Joogaa ja kakkukahvit lukijaporukalla ”kodissamme”

Muutama viikonloppu sitten oli seesteistä. Olin kutsunut Aamukahvilla-Facebookissa seuraajia pienellä porukalla kanssani joogaamaan ja vaikka influenssa kaatoikin useita sängynpohjalle, sain ihanan kourallisen paikalle.

Miljöönä aamu-yhdeksän joogallemme oli Iittala & Arabia Design Centre, ei siis hassumpi paikka aloittaa lauantaita. Kun katto kohosi korkeana ja kaikista miljoonista ikkunoista vyöryi valoa päälle, ei auttanut kuin heräillä pikkuhiljaa. (Siitäkin huolimatta, että päivän ensimmäinen kahvi odotti vasta palkintona tunnin jälkeen.)

Tunti humahti ohitse kuin siivillä. Taisi olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemukseni joogan kanssa, yleensä kun vilkuilen kelloa salaa vähän väliä. Ohjaaja oli tilattu Roots Helsingiltä ja olin toivonut, että oikeesti pääsisimme myös haastamaan fyysisesti itseämme silkan hengittelyn sijaan.

Täytyy kyllä sanoa, että teki  pikkuisen  pahaa. Yläselkäni, ja ylipäänsä koko kroppani, on aivan tukossa ja lukossa ja jumissa kaiken tietokonekönötyksen vuoksi. Kun katson alla olevaa kuvaa, hävettää tunnustaa, että tuo vasemmanpuoleinen kanki olen minä, entinen voimistelija!

Kun samassa rivissä ovat esimerkiksi nykyinen valmentajani sekä tanssija, erottaudun rautaselkäni kanssa melkoisesti epäedukseni. Vaan mitäs sitä vertaamaan, sillä tunti teki hyvää varmasti jokaiselle osallistujalle. (Ja onneksi pystyin aina kurkkaamaan vieressä olevaan sisareeni, joka ähisi kanssani samaan tahtiin kaikissa ylös- ja alaspäin katsovissa eläinliikkeissä.)

Mutta miksi kutsuin joogan koolle juuri tuonne? Iittala & Arabia muotoilukeskuksessa on tällä hetkellä käynnissä Off the table -näyttely. Näyttely tarjoaa kurkistuksia minun, Natan ja Hermannin koteihin ja tapoihin ratkaista arjen ruokahetket. Kutsuin siis seuraajaat ikään kuin aamukahville omaan kotiini.

Meidän kaikkien huoneista on tehty jäljennökset näyttelytilaan ja seinällä pyörii aidot tilanteet elämämme ruokahetkistä. Oma videoni on brunssivalmisteluistamme tältä helmikuun päivältä, sisältäen suoraa kommunikaatiota ja tyhmiä vitsejämme. On oikeasti aika hullun tuntuista, että oma kuva pyörii seinällä valtavan kokoisena ja että lattialle tehty olohuone-jäljennöksemme näyttää ihan oikeasti kodiltamme.

Joogahetken jälkeen pöydällä odottivat palkinnot. GreenStreetin raakakakkupalat oli tuotu Roots Helsingistä herkuteltaviksi, ja sain vihdoin myös kunnolla kahvia. Kuulin useamman sanovan ääneen, että voisi aina aloittaa päivänsä näin. Voi että, kun voisikin!

Jannelle päivä oli tietysti tuplavapautus, sillä: a) Hän ei tehnyt minulla aamiaista, niin kuin kaikkina muina päivinä. b) Hän ei valokuvannut, sillä olin pyytänyt Doritin paikalle. Tuplavoitto! Katsoin kyllä Jannen joogaamista vähän kateellisena. En tajua kuinka hän voi olla niin liikkuva ja osaava, vaikka ei koskaan edes harjoittele mitään. Yäääääh.

Ainiin, ei saanut vertailla.

Muistan kyllä isolla lämmöllä tuota aamua. Etenkin nyt, kun edessä on iso pakkausrumba ja töiden viimeistely ennen ensi viikon reissustarttia ja lomaa. Loma, mikä ihana sana. Tämä taitaakin olla ihkaensimmäinen ajanjakso, jota kutsun lomaksi sitten tammikuun 2016.

Mutta vinkiksi teille, että Off the Table -näyttely on auki Arabianrannan muotoilukeskuksessa aina 13.5. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja meidän näyttelymme lisäksi tilassa on pysyvä näyttely Iittalan ja Arabian designin historiaan. Olen itse kiertänyt näyttelyn tosi monesti, enkä tunnu saavan siitä koskaan tarpeekseni.

Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Töihin Tuomaan Markkinoille

_MG_5338 kopio

Kyllä oikea elämä on parasta. Sellainen aito, rehellinen elämä. Oikeiden ihmisten piirittämä, välillä tylsä ja välillä riemukas.

