Viimeinen koulureissu: Neljän päivän melontavaellus Jongunjoella

Näissä kuvissa temmellettiin totaalisen sienimanian huurruttamina alkusyksystä Tammelan Torronsuolla. Minulla on kaulassa uusi keltainen sieniveitsi, vierellä uusi sininen koulukaveri – tai siis, kouluystävä.

Näitä retkiä on ollut ja mennyt. Kuluneena vuonna olen nukkunut lukemattomia kertoja ulkona: välillä laavussa, välillä teltassa ja toisinaan taivasalla. Joskus olen herännyt sateeseen, joskus uskomattomaan auringonnousuun. Välillä olen kulkenut kanootilla, välillä pyörällä, usein jalan. Sienien lisäksi laavulla on nähty tortilloja, suklaa-aprikooseja, juustotarjottimia, munakokkelia, nuotioleipää ja vaikka mitä sellaista, jota mielelläni söisin nytkin. Sen sijaan vatsani kurnii, ja koitan syödä jääkaapistani löytyviä viimeisiä jämiä. Äsken kävin Forssan Prismasta haalimasta itselleni tulevalle reissulle ruokaa: irtokarkkeja, valkosipulisirkkoja ja sen sellaista.

Huomenna starttaa nimittäin kouluvuoden viimeinen reissu. Neljän päivän melontavaellus Itä-Suomen Jongunjoella muutamalla extrapäivällä esimerkiksi Kolin maisemissa.

Vuokramökki alkaa olla pikkuhiljaa siivottu ja tavarat kasattu Ikea-kasseihin. Aamulla puoli seitsemän aikaan koulukaverit kaartavat pihaan ja nappaavat minut tavaroineni. Pystyn jo nyt kuvitella, miten pihalla olen tuohon aikaan. Silmät ummessa ja mieli ties missä. Onneksi ostin autoon evääksi prinsessaleivoksia ja kirsikoita. Sormet ristiin, että reissupakun tuuletus on saatu korjattua.

Tuntuu hullulta, että tähän ne koulureissut sitten loppuvat. Samalla porukalla voimme tietysti tulevaisuudessa kiertää vaikka maailman, eihän sitä kukaan kiellä, mutta tuskinpa kierrämme. Onneksi johonkin sympaattiselle laavulle voi porukan aina kutsua ko’olle, vaikkemme olisikaan enää toistemme arki.

Meinasin kirjoittaa, että iloitsen kyllä siitä, että kokoaikainen pakkaaminen ja purkaminen loppuu… kunnes tajusin, että tuskinpa loppuu. Kyllä tällainen rinkkaelämä taitaa ihan hyvin sopia minulle. Ainakin siihen saakka, kunnes löydän jonkun hirsisen rauhan tyyssijan jostain metsän laidalta, jossa olen valmis viettämään vähän pidemmän aikaa, keittämään aamuisin mutteripannukahvia ja iltaisin teetä nokkosista ja muista pihan villiyrteistä. Jossa kuivattelen pellavalakanani pihalla poutapäivinä ja vien patjan ja petivaatteet kunnon pakkasella pihalle. Ainakin siihen saakka.

Huomenna istutaan autossa, mutta onneksi jo perjantaina kanootissa. Iik! Jee!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Viikko koulun alkuun: primitiivinen paniikki ja iso ilo

Tasan viikon päästä maanantaina alkaa elämässäni uusi vaihe: erä- ja luonto-oppaan opintoni Eerikkilän urheiluopistossa. Viikon päästä olen jo muutaman tunnin kuunnellut perehdytystä ja erinäistä infoa tulevasta. Tiistaista torstaihin teemmekin jo kolmen päivän vaelluksen – ei mitään turhaa peukaloiden pyörittelyä siis.

Tuntuu aika absurdilta ja hullulta. Niin on toisaalta tuntunut moni muukin asia elämässäni viime vuosina, joten alan olla jo tottunut. Tämä on kuitenkin jotain ihan uutta: muutan viikoiksi pois kotoa. Muutan vähintään kolmen muun kanssa saman katon alle, ilman omaa huonetta. Alan opiskella itselleni uutta ammattia, eikä tuttu arkeni seuraa minua opinahjoon. Eikä tuttu Janneni. Ja vaikka Tammela onkin verrattain lähellä Helsinkiä, autottomana elän kuitenkin aika kaukana kaikesta, edes kaupasta.

Voi juku, mitähän tästäkin taas tulee.

