Arkinen maanantaiparatiisi: iltakakut ystävien kanssa

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tilasin keväällä kakun elokuun alkuun. Se oli sellainen hetken ajatus. Että jos tästä kesästäkin vielä selvitään, niin sitten kyllä syödään kakkua. Ei riemuun ja iloon, ei riehaantumiseen, syödään vaan – sillä toisinaan on kiva syödä kakkua, etenkin jos on ystävien ympäröimänä.

Niin minä sitten kutsuin ystäviä kotiini (”kotiini”, se kuulostaa vielä perin kummalliselta, mutta niin se nyt on) ja nautimme toissapäivästä, maanantai-illasta yhdessä. Päätin kutsua kokoon kolmikon, joka ei ole mikään perinteinen kombo, mutta jotka oli helppoa kutsua yhdessä vihreän katon alle: ihanat ihmiset ovat ihania kaikille. Sitä paitsi Idaa, Beaa ja Doritia yhdistää kaikkia elämänilo ja optimistisuus. Heidän tiedän innostuva kanssani, jos tarvitsen lisäboostia kuningatarideoilleni.

Olen viime vuosina mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan tarjoilla kotonani kauniisti tarjottua, mutta yksinkertaista. Ei tarvitse olla kananmunapuolikkaiden päälle pursotettua, itsetehtyä majoneesia mädillä ja muulla romppeella tai ylipäänsä itsetehtyä mitään, jos ei aika riitä. Tai vaikka riittäisikin, sillä on monia muitakin hyviä syitä mennä helpommalla, kuten se, että haluaa.

Maanantaina tarjoiltavia oli kaksi: keittoa ja kakkua. Herkullista, mutta helppoa, kun kakkukin oli tilattu. Olin kertonut kakuntekijälle, että haluaisin voimakakun ja että aion tarjoilla sitä Arabian Paratiisi -astioita. Sen mukaan hän sitten valmisti aivan ihanan vadelma-timjami-mansikkaherkkukakun, jossa koristelussa hyödynnettiin kaikkea, mitä astioiden kuvioinnissakin on: luumuja, mustaherukkaa ja viinirypäleitä. Siniset orvokitkin oli pursotettu kaiken päälle.

Minulla on tällä hetkellä kodissani vain kaksi tuolia, joten katoin kaiken lattialle. On kiva tuntea ystävänsä niin hyvin, että tietää lattian riittävän oikein hyvin. Muutama viltti maton päälle, jotta Manda-mäyräkoirankin oli mukava köllöttää. Tulimme yhdessä kaikki siihen tulokseen, että lattialla pitäisi syödä useamminkin. Siinä on jotain sellaista alkuperäistä, paluuta yksinkertaisten asioiden ääreen.

Sekoitin kattaukseen villistä sekä värillistä että mustavalkoista Paratiisi-sarjaa – oli itse asiassa ensi kerta, kun tein näin. Ei ollut tullut mieleenkään, että nehän mätsäävät vaikka miten hyvin yhteen. Olen lähivuosina ollut erityisen innoissani tuosta mustavalkoisesta, mutta koko ajan enemmän kiinnyn kuitenkin lopulta tuohon värilliseen. Keltainen on aina keltainen, lempivärini. Tytöt nauroivat, miten hyvin mätsäsin itse astioihin keltaisessa neuleessa ja mustissa kynsissä. Totesin, että ruokaa en osaa laittaa, mutta onneksi astiasto ja kynnet ovat mintissä.

En ole mikään loistelias kokki. Tarkoitin todella sitä. Saatan aina toisinaan tehdä kyllä hienoja ruokia reseptien mukaan ja hallitsen aamiaiset ja brunssit, mutta ruoanlaitto, köh köh. Vieraani olivat suhteellisen järkyttyneitä, kun kerroin tulisen bataattikeittoni olevan ensimmäinen sosekeittoni koskaan.

Mutta tiedättekös, siitä tuli aivan ihanaa. Juuri sopivan syksyistä, sellaista joka lämmittää kehoa ja tuo jälkipoltetta takakurkkuun.

Päälle laitoimme korianteria, murennettua fetaa ja chiliöljyssä ja suolassa paahdettuja siemeniä.

Tulinen bataattikeitto

2 isoa bataattia
2 sipulia
4 porkkanaa
4 perunaa
iso pala inkivääriä
2 punaista chiliä
1 annos kasvisfondia
iso purkki kookoskermaa
monta (vaikka 4) valkosipulinkynttä
vettä

Kuullota pannulla silputtu valkosipuli ja toinen chileistä siemenineen. Heitä sekaan pilkotut juurekset sekä sipuli ja puolet inkivääristä. Siirrä kaikki kattilaan. Lisää vettä niin paljon, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Keittele pehmeäksi. Lisää toinen chili pilkottuna siemenittä ja loput inkiväärit. Survo sauvasekoittimella samettiseksi. Lisää kookoskerma. Valmis!

Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiasarja on kyllä yksi muotoilun klassikoista. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen ei tunnista tuota tuttua kuosia. Enkä nyt tarkoita nimeämistä, vaan sitä, että tunnistaa kuvioinnin tai että se herättää jonkunlaisia tunteita.

Itse muistan hyvin, että naapurini ja lapsuuden ystäväni perheellä oli noita astioita oliivinvihreän keramiikan rinnalla. Toinen muisto on syksyltä 2012 Tansaniasta: vierailimme suomalaisen lääkärin luona Tansaniassa ja hänen kotonaan oli Paratiisia. Joimme kahvit tutuista kupeista, ja yhtäkkiä Suomi oli ihan iholla, vaikka pihalla oli elinvoimainen tansanialaiskylä. Muistatteko itse sarjaan jonkun tietyn asian kautta?

Tänä vuonna on Paratiisin juhlavuosi: sarja on säilynyt lähes muuttumattomana jo 50 vuoden ajan. Ajattoman, leikkisän ja kuitenkin selkeän ja tunnistettavan tyylin Birger Kaipiaiasta kutsuttiin aikoinaan ”keramiikan ruhtinaaksi”. On aika erityinen seikka, että hän aloitti työskentelyn Arabialla heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1937 ja ehti työskennellä Arabian taideosastolla yhteensä 50 vuoden ajan.

Niin se vain tunnit taas vierähtivät, kun höpöttelimme elämästä, menneestä ja tulevasta. Mietiskelin, että on taas vuosia tullut lisää, kun kaikki pyörittelevät kodinostoa ja remonttihaaveita: minkälaiseksi kylpyhuone pitäisi laittaa ja mikä olisi unelmien sävy olohuoneen seinään.

Itse haaveilin tuoleista pöydän ympärille, mutta erityisesti siitä, että syksyllä lepään, ulkoilen, urheilen ja siivoan. Taas kerran löydän itseni ihan arkisten haaveiden ääreltä, vaikka olenkin vuosia ollut aika vähän arkisissa asioissa kiinni. Toivoisin saavani kirpputorille osan vaatteistani, että saisin kaikki tavarani kaappeihin ja että voisin viettää taas syksyllä useita öitä ulkona. Ensi vuonna on sitten taas isompien unelmien aika, jos silloinkaan.

Paratiisin kohdalla on hauska huomata, miten moneen se taipuu: nostalginen sarja näyttääkin yhtäkkiä omassa kodissani täysin uudelta kuin vaikka siellä lapsuuden ystävällä tai Tansanialaisessa kahvipöydässä. Oma äitinikin sanoi tässsä joku aika sitten, jopa lievästi tuohtuneena Paratiisi-astioista, että ”Pakkohan niistä on pitää.” Ja kun vastasin nauraen, että miten niin pitään, niin hän vastasi: ”Alkaahan se näyttää taas jotenkin tosi hyvältä.”

