Sunnuntai-blues

Sunnuntai-alakulo, sunnuntai-haikeus. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä Sunday Blues, mutta sunnuntai-blues toimii mielestäni suomeksikin ihan hyvin.

Moni ehkä tunnistaa olon termin takana: sunnuntaisin iskee alakulo siitä, että viikonloppu on päättymässä, ja uusi viikko alkaa tuota pikaa. Olo on rauhaton, ehkä vetelä, aika tuntuu loppuvan, vaikka olisi vasta aamupäivä. Sunnuntaista on ehkä vaikea edes nauttia täysillä, kun tietää, että jo aikaisin aamulla alkaa työntäyteinen viikko. Olen kuullut, että toisten sunnuntai-blues alkaa jo aiemmin, lauantaina tai jopa perjantaina – kohtahan tämä on jo ohi, viikonloppu.

En ole ennen tätä syksyä tuntenut sunnuntai-bluesia aikoihin, mutta nyt se on kierrellyt ja kaarrellut ympärilläni uhkaavasti jo kolmatta viikkoa.

Ja arvatkaa, mistä se johtuu? Minulle ei ole ollut sunnuntai-käsitettä moneen vuoteen – en ole pyrkinyt pitämään viikonloppuja vapaina heinäkuun 2011 jälkeen. Olen ajatellut, että tämä sopii minulle, sellainen elämä, että tehdään töitä joka päivä ja ollaan vapaalla sitten jossain välissä.

Jossain välissä on vaihtunut muotoon ei oikeastaan juuri koskaan, ja siksi sunnuntait ovat olleet päiviä muiden joukossa. Viikonlopputyöpäivät ovat kaiken lisäksi olleet siitä erinomaisia, että muut ovat lomailleet. Työhön on pystynyt keskittymään syvemmin, kun mailit eivät ole pomppineet silmille, eikä kukaan ole kaivannut.

Joten kyllä, olen ikään kuin onnellinen, että koen taas pientä haikeutta sunnuntaisin. Vaikka olenkin tehnyt nyt töitä taas joka ikisenä päivänä näiden kolmen viikon ajan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin ennen, ja suunta on oikea: Tiedostan jo työntekoni ja tiedän, milloin on sunnuntai, ja että se tulee olemaan pian taas vapaapäivä minulle. Siis sellainen vapaapäivä, jolloin ei tehdä töitä. Ei vain ajatus vapaapäivästä.

Ja toisaalta sitten, tiedän haluavani myös pian eroon tästä haikeudesta. Se vesittää vapaapäivän hyvää oloa ja tunnelmaa ja on hyvin mahdollisesti myös merkki siitä, että myös viikonloppuna on suorittanut liikaa, eikä ole levännyt riittävästi. Eräs työyhteisökouluttaja kertoo tästä pari vuotta vanhassa Kodin Kuvalehden haastattelussa:

”Sunnuntainen alakulo voi iskeä silloinkin, kun rakastaa työtään. Se ei myöskään välttämättä ole merkki stressistä tai loman tarpeesta. Sen sijaan haikea sunnuntaifiilis voi olla osoitus vaikeudesta elää tätä hetkeä. Ajatukset harhailevat tulevaan työviikkoon. Yksi päivä ei riitä työviikosta palautumiseen. Siksi sunnuntaialakulo voikin olla surua liian nopeasti päättyvästä viikonlopusta. Mieli ja keho kertovat, etteivät saaneet levätä tarpeeksi.”

Olen haaveillut kymmenisen vuotta sellaisesta työstä, josta ei tarvitse lomia, ei vapaapäiviä ja jonka pariin on aina ihana palata. Kyllä te ehkä tiedätte sellaiset unelmatyöt, josta Pinterestissä kerrotaan värikkäin, kaunisfonttisin voimalausein.

Nyt kun periaatteessa olen sellaisessa, tajuan että ajatus on utopistinen. JOKAINEN tarvitsee vapaata, jokainen tarvitsee lepoa. Viikonloput, tai muunlaista viikkorytmiä noudattavien muille päiville osuvat vapaapäivät, eivät voi olla suorittamisen jatke työrytmille, eivätkä ainakaan täysiä työpäiviä.

Sama työyhteisökouluttaja neuvoo, että sunnuntaihaikeutta voi ehkäistä paitsi varaamalla viikonloppuun kylliksi rauhallista aikaa, myös tyhjentämällä tietoisesti mielensä työhön liittyvistä asioista, kun on vapaan vuoro. Myös maanantain suunnittelu jo valmiiksi perjantaina voi auttaa. Myös viikon aloittaminen jollain mukavalla tehtävällä tai rutiinilla voisi olla hyvä ajatus – siirtymäriitti takaisin työhön. Ehkä perjantai-illaksi voisi keksiä samantyyppisen viikonlopetusrutiinin.