Pääosin olen täynnä iloa ja intoa – tätähän minä olen odottanut koko vuoden. Sitä, että matkat olisivat ohi ja saisin keskittyä yhteen, tai maksimissaan pariin, asiaan yhdessä paikassa. Oppia uutta, oppia luonnosta, käydä iltaisin juoksemassa metsässä ja uimassa järvessä, kun siltä tuntuu ja elää vähän yksinkertaisemmin. En malta odottaa, että homma lähtee kunnolla käyntiin.

Samalla haudon pientä paniikkia mielessäni. Outoja primitiivisiäkin seikkoja nousee mieleeni etenkin iltaisin. Entä jos opinnot eivät vastaa odotuksiani? Siitäkin huolimatta, ettei minulla edes ole kovin vahvoja odotuksia tulevasta. Entäs jos en siedäkään kämppiselämää? Enhän ole ennenkään sietänyt. Entäs jos minusta ei pidetä? Ei ole aina ennenkään pidetty. Entäs jos minusta pidetään, mutta minä en pidä kenestäkään? Entäs jos minua kiusataan? On ennenkin kiusattu. Entäs jos tajuan, etten välitäkään luonnossa olemisesta, jos kaipaankin syvälle kaupunkielämään, entäs jos menetän malttini metsässä ja lopetan koko projektin, joka oli tuhoontuomittu alun alkaenkin?

Ihmeellisiä asioita sitä pyöriikin mielessä, kun niiden antaa pyöriä. Mutta tuntuu se kieltämättä oudolta, että vuoden ajan sitä on ikään kuin perhettä tuntemattoman 20-henkisen porukan kanssa. Olen varannut itselleni paikan solukämpästä (joka on itse asiassa aivan upouusi saunallinen hirsimökki) ja tänään tilasin itselleni uuden paperikalenterin. Että kyllä tämä kai tästä.

Kaiken kaikkiaan alan olla opiskeluihin erittäin motivoitunut ja ihan valmis. Huomenna aion miettiä, mitä ruokaa voisin kantaa mukanani ensimmäiselle vaellukselle. Ehkä on parasta ottaa kunnolla kuratoidut eväät ja viinipullo mukaan – hyvähän opiskelukavereiden on oppia heti alussa, että minä olen se, joka kantaa kaupunkin metsään ja metsän kaupunkiin.

-Henriikka

Ps. Ja kyllä! Elokuusta lähtien on tarkoitus palata blogin ääreen taas ihan normaaliin tapaan, tämä heinäkuu kun on kulunut vähän lekotellessa. Aion myös vastata siiheksi kaikkiin kommentteihin.

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Syksyllä opiskelemaan – tuleva erä- ja luonto-opas!

Paljastan nyt jotain oman elämäni mittapuulla suurta. Heinäkuun lopussa elämässäni kääntyy täysin uusi sivu: aloitan taas opiskelun. Tällä kertaa opiskelu tulee kuitenkin olemaan täysin uudenlaista, sillä muutan käytännössä pois kotoa, kun opiskelen ja asun viikot opistolla. Enkä missä tahansa suurkaupungissa, vaan keskellä metsää Tammelassa. Lähden joka sunnuntai-ilta rinkkani kanssa kouluun ja palaan perjantai-illaksi takaisin.

Jos kaikki menee hyvin, kalenterivuoden jälkeen minulla on uusi ammatti: erä- ja luonto-opas.

Mistä moinen idea? Suoraan sanoen se tuli itsellenikin aivan puskista. Olimme viime elo-syyskuun taitteessa retkeilemässä Liesjärven kansallispuistossa Eevan kanssa. Olimme tutustuneet pari kuukautta aiemmin ja retkeilleet jo muutamasti yhdessä. Tuona alkusyksyn aamuna olimme heränneet niin aikaisin, ettei ihmisen kuuluisi edes niin aikaisin herätä, ja aamu-usvan jälkeen pötkötimme pari tuntia teltassamme rennosti lepäillen.

Edellispäivänä olimme käyneet Eerikkilän urheiluopistossa lounaalla ennen kanoottiin hyppäämistä ja metsäyötä. Tykästyin paikkaan heti. Sanoin Eevalle ääneen, että viettäisin täällä mieluusti useamman viikon. Eeva vastasi, että hae opiskelemaan, niin saat olla niin kauan, että kyllästyttää. Eeva oli valmistunut sieltä vuotta aiemmin.

Yhtäkkiä siinä teltassa totesin itsellenikin yllätyksenä: ”Mä haen kyllä kans opiskelemaan tänne eräoppaaksi. Heti kun haku aukeaa, mä haen.” En ollut harkinnutkaan koko asiaa, se ei ollut suoraan sanoen käynyt mielessänikään koko elämäni aikana, vaan asian tullessa ulos suustani, kaikki tuntui kirkkaalta ja selkeältä. Totta kai hakisin.