Sellaistahan hyvä muotoilu kai parhaimmillaan on. Että aina se vaan näyttää ja tuntuu hyvältä. Vähän niin kuin parhaat ystävätkin. Heitäkin katselin illan mittaan ja totesin, miten rakkaita he ovat. Kakutta ja varsinkin kakulla koen itseni ihanaksi heidän kanssaan ja maanantaitkin paratiisiksi.

-Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen / @lillisofia

Yhdessä syömisen voittaa vain pussailu, jos sekään

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olen kutsunut tänä vuonna kotiini syömään enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Kovin tutuksi käyneen lankkupöydän ääreen ovat istahtaneet niin vanhat ystävät, uudet tuttavuudet kuin perheenjäsenetkin. Joskus (usein) ollaan rentoiltu ja syöty sohvalta käsin, muutaman kerran raahattu tarjoiltavat jopa sänkyyn.

Viime viikonloppuna kutsuimme vanhempani ja siskoni meille joulujuhlien viettoon. Vietämme tänä vuonna kaikki joulunpyhät erossa ensimmäistä kertaa ikinä, minkä vuoksi halusimme pitää omat joulut ennakkoon yhdessä.

Ei ole paljon yhdessä syömistä voittanutta. Onko mitään? Ehkä pussailu, jos sekään.

Mikä on sitten saanut meidät kutsumaan ruoan äärelle ihmisiä enemmän kuin ikinä? Selkeitä syitä on luullakseni kolme:

1. Pidämme kodistamme. Nautimme olla täällä. Vaikka olemme aina kestinneet mielellämme, on se monin verroin nautinnollisempaa, kun omasta kodistaan pitää ihan oikeasti.

2. Riman alentaminen. Joskus luulin, että aina pitää leipoa itse, aina pitää loihtia jotain vaikeaa. Nykyisin saatan hyvinkin panostaa kattaukseen, mutta hakea ruoat valmiina. Tai keittää pelkät puurot ja tarjoilla jälkkäriksi jäätelöä. Tai olla tarjoamatta jälkkäriä.

Joskus on tietysti ihanaa valmistaa jotain pitkän kaavan kautta, mutta esimerkiksi tänä vuonna sellaista en ole tainnut tehdä kertaakaan. Eikä kukaan vieras ole nyrpistellyt nenäänsä ihmettelen, että tällaistako vain?

3. Vakaa päätös. Kirjoitin tammikuussa päätöksestäni syödä tänä vuonna enemmän yhdessä ja niin olen tehnyt. Ja se on kyllä jotain, minkä haluan säilyttää tulevallekin ja tulevillekin vuosille.

Näissä pikkujouluissa oli tarjolla joulupuuroa, Jannen hellin ottein punaisesta maidosta hartaasti keittelemää. En tiedä saanko Tansaniassa riisipuuroa, joten piti varmuudeksi nauttia kunnon satsi etukäteen. Manteli sujautettiin puuron sekaan, mutta lopulta sitä ei löytänyt kukaan. En tiedä kuka hotki annoksensa sellaisella tahdilla, että mantelimöntti on jäänyt huomiotta.

Jälkiruoaksi oli sekalainen setti kaapista löydettyjä ja kaupan antimilla täydennettyjä juustoja, keksejä, hedelmiä ja pähkinöitä. Kävimmme aina välillä sohvalla pötköttämässä ja juttelimme vähän, jonka jälkeen jaksoi taas maistaa jotain lisää.

Kattauksessa luotin punaisen joulutähden rinnalla pelkkään valkoiseen. Arabian 24h-sarjan kupit, kulhot ja lautaset sopivat erinomaisesti joulukauttaukseen. Silitin jopa pöytäliinankin joulun kunniaksi.

On aina kiinnostavaa ja vähän hurjaa miettiä kulunutta vuotta. Olen Arabian yhteistyöbloggaajana rakennellut jos jonkinmoisia kattauksia vuoden mittaan:

Tammikuussa maisteltiin raakakakkuja ja jaettiin salaisuuksia kynttilöiden valossa. Helmikuun Paratiisi-kakkutikkarit olivat aivan käsittämättömän hienot. Maaliskuussa yhteinen aamiainen syötiin nostalgisessa, tunnelmallisessa pikajunassa. Huhtikuussa istuttiin kauniin nyyttäripöydän ääreen. Toukokuussa iso aamiainen syötiin sängyssä. Kesäkuussa oli alkukesän vihreää ja ihana piknik Vanhankaupunginkoskella. Heinäkuussa lettukestejä vietettiin mummin ja vaarin vanhalla mökillä. Elokuussa kippistettiin uudelle työpaikalle auringonkukkien keskellä. Syyskuussa herkuteltiin sisarusten kesken. Lokakuun puurobaari hymyilyttää vieläkin. Marraskuussa punottiin juonia ja istuttiin ensitreffejä kaasoporukalla. Ja nyt istutaan jo joulua odottaen.

Huh, mikä vuosi. Sanomattakin selvää, miten paljon olen nauttinut niin kattamisesta ja kauniista astioista, kuin näistä kaikista yllämainituista hetkistä.

Pikkujoulut saivat arvoisensa lopun, kun Janne ja isä päättivät asentaa valkoisen telkkarimme seinälle. Siinä he ähersivät lattialla, kun naisväki keskusteli niitä näitä ja hekotteli olemattomiin partoihinsa miesten innokkaalle väsäämiselle. Lopulta suuntasimme kaikki yhteisvoimin rautakauppaan hakemaan pidempiä ruuveja projektin loppuunviemiseksi.

Onnistuneet pikkujoulut siis. Vaikka kyllä minä tietysti vähän kaihoisasti mietin kotijouluakin. Onneksi sen ehtii kokea taas ensi vuonna. Ja vaikka sitä seuraavanakin.

-Henriikka

Kaasojen salainen salatapaaminen

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Vietin eilen niin salaisen lounastapaamisen, että aion jo tänään julkistaa sen koko maailmalle. Pidin kuitenkin salaisuuden tähän saakka visusti!

Tapasimme kaasojen kesken, minä ja Tia. Olemme tulevana kesänä onnellisia kaasoja vieläkin onnellisemmalle morsiamelle, Bealle. Kyllä te hänet muistatte.

(Voi veljet! Palasin taas ajatuksissani faktaan, että on se absurdia ja absurdin ihanaa, kun ystävä löytää sielunkumppaninsa)

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun istuimme Tian kanssa saman pöydän ääreen juonimaan häistä. Ja polttareista, jos sellaisia nyt edes järjestetään… kröhöm.

Olin kattanut lounaspöydän meille valmiiksi, ja Janne tuli ottamaan muutaman kuvan ennen paluuta töihin. Artica-astioista tarjoiltiin vietnamilaisia kesärullia ja punajuuri-fenkoli-inkivääri-linssikeittoa. Jälkiruoaksi Finlandia-marmeladeja, joita yritän rakastaa vähän vähemmän.

Tajusin vasta nyt, että taisi todella olla ylipäänsä ensimmäinen kerta, kun näemme Tian kanssa kaksin. Olemme kyllä tehneet vaikka mitä yhdessä; matkustaneet Botswanassa, pomppineet trampoliinipuistossa, suunnitelleet noin 10 vuotta kirjakerhoa ja jakaneet iloja, murheita sekä vankkumattomia feministipalopuheita. Vaan emme ole koskaan tavanneet kahdestaan! Oli korkea aikakin.

Ensitreffit siis. Iik! Unohdin jännittää.

Bea soitti jossain vaiheessa ja minä muka hihitellen vastasin ja sanoin tekeväni töitä. Ikään kuin olisi jotenkin suuri ongelma, että hän tietää meidän näkevän. Ehkä tämä onkin testi hänelle, jotta tiedän lukeeko hän edes juttujani: Bea, kommentoi sydämiä, jos näet tämän!