Sunnuntai-haikeutta ei tulisi olla kuin ehkä lievästi, jos viikonloppuna on saanut ladattuja akkuja riittävästi. Lievä alakulo kuitenkin kuuluu elämään, enkä usko että sitä kannattaa hätkähtää. Ainakin itselläni se kuuluu esimerkiksi syksyyn olennaisena osana, on kuulunut jo lapsena, ilman minkäänlaista vakavaa syytä. Viikonloput vain tuppaavat usein olemaan niin ihania ja spesiaaleja, ettei niistä tekisi mieli päästää irti.

Ylitöitä kahdelta viime viikolta yhteensä 20 tuntia. Ihan todella typerää, ei yhtään siistiä –ärsyttää aina, jos joku lesoilee kiireellään tai ylitöillään, jotka eivät ole pakko vaan valinta. En halua olla sellainen. No, tuleepa taas motivaatiota ensi viikkoon.

On joka tapauksessa hyvä välivaihe, että yli kahdeksan vuoden jälkeen kunnon sunnuntai-blues on taas täällä. Toivon mukaan ei mene kahdeksaa vuotta, että pääsen siitä taas eroon.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/R-Collection 2019 (Doritilta lainassa), neule/North Outdoor 2018

Marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi

Elo- ja syyskuu vierähtivät taas ohi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Katson kauniita nahkatakkejani, sitä keltaistakin, sekä paria, pitkää trenssiäni. Olisiko niitä pitänyt jo ennättää käyttää? Nyt on aamuisin jo pakkasta ja ihan liian kylmä sellaiselle. Tunnen oloni petetyksi. Taas kerran muistan, että Suomessa hypätään t-paidasta suoraan villakankaan varjoon. Siltä se ainakin tuntuu.

Entäpä toppaliivi, ohuet nahkahansikkaat tai villainen t-paita, milloinka niitä tulisi käyttää? Ei kai koskaan? Tai ehkä ne ovat sellaisia sisävaatteita, joita voi lätkiä kaiken päälle, kun taloyhtiö vielä säästää lämmönjakelussa, mutta vanhoista, kauniista ikkunoista vetää sisään. No, niin kuin nyt.

Yritän kantaa keltaisessa villamyssyssäni kesän rippeitä, vaikka sinnehän ne menivät, aikoja sitten. Ruska on etelässä parhaimmillaan. Toivon, ettei tuuli tulisi ja veisi lehtien mukana tulen lailla leiskuvia vaahteroita, tammia ja marjatuomipihlajia.

Tiistai vietettiin Doritin kanssa Suomenlinnassa. Otettiin kuvia, pidettiin pitkiä kahvi-, soppa-, granola-mustikka-appelsiini-jugurttitaukoja ja katseltiin ympärillä riehuvaa syksyä. Välillä taivaalta tuli vettä niin, että oli pakko juosta lähimpään suojaan ja lämmitellä siellä kotvan aikaa. Välillä tuuli niin, että ympärillä aaltoilevaan mereen meinasi lentää muutakin kuin ohimeneviä ajatuksia.

Syysloman pitäisi kyllä ehdottomasti määräytyä ruskan mukaan. Se se vasta olisikin, kun ruskan ilmaantuessa täyteen loistoonsa, jättäisivät koululaiset menemättä kouluihinsa ja työntekijät työpaikoillensa. Kaikki hortoilisivat luonnon ääressä ja katsoisivat uuden sesongin syntyä lämpimissä kaulahuiveissaan ja lapasissaan. (Tai sitten het katsoisivat Netflixiä kotonaan, mutta en nyt anna sijaa ajatuksissani sellaiselle skenaariolle. Ei kuulosta riittävän romanttiselta.)

On outoa, että tällaista valomäärää ihailia keväällä huokaillen: ”Voi juku miten valoisia illat jo ovat!” Ja nyt herään aamuisin silmät puolittain auki ja illalla ihmettelen laskevan auringon kadottua, minne päivät katosivat.

Tuntuu, että marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi. Sitä paitsi minä pidän marraskuusta. Jotenkin sen päälle vyöryminen silti pelottaa. Kuin en puhuisi marraskuusta lainkaan, vaan käyttäisin sitä vain sanana jollekin muulle. Väsymykselle kai. Siitähän kai monessa on aina kyse. Yleensä ennätän jo odottaa syksyä, mutta nyt kyllä tuntuu vähän siltä, kuin tarvitsisin toisen kesän heti tähän perään.

Ja siltikin olen ollut onnellinen niistä leiskuvista puista. Vaahterista, tammista, marjatuomipihlajista. Siitä, että metsässä kävellessä tuntuu kuin yhdellä hengenvedolla voisi vetää happea keuhkoihin vuoden varastoihin.

Lähden alkuviikoksi retkeilemään Turun Saaristoon. Tuli olo, että on päästävä kunnolla ruskan armoille. Menen kuljeskelemaan Pyhän Olavin merireittiä ystävän kanssa ja kutsumme neljän päivän reissuamme jo nyt elämysmatkaksi, mielettömäksi seikkailuksi. Asteita saattaa olla kaksi, mutta mitäpä tuosta, kun pipo on villaa ja ympärillä lokakuun sävyt. Nukumme vieläpä sisätiloissa, niin päivisinkän puhurit ja sateethan voivat piiskata meitä aivan niin kuin lystäävät.

