Villi, vapaa ja vastuuton

“Almost out off office till July 30th.

Hello! Lomailen ja teen töitä rennommalla tahdilla 30.7. saakka, enkä lue sähköpostejani päivittäin. Akuuteissa asioissa voit laittaa viestin tai soittaa…”

Miten ihanaa onkaan, kun tiedän lomavastaajani lähtevän paluupostina jokaisen lähettäjän mailiin. Olen villi, vapaa ja vastuuton. Kesä-minä. Kiva ja stressitön, paljon naurava, pärjään vähillä unilla.

Hyppäsimme juuri Jannen kanssa auton kyytiin. Tästä lähtee jo aiemmin kesällä varoiteltu Suomi-roadtrip. Kalenterissamme ei ole seuraavien kolmen viikon aikana yhtään mitään ja näistä ainakin kaksi on tarkoitus rullailla ristiin rastiin kotimaassa. (Ristiin rastiin = suht loogistä reittiä ilman ennakkosuunnitelmaa.) On kutkuttavan kivaa ajatella, etten yhtään tiedä, mitä viikkoihin tulee mahtumaan, mitä ne tulevat pitämään sisällään. Ehkä eksymme tivoliin, ehkä löydymme ystävien kesämökiltä, ehkä jäämme koko päiväksi telttaan ja kuuntelemme loopilla Kaija Koon ja Cheekin yhteisvirttä.

Alustavasti olemme ajatelleet kipuavamme länttä ylös ja lasketella itää alas. Tai sitten toisinpäin, kuka tietää. Kainuussa viihdymme varmasti pitkään. Ja jos hermostun jossain vaiheessa Janneen, saatan lifatata jonkun toisen auton kyytiin. (Tosin siitä tulisi kyllä aikamoinen rumba, sillä pakkasin niin kiireessä, että otin kamalasti kampetta mukaan – esimerkiksi viisi pipoa, kolme lierihattua, lippiksen ja kaksi sadehattua.) Lappiin en usko tällä kertaa menevämme, mutta onneksi sydämeni on kuitenkin jo siellä.

Pari viikkoa sitten olin aikamoisessa pisteessä. Kevään murtama, aivan suoraan sanottuna. Nyt lähdin reissun päälle sydän läpättäen, virtaa täynnä – tai vähintään puolillaan. Tämä on se olo, jollainen reissuun lähtiessä kannattaakin olla. Odottava ja kupliva. Voi jukra, miten paljon parissa viikossa ennättää! (Ja miten monia mekkoja saa käyttää, kun niitä on mukana kahdeksan.)

Ensimmäisenä suuntaamme anoppilaan, sillä rantasauna kuulemma lämpiää meitä varten. Aion pinkaista pommilla veteen ja pötköttää lauteilla reporankana ladaten akut niin täyteen, että seuraavat pari viikkoa menevät vaikka teltassa patjatta. Tyynyttä. Makuupussitta.

Toivottavasti myös murheitta, surutta, stressittä.

-Henriikka

pellavamekko / Son de Flor (saatu), seppele / ylpeydellä itse tehty

Kategoriat: matkustus, muoti, oma tyyli Avainsanat: 3 kommenttia

Mul on nälkänen sydän (joo)

No nyt on eletty. Nyt on eletty niitä päiviä, jotka muistaa vielä syksylläkin, muistaa vaikka lehdistä ei olisi jäljellä kuin lehtivihreä jossain suojassa maan alla, syvällä juurissa. Minun typerä sydämeni on lyönyt niin kovaa bäng bäng bäng. Typerä, nälkänen sydän. Olen elänyt koko viikonlopun takki auki, täydellä liekillä, nauranut niin, että kitarisat vilkkuvat ja itkenyt kuullessani autoradiosta kauniita kappaleita. Kyllä, sellaisia niin kuin Me ollaan runo, Mystery of Love ja Tähdet yllä smurffimaan .

Olen nukkunut puihin kiinnitetyssä teltassa ja ollut innoissani siitä kuin 3-vuotias. Olen juonut lukuisia kuppeja huoltoasemakahvia, josta osa on ollut hyvääkin, ja syönyt puolitusinaa jäätelöä. Paras kahvileipä on kuitenkin kaiketi ollut gluteenitin lakupatukka, jota myydään täällä epäilyttävän monessa paikassa. Olen valmistanut aamiaiseni, lounaani ja päivälliseni nuotiolla – tai antanut jonkun muun valmistaa sen puolestani, sillä kuka noita nyt laskee. Olen valmistellut kuksaan GT:tä, olen kuunnellut laavuväen juttuja, niitä huonojakin ja painanut pääni niin syvälle tyynyyn, että unta on riittänyt aamuun asti.