Kattaus oli suosikkini pitkään aikaan. Rakastan Arctica-sarjaa ja olin yhdistänyt nyt valkoista ja graniittia Arcticaa. Pähkinä- ja kalakastikkeen kaadoin kirpputorilta joskus löydettyihin Arabian vanhoihin kahviasetteihin, sillä olin myynyt kirppisvimmassani kaikki pienet maustekuppini pois. Wuups.

Ruoka ei todellakaan ollut omatekemääni, vaan ihan rehellisesti parin korttelin päästä kipaistua. Hiki laiskan syödessä, sanoisi vanha kansa, vaan heidän juttunsa menevät muutenkin välillä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Helpossa vara parempi, kuuluu uudistamani sanonta.

  Tästä eteenpäin emme kerrokaan Bealle enää mitään. Nyt hän tietää, että olemme lämpimissä väleissä ja prosessi on vierähtänyt käyntiin. Sen verran vielä paljastan, että benji-hyppy on nyt varattu! Sitä hän eniten toivoi.

No ei vaan. Mutta voi veljet. Että naimisiin! Kuka ihme nyt sellaista.

-Henriikka

Lokakuun paratiisi: ystävät, koirakaveri ja puurobaari

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Viikko sitten lauantaina oli ankeinta ikinä: satoi toista viikkoa putkeen, koko maailma oli harmaa. Töitä oli enemmän kuin olisi sallittavaa, ja syys-blues iski päälle pahemman kerran.

Laitoin Bealle viestiä, että tulisivatko he seuraavana aamupäivänä meille brunssille. Ankeuden keskelle oli saatava valoa, sateen keskelle kirkkautta. Läppärinkansi oli laskettava hetkeksi kiinni, puhelin unohdettava.

Ja niinpä vieraiksemme ilmoittautuivat neljä iloista: Bea, Tia (kyllä, he ovat siskokset), Juhana ja Alma, pörröinen koirakaveri. Voi veljet, miten nautinkaan tiedosta, että saan kestitä ihmisiä, jotka nauravat paljon.

Koska koko brunssi tipahti aika nopeasti ideasta toteutukseen, mietimme tarjoiluksi jotain vikkelästi valmistettavaa. Päädyimme puurobaariin.

Riisi- ja kaurapuuroa, sekä kosolti erilaista härpäkettä puuron päälle: mustikoita, puolukoita, mangoa, pähkinöitä, kuivattua mansikkaa, siemeniä, kotimaisia syysomenoita, viinirypäleitä, passionhedelmää, banaania, hilloja, tuoreita viikunoita, rusinoita, mehukeittoa, suklaata ja maapähkinävoita. Mutta nämähän voisivat olla ihan mitä vain mitä kaapista löytyy.

Puurot odottivat lämpiminä hellalla ja härpäkkeet odottivat katettuna pöydässä. Kuppeihin kaadettiin kahvia, laseihin tuoremehua. Ihanan helppoa, melko nopeaa ja vaivatonta. Enempään en olisi suoraan sanoen varmaan energioillani ja lyhyellä taipunutkaan, eikä onneksi tarvinnutkaan. Kestitsemisen kynnyksen pitäisi olla aina matala.

Tasapainottaaksemme vallalla olevaa säätilaa, päätimme kattaa pöydän Paratiisi-astioilla. Täydensin kattausta vielä sahraminvärisillä KoKo-astioilla ja valkoisella 24h-sarjalla.

Kävimme lauantai-iltana hakemassa Kampin kukkakaupasta keltaisen, pullean krysanteemin ja vihreitä paratiisi-henkisiä lehtiä. Kuin yhteisestä ajatuksesta, ystävät toivat mukanaan keltaisia kukkia. Paratiisi harmauden keskellä, siltä yhteinen aamupäivä tuntui.

Paratiisi-astiat ovat kyllä huvittavia. Koko lapsuuden ja nuoruuden pidin niitä kauheina, kunnes yhtäkkiä tajuan niiden olevan UPEITA. Kanahäkissä odottelee myös Jannen perimä, Arabian vanha Uhtua-mallisto, joka on yhtä lailla odottanut kuoriutuvansa rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Viime viikolla tajusin, että myös ne näyttävät yhtäkkiä silmääni kauniilta. Mitä mitä mitä? Ihanaa!

Tunnit tipahtelivat, me söimme puuroa ja juttelimme. On kyllä tärkeää, että on ihmisiä keiden kanssa voi jakaa arkeaan myös keskinkertaisena.

Esimerkiksi tämänkin sunnuntai-brunssimme aikaan kotimme oli aika pommi. Olimme raivanneet paratiisihetkeämme varten yksinkertaisesti tuon ruokapöytänurkan. Emme muuta. Muualla nousivat kirppistavaravuoret ja purkamattomat laukut sekä pois hypätyt vaatteet. Mutta minusta tuntui, että tuo nurkka riitti. Ei tarvittu mitään enempää. Päin vastoin, vähempikin olisi riittänyt.

Alma kierteli kotia, mutta tuskin hänkään ahdistui siivosta. Varsin lungisti hän ainakin näytti pötköttelevän lankuilla.

Tänään katselen vähän kateellisena omaa kattaustani viikon takaa. Tähän aamuun kuului yksinkertaisesti kahvi, munakokkeli ja punainen omena. Yritin myös hörpätä vihersmoothietani, jonka eilen vahingossa salakuljetin Berliinin lentokentän turvatarkastuksista läpi, mutta se olikin jo käynyttä. Pahus! En kyllä tiedä, miten edes oletin muuta, kun olin kannellut sitä repussani toista päivää. Äsken söin paniikkinälkääni vanhan proteiinipatukan. Oli aivan kamalaa ja nyt on huono olo.

Sellaista se elämä on, sunnuntaisinkin: välillä enemmän paratiisia, välillä vähemmän. Eipä paratiisikaan tuntuisi paratiisilta, jos se olisi aina lähellä.

-Henriikka

Kippis uudelle työlle, viimeiselle lomapäivälle!

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Eilen oli spontaanin juhlaillallisen aika. Tajusin yhtäkkiä aamulla, että eilinen olisi Jannen viimeinen kesälomapäivä. Kesän aikana oli saapunut iloisia uutisia, ja Janne aloittaa tänään uudessa työpaikassa. Onhan siinä nyt ruokajuhlan aihetta.

Melko nopeasti kasaan kyhätty, mutta silti harkittu loppukesän illallinen katettiin iloisiin väreihin ja nautittiin toisiamme silmiin katsoen. Leivoin nopeasti mansikkakakunkin, että kesä saisi arvoisensa päätöksen ja syksy aloituksen.

Pöytä näytti ihanalta. Auringonkukat ovat niin valoittavia, ja kukkakaupat ja torit ovat tällä hetkellä niitä pullollaan. Yleensä pidän mahtailevat varret, mutta pätkäistynä ne sopivat paremmin kattaukseen, kun ruokailukumppanin näkee näin kukkien takaa.

Astioiden sävyt nappasin kukista ja perunasalaatista. Minulla on juuri kotona juuri kaksi kappaletta noita sahraminkeltaisia KoKo-lautasia, jotta intiimeihin ruokahetkiin saisi välillä kunnolla väriä. Muut astiat ovat valkoista 24h-sarjaa, joista on tullut astiakokoelmani kulmakivi. Niin monikäyttöisiä ja muotoilultaan yksinkertaisen kauniita.

Olen lähiaikoina muutenkin uskaltanut enemmän sekoitella eri sarjoja keskenään. Muistan vielä rippikouluikäisenä ajatelleeni, että minun tulisi valita nyt yksi sarja ja kerätä sitä hamaan tappiin saakka.