Melankolisen kirjoitussävyn takaa kurkkii tuo yllä olevan kuvan tyytyväinen keltapipoinen. Kunhan taas vähän enemmän a) nukun b) liikun c) syön terveellisesti, niin marraskuu on ahdistuksen sijaan lupaus järvistä, joiden pinta jäätyy hennosti ensipakkaisista, aamusumuista, jotka kiertävät kauniisti pelloilla ja villasukista, joita on sopivan monta paria liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

pipo/Myssyfarmi (2018), lapaset/North Outdoor (2019), takki&kengät/second hand, huivi/Balmuir (2011), farkut/Levi’s (2013)

Turvassa

Olen junassa, matkalla vanhempieni luokse. Jo viime viikolta lähtien olen odottanut tätä; sitä, että saan kahvin kanssa istahtaa tähän penkkiin ja tiedän pääseväni vanhempieni luokse. Jo eilen, pitkän työpäivän päätteeksi siirsin ajatukseni tähän päivään. Tänään saa levätä, tänään saa hetken tauon.

Kun ajattelen vanhempien kotia, lapsuudenkotiani, tulee sellainen olo kuin se olisi turva. Lapsena leikittiin hippaa ja jostain paikasta päätettiin turva. Minulle vielä aikuisenakin vanhempien koti tai mökki ovat ne paikat, jonne tiedän epämääräisen elämän hippajuoksun jälkeen pääseväni vanhempieni luokse suojaan. Ja kun välillä olen pohtinut, mitä tekisin henkisen romahtamisen osuessa kohdalleni, ajattelen aina, että ottaisin heti junan kotiin. Sieltä et minua saa, elämä.

Olin maanantaina fysioterapiassa reissussa hittiä ottaneen polveni kanssa. Terapeutti kyseli tilanteesta ja juttelimme niitä näitä. Hetken päästä hän vielä kysyi: ”Ymmärsinkö mä siis oikein, että olit sun äidin kanssa reilaamassa? Reissaatko sä sun vanhempien kanssa paljonkin?” Sitten juttelimme siitä, minkä päätteksi hän totesi: ”Sun vanhemmat on varmaan kivoja ihmisiä.” Totesin hymyillen, että niin ovatkin.

Olen blogin alusta lähtien miettinyt, miten paljon uskallan fiilistellä perhettäni, vanhempiani ja sisaruksiani. Miten kovaa uskallan huutaa, että he ovat minulle kaikki kaikessa ja että minulla on mielestäni heihin upeat välit. Tiedänhän minä, ettei tämä ole mikään automaatio, siis se, että perhesuhteet olisivat lämpimät. Uskon, että useampaakin ihmistä sattuu, kun hehkutan omaa, hyvää tilannettani. Päätin kuitenkin jo silloin, vuonna 2011, että kirjoitan kuitenkin tästä, rakkaudesta mielelläni: että vaikka jotain sattuisikin, niin ehkä kuitenkin suurempi osa saa siitä jotain. Vaikka voimaa tavoitella omiin lapsiinsa sellaista läheisyyttä, millaista ei omiin vanhempiinsa ehkä koskaan kokenut.

Kun juna on pian perillä, tiedän isäni olevan vastassa. Tiedän, että hän on hyvillään kun tulen kotiin ja että meillä on juteltavaa. Tiedän, että hän halaa minua lujasti.

Tiedän senkin, että kun äitini pääsee töistä myöhemmin tänään, hän fillaroi kotiin ja tulee kotiovesta sisään leveällä hymyllä, iloisesti huikkaillen ja muistaen, että olen tullut kylään.

Ei, nämä eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä ja senkin vuoksi kiitän sydämessäni (ja ääneen!) vielä kahta lujemmin kaikesta, mitä olen saanut. Ja sitäkin suuremmalla syyllä hymyilen leveästi, kun saan juoda vanhempien kanssa kahvia keittiönpöydän ääressä, vaihtaa kuulumisia lennokkaasti, käydä yhdessä iltalenkillä, ja sitten ottaa olohuoneen jättisohvalle torkkupeiton ja käpertyä sen alle jäätelökulhon kanssa.

Pari penkkiriviä edempänä nuori äiti leikkii käkättävän lapsensa kanssa innokkaasti, ja useampi ympärillä olija on tästä ärsyyntynyt. Sain äsken äitiin katsekontaktin ja hymyilin: ”Leikkikää vaan rauhassa, ilonpilaajista piittaamatta.” Tiedän äitini ollee tuollainen äiti, ja minun tuollainen käkättävä, onnellinen kersa.

Turvassa.

-Henriikka

Ps. Kuvissa muutama onnellinen, turvallinen hetki ysäriltä isoveljien kanssa.