Blox Car – autojen Airbnb

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Kun päätin syksyllä, että vietän pari kuukautta keväästäni kiertäen Lappia, tajusin tarvitsevani auton. Olen käynyt useita kertoja pohjoisessa yöjunalla, ja rakastan sen tunnelmaa, mutta tälle reissulle autottomuus ei ollut edes vaihtoehto. Paikkojen vaihto, useiden retkikohteiden äärelle pääsy ja suht suunnittelematon reissu ei antanut mahdollisuutta kulkea Lapin harvoin ja melko kehnosti toimivan julkisen liikenteen varassa.

Omaa autoa minulla ei ole, enkä voinut lainata noin pitkäksi aikaa ystävien tai vanhempienkaan omaa. Niinpä minulla oli vuokra-auto Blox Carilta, autojen Airbnb:ltä eli vertaisvuokrauspalvelusta. Blox Car palkittiin parhaana kestävää kehitystä tukevana mobiilipalveluna viime Slushissa, ja olen viime kesästä lähtien seuraillut heidän toimintaansa kiinnostuneena. Nyt olen päässyt yhteistyön myötä ensi kerran myös kokeilemaan autovuokraa.

Blox Carilla on palvelussaan yli 500 autoa – kaikkea övereistä juppiautoista kulumaa ottaneisiin pakuihin ja pikkuruisiin kaupunkikiitäjiin.

Koska kyse on yhteistyöstä, en valinnut tällä kertaa autoani itse. Ilmeeni olikin melkoinen, kun näin tulevan seikkailuautoni. Musta tila-Audi ei varsinaisesti ole se auto, jolla olen mielessäni nähnyt itseni kurvailevan, ja olenkin saanut perheenjäseniltä ja ystäviltäni hyvää kuittia kulkupelistäni. Toisaalta, ainoana ehtonani oli tilava auto (tai suksiboksi), joten millään miniautolla en olisi pystynyt starttaamaankaan.

Ja pakkohan autolle oli antautua ihan samantien. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa on automaattivaihteet ja vakionopeudensäädin. Kaikki tuntuu niin helpolta, laittoman helpolta. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa tuntuu turvalliselta. Vaikka tielle on poukkoillut poroja, ja todella suuresti vaihdellut keli on tehnyt teistä ja ajamisesta välillä aikamoista show’ta, auto on toiminut moitteetta. Turvallisuuden tunne on kyllä hieno asia olemassa.

Kaikista ominaisuuksista suosikkini on kuitenkin pieni kahvikupin kuva, joka ilmestyy ruutuun, jos ajamiseni alkaa vaikuttaa väsyneeltä: ”Rest needed!” Oikeasti, kahvikuppi!

Sen jälkeen, kun pääsin parin ajopäivän jälkeen Kuusamoon, olen ajanut verrattain vähän. En ottanut autoa vuokralle sen vuoksi, että voisin ajaa mahdollisimman paljon, vaan sen vuoksi, että pääsisin paikkoihin. Ja että voisin ylipäänsä lähteä reissuun.

Suuren osan matkasta olen ollut ystävien seurassa, ja silloin kyydit on tietysti aina yhdistetty. Kuusamossakin autoni seisi viikon verran käyttämättä mökin pihassa. Lyhyet välimatkat olen myös aina taittanut kävellen. En pidä ajatuksesta, että autollisuus saisi minut autoilemaan jopa ne matkat, jotka ennen kävelin tai pyöräilin.

Auto on kuitenkin ollut välttämätön matkalleni. Olen päässyt sillä kauppaan majapaikoista, jotka ovat olleet kauempana sivistyksestä (ömh, melkein kaikki). Olen pystynyt kuljettamaan sillä retkeilytarvikkeitani (metsäsuksia, lumikenkiä, lumilautaa, murtsisuksia, monoja, sauvoja, makuupusseja, luistimia….) ja päässyt luontokohteiden ääreen. Ja kun olen halunnut jatkaa reissuani seuraavaan paikkaan, olen päässyt etenemään autollani ja kuljettamaan sillä muitakin. Elämäni on ollut autossani viimeiset kuusi viikkoa.

Blox Carin kantava idea on saattaa ne autot käyttöön ja tuottamaan tuloa, jotka muuten lojuisivat käyttämättöminä. Siis juuri niinkuin Airbnb tekee asuntojen, mökkien, makuuhuoneiden ja muiden majoituskohteiden kanssa. Yksityisesti omistettuja ajoneuvoja pyritään siis korvaamaan vertaisvuokrauksella: itseni kaltaiset autoja toisinaan tarvitsevat saavat helpon tavan vuokrata auton itselleen, ja autonomistajat saavat helpon tavan vuokrata autonsa toisten käyttöön.

