Ylläksen aarteenetsintä: 6 kokemisen arvoista paikkaa

kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Suosikkipaikat tunnistaa usein siitä, että vaikka niissä olisi käynyt miten monta kertaa, niin aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää.

Ylläs on itselleni yksi tällaisista. Olimme siskoni kanssa taas mestoilla kuun taitteen jälkeen, sillä vaikka yöttömän yön missasinkin, en pystynyt skippaamaan Lapin kesän tuntua – kun sen ensi kerran kokee, kaipaa kyllä joka kesä takaisin.

Yövyimme 7 Fells -hostellin uuden boutique hostellin puolella, Äkäslompolon keskustassa. Vaikka nukuimmekin reilusti, rentoilimme ja saunoimme päivittäin, jäi aikaa onneksi tutkimusmatkoillekin: minä, Roosaliina ja Eetu otimme tavoitteeksemme löytää sellaisia paikkoja Ylläksellä, joihin ei välttämättä tule aivan ensiksi mentyä, tai joissa en ainakaan itse ollut vielä käynyt.

Tein löytöretkeilystämme niin ahkeasti Instagram Storya, että jälkikäteen toivottiin blogikoostetta. Tässä se nyt tulisi, 6 kokemisen arvoista paikkaa Ylläksellä. Kaikki nämä paikat ovat helposti tavoitettavissa pyörällä tai maastopyörällä.

1. Kuerlinkat

Kuerlinkat ovat kaksi putousta lähellä Äkäslompoloa. Ensimmäisen yli menee huterannäköinen silta, jonka luota kulkee polku alemmalle, selvästi villimmälle putoukselle. Erityisesti alempi putous on hurjan hieno, ja näkymät ovat upeat. Alemmalla putouksella, kallion päällä on myös soma, matala laavu.

Tsekkailin putouksia kajakkimielessä ja totesin, ettei todellakaan minunlaiselleni kajakkimestarille realistinen haave, mutta joku uskalias sen varmasti laskettelee onnellisesti adrenaliinihöyryissään.

Me yritimme kauniiden maisemien ihailun lisäksi kerätä Kuerlinkoilta myös mustikoita kakun päälle, mutta vähän laihaksi sato jäi. Onneksi sentään vajaa kuksallinen tuli kokoon.

2. Pakasaivo

Saivot ovat Länsi-Lapin rotkojärviä, joista jopa 60 metriä syvä Pakasaivo lienee tunnetuin. Pakasaivo on jylhä ja voimallinen. Paikkaan liittyy hurjasti uskomuksia ja myyttejä, mikä tekee paikasta vieläkin taianomaisemman: haltioiden on uskottu asuvan täällä ja aikoinaan pahtaseinien reunustaman Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen, ja kalojen katoavan välillä pohjassa olevasta reiästä aliseen maailmaan.

Pakasaivo oli monille seuraajille tuttu jostain lapsuuden ja nuoruuden luokkaretkistä. Oli hauskaa, millaisia nostalgisia ajatuksia paikka monessa herätti.

Meille käynti siellä oli ensimmäinen, mutta maisemien lisäksi yhdestä erityissyystä hyvin ikimuistettava. Olimme päättäneet nauttia jyrkänteellä kakkukahvit ja tätä varten meillä oli omakeräämiemme mustikoiden lisäksi mukana kaikki tarpeellinen. Yhtäkkiä kuuluu: ”Moiiii! Mä katsoin hetken, että joku tuolla asettelee mansikoita kakun päälle. Meni noin sekuntin sadasosa arvata, että se oot sinä.” Mikko-ystävä oli sattumalta tullut huudeille. Naurettiin niin paljon tilannetta ja syötiin lopulta kaikki yhdessä marenki-marjakakkua.

3. Saivojärvi/-lampi

Kirkasvetinen Saivojärvi on näkynyt Eetun kuvissa,  ja iloitsinkin, että hän uskalsi viedä meidät paikkaa ihailemaan. Saivojärvi, jota paikalliset kuulemma kutsuvat Saivolammeksi, on muuminmuotoinen järvi lähellä Äkäslompoloa, Hannukaisen jälkeen, Ylläksentiellä ennen Äkäsjoentienristeystä.