Tein myös ensimmäistä kertaa perunasalaattia, jonka ohjeen olin joskus repäissyt Trendi-lehden sivuilta. Aivan superhyvä ohje, suosittelen kokeilemaan.

Perunasalaatti
4hlö

1 kilo uusia perunoita
250g broccolineja tai parsakaalia
2 dl tuoreita herneitä
1 punasipuli
4 kananmunaa
1 rkl öljyä
200 g kirsikkatomaatteja

Salsa verde -kastike

1,5 dl tuoretta lehtipersiljaa
2 dl tuoretta korianteria
0,5 dl tuoretta minttua
2 öljyyn säilöttyä sardellia (jätin itse pois)
1 rkl kapriksia
1-2 valkosipulinkynttä
1 dl oliiviöljyä
0,5–1 sitruunan mehu
1 tl raastettua sitruunankuorta
rouhittua mustapippuria
suolaa

Napsauta uuni 200 asteeseen. Pese ja kuivaa perunat huolellisesti ja halkaise ne, jos ne ovat isoja. Levitä perunat leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ilmavasti ja pyörittele ne ruokalusikallisessa öljyä.

Pese myös broccolinit, leikkaa ne muutamaan osaan ja jätä ne kulhoon odottamaan. Kun uuni on valmis, paahda perunoita 15 minuuttia. Lisää sitten broccolinit perunoiden päälle ja paahda toiset 15 minuuttia, kunnes broccolinit saavat väriä.

Perkaa herneet isoon salaattikulhoon. Lisää joukkoon ohuiksi viipaleiksi siivuttamasi punasipuli ja huuhdellut kirsikkatomaatit. Keitä kananmunia 6 minuuttia. Jäähdytä, kuori ja leikkaa munat neljään osaan ja aseta syrjään.

Pane salsa verde -kastikkeen ainekset tehosekoittimeen ja surauta – voit myös käyttää sauvasekoitinta. Maistele ja lisää tarvittaessa suolaa tai sitruunaa. Jos kastike on kovin paksua, ohenna sitä tipalla vettä.

Kun kaikki on valmista, kippaa salsa verde, perunat ja broccolinit herneiden, punasipulin ja kirsikkatomaattien seuraksi kulhoon ja sekoita. Tarkista maku, koristele salaatti kananmunalohkoilla ja tarjoa heti.

Lopuksi pöytään katettiin jälkiruoka ja samaa sahraminsävyä olevat mukit.  Ilmeisesti sitruunainen mansikkakakkukin kelpasi, sillä käräytän nyt Jannen ja kerron, että hän söi yksin eilen kakusta puolikkaan. Kermavaahdon ja mansikoiden voimalla on hyvä lähteä kohti uusia haasteita.

Tsemppiä Jannelle, pärjäät taatusti enemmän kuin hyvin.

-Henriikka

Nostalgiset lettukahvit ihan kaksistaan

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Joskus aika pysähtyy. Niissä hetkissä on vaikea asettaa itseään tai käynnissä olevaa tilannetta oikeaan aikaan tai paikkaan. Hetki vain kulkee eteenpäin ilman, että muuta maailmaa edes muistaa.

Näin kävi viime viikolla Valkealan kesämökillä, kun istuimme Jannen kanssa päiväkahveilla. Edessä oli korkea lettupino ja niiden kanssa parhaimpia herkkuja. Vanha radio toimi vielä juuri ja juuri, sieltä soi iskelmää. Ikivihreiden tahdittamat kahvit kuluivat verkkaisesti, eikä hetkeen millään mökin ulkopuolisella ollut väliä.

Janne sai minusta vain yhden kutakuinkin onnistuneen kuvan, sillä lauloin lakkaamatta. Lapsuuden ensimmäiset levyni olivat Hits for Kids -kokoelmien lisäksi silkkaa iskelmää ja osaan itsellenikin yllätykseksi monia biisejä ulkoa aina C-osiin saakka. Anna Eriksson, Marita Taavitsainen, Jari Sillanpää, Petri Laaksonen.. antaa tulla vaan! Mökkitunnelmaan kuuluu edelleen virittää Iskelmäradion taajuudelle.

Päiväkahveilla tarjoiltiin simppelistä kahvia ja lettuja romppeineen: mansikoita, vadelmia, kermavaahtoa, omppuhilloa, tummaa suklaata ja mantelia. Kahvia juotiin tämän hetken suosikkimukeistani, Paratiisi-sarjan erikoisvärisistä purppura-mukeista. Muu kattaus luotiin valkoisilla 24h-sarjan astioilla, luonnonkukilla ja mummin ja vaarin mökkiperinnöksi jääneillä puulusikoilla ja pöytäliinalla.

Aika oli seisahtunut, me juttelimme ja nauroimme. Mummin ja vaarin vanhassa mökissä on sellainen tunnelma, että heti ovesta astuessaan tuntee olevansa turvassa ja levossa. Söimme monenmonta lettua, lauloin monenmonta iskelmää. Takassa paloi tuli ja kaivosta haettiin raikasta vettä uuteen kahvipannullieen.

On se kyllä hyvä, ettemme kyllästyneet toisiimme kuukauden roadtripillä.

   Eilen vietettiin ystävien ihania pihahäitä ja tänään karkaan vielä viikoksi mökille ja retkeilemään. Etätyöt kulkevat läppärillä ja puhelimella kätevästi matkassa, vaikka toivonkin saavani rauhoittaa illat onkimiseen ja auringonlaskuihin.

Kesälistalla on vielä toteuttamatta esimerkiksi illallinen taivaan alla. Sormet ristiin auringolle, niin ulkoillallisia saadaan tulevalla viikolla useita.

-Henriikka

Ihana, ihana iltatuokio

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Siinä missä kesä on ollut kylmin aikoihin, on se ollut myös yksi kauneimmista. Vesisade on tehnyt sen, että kesäkuun vihreä on vielä tavanomaistakin vihreämpää. Sellaista absurdia neonvihreää, jota ei melkein pysty katsomaan niin, ettei silmiin sattuisi.

Viime torstaina olimme ystäväporukan kanssa piknikillä. Voitteko uskoa, että aivan tuurilla samana aamuna Facebookiin lävähtää kuva, josta oli tasan vuosi: pidimme piknikkiä samalla ystäväporukalla 15.6. myös viime vuonna.

Yhdeksän hengen yhteen kokoaminen on aina haaste, mutta selviydyimme kiitettävästi, sillä vain yksi joutui jättämään väliin.

Valkoinen lakana levitettiin Vanhankaupunginkoskelle. Olin haaveillut koko kevään piknikistä aidoilla astioilla, ja niin Tuokio-astiat ja Savonian aterimet levitettiin liinan reunoille.

Jokainen oli tuonut syötävää yhteisen pöydän ääreen: fetapiirasta, leipää ja levitteitä, marjoja ja hedelmiä, brownieita, suklaata ja iso kulhollinen mansikka-halloumisalaattia. Termarissa odottivat kuumat kahvit.

Nauroimme yhdessä, että pitkälle on tultu ajoista, jolloin pöydän keskelle heitettiin pesemätön viinirypälerasia ja halpahallin juustonaksupussi taisteltavaksi. Olen kyllä aika vahvasti tämän nykyisen linjan puolella, vaikka kultaisia ja arvokkaita olivat nekin ajat.

Ja sitä paitsi silloin sai syödä heti! Nyt patistan ystäväni hymyilemään kameralle ennen ensimmäistä puraisua. Muutamat joutuivat jopa roikottomaan vilttiä varjona valon tiellä. Meinasivat menettää malttinsa nälän äärellä. Onneksi ovat kuitenkin vielä matkassa turvallisesti mukana.

Vanhassa kaupungissa oli kaikki hyvin. Minne päänsä käänsikin, oli kaunista. Kalastajat kalastivat ja ilmeisesti saivatkin muutaman hikisen kalan. Muuan kalastajan tytär tuli varoittelemaan meitä kanadanhanhista, mutta olimme itse niin kovaääninen lauma, etteivät linnut tulleet edes lähelle.

Muutaman tunnin istuskelun, alati jatkuvan keskustelun ja naurun sekä sopivan ruokaähkyn jälkeen kaikki tajusivat tärisevänsä kesävaatteissaan ja paljaissa säärissään. Vaikka kaunista onkin, niin ei turhan lämmintä vielä. Kun aurinko armas painuu mailleen, niin vielä ei ole auttanut kuin makuupussi tai villahaalari.

Ulkona syöminen on silti aina kaiken vaivan arvoista. Näen jo silmissäni heinä- ja elokuun mökkiaamiaiset, jolloin syön vastapaistettuja lettuja omakeräämillä mustikoilla ja vaniljajäätelöllä.

Kiitos ystäville illasta ja piknikistä. Olette yhtä absurdin ihanaa kuin tämän kesäkuun vihreä.

-Henriikka

Ihanaa olla kotona.

kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tuttu tuoksu heti ovella. Tuttu tunne tutulla sohvalla. Tuttua kahvia tutusta mukista. Ihanaa olla taas viikon reissun jälkeen kotona. Tuttu tuntuu ihanalta.

Mietin matkoilla usein koti-ikävää ja miksi poden sitä herkästi. Vaikka koti-ikävä ei saakaan minua jäämään kotiin, se pysyy kesytettynä mielessä koko ajan. Luulen, että tunnen ikävää, sillä minulla on se tuttu, ihana paikka, johon palata. Enkä nyt tarkoita vain kotia vaan myös kaikkea siinä kehällä: perhettä, ystäviä ja sopivassa suhteessa turvaa ja vapautta.

Tänään iloitsin isosti siitä, että sain nukkua yhdeksään saakka. Ja että aamiainen oli ihan simppeli – rieskaa, avokadoa ja Gilmoren tyttöjä.

Mutta kun kävin läpi näitä lähtöpäivänä, viikko sitten otettuja kuvia, niin sydämessä läikähti: mikä aamiainen! Kipusimme siskon kanssa laivasänkyymme ja söimme harkitun, huvittavan kuratoidun aamiaisen. Sävyt tarkkaan valittu ja aamutakitkin sävy sävyyn.

Hankalaahan se on, olla kaatamatta laseja ja läikyttämättä pellaville, mutta kaiken vaivan arvoista yhtä kaikki.

Kattauksessa oli kaikkea ihanaa ja tuttua: kaurapuuroa, marjoja, avokadoa, päärynää, kananmunia, ruisleipää, croisantteja, pellavansiemeniä, appiukon keittämiä hilloja ja voita merisuolalla. Suosittelen joskus kokeilemaan kauppareissua ruoan sävyjen mukaan – on virkistävän erilaista.

Astioina oli puutarjottimia, joiden päällä valkoista ja savunharmaata: Arabian Arctica Graniitti -astiat (uudet suosikkini) yhdistettiin valkoisiin Arcticoihin ja 24h-sarjaan. Tuntuu, että yhdistän nykyään jo melko näpäkästi Arabian eri sarjoja toisiinsa. Valkoisen sävy on kaikissa sarjoissa sama, mikä helpottaa kummasti.

Lisäksi oli greippimehua kirppislaseista ja kangasliinoja kiedottuna ruoan ympärille niin kuin niitä muka oikeasti tarvitsisi.

Ihanaa olla kotona, ihanaa olla kotona. Ja molempia tarvitaan: tällaisia harkittuja, hitaita ja erityisen kauniita aamuhetkiä, sekä niitä simppeleitä, liian nopeita, lennosta ryystettyjä vellejä ja kahveja.

Rauhaa päivään.

-Henriikka

Kauniisti katettu nyyttäri-illallinen

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Nyyttärit on yksi parhaista ruoka-asioista!

Nyyttärit-sana herättää helposti mielikuvan sellaisista ryöhnäisistä, vähän suttuisista pidoista vanhan piknik-liinan päällä istuen. Pari eriparisipsipussia, lämmennyt dippi, suolakeksejä ja rasia pesemättömiä viinirypäleitä. Kaikkea syödään kertakäyttöastioista, tietenkin.

Pidän yllä kuvatuista nyyttäreistä yhtä lailla, mutta helposti unohtuu, että nyyttikestit voivat olla myös jotain ihan muuta: kauniisti katettu tapaaminen, jonne kaikki tuovat ruokaa mukanaan. Mikään ei estä sopimasta menua etukäteen!

Me sovimme ystävien kanssa pääsiäispyhien jälkeen, että näemme ajan kanssa kotonamme nyyttärien merkeissä. Ei lammasta, pashaa tai loppuunsuoritettavia mignoneita, vaan jotain pääsiäisestä palauttavaa.

Me teimme Jannen kanssa hapanjuurinäkkileipää ja hankimme viiniä ja mandariineja, Sauli ja Susanna toivat salaatin ja Tuomas saapui kylään mukanaan viimeistelyä vaille oleva, valtava keittokattilallinen.

Siinä olikin jo kokonainen ateria, eikä kenenkään tarvinnut huolehtia yksin tarjoiluista.

Olin hymyssä suin koko monen tunnin ruokahetken ajan. Oli vapauttavaa nähdä ihmisiä, jotka tuntevat hyvin ja jotka tuntee hyvin. Ja tietää, ettei kukaan loukkaannu, vaikka kauniista kattauksesta huolimatta unohtaisikin levittää servetin syliinsä ennen kuin nostaa lusikan suuhun.

Kattaukseen olin sekoitellut Arabian Usva-sarjaa valkoisen 24-sarjan astioiden kanssa. Vaaleansiniset Usvat ovat 24h-sarjan mallisia myös, joten näiden sekoittelu on mutkatonta. Koska niin isoja kuin pieniäkin lautasia oli vain kolme kumpaakin väriä, niin laitoin värejä vähän sekaisin: toisille ison sinisen ja pienen valkoisen, toisille toisinpäin.

Tällainen sekoittelu näytti muutenkin vähän huolettomammalta, mikä on lähes aina hyvä.

Jälkkäriksi olin leiponut samana aamuna Brita-tortun pohjan, jonka kokosin pikavauhdilla ystävien haudutellessa kasviskeittoa vatsoissaan.

Kermaa ja rahkaa sekaisin, minkä lisäksi heittelin kerrosten väliin passionhedelmää, pensasmustikoita ja karhunvatukoita. Kakusta tulee kyllä helposti näyttävän näköinen simppelinäkin, jos se on rakennettu korkeaksi.

Kuvitella, että söimme viidestään kahvin kanssa koko ison kakun! Epäilen Tuomaksen salakuljettaneen vaimolleen palan rastapallossaan.

Ja hei, jos kuvien astiat houkuttaa ja vaikutat pääkaupunkiseudulla, niin eilen avattiin Espalle Arabian uusi liike! Myymälässä on avajaistarjouksia ja huomenna myymälässä leivotaan pullaa ja jaetaan ilmapallojakin.

Olin eilen aamulla liikkeen avajaisissa ja osa huomasikin varmasti Instagram stooreista, että menin vähän sekaisin paikan somistuksesta. Niin lämminhenkinen, mutta samalla näyttävä paikka ja esillä on koko Arabian tuotanto.

Mutta ystävistä puheenollen, seuraavan brunssin järjestämmekin täällä meillä jo sunnuntaina – nyyttärimeiningillä, tietysti. 