Blox Car kuvaa itseään edulliseksi, helpoksi ja turvalliseksi. Kolme melko olennaista asiaa autovuokrauksessa ja varmaan myös ne asiat, jotka tuleekin olla kunnossa, jos tällainen palvelu halutaan laajemmin ihmisten käyttöön. Oma kokemukseni on ollut erinomainen, vaikka tiedostan tietysti, että olen yhteistyön myötä spesiaalissa roolissa arvioimaan kaikkea neutraalisti.

Olin alunperin ajatellut ottavani auton vasta Lapissa. Ajatuksena oli tulla yöjunalla tänne ja lastata kamat autoon vasta pohjoisessa. Kampetta oli kuitenkin seitsemän viikon matkaa varten liian paljon junakuljetettavaksi, minkä vuoksi päädyin ajamaan auton Helsingistä saakka.

Kyllä minua vähän naurattaa nämä kuvat. Ja on naurattanut koko menneet kuusi viikkoa. Olen ihan oikeasti oppinut taas tauon jälkeen ajamaan autoa, peruuttanut hienosti milloin milläkin metsätiellä ja kehitellyt takaboksiin sellaisen uskomattoman tetris-systeemin, että tiedän aina kamppeiden olinpaikan.

Olen laittanut lämmityksen päälle pakkasaamuina ja fiilistellyt takalasin pyyhintä. Olen tuntenut vapauden tunnetta ajaessani Käsivarrentietä takaisin ja nähnyt kaikkialla kevään kasvavan.  Olen huudattanut musiikkia lujalla, värkkäillyt sopivia soittolistoja ja käyttänyt rumia ajoaurinkolaseja.  Olen tankannut näpit jäässä ja miettinyt renkaanpaineita. Olen ihmetellyt hienoa autoani, mutta kiittänyt siitä myrskyn sattuessa tai teiden ollessa luistinratoja. Olen ollut kiitollinen mahdollisuudesta olla reissun päällä, tehdä asioita, tavata paikallisia ja kuulla heidän tarinoitaan.

On ärsyttävää, miten paljon oma auto mahdollistaa Suomessa, mutta toisaalta helpottavaa, ettei kaikkien tarvitse omistaa autoa voidakseen käyttää sitä satunnaisesti.

Vajaa viikon päästä olen taas kotona. Auto on seissyt nyt Pyhän mökkimme edustalla, kun olen viettänyt alkuviikon mökkiaikaa tarvitsematta autoa. Illalla heitän Jannen Kemijärvelle, josta yöjuna nappaa hänet ja kuljettaa kotiin.

Itse ajelen lauantaina Vuokattiin, jonne haen bussipysäkiltä sunnuntaina Beankin. Seikkailukerhon miniloma olkoon kruunu talvelle, sillä keskiviikkona Helsingissä on parasta olla kevät, kun saavun kotiin.

Pitääkin käydä ostamassa auto täyteen tulppaaneja, että saa kotiin kevätolon, vaikka koko kaupunki olisi harmaa.

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo (joka oli vähän fiiliksissään mun autosta…)

Kevätolo: kaikki kuntoon HETINYT

Mistä tietää, että on valmis kevääseen? Haluaa laittaa kaiken uusiksi, tai fiksata vähintään parempaan kuntoon.

Alkuviikon aikana olen jo päättänyt peseväni kotona ikkunat (palkkaavani siskoni), siivoavani koko asunnon ja vinttikomeron perinpohjaisesti, myyväni puolet omaisuudestani (taas kerran), laativani treeniohjelman huhtikuun alusta kesään, aloittavani venyttelyn, ostavani polkupyörän, huoltavani retkivarusteeni, lankkaavani kaikki kenkäni, varaavani kokovartalohieronnan ja tekeväni listan hankinnoista, joita olen jo pitkään harkinnut.

On sellaista pientä uudistumisen ja uudistamisen tuntua ilmassa.

Koko uudistumisen hurmio kasvaa suoraan verrannollisesti valon määrään. Aurinko on paistanut Pyhän mökkimme ikkunoista sisään niin voimakkaasti, että olen jaksanut pitää läppärin kantta ennätyksellisen pitkään auki.

Olen taas muistanut, että rakastan työtäni, rakastan olla yrittäjä.