Vesi on uskomattoman kirkasta, ja paikka muutenkin laguunimainen. Ennen reissuamme oli ollut mielettömät helteet, jolloin paikka oli tietysti helleparatiisi maan päällä, mutta itse nautin kyllä viileämmästä hetkessä järvessä. Kun iho meni sopivan tunnottomaksi, pystyi järvessä pulikoida hyvin puolisen tuntia putkeen.

4. Pyhäjärven autiotupa ja laavu & Vareskota

Ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä päätimme ottaa kunnon haasteen ja lähteä sähköistetyillä, vuokratuilla fat-bikeillamme vähän pidemmälle lenkille. Seuraavana päivänä peppu kyllä tiesikin, että pyöräilty on: 40 kilometrin lenkki maastossa tuntui mukavasti koko kropassa, mutta hyvämaineinen pyöräjengimme (jolle annoimme nimeksi ”Ylläksen turbo”) selätti haasteen hienosti.

Lähdimme Äkäslompolon kylästä, päämääränämme Pyhäjärven autiotupa sekä laavu ja sen viereinen Vareskota. Kaikki kolmet ovat hienoja kohteita, aivan järven tuntumassa. Pyhäjärven autiotupaan oli vasta rakennettu uusi nukkumalaveri ja siellä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa ihana päästä oikein kunnolla retkelle tai vaellukselle.

5. Kukastunturi

Paluumatkalla käänsimme pyörien keulat kohti Kukastunturia ja poikkesimme huipun kautta kotiin. Tämä huiputus on juuri sellainen, mikä on aivan ihana tehdä pyörillä: kun menomatkan jaksaa musertaa reisillä (no, sähköpyörillä se on suht helppoa..), on kylään pitkä ja superihana alamäki, jossa vauhtiin pääsee kunnolla (täysiä!!). Tietysti toiseen suuntaan valitessa ylämäki on mukavan loivaa, mutta alamäki sitten lyhyempi ja huomattavasti jyrkempi.

Kukastunturin päältä aukeaa upeat näkymät pitkälle. Kukas on lättymäinen, Ylläksen tuntureista toiseksi matalin, mutta silti kaunis ja uniikki. Laelta näkee pohjoisessa Pallaksen kerojen rivistön, idässä Lainion ja etelässä Ylläs-tunturin.

 

6. Äkäskero

Äkäskeron huiputuksen varasimme viimeiselle illalle, sillä tänne kannattaa ehdottomasti tulla ihailemaan auringonlaskua tai -nousua. Pohjoisen aurinko laski jo reilusti ennen puoltayötä, mutta kuitenkin huomattavasti myöhemmin kuin etelämmässä.

Huristelimme Äkäslompololta parikymmentä kilometria keron juurelle ja kipusimme verkkaisesti varmaankin vajaan tunnin verran ylös tunturiin. Äkäskerosta on kyllä aivan liian vähän älämölöä, se on nimittäin tosi hieno. Toisaalta, ei haitannut yhtään, että saimme olla paikan päällä aivan ominemme. Auringon laskiessa Pallaksen kerojono näytti aivan satumaiselta, ja Ylläs tarjoili muutenkin parastaan: taivas oli kirkas, ja aurinko kultainen. Converset eivät olleet välttämättä aivan paras kenkäratkaisu suopohjaiselle alueelle, mutta märät sukat eivät illan päätteeksi olleet niin kovin suuri riesa, kun hostellilla odotti lämmin sauna.

Olen alkanut koko ajan enemmän kiinnostua off-sesongeista. On siistiä mennä paikan päälle löytämään kaikkea kivaa juuri silloin, kun muut eivät ole siellä. Esimerkiksi latukahvilat ynnä muut olivat sulkeneet ovensa heinäkuun loppuun, joten tämäkin oli sesongin ulkopuoleista aikaa. Ehkä seuraavaksi suuntaan paikalle juuri ruskan loputtua ja paikkojen suljettua ovensa ennen talvikautta. Ja sitten ehkä taas toukokuussa, kun talvikausi on loppu, mutta kesäkin vielä kadoksissa.