Saimme viikonloppuvieraita Tampereelta ja vietin pitkästä aikaa parhaimman viikonlopun. Olin aika väsynyt, nuutunut itseni, mutta oikeiden ihmisten kanssa se ei haittaa. Sitä paitsi tässä typerän hektisessä maailmassa minunkin lähipiirini on aika uupunutta kansaa aina työviikon jälkeen. Olen harvoin ainoa.

_MG_5323 kopio_MG_5307 kopio

Perjantaina joimme kahvia keskiyölle, meneehän siinä jo aikansa, kun päivittää kuulumisia. Eilen kärvistelimme nälkäisten vatsojen kanssa brunssille saakka ja kävelimme Arabianrannan Dylaniin syömään aamiaista ja lounasta yhdeltä seisomalta. Erittäin hyvä hinta-laatusuhde, surkea musiikki ja hauska lähiötunnelma: eri-ikäistä ja -näköistä väkeä pitkien pöytien ympärillä. Hyvin nukutun yön jälkeen hymyilytti.

Brunssin jälkeen miesväki suuntasi Varustelekaan etsimään peltipaitoja, maihareita, parkatakkeja ja muuta tuikitärkeää armeijan vanhaa. Minä ja Henna körötimme kahdeksikolla Kaapelitehtaalle joulutunnelman keskelle.

Pukin sylistä olisi saanut valokuvan kympillä ja aikuisten glögiä jonotettiin metrikaupalla. Pihalla oli toinen joulupukki, joka oli huonoin koskaan näkemäni. Toisaalta kaksi joulupukkia muutaman metrin säteellä on tietysti vähän kyseenalaista ylipäänsä. Käsityöläisten markkinoilta löytyi muutama salainen joululahja ja useampi tuttu jututettavaksi. Karamellisoidut omenat tikunpäissä näyttivät liian hyviltä ollakseen totta.

_MG_5311 kopio _MG_5325 kopio

Kaapelilta jatkoimme Korjaamon joulutorille, jotka olivat kyllä kertakaikkisen kököt tänä vuonna. Onneksi Senaatintorin Tuomaan Markkinat nostivat taas mielen korkealle. Miten siellä voikin pyöriä niin paljon hyväntuulisia ihmisiä?

Ajattelin änkeä ensi vuonna väkisin sinne töihin. Minulla olisi punainen pipo ja posket. Myisin kuumaa omenaviiniä ja tarjoilisin kettukarkkeja kaikille hymyileville. Hammashymyisille kaksi. Takataskussa olisi taateleita, jos joku on oikein terveellinen.

Mutta mitä oikein puhun jo nyt viikonlopusta, vaikka melkein koko sunnuntai on vielä käyttämättä? Kohta hyppäämme bussiin ja ystävien luokse. Lupasivat tehdä ruokaa, uskoakseni erittäin hyvää.

-Henriikka

En ole täällä enää pitkään

_MG_3636 kopio

Kai kaikki tunteet liittyvät siihen, että tietää olevansa täällä enää hetken. Kaikkea tarkkailee vähän yksityiskohtaisemmin ja hetkiä tallentaa muistiin vähän useammin. Aamu-usvat parvekkeelta, musta meri ja ikävä kamalia kanadanhanhilaumoja.

Me muutamme tammikuussa. Jätämme ajan Arabianrannassa ja suuntaamme katseet uuteen suuntaan. Se tuntuu oudolta, kivalta, jännittävältä ja odotetulta. Otan tämänkin asian aika tunteella. Mutta näin pitikin käydä: vieraannuin Arabiasta askel askeleelta.

_MG_3617 kopio _MG_3622 kopio

Kun muutimme uudestaan Helsinkiin vuonna 2011, kävin Haagasta käsin koulua Arabianrannassa. Bussi numero 52 oli aina vanha, haiseva, ja reitti vähän liian pitkä ja mutkitteleva. Kun alkuvuodesta 2013 muutimme elämämme meren rantaan, Arabian tehtaiden taakse, tuntui elämässä alkavan ihan uusi sivu. Koulumatka oli 300 metriä, luonto oli lähellä ja merenkin näki juuri ja juuri parvekkeelta kurkkaamalla.

Nyt vajaa kolmen vuoden jälkeen tuntuu, että se kirja alkaa olla viimeisillä sivuillaan. Jo hetken aikaa on tuntunut, että pitäisi aloittaa uusi. Ennen roikuin kaksin käsin lähiympäristön punatiilisissä rakennuksissa, etsin tarkkasilmäisesti katutaidetta ja designia naapurustosta ja ihailin raitiovaunulinjan päällä leijuvia sähköratoja. Viime ajat katse on ollut muualle, eteenpäin.

Olen vieraantunut vähän kodistakin. En ole jaksanut huoltaa sitä enkä oikein itseänikään siellä. Niin upeita vuosia kuin nämä muutamat ovat olleetkin, olen onnellinen uuden kirjan alusta. Vaikea sanoa tuleeko siitä tällainen kevyt pokkari, mikä tämä Arabia oli, vai kunnon tiiliskiviromaani.

_MG_3634 kopio _MG_3645 kopio

Mutta nyt katson kaunista Arabianrantaa, ihailen merta ja sen ympärillä lenkkeileviä, pyöräileviä, leikkiviä, haaveilevia ihmisiä. Vedän keuhkoihin kunnolla happea ja pistän mieleen, millainen olin tällaisena kuin nyt olen.

Voin hyvin kuvitella tulevani joskus takaisin, mutta hetkeksi haluan kokea jotain, mikä on rakennettu aiemmin. Kerron teille sitten enemmän, kun itse tiedän vähän enemmän. Ehkä sitten, kun uuden vuoden muutot on saatu taputeltua. Tai ehkä aiemmin.

Kippis. Uusille aluille.

-Henriikka

Olo on silti rauhallinen

_MG_3610 kopio

Perjantai ja levollinen mieli. Monta asiaa jäi tekemättä, joita piti tällä viikolla ehtiä tehdä, mutta olo on silti rauhallinen. En ehtinyt laittaa kirpputorirompetta myyntiin nettikirppiksille, en leiponut kakkua telttaretkelle enkä saanut edes kaikki työjuttuja tehtyä, jotka olin listannut tehtäväksi tämän viikon aikana. Sen sijaan ostin nuotiopannun Partioaitasta, join monta kuppia kahvia ja pesin ainakin puolet siitä pyykkimäärästä, jonka olin aikonut.

Ei mene siis lainkaan hassummin ja vielähän tässä on viikkoa jäljellä.

Kaikki sanoo aina perjantaina ”mä oon niin poikki, mä oon niin kuitti”, ja niin sanon usein minäkin. Mutta tässä perjantaissa oli jotain poikkeuksellisen seesteistä. Ennen kotiinlähtöäni siivosin toimistolla työpöytäni, asettelin post it -laput ja kynät kauniisti järjestykseen, niputin kuitit ja tuhosin roskat. Siihen on hyvä palata viikonlopun jälkeen.

Sitten kävelin läheiseen Japani-kauppaan ja ostin kolme naurettavaa, keraamista kulhoa: yhdessä pandoja, toisessa kissoja, kolmannessa koiria. Olin ikkunashoppaillut kulhot jo ajat sitten, mutta vasta nyt tein sen oikeasti. Ei sillä, että materia tekisi aina onnelliseksi (vaikka joskus vähän iloiseksi), mutta muovikassissa kotiin kannetuissa murokupeissa oli sellaista hauskaa kärsivällisyyttä. Olin odottanut ja harkinnut niitä niin kauan.

_MG_3613 kopio

Viikonloppu pitää sisällään perjantai-illan saunan ja kauppareissun. Bea tulee tänne ja pitää käydä vähän ostamassa eväitä huomista varten. Naurattaa ajatus siitä, että pimeää tulee jo ennen viittä ja huomenna pyöritämme otsalamput päässä jotain kylmää pastaa kulhossa. Sunnuntaina telttaretkeltä palattuamme toivon näkeväni pitkästä aikaa pikkusiskorukkaa, joka on varmasti jo ihan hukassa, kun ei ole ollut isosiskonsa valvovan silmän alla aikoihin.

Digi- ja board-expot kiinnostavat myös, jos sattuisin sunnuntai-iltana vielä ehtimään. Jo-käyneet voisivat vinkata, kannattaako pyrkiä piipahtamaan?

Aamulla oli usvaa ja katsoin parvekkeelta miettien, että täällä meren rannalla on minun kotini. Samaan aikaan tuntui, että ehkä koti on jo vuoden päästä jossain toisaalla. Salaa toivoinkin sitä.

Levollista viikonloppua.

-Henriikka

Reppu / Lumi Accessories, Kengät / adidas, takki/Zara, huivi Etiopian tuliainen

Mä sanon heippa vaan hei

_MG_1137 kopio

Tavarat on pakattu, suunta on pian kohti lentokenttää. Saan onneksi autokyydin ja saattajan, niin ei tarvitse yksin maha vellinä pyöriä terminaalissa. On myös hyvä aloittaa turvallisesti Finnairilla Ruotsiin saakka, kun edessä on sen jälkeen Ethiopian ja Botswanan Airlinesia. Joskin tiedän, että laadukkaita ovat onneksi nekin.

Heräsin kuudelta tekemään vielä viimeisiä asioita. Nyt olen laittanut työmailiin automaattisen vastauksen ja vetänyt rinkan hihat kiinni. Pitää vielä käydä kertaalleen läpi pokkarikasa ja kirjahylly, jos joku opus vielä himottelisi. Sitten evässalaatti kainaloon ja menoksi. Muista puhelin, muista passi, muista nauttia.

_MG_1180 kopio_MG_1177 kopio

Eilispäivän tunnemyrsky on laantumaan päin. Liian vahvoja tunteita sisältävää musiikkia en kuitenkaan voi kuunnella ennen kuin olen päässyt lentokoneeseen. Olen vähän sellainen, virtaavien fiilisten vietävissä. Luulen, että Mikko Alatalokin olisi minulle tässä tilanteessa liikaa.

Kai se on jännitystä, hyvää sellaista. En ole tavannut pelätä sairastumista, lentokoneen tipahtamista tai mitä minulle käy. Jännitän enemmänkin ympärillä olevia puitteita: ovatko lennot ajoissa, ehdinkö vaihtaa konetta, onko Bea vastassa? Oikeastaan jännitän siis vain, pääsenkö perille. Uskon, että pääsen. Ja tiedän, että Bea on.

_MG_1140 kopio

Nyt vain täytän keuhkot Suomi-ilmalla, käännän työmoodin pois päältä ja halailen miestäni varastoon. Sitten alkaa taas yllättävän lyhyt, mutta uskoakseni sisällöltään äärimmäisen rikas reissu Afrikan kärkeen.

Julkaisen kyllä juttuja tavalliseen tapaan, mutta Botswana-Liveä voi seurata parhaiten Instagramistani (@aamukahvilla) tai Snapchatista (@henriikkasi).

Farkut naulaan, leopardikuvioiset kangashousut tilalle. Nahkakengät hyllylle, sandaalit sijalle.

– Henriikka

farkut / Levi’s, farkkupaita / Monki, laukku / Lumi (saatu), kengät / Vagabond, kuulokkeet / Urbanears

Paljon ei muuta tarvita kuin perhe

_MG_0562 kopio

Viikonloppu oli perheen täyteinen. Tajusin taas, miten kiitollisena voin olla, että olen ympäröity parhailla. Kun on perheen tuki ja turva, ei tarvita paljon muuta.

Minulla on kaksi perhettä, alkuperäinen ja Jannen kautta saatu. Sitten on tietysti molempien puolten suvut, joihin tosin pitä harmittavan vähän yhteyttä, kun ydinperheetkin ovat niin suurikokoiset. Kun sisaruksia on molemmilla puolilla kolme ja heidän kauttaan väki vain lisääntynyt, saadaan jo kunnon karkelot aikaiseksi.

Perhepäissäni selailin eilen kuvia toukokuun toiseksi viimeiseltä päivältä, kun juhlin valmistujaisiani omalla porukalla. Pyysin matalaan murjuumme kasan kivoja tyyppejä: äitiä, siskoja, veljiä, lankoja ja anoppeja. Kaikki kutsuttiin, ihan kaikki eivät päässeet, mutta pidot olivat iloiset ja juhlavieraat koreina.

_MG_0482 kopio_MG_0469 kopio _MG_0484 kopio _MG_0486 kopio _MG_0525 kopio

Sellaiset spontaanit karkelot ovat mieleeni. Yhtäkkiä huomataan kakkukasan huventuneen niin, että kaivataan raitista ilmaa. Sattumalta isoveljen auton takapaksista löytyy mölkky ja petanki. Päädytään mölkkyyn, koska petanki se vasta on tylsä laji.

Kaikki pelaavat ja jännittävät. Toiset vähän enemmän täysillä kuin toiset. Heittäminen luonnistuu hameessakin ja piknik-viltille on otettu vähän brunssiruokia siltä varalta, että nälkä yllättää kesken leikin.

_MG_0551 kopio _MG_0531 kopio _MG_0507 kopio _MG_0570 kopioÄiti_MG_0568 kopio _MG_0559 kopio

Koontina kirjoituksesta totean perheen olevan minulle kaikki kaikessa. Joskus hävettää, miten suojassa sitä onkaan saanut elää. Sitä tekisi mieli jakaa omasta perheonnestaan jollekin, joka ei ole sitä saanut kokea. Kaikilla ei ole ollut yhtä hyvin.

Tuntuu, että kesältä kertyy aina niin paljon kuvia, joita ajattelee talvella katsovansa kaiholla. Jos niitä kuvia oikeasti kävisi systemaattisesti läpi talven kylminä iltoina, ei ehtisi mitään muuta koko pakkaskaudella tehdäkään.

Kylmiä nostalgiailtoja odotellessa. Iso kuppi inkivääriteetä ja villasukat väärissä jaloissa.

– Henriikka