Parin kuukauden päästä haku aukesi. Hain heti samana yönä. En kertonut kuin Eevalle ja Jannelle.

Tuntui oudolta täyttää pitkästä aikaa hakupapereita ja vakuutella. Pysyin kuitenkin rehellisenä:
”Kerro retkeilykokemuksestasi (keskity erityisesti vähintään 3 yön vaelluksiin.)”
”En ole koskaan vaeltanut kolmea yötä.”

Sain seuraavana päivänä kutsun haastatteluun ja ryhmähaastatteluun paikan päälle, joka venyi reissuaikataulujeni vuoksi joulukuulle. Joulukuussa pitkien haastattelupätkien jälkeen sain kuulla päässeeni sisään. Reilu 20 hengen opiskelijaryhmä kasattaisiin sitä mukaa kasaan, kun sopivia ja sopivan erilaisia tyyppejä löytyisi. Viimeiset löytyivät tai löytyvät varmaan hakijoiden joukosta nyt keväällä, sillä haku umpeutui juuri.

Perhenjäseneni ja ystäväni olivat hippusen yllättyneitä uutisistani.

Elämäni muuttuu ensi vuodeksi aika ryminällä. Yhtäkkiä meneväinen, miljöiltään hyvin vaihteleva elämäntyylini seisahtaa hetkeksi. Tai pysyy ainakin pitkälti Suomessa. Tulen opiskelemaan Eerikkilän urheiluopistolla viikot, joskin retkeilemme myös suuren osan ajasta ja harjoittelujaksojakin riittää.

Opisto on Tammelassa, Liesjärven kansallispuiston lähellä. Forssa on lähin suurempi kaupunki. Bussit kulkevat Kampista parin kilometrin päähän opistolta, josta ehkä joku opiston laitosmies käy sitten minut aina nappaamassa, ellen kävele kamojeni kanssa itse perille.

En ihan tarkkaan tiedä, missä nukun tai kenen kanssa, mutta jaan varmasti huoneeni jonkun kanssa. Viikonlopuksi luovutan huoneeni jollekin urheiluleiriläiselle, joten omaa soppea ei varsinaisesti ehdi muodostua. Aikamoista, etten sanoisi. Luulen, että tulen omaa tilaa ja elämän vaihtelevuutta reilusti kaipaavana kokemaan tulevasta vuodesta huomattavan paljon suurempaa kulttuurishokkia kuin vaikka Nepalista tai Etiopiasta.

Treenifasiliteettien luulisi ainakin olevan hyvät, jos pitää käydä purkamassa paineita.

Olen aivan sairaan innoissani. Tuntuu, kuin olisin lähdössä vuoden leirille. Minulla ei ole haavetta toimia oppaana – Tällä hetkellä se ei ainakaan kiinnosta, ja sen sanoin suoraan haastattelussakin. Vaan haluan ne opit ja sen kaiken sisällön, jota opiskelusta saa. Sydämeni pamppailee kovempaa jo, kun vain kirjoitan Erä-ja luonto-opaskoulutus”. Luontoliikunta, kulttuuriin ja eräperinteeseen perustuva luonto-opastaminen, teemallisten luonto-opaspalveluiden järjestäminen… beeeeeest! En malta odottaa.

Blogin ja yrityksen aion toki säilyttää opiskelujen rinnalla. On sitä ennenkin multitäskätty. Vaan aika sen sitten kunnolla näyttää, mitä kaikkea pystyn handlaamaan samaan aikaan. Toiveena kuitenkin olisi, että opintojen lisäksi vuosi tulisi olemaan muutenkin sellainen hengähdystauko ja pitkänpitkä retriitti. On hyvä aika ajoin miettiä, että kukas sitä oikein on, mitäs sitä tekee ja miksi.

Miten reissut? No, ne saa nyt jäädä. Se tuntuu samaan aikaan pelottavalta, mutta vielä enemmän helpottavalta ja mukavalta. Elämäni oli muutenkin ajautumassa toisenlaiseen suuntaan. Voi olla, että kahden viikon joululomakin menee vain Suomessa akkuja lataillen.

Tämä saattaa olla ihan kahelia. Muuttaa Helsingin keskustasta keskelle metsää ja elää luullakseni melko perhemäiseksi ihmismöllykäksi muodostuvassa opiskeluporukassa vuoden päivät. Mutta uskon saavani elämääni ja toisaalta myös työhöni paljon: pystyn tekemään paremmin sekä bloggaajan että viestinnän töitäni, kun saan taas lisäoppia ja -verkostoja.

Ja hyvin usein kahelista syntyy lopulta kultaa.

-Henriikka

takki: Peak Performance, muut second handia

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit