitos!

-Henriikka

Kategoriat: huumori, oma tyyli Ei kommentteja. Kommentoi!