Olen laskenut kumiveneellä koskea, melonut murheita karkuun. Olen uinut useasti kamalan kylmässä vedessä, hakenut tasapainoa puusaunan löylyistä. Olen kiivennyt keskiyön aikaan Otsamolle, toisen keskiyön aikaan Pyhä-Nattaselle. Jälkimmäisen päällä nappasin eilen kahden aikaan tämän selfien itsestäni. Jostain Lapin syvyyksistä ilmestyneellä tuurilla sain tallennettua juuri oikean olotilan kuvaan: silmät ovat painuneet onnesta kiinni, ja suupieli kiristyy pidätellen isoa hymyä. Hiukset lepattavat hatun alla tuulessa täysin omia reittejään, aivan miten lystäävät, vähän niinkuin minäkin. Eivät ne kuitenkaan tottelisi, jos yrittäisin huudella niitä kotiinsa.

Nyt yöjuna kuljettaa takaisin Helsinkiin, ja pikkusisko lupasi tulla asemalle vastaan aamulla puoli seitsemän. Siinä vasta sisko. Vaikka kello tulee vasta kahdeksan, ajattelin käydä jo nukkumaan. Oikeastaan on pakko, sillä silmäni ovat valuneet jo nyt kirjoittaessani kiinni kymmeniä kertoja. Jouduin laittaa huonoa musiikkia kuulumaan, jotta pysyisin hereillä. Happoradiota ja sen sellaista.

Neljä päivää tuntui viikonlopulta, joka ei koskaan lopu. Vaan niin se vain loppui.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, matkustus 3 kommenttia

Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen

Arvatkaa! En saanut tarinaa lainkaan: minulla ei ollut keskiviikko-iltana Helsingistä kohti Rovaniemeä lähteneessä yöjunassa hyttikaveria lainkaan. Ei kivaa, jonka kanssa juttelin yömyöhään. Ei täyttä tolloa, johon hermostuin jo alkumatkasta. Ei puheliasta teiniä, iloista perheenäitiä, sydänsuruista mummoa tai ketään muutakaan ihmiskohtaloa. Vain minä.

Maksoin makuupaikastani neljäkymmentäyhdeksän euroa. Säästölippu. Nukuin yhdeksän ja puoli tuntia rauhallista, ihanaa unta. Näin ollen maksoin unistani noin viisi euroa tunnilta. Aika hyvä hinta mielestäni – siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ajatuksissani varannut alapedin (Yläpunkka on aina parempi valinta. Aina ja joka tilanteessa.)

Junamatka kesti 12 tuntia, josta nukuin suurimman osan. Aamulla herätessäni kiiskottelin pitkään, hymyilin leveästi ja mietin, kehtaisikohan vihreä-valkoisen VR-lakanan varastaa. (Ei todellakaan.) Sitten pesin hampaat huvittavan pienessä lavuaarissa Kemin kohdalla, levitin vähän ripsiväriä ja puin päälleni. Nauratti ajatus, että kemiläiseltä asemalaiturilta näkee aamurutiinini kokonaisuudessaan, jos vain sattuu katsomaan ikkunasta sisälle.

Sen jälkeen alkoi paras osuus. Hain ravintolavaunusta ison pahvimukillisen kahvia, jonka asetin hyttini pöydälle. Viereen levitin eväskääreistään kauraleivän, edellisiltana kotona keitetyn kananmunan ja tuoreita herneitä. Sitten minä hörppäsin mukista, haukkasin leivästä ja sitten minä nautin. Luonto vilahteli ikkunasta ohitse erilaisena kuin se Helsingissä oli, ja minä vai nautin.

Kun varhaiseen lounasaikaan istuin sitten Rovaniemen asemalla, ruosteenpunaisen lastauslaiturin päällä heilutellen jalkojani ja odotellen kyytiäni, ei ollut vielä nälkä lainkaan. Niin minä korvasin lounaan santsikupilla kahvia ja kaivoin myöhemmin vielä toisen eväsleivän nälkää pitämään, kun ajoimme Rollosta kohti Inaria.

Pysähdyimme kolmesti, kerran kahvin vuoksi, kerran jäätelön vuoksi ja kerran vuotsolaisen retron hedelmävaa’an vuoksi. Kun ajoimme Vuotson kaupan ohi, Eeva ylisti vaakaa niin isosti, ettei auttanut kuin kääntyä liikenneympyrästä takaisin ja mennä hedelmäostoksille. Valitsin päärynän. Ostin myös kolmen hengen reissuseurueellemme ässäarpat kesälahjaksi, vaan emme voittaneet mitään. Kirosin maailmaa, sillä inhoan häviöitä, vaikka oikeastaan hetki oli häviöstä huolimatta aika hyvä ja onnellinen. Puistelin raaputusmujut pöydältä, haukkasin päärystäni ja matka jatkui.

Illalla pääsimme perille Inariin, nautimme kotaillallista ja ihailimme yötä, joka ei koskaan laskenut.
Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen.

-Henriikka

Kategoriat: matkustus, outdoor Avainsanat: , , , , 4 kommenttia