Vaikka yritänkin olla tällä viikolla melko verkkainen työntekijä, tavoitteeton lomailija, niin on tuntunut ihanalta vastata sähköposteihin (rakastan kirjoittaa iloisia, ajateltuja viestejä, vaikka usein saankin vastaukseksi vain lyhyen kuittauksen), ruksia tehtävälistalta tekemättä jääneitä tehtäviä laadituiksi, palata blogin uuden ulkoasun fiksailun pariin (kyllä! vihdoin!) ja ylipäänsä kierrättää mielessä, mitä kaikkea onkaan alkuvuodelta rästissä.

Pidän suoraan sanoen työstäni niin paljon, etten malta lopettaa niiden tekemistä, kun pääsen alkuun.

Rakastan myös raha-asioita. En rahaa itseään, vaan tehdä excel-taulukoita, vastata tarjouspyyntöihin, konsultoida muita yrittäjiä raha-asioissa ja pyytää itse apua, ku sitä tarvitsen. Olen kiinnostunut rahan liikkeistä ja markkinatalouden rattaista, sekä käymään yleisesti koko raha-keskustelua. Naisten rahakeskustelu innostaa eritoten.

Olen jo ikuisuuden halunnut sukeltaa täysillä sijoittamisen, osakkeiden ja rahastojen maailmaan. Ensimmäiset osakkeeni ostin alkuvuodesta, mutta toivon, että loppukeväästä saan otettua kunnon steppejä kohti salkkumaailmaa. Siis tietoutta ainakin, jos en toimintaan vielä yllä.

Kirjanpidon kaltaisesta summien pyörittelystä en pidä, siksi minulla on kirjanpitäjä. En myöskään ole kovin ahkera arjen talouden hallitsija ja säästäjä, joten näidenkin kohdalla voisin vähän kohentaa tapojani. Auttakoon kevät näissäkin.

Vähän hönösti työasioihin sekoittuu myös ystävien yhteydenpito. Olen blogikommentteihin vastaamisessa susisurkea, mutta muuten somessa hyvin aktiivinen. Työasiat etenevät vauhdilla ja osaan mielestäni priorisoida työhommat hyvin.

Ystävien kanssa minun pitäisi kyllä petrata aivan hulluna: en vastaa heille melkein koskaan. Viestit saattavat odottaa vastaamatta viikkotolkulla ja sitten noin kerran kuukaudessa pidän vastaustalkoita, joiden aikana käyn läpi kaikki kanavat, skrollailen viestejä alaspäin ja vastailen ihanien ystävien ihaniin viesteihin.

En yksinkertaisesti jaksa roikkua somelinjoilla ”vapaa-ajallani”, kun yhdistän puhelimella ja läppärillä olon niin vahvasti työntekoon. En muutenkaan ole mikään päivittäinen viestittelijä. Minulle riittää usein tieto, että ystäväni ovat siellä jossain ja minä jossain heitä varten.

Tällä hetkellä minulla on olo, että olen aivan Prinsessa Ruususena mökissäni, kun linnut ja muut metsäneläimet siivoavat kanssani, ompelevat mekkoni, letittelevät hiukseni ja muutenkin fiksaavat elämäni kuntoon tähtipölyisesti ja elämäniloisesti. (Ei onneksi miestä, vaan elämää varten!) Valo virtaa sisään ja uudistaa. Olo on raikas.

Todellisuus on, että olen virunut vuokramökissämme kolmatta päivää likaisin hiuksin ja samassa, vanhassa paidassa. Läppärin kelmeä valo heijastaa kasvoille, vaikka kello lähestyy puolta yhtätoista, ja WhatsAppissa odottaa ystävän kuuden minuutin ääniviesti, johon muistan vastata varmaan kolmen viikon päästä.

No, ainakin olo mielessäni on raikas. Yritän tuoda siitä hippusen käytäntöönkin.

-Henriikka

Hetken tauko kaikesta

Viisi viikkoa vajaa 7-viikkoisesta Lapin reissustani on takana. Mieli on usvainen, tai ehkä pikemminkin sumuinen, mutta yllättävän tyyni.

Luulin, että olisin täällä hirveän aktiivinen kirjoittaja ja ehtisin kaikkea, mitä en yleensä ehdi. Kävikin ilmi, etten ehdi edes sitä, mitä yleensä. (Vau, miten vaikeasti esitetty helppo asia!)

Saavuin eilen vuokra-autollani Pyhälle. Mökin pihassa odotti jo valmiiksi kaksi autoa, joiden rinnalla omani näytti oudon uudelta ja kimaltavalta. Perheenjäseneni olivat valloittaneet vuokramökkimme jo ennen minua – on viikon perheloman aika. Kun olin vielä edellisyön saanut viettää toisen isoveljeni ja hänen tyttöystävänsä vuokramökillä, oli koko perheväki halattu pitkästä aikaa.

