”Tunnistat mut irtokarkkipussista”

Jos olisin Tinderissä, niin tämä ensimmäinen kuva voisi olla profiilikuvani. Kertoo minusta kaiken olennaisen. Käsi määrätietoisesti karkkipusissa ja turbaani visusti päässä liian likaisten hiusten vuoksi – jälkimmäistä ei onneksi pelkkä kuva kerro.

Vietimme eilen spontaania leffailtaa. Tajusin yhtäkkiä minulla olevan pari leffa- ja herkkulippua käyttämättä ja ehdotin Jannelle Kaunotarta ja Hirviötä.

Kun talsimme yhdessä karkkikaupan kautta Tennispalatsiin, Janne tuntui kävelevän minua muutaman metrin taaempana. Nauroi, että olen melkoisen pulsun näköinen.

Ota tai jätä, sanoin. I feel great!

Valehtelin vähän kirjoittaessani, että ensimmäinen kuva kertoo kaiken olennaisen, sillä jotain oli auttamattomasti pielessä: en ollut koskaan, ainakaan yläasteen jälkeen, ottanut noin pientä karkkipussia. Hintaa oli vain 4,85 euroa! En ehtinyt kiireessä lapata kuin pari hassua lepakkoa, Susu-palaa, vadelmatoukkaa ja sokeroitua vesimelonipalaa.

Kaunotar ja Hirviö oli tosi hyvä. Ei niin hyvä, että olisin haukkonut henkeäni tai uppoutunut tarinan vietäväksi täysin, mutta tosi hyvä kuitenkin. Visuaalinen maailma on upea, kaikki näyttelijät hyviä ellei erinomaisia ja taikamaailma saatu kuvattua totuudenmukaisesti. Itkin erityisesti isä-kohtauksille.

Elokuvissa käyminen on ihanaa. Napata turvallinen takarivin paikka, uppoutua penkkiin, itkeä vuolaasti ja nauraa höröttää. Olla hetki yksi yhdessä reagoiva yhteisö tuntemattomien ihmisten kanssa.

Tämän hetkisestä ohjelmistosta haluaisin nähdä ainakin A United Kingdom, Frantz, Hidden Figures, Jacques – elämä merellä, Joka toinen pari, Saattokeikka, Moonlight, The Salesman, Three Generations ja your name.

Lisäksi eilen ruudulla pyöri King Arthur – Ledeng of the Sword -elokuvan traileri ja pakko nähdä sekin, kunhan se saapuu valkokankaille. Oho! Tarvitaan näköjään monta spontaania iltaa.

Jos minulla olisi Tinder-treffit, voisin rintapieli-auringonkukan sijasta kertoa tuntomerkiksi:

”Tunnistat minut irtokarkkipussista.”

Voisin sitten tarjota ensikohtaamisella vaikka vaaleanpunaisen ufon. Tai siis voisin, jos haluaisin jakaa karkeistani. Ehkä hyvä, etten ole Tinderissä.

-Henriikka

takki/Minimum, turbaani/KN Collection, college/second hand, kengät/Vagabond, karkit/Makuuni (ha ha ha)

Kategoriat: elämä, elokuvat, oma tyyli Avainsanat: 12 kommenttia

Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?

Tuntuu, että nykypäivänä perussuoritus ei riitä enää mihinkään. Mikään ei riitä enää mihinkään.

Harjoittelen maratonille, joka on kesäkuun alussa. En ole todellakaan varma pääsenkö maaliin, mutta yritän. Ystäväni kysyi aikatavoitetta. Kerroin, että haluaisin päästä hymyssä suin maaliviivan yli ja varmaan realistinen aika voisi olla jotain 5–6 tunnin väliltä.

Alkoi sanallinen rummutus: ”Hei kamoon! Sähän oot treenannut paljon ja oot urheilullinen valmiiksi. Kyllähän nyt vähintään 4,5 tuntia.” Kerroin, etten edes haluaisi olla maalissa kaikkeni antaneena. Haluaisin mieluummin rennon suorituksen ja tunteen, että haluan juosta jatkossakin. Hän ei voinut käsittää ajatustani vaan jatkoi aikatavoitteeseen tsemppaamista.

Ikään kuin 42,2 kilometrin juoksu ei olisi mieletön suoritus, olisi juoksutahti mikä tahansa. Ja ikään kuin silläkään olisi väliä, onko se mieletöntä. Miksi ”mieletön suoritus” olisi paras motiivi?