Haaveilen siitä, että kun sesongin ulkopuolellekin saadaan riittävästä kiinnostuneita pyörimään, ei ovia tarvitse enää sulkeakaan, vaan kuuman kaakon saa vaellus- tai pyöräreitin varrelta mihin tahansa vuodenaikaan.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals

Paluu Ylläksen taikamaailmaan

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Istun tällä hetkellä Kööpenhaminassa, pienessä kahvilassa, jossa soi lempeä musiikki ja on vain muutama vieras. Lasisessa kupissa höyryää kahvi ja ulkona on kevät, yli 15 astetta. Voitte vain kuvitella kuinka absurdia on palata ajatuksissaan näistä hetkistä Ylläksen lumisiin, taianomaisiin tunnelmiin.

Mutta kun huskyja on luvattu, niin huskyja tulee! Voi että ne ovatkin kauniita. Jos ne näyttävät kuvissa noin lumoavilta, niin voitte vain kuvitella livenä. En ole koskaan havitellut koiraa tai muutakaan lemmikkiä, mutta huskyn tai huskyntapaisen kyllä huolisin tulevan lappilaisen kartanoni pihalle.

Niin kuin kirjoitin ensimmäisessä kirjoituksessani, lomamme Ylläksellä kesti keskiviikkoaamusta sunnuntai-iltaan. Keskiviikon ja torstaina aikana ehdittiin jo lumikenkäillä, hiihtää, tustustua kulttuuriin ja päästä ensi kertaa mäkeen. Perjantaina oli huskyretken ja lumilautailun aika.

Retken järjesti Snow Fun Safaris Lapland, joka pitää toimistoaan Äkäslompolossa. Olimme Jannen kanssa ainoat suomalaiset porukassa, mutta halusimme yhtä lailla kokea koirakelkan riemut.

Koirafarmin pihalla odottikin valtava lauma koiria ulvoen innostuksesta. Olisinpa itsekin yhtä innoissani, kun tiedän pääseväni juoksemaan. Olen nauranut niin paljon postauksen toiselle ja neljännelle kuvalle: ulvovien koirien vieressä olevat kaverit näyttävät niin turhautuneilta jatkuvaan huutoon.

Aluksi jännitin kelkalla ajoa, mutta se hoituikin helposti (kouluttaminen voikin sitten olla asia erikseen). Kelkalle oli raivattu valmiit tiet ja teimme vain suht lyhyen ja helpon reitin. Lämpötila ei ollut paljon pakkasen puolella, joten kelkka ei kiitänyt vaarallisen kovaa. Voin vain kuvitella, kuinka hurjaa meno voi olla, jos pakkaslukemat kirivät korkealle ja kaikesta tulee kiiltävän liukasta.

Oli niin ihana tunne, kun päästi jalan jarrulta, ja koirat lähtivät raivokkaasti eteenpäin. Haluaisin ihmisillekin samanlaisen sisäänrakennetun sporttidraivin.

Retken jälkeen istuttiin kodassa ja juotiin kuumaa mehua. Kokemus oli varmasti ulkomaisille vieläkin eksoottisempi, mutta nautimme kyllä lyhyestä koirapyrähdyksestämme. Ensi kerralla voimme lähteä viikon vaellukselle isoine eväslaukkuine.

Perjantai-iltapäivä kului rinteessä. Eetu lähti meille oppaaksi ja olimme havitelleet vapaalaskun alkeita. Vaan näkyvyyttä riitti noin metrin omaa nenää pidemmälle, joten metsään ei ollut asiaa. Yhtään järkevää kuvaa tuosta vitivalkoisesta säästä ei saanut, mutta voin kertoa että kokemus oli aikamoinen: rinteiden korkeuseroja ei hahmottanut ja sai olla varovainen, ettei humpsahtanut rinteen reunalta pois maailman pinnalta.

Muutaman laskun jaksoimme ja jätimme loput suosiolla loppuviikon aurinkoisiin hetkiin.