-Henriikka

Yhteinen aamupala yöjunassa

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olimme odottaneet Ylläksen reissua pitkään. Se tuntui talven päätteeksi odottavalta kiitokselta jossain kaukana maaliskuun loppupuolella. Aika kuitenkin kului nopeasti, niin kuin ajalla on tapana, ja yhtäkkiä tiistai-iltana hyppäsimme jo yöjunaan. Aamupäivällä olisimme Kolarissa, kaukana kotoa.

Reissuissakin yksi parhaista asioista on aamiainen. Näin jo ennakkoon sieluni silmin aamun tunnelman, kun Etelä-Suomen harmaus on vaihtunut vitivalkoisiin puihin, ja juon kahvia kaikessa rauhassa.

Kuvitella, että kun juna odotti meitä Helsingin rautatieaseman laiturilla 8, niin sen noin kymmenestä vaunusta yksi oli vanha pikajunan vaunu. Moni olisi varmasti polkenut jalkaa, jos arpaonni sattuu juuri siihen vaunuun, mutta meidän fiiliksemme oli päinvastainen. Vanhat vaunuthan ovat paljon tunnelmallisempia kuin uudet ja vihreänpuhuvat.

Helsingin metron väriset yöpöydät saivat miettimään, onko jostain joskus jäänyt yli hirveästi oranssia muovia, joka on toiminut rakentamisen perustana hetken aikaa?

Olimme ottaneet mukaamme aamiaista ja Arabian sahraminkeltaiset KoKo-mukit kahvia varten. Termarin kävimme ostamassa täyteen kahvia aamulla ravintolavaunusta.

Oli ihana herätä uuteen aamuun. Ikkunasta näkyi juuri sellaiset maisemat, joista olin haaveillut. Juna oli Kolarin asemalla vasta ennen yhtätoista ja näin ei ollut hoppu, ei hätä.

Ravintolavaunun iloinen työntekijä antoi meidän höläyttää myslin sekaan vähän maitoakin. Luksukselta tuntui syödä pienistä Arabian Uunikokki-annosvuoista kotitekoista mysliä ja marjoja. Meni pitkään, että hoksasin käyttää minivuokia muuhunkin kuin uunivalmisteisiin jälkiruokiin.

Termariin piti käydä hakemassa myöhemmin vähän täytettä. Halusimme kohdata Lapin kirkkain silmin, virkein mielin. Onneksi nukumme missä vaan, joten nukuttuja tuntejakin kertyi mittariin miltei kymmenen. Yöjuna tuntuu sellaiselta hiljaisesti kolisevalta kehdolta, joka rauhoittaa hiljalleen syvään uneen.

Aamiaiskarjalanpiirakkaa mutustaessani mietin ainakin seuraavia: Miksen matkusta Suomessa vieläkin enemmän? Paikkoja olisi loputtomiin. Miksei yhteisiin aamupaloihin tule reissun päällä panostettua yhtä paljon kuin kotona? Pienelläkin vaivalla saa aikaan ihania eväsaamiaisia.

    Huomenna päivän päätteeksi hyppäämme kotiin kulkevaan junaan. Aamiainen on jo mietinnässä (ainakin chia-maapähkinävoi-leipiä ja omenaa). Täytyy käydä Jounin Kaupalla shoppailemassa, että etelässäkin odottaa nautinnollinen aamu.

Nyt vain sormet ristiin, että saamme taas vanhan vaunun. Hah.

-Henriikka

Kevät tulee, oletko valmis?

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Kevät tulee, oletko valmis?

Minä olen. Oi, olen todella! Ajamme juuri Vuokatista kotiin kainuulaisia lumisia, pikkuteitä, ja aurinko paistaa niin valtavana, että pian pitää laittaa tuuletus päälle.

Viime viikonloppuna Roosaliina oli meillä yövieraana. Päätimme sunnuntaina, että katamme brunssin kevät-teemalla, sillä meillä oli valmiiksi keltaisia ja valkoisia tulppaaneita. Laitoin sisaren kauppaan sanoilla: ”Teen meille brunssin, jos haet kaikkea keväistä.

Ruokapöytään katettiin lopulta paljon keväänsävyisiä hedelmiä ja vihanneksia, hedelmämehua, jugurttia, muhkeita sämpylöitä ja juustoa prämeästi tiskiltä tilattuna. Roosaliina teki myslin kaiken lisäksi itse. Kuplavesi maustettiin sitruunalla ja kurkulla.

Ja kaiken kukkuraksi meillä on juuri sattumalta niitä alkuviikosta hehkuttamiani kakkutikkareita. Mustavalkoisia Paratiisi-tikkareita oli sopivasti kolmelle syöjälle kolme kappaletta.

Valitsin astiat tikkareiden mukaan – poikkeuksellista, hah. Kaikille Paratiisi-kupit ja -lautaset, loput astiat valkoista 24h-sarjaa.

Aamiaista syötiin pari tuntia. Jäin itse vielä kahvikupin kanssa pöydän ääreen, kun Roosaliina lähti moikkaamaan muita Helsingin tuttujaan. On mukava, kun siskon vierailu on spesiaalitilanne, mutta olen silti iloinen saadessaan hänet taas ensi kesän jälkeen takaisin kotikulmille.

Iloitsin myös tajutessani, etten ole kokenut sunnuntai-ahdistusta enää moneen vuoteen. Uuden viikon starttaaminen tuntuu vähän samalta kuin kevät: Uutta, hyvää edessä. Tunnelin päässä valoa.

Kainuulaiset pikkutiet ovat vaihtuneet savolaisiin pikkuteihin kirjoittaessani. Nyt olisi kahvitauon aika. Keiteleen Lossisaaren kahvio. Olisi kaurismäkeläistä, ellei aurinko paistaisi niin armollisesti.

Janne sitoo hiuksia nutturalle. Ei kuulemma kehtaa mennä arvokkaaseen maalaiskuppilaan hiukset hulmuten.

Ihania hetkiä, keväisiä sellaisia.

-Henriikka

Suomalaisia kahvikuppikuntia

Yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Tiesittekö, että Suomi on yhdistysten luvattu maa? Suomessa on enemmän yhdistyksiä kuin lähes missään muualla koko maailmassa. Epämuodollisia yhdistyksiä, kuten harrastekerhoja ja kahviseuroja, on sitäkin enemmän.

Yksi näistä epämuodollisista kuppikunnista on on minun ja ystäväni Bean Seikkailukerho.

Seikkailukerho aloitettiin kesällä 2014, kun tajusimme, että elämästä on saatava enemmän irti. Halusimme oppia uusia taitoja, kokea enemmän asioita ja olla enemmän ulkona. Pakenimme metsään maailman surkeimman teltan kanssa ja yritimme pystyttää sen sinnikkäästi. Selvisimme. Kaksi vuotta sen jälkeen telttailimme jo pakkasessa. Uusia asioita voi totta tosiaan oppia.

Yksi asia yhdistää kaikkia suomalaisia kuppikuntia: yhdistykset koostuvat ihmisistä, jotka kokoontuvat säännöllisen epäsäännöllisesti kupposen äärelle.

En tiedä voitteko kuvitellakaan, miten iso asia kahvi on meidän kerhollemme? Nuorgamin reissumme aamut lähtivät käyntiin höyryävällä kupilla kahvia: Bealle kasvimaitoa, minulle mustana. Vaeltaessamme keitämme vielä ennen nukkumaanmenoa jälkiruokakahvit. Tunnelmalliset, noentuoksuiset. Onni on ystävä, johon ei myöskään vaikuta kofeiini.

Näissä kuvissa näette vähän speasiaalimman kahvihetken. Kävimme päiväretkellä Källvikenissä, Dagmarin lähteellä, ja joimme juhlakahvit Arabia Suomi 100 -juhlavuoden mukeista.

Arabia on ollut suomalaisten kuppikuntien asialla jo yli 100 vuotta. Voisin kuvitella, että Arabia on myös Seikkailukerhon suuri fani.

100-vuotiaan Suomen kunniaksi suunniteltu mukimallisto edustaa itsenäisen maan elinkaarta ja kertoo tarinaa suomalaisen muotoilun, kattamisen ja suomalaisten kotien historiasta: jokaisen mukin koristelu on peräisin eri vuosikymmeneltä Suomen satavuotiaan historian ajalta. Yhdeksän kymmenestä juhlakokoelman kuviosta on otettu Arabian historiasta. Kuviot on piirretty uudelleen ja siirretty mukien pintaan.

Kymmenentenä kuviona, 2000-lukua edustamassa on uusi, taiteilija Heini Riitahuhdan suunnittelema punakukkainen Huvila-kuvio. Sen näettekin ylläolevassa kuvassa Bean kädessä. Oma suosikkikuvioni on ruskeakukkainen Myrna, sillä siitä tulee nostalgisesti mieleen isovanhempieni kultareunainen astiasto.

Mukit ovat saatavilla vuoden 2017 ajan ja ne on varustettu juhlavuoden pohjaleimalla. Sarja on herättänyt niin paljon tunteita ja ollut niin pidetty, että mukit on viety käsistä. Uusia valmistetaankin koko ajan.

Mutta sillekin on syy, miksi lähdimme päiväretkelle juuri Dagmarin lähteelle. Jos mukit ovat upea lahja Suomelle, on Arabian toinen lahja vähintään yhtä hieno.

Fiskars-konserni omistaa noin neljänkymmenen hehtaarin kokoisen maa- ja vesistöalueen Raaseporin liepeilleä, Källvikenissä. Alueella on niin metsää, hiekkarantaa, kalliota kuin mertakin. Alueella pulppuaa myös Dagmarin lähde, josta mekin täytimme mukit retkellämme.

Fiskars lahjoittaa suomalaisille luonnonrauhaa ja antaa 100-vuotislahjaksi Dagmarin puistoalueen kaikkien käyttöön. Yhtiö luovuttaa alueen käyttöön Suomelle elokuussa 2017 seuraavaksi sadaksi vuodeksi, nimellisellä euron vuosivuokralla, sata päivää ennen Suomen 100-vuotispäivää.

Ennen alueen luovutusta Fiskars kunnostaa Källvikenin alueen luontopolut, venelaiturin ja Dagmarin lähteen ympäristön. Aivan huippu juttu, Seikkailukerho kiittää.

Millaisia vuosisuunnitelmia kerhollamme on? Emme vielä tarkalleen tiedä. Maaliskuulle on varattu viikonloppu, jolloin lähdemme ehkä mökkeilemään. Toiveissa siintää lämmin kesä ja riippumattoyöt. Myös ulkomaan matka olisi päästävä taas toteuttamaan.

Se on varma, että kahvia juodaan ainakin.

Haluaisiko myös joku teistä juoda kahvia Arabia juhlavuoden mukista? Sain luvan arpoa kolme sarjan mukia lukijoilleni. Käy valitsemassa oma suosikkisi ja kerro se kommenttiboksissa 5.2. mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Seikkailuntäyteistä viikkoa!

-Henriikka

Syötäisiinkö tänä vuonna enemmän yhdessä?

Yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Meillä on matalan kynnyksen koti. Emme hätkähdä, jos joku tulee käymään, vaikkemme ole puunanneet. Siskoni saattaa pikemminkin hätkähtää, jos olemme.

Meille saa miltei aina tulla – keitän kahvit ja yritän keksiä jotain syötävää kaapinantimista: pakastinmarjoista, parsakaalista ja kananmunista. En halua, että yhteiset hetket läheisten kanssa harvenevat epäolennaisempien asioiden vuoksi.

Esimerkiksi tänä maanantaina, kun minulla on jääkaappi täynnä kakkua, ei tullut kuuloonkaan että olisin skipannut kakkuiltamat, vaikka olin väsynyt ja koti hujan hajan.

Ylijäämäruoka on ihanaa. Se on nimittäin erinomainen tekosyy kutsua ystävä kylään. Yhdessä syöminen on yksi arjen suurimmista iloista, mutta se luo yleensä parhaat hetket myös juhlaan. Voi, miten paljon köyhempää elämä olisikaan ilman hartaudella, yhdessä nautittuja ruokahetkiä?

Niin kuin kerroin, maanantaina tajusin viikonlopun kuvaushetkistä jääneen monta, monta palaa raakakakkua jääkaappiin. Laitoin viestin ystävälleni Bealle:

”Mitä teet illalla? Mulla olis niin paljon kakkua, joka pitäisi syödä pois. Voitais puhua salaisuuksia ja suunnitella tulevaa vuotta.

Sain Bean kylään, ja juttelimme monta tuntia salaisuuksista ja niiden vierestä. Mutta katsokaapa tarkasti mistä astioista: siellä on sekaisin Arabian valkoista Arcticaa ja pastellinväristä KoKoa. Kakkulautanen on lisäksi 24h-sarjaa.

Nyt saan vihdoin kertoa: olen toinen Arabian yhteistyöbloggaajista tänä vuonna. Miten iloinen, iloinen, niin iloinen olenkaan asiasta.

Toinen bloggaajista on Mari, jonka kanssa olemmekin jo suunnitelleen yhteistä ruokahetkeä.

Tämän vuoden aikana blogissani tullaankin Arabian innoittamana näkemään paljon yhdessä syömistä. Arabia on mukana Elo-säätiön Syödään yhdessä -teemavuodessa, joka on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Vuoden aikana järjestetään lukuisia erilaisia tapahtumia, joissa ihmiset naapurustoissa, yhteisöissä, kylissä ja kaupungeissa syövät yhdessä.

Aion itsekin ryhdistäytyä ja saada ystävät (ja miksei tuntemattomatkin) yhdessä ruoan ääreen. Joskus se voi olla tällaista spontaania, kakkuiltamien kaltaista, ja joskus pitkään harkittua ja valmisteltua.

Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän minulla on ystäviä, mutta sitä parempia he ovat. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän minulla on astioita ja sitä parempia ne ovat.

Se on kuitenkin ehdottoman samaa niin ystävissä kuin astioissakin, että laatu korvaa määrän.

-Henriikka

En ole täällä enää pitkään

_MG_3636 kopio

Kai kaikki tunteet liittyvät siihen, että tietää olevansa täällä enää hetken. Kaikkea tarkkailee vähän yksityiskohtaisemmin ja hetkiä tallentaa muistiin vähän useammin. Aamu-usvat parvekkeelta, musta meri ja ikävä kamalia kanadanhanhilaumoja.

Me muutamme tammikuussa. Jätämme ajan Arabianrannassa ja suuntaamme katseet uuteen suuntaan. Se tuntuu oudolta, kivalta, jännittävältä ja odotetulta. Otan tämänkin asian aika tunteella. Mutta näin pitikin käydä: vieraannuin Arabiasta askel askeleelta.

_MG_3617 kopio _MG_3622 kopio

Kun muutimme uudestaan Helsinkiin vuonna 2011, kävin Haagasta käsin koulua Arabianrannassa. Bussi numero 52 oli aina vanha, haiseva, ja reitti vähän liian pitkä ja mutkitteleva. Kun alkuvuodesta 2013 muutimme elämämme meren rantaan, Arabian tehtaiden taakse, tuntui elämässä alkavan ihan uusi sivu. Koulumatka oli 300 metriä, luonto oli lähellä ja merenkin näki juuri ja juuri parvekkeelta kurkkaamalla.