Kävimme marraskuussa ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa telttailemassa pakkasessa. Olimme Repovedellä kaksi päivää ja yhden yön. Olin valtavan onnellinen ja ylpeä, että menimme ja koimme. Käytin sosiaalisessa mediassa retkestämme ohimennen, kevyesti sanaparia ”talvivaellus”. Eräs seuraaja, ulkoilmaelämää reilusti kokenut heitti huvittuneen kommentin: ”Aikamoinen VAELLUS teillä. Yksi yö..”

Mietin, miten vain yhden sanan käyttäminen aiheutti niin suuren tunteen? Olisiko teltassa pitänyt viettää pakkasilla samantien viikkokausia, että olisin edes uskaltanut mainita aiheesta ylpeästi? Mieletöntä suoritusta kaivattiin, jälleen kerran.

Työelämässä pitää vääntää sata lasissa – liidaa, clousaa, koordinoida. Pitää tuhansia lankoja käsissä ja juosta se alle neljän tunnin maraton lomalla. Ei ei ei, kun Ironman-triathlon! Siinä sivussa pitää ajaa eteenpäin mielipidettä, että nimeksi vaihdettaisiin Ironhuman. Tasa-arvoa, ihmiset!

Kun ystävät ovat kylässä, pöydän keskellä on oltava 8-kerroksinen raakakakku, itsetehty. Suolaiset tarjoillaan annoksittain pöytiin. ”Etkös voisi rinnalle tehdä edes jotain pientä cocktail-palaa?”, kysyi ystäväni joskus, kun kerroin tarjoavani synttäreillä vain tilattua kakkua ja skumppaa.

Matkalle lähtiessä on etsittävä asumaton saari, nouseva tähtikohde tai paikka, jonne on oikeasti laitonta mennä, mutta mistä saatava Instagram-kuva on sakkouhan arvoinen. ”Ai te meinaatte yöpyä hostellissa, vaikka sohvasurffauskin on keksitty?”

Pidän kohtuullisesta elämästä. Pidän siitä, että voin itse päättää, mikä on minulle riittävä tai riittämätön haaste. Pidän siitä, että ympärillä ihmiset arvostavat tätä ja minä voin oppia arvostamaan heidän päätöksiään. Mieletön suoritus on yksi motiiveista, ei onneksi se ainoa, eikä läheskään aina paras.

”Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan kumaraisia vanhuksia, jotka taluttavat toinen toisensa postilaatikolle ja maitokauppaan, niin kuin ovat taluttaneet halki elämän.” (Taivaslaulu – Pauliina Rauhala)

Minulla on opittavaa yhtä lailla, luultavasti paljon enemmän kuin monella. Rauhallista, onnellista sunnuntaita kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola

Kategoriat: elämä, oma tyyli 54 kommenttia

Suomen juhannus tiivistettynä 11 kuvaan

Naurattaa niin paljon nämä kuvat. Pidimme pääsiäisenä mökkitalkoita. Piti olla aurinkoa ja ihanan keväinen ilma. Olisimme vähän grillailleet, laittaneet illalla saunan päälle.

Mitä todellisuudessa kävi? Taivaalta tuli lumikuuroja vartin välein. Haravoin siskoni kanssa tuntikausia, mutta emme juuri päässeet nauttimaan työmme tuloksista, sillä puhdistamamme maa peittyi valkoiseksi.

Mattojen puistelulle pieni pakkanen oli tietysti hyödyksi – tosin bakteerit olivat varmaan jo kuolleet ja matot raikastuneet, kun viettivät koko talven lämmittämättömässä mökissä.

  Suomi on kyllä niin rakas ja huvittava. Tehdä nyt mökkitalkoita lämpökerrasto ja villapaita päällä! Näistä kuvista tulee kuitenkin niin hyvä mieli. Viimeisessä isoveljeni mökyttää minua hyväntahtoisesti ja toiseksi viimeisessä on taas lempimökkipuuhani: lyhyen halonhakkuun tulokset.

Mökki pääsi talviteloiltaan ja jäi odottamaan vapputalkoita ja lämpimiä säitä. Elokuussa katan pihalle pitkän pöydän ja kutsun ystävät kylään. Jos kirjoitan sen näin vakaasti nyt, niin ehkä saan sen oikeasti toteutettua.

Edessä taitaa muuten olla melko reilukin mökkiremontti. Aiomme laittaa isovanhempien vanhan mökin uudistukseen. Kiinnostaisiko tällaisen muutosprojektin seuraaminen teitä?

-Henriikka

Kategoriat: mökki, perhe Avainsanat: , 15 kommenttia