Janneakaan en ole vielä koskaan ollut näkemättä näin pitkään, peräti viisi viikkoa. Joku kysyi edellisen kirjoituksen kommenttiboksissa, voisinko kirjoittaa siitä, miten hoidamme parisuhdettamme, kun olen ollut nyt niin paljon poissa. Mutta voi olla, että kaipaisin pikemminkin vinkkejä siihen teiltä.

Nämä viime vuoden kuvat kertovat tunnelmasta, minkä vuoksi halusimme palata tänäkin vuonna tiluksille. Tykkylumet ovat tupsahdelleet (romahdelleet) tänä vuonna puista jo viikkoja sitten, mutta ilmassa on vahva kevään tuntu.

Lauantaina Kilpisjärveltä ajaessani se iski tajuntaani: armoton tauon tarve ja kyllästyminen talveen. Katsoin sulavaa lunta, kun auto kiisi Käsivarrentietä pitkin kohti Hettaa ja Marianpäivän karkeloita, ja teki mieli huutaa: sula sula sula! (Ja nyt alkoi pyöriä päässä Robinin hula hula… Ja lanteet iskee, hula hulaa, jo hipaisusta sulaa sulaa…) Vaikka puut hehkuivat jo kevättä, ja tiekin oli pitkälti sulaa, lunta tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Talviähky valtasi jokaisen atomini niin voimallisesti, että kun pääsin isoveikkani suloiseen suojeluun, sain puhistua, että en kyllä todellakaan aio tehdä enää mitään talvista. Hän nauroi ja ymmärsi.

Ja nyt en sitten todellakaan tee mitään.

Eilen saapuessani perhe oli jo valloittamassa läheistä tunturinnyppylää vapaalaskuhommissa. En edes harkinnut lähteväni perään. Tänään he suuntasivat riemumielin rinteeseen ja ovat olleet siellä jo seitsemän tuntia. Minä en. Eikä muuten harmita yhtään.

Minulla on hetken tauko kaikesta. Tai ainakin talvesta, jos ei muusta. Olen vielä yökalsareissa, päälläni villapaita, jota olen käyttänyt viimeisestä viidestä viikosta neljä ja puoli. Halleluja merinovilla, joka puhdistuu pikatuuletuksella.

Suloisesta, metallinhohtoisesta ja reissuista kolhiintuneesta bluetooth-kaiuttimesta kuuluu Natalie Imbruglian Torn (klassikko!) ja Pave Maijasen Lähtisitkö (ah!) Sain tänään sähköpostin, jossa kyseltiin musiikkimakuani ja lempiartistejani, ja siinä olikin selittäminen, että siihen kuuluu kaikennäköistä moniäänisistä soittoaineista Pikku G:n vanhaan tuotantoon ja Vestan kautta Ellaan ja Aleksiin. Kaikkien aikojen lempibiisini on kuitenkin Pepen Aamu.

En tiedä, kauanko tämä taukoni kestää. Oliko talvi-intoni nyt tyystin tässä? Onhan tässä jo lokakuusta lähtien uitukin viikottain hyisissä vesissä, hiihdelty joulukuusta lähtien metsäsukset sauhuten ja telttaillu milloin milläkin pakkasilla.

Pyhä näyttää ihanalta ikkunastakin, mutta enköhän huomenna jo vedä jo kivasti sesongin hilpeyksissä kuluneet Kuoma-kengät jalkaani ja astu ainakin ulkoilmaan. Luulen, että muutamat laavukaakaot ja hiihtolenkit aion ainakin vielä heittää, kun vietän vielä pohjoisen seikkailuni viimeiset päivät lauantaista keskiviikkoon Vuokatissa ystävä kainalossa.

Luulen, että kaipaan ulkoilmaelämän rinnalle myös tavallisempaa arkielämää. Olen innoissani, kun saan keittää pian rinteestä tulevalle perheelleni kahvit, napsauttaa saunan päälle ja valita, millaista sankarimusiikkia laitan pauhaamaan, kun he punaposkisina saapuvat mökin lämpöön. Nyt on heidän vuoronsa saada unelmien Lappi-aikaa. Viihdyn onneksi kotitonttunakin.

Sitä paitsi Oskari-isoveljeni sanoi tänään lähtiessään: ”Miten rauhoittava näky, kun rentoilet. Tää on helpottava näky. Mehän ollaan jo pitkään oltu sitä mieltä, että sä vedät vähän liian kovilla höyryillä.”

-Henriikka