Nyt vajaa kolmen vuoden jälkeen tuntuu, että se kirja alkaa olla viimeisillä sivuillaan. Jo hetken aikaa on tuntunut, että pitäisi aloittaa uusi. Ennen roikuin kaksin käsin lähiympäristön punatiilisissä rakennuksissa, etsin tarkkasilmäisesti katutaidetta ja designia naapurustosta ja ihailin raitiovaunulinjan päällä leijuvia sähköratoja. Viime ajat katse on ollut muualle, eteenpäin.

Olen vieraantunut vähän kodistakin. En ole jaksanut huoltaa sitä enkä oikein itseänikään siellä. Niin upeita vuosia kuin nämä muutamat ovat olleetkin, olen onnellinen uuden kirjan alusta. Vaikea sanoa tuleeko siitä tällainen kevyt pokkari, mikä tämä Arabia oli, vai kunnon tiiliskiviromaani.

_MG_3634 kopio _MG_3645 kopio

Mutta nyt katson kaunista Arabianrantaa, ihailen merta ja sen ympärillä lenkkeileviä, pyöräileviä, leikkiviä, haaveilevia ihmisiä. Vedän keuhkoihin kunnolla happea ja pistän mieleen, millainen olin tällaisena kuin nyt olen.

Voin hyvin kuvitella tulevani joskus takaisin, mutta hetkeksi haluan kokea jotain, mikä on rakennettu aiemmin. Kerron teille sitten enemmän, kun itse tiedän vähän enemmän. Ehkä sitten, kun uuden vuoden muutot on saatu taputeltua. Tai ehkä aiemmin.

Kippis. Uusille aluille.

-Henriikka

Olo on silti rauhallinen

_MG_3610 kopio

Perjantai ja levollinen mieli. Monta asiaa jäi tekemättä, joita piti tällä viikolla ehtiä tehdä, mutta olo on silti rauhallinen. En ehtinyt laittaa kirpputorirompetta myyntiin nettikirppiksille, en leiponut kakkua telttaretkelle enkä saanut edes kaikki työjuttuja tehtyä, jotka olin listannut tehtäväksi tämän viikon aikana. Sen sijaan ostin nuotiopannun Partioaitasta, join monta kuppia kahvia ja pesin ainakin puolet siitä pyykkimäärästä, jonka olin aikonut.

Ei mene siis lainkaan hassummin ja vielähän tässä on viikkoa jäljellä.

Kaikki sanoo aina perjantaina ”mä oon niin poikki, mä oon niin kuitti”, ja niin sanon usein minäkin. Mutta tässä perjantaissa oli jotain poikkeuksellisen seesteistä. Ennen kotiinlähtöäni siivosin toimistolla työpöytäni, asettelin post it -laput ja kynät kauniisti järjestykseen, niputin kuitit ja tuhosin roskat. Siihen on hyvä palata viikonlopun jälkeen.

Sitten kävelin läheiseen Japani-kauppaan ja ostin kolme naurettavaa, keraamista kulhoa: yhdessä pandoja, toisessa kissoja, kolmannessa koiria. Olin ikkunashoppaillut kulhot jo ajat sitten, mutta vasta nyt tein sen oikeasti. Ei sillä, että materia tekisi aina onnelliseksi (vaikka joskus vähän iloiseksi), mutta muovikassissa kotiin kannetuissa murokupeissa oli sellaista hauskaa kärsivällisyyttä. Olin odottanut ja harkinnut niitä niin kauan.

_MG_3613 kopio

Viikonloppu pitää sisällään perjantai-illan saunan ja kauppareissun. Bea tulee tänne ja pitää käydä vähän ostamassa eväitä huomista varten. Naurattaa ajatus siitä, että pimeää tulee jo ennen viittä ja huomenna pyöritämme otsalamput päässä jotain kylmää pastaa kulhossa. Sunnuntaina telttaretkeltä palattuamme toivon näkeväni pitkästä aikaa pikkusiskorukkaa, joka on varmasti jo ihan hukassa, kun ei ole ollut isosiskonsa valvovan silmän alla aikoihin.

Digi- ja board-expot kiinnostavat myös, jos sattuisin sunnuntai-iltana vielä ehtimään. Jo-käyneet voisivat vinkata, kannattaako pyrkiä piipahtamaan?

Aamulla oli usvaa ja katsoin parvekkeelta miettien, että täällä meren rannalla on minun kotini. Samaan aikaan tuntui, että ehkä koti on jo vuoden päästä jossain toisaalla. Salaa toivoinkin sitä.

Levollista viikonloppua.

-Henriikka

Reppu / Lumi Accessories, Kengät / adidas, takki/Zara, huivi Etiopian tuliainen

Alakulo

_MG_0077 kopio

Tänään on tuntunut, että syksy nielee. Ihan sellaisenaan, yhtäkkiä ja aivan kokonaisena. Lehtiä on riepoteltu tuulen voimasta siihen malliin, että heikommat ovat saaneet väistyä elon tieltä. Minusta on tuntunut, että olen pian lehtien sijassa. Tai seassa, tai jotain. En vapaasta tahdostani, niin kuin lapsena lehtikasoissa seikkailtiin, vaan olen huomaamattani joutunut syksyn saaliiksi.

Pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, kun niiden päättymistä ei näy”, laulaa Vilkkumaa. Mutta minusta pahimpia on juuri ne ii-i-ii-ii-i-illat. Mä pelkään, et ne saa mut. Ja niin lopulta käy.

Onneksi minulla on kaihomuki. Askartelin sen viime viikolla askartelupajassa. Olisi saanut laittaa mitä tahansa värejä tai leikata mitä tahansa kuvioita, mutta päädyin vain mustaan kirjoitukseen. Joskus olennainen tulee sanottua suurella vaivalla, vähillä sanoilla.

_MG_0114 kopio_MG_0087 kopio

Kun olisi aina syksy” – Se on ylistys vuodenajoista parhaalle. Riipivin, pimein ja ikävin vuodenaika, joka on kuitenkin se kaikista rakkain. Kruunukynttilät palavat ja minä istun huoneen nurkassa viltin sisällä ja vuodatan steariininkatkuisia syysitkuja. Juon inkivääristä teetä, joka on niin vahvaa, että se vääntää suun mutrulle ja sydämen vinoon. Kirjoitan pöytälaatikkoon paljon runoja, jotka ovat jollekin, joka ei niitä koskaan näe. Patterit hohkaavat kuumalla ja silti paleltaa.

Aloita aina aamusta” – Se on lupaus uudesta. Aina voi aloittaa alusta, aina voi ottaa uudestaan. Jos virkkuutyöstä tippuu silmukka, voi purkaa pari kerrosta ja löytää virheen. Siinä kohdassa se purkaminen tuottaa tuskaa, mutta sen tehtyä on huojentunut olo. Kaikki on taas kunnossa. Aamuissa on arvokkuutta, aamuissa on toivoa. Aamut ovat hartaita hetkiä, jotka kantavat muiden vuorokaudenaikojen yli. Aamujen voimalla jaksaa läpi lokakuunkin.

_MG_0093 kopio_MG_0112 kopio

Kirjoitin aina teininä Livejournalia ja runoja rakkausrunot.comiin. Voi ehei, ette todellakaan saa tietää nimimerkkejä.

Mutta joskus tekisi mieli taas palata niille sivuille ja etenkin niihin kepeisiin nuoren tytön ajatuksiin, jotka tuntuivat silloin viiltävän sielua niin syvältä, ettei pohjaa tavoitettu. Eikä pitäisi vähätellä, sillä kymmenen vuoden päästä luen näitä juttuja ja mietin, miksihän olin syksyisin aina niin alakuloinen.

-Henriikka