Naurattaa niin pahasti tuo ylläoleva kuva. Hahahaha. Olen niin bad-ass. Kaikkea sitä löytääkin itsensä kokeilemasta – perjantaiaamupäivä meni moottorikelkkasafarilla.

Olimme päättäneet Jannen ja Eetun kanssa suunnata rennolle perjantaipilkille Luosujärven rantakahvilan jäälle, sillä kahvilasta sai lainaksi pilkkivermeitä (ja jälkikäteen kaakaota, mikä oli ehkä painavampi syy).

Olimme saaneet Snow Fun Safaris Laplandilta kaksi moottorikelkkaa lainaan, ja olin varma, että tulisin istumaan toisen kyydissä koko reissun. Vaan toisin kävi: lopulta kaasuttelin puiden katveessa kuin mikäkin moottoriurheilija. Kevyt körryyttely ei ollut makuuni, vauhdista sai adrenaliinit mukavasti nousuun.

Mitä luulette, söikö kala? Ei nykäisyn nykäisyä. Itselläni on haasteita luovuttaa moisessa tilanteessa, mutta onneksi pojat kiskoivat hiuksista kaakaolle.

Lumimyrsky yltyi iltaa kohden aikamoiseksi, mikä toi paluumatkaan omaa jännitystään.

Majapaikastamme Kuerkievarilta oli kolmisen kilometriä Äkäslompolon kylälle. Bussejakin kulkee ja Skibussi heittää rinteille, mutta oli iso ilo, että meillä oli koko viikon Äkäslompolo Sport Shopilta fatbiket vuokralla. Niillä pääsi paikasta toiseen tosi nopeasti ja helposti ja eräskin yö lähdimme keskiyön aikaan ajamaan niillä järvenrannalle revontulia katsomaan.

Ylläksellä olisi ollut myös paljon talvipyöräilyyn soveltuvia reittejä, vaan miten sitä muka ehtisi viidessä päivässä kaiken? Jääpä jotain ensi kertaa.

Tuosta Äkäslompolo Sport Shopista pitää vielä erikseen mainita, etten olisi ikinä uskonut millainen valikoima löytyy Äkäslompolon kylästä: Salomonia, Haglöfsiä, Malojaa, Peak Performancea… Jounin kaupan kyljestä löytyi lisäksi Sportia ja Ylläsjärven puolelta pari laadukasta aktiivieläjän vaate- ja varustekauppaa.

En ollut osannut varata kalenterista aikaa shoppailulle, mutta pakko sitä oli lopulta raivata. En löytänyt villasukkia ja juoksupantaa kummempaa, mutta jos olisi ollut tarvetta jollekin, niin kevään alet olisivat olleet omiaan.

Tämä on ollut mahdollisesti koko kauden paras laskupäivä”, kuulin sunnuntain päätteeksi paikallisen suusta.

Lähtöpäivä tuntui kieltämättä vähän liiankin hyvältä: puuterit odottamassa, viisi pakkasastetta ja aurinkoa kirkkaalta taivaalta. Laskimme, laskimme ja laskimme.

Ylläksellä on kaksi hiihtokeskusta: Sport Resort Ylläs Ylläsjärven puolella ja Ylläs Ski Resort Äkäslompolon puolella. Lautailimme tunturin molemmilla puolilla, sillä sama hissilippu käy molempiin keskuksiin ja rinteiden välillä kulkee yhdysreitti. Minä keskityin puuteriin, Janne rylli välillä streetilläkin.

Rinnepäivän jälkeen pikasuihku, pikasauna, päivällinen ja yöjunaan. Olipahan tekemisen täyteinen viikonpuolikas.

Millainen olo Ylläksestä jäi? Rauhallinen, taianomainen, valkoinen. Riittävän autenttinen ja luonnonläheinen, mutta ei kuitenkaan yhtään etäinen tai vaikeasti lähestyttävä. Pakko päästä ensi vuonna takaisin.

-Henriikka

Kuvat 12, 14, 17: Eetu Leikas / Kaakaolla

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain ”Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: ”Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely ”Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka