Ikuinen suhde päättyikin tähän

Me ollaan Jannen kanssa erottu. Joo, tiedän. Minäkään en meinaa uskoa sitä. Tai on mennyt ainakin monta, monta kuukautta ymmärtää, että niin tässä oikeasti käy – ja kävi. Enhän ole koskaan uskonut mihinkään yhtä paljon kuin siihen, että me olemme tietysti aina yhdessä. Ehdimme olla yhdessä yli 10 vuotta, naimisissakin kahdeksan. Tämä on ylivoimaisesti vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut.

Mutta elämä on joskus vaikeasti ennakoitavissa. Toista ei pystykään rakastaa enää niin kuin ennen, vaikka kuinka tahtoisi. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntuu siltä, ettei sitä eletäkään yhdessä. Voisin kirjoittaa syiksi, kuinka erilaiset kiinnostuksenkohteemme ovat, kuinka erilaisia olemme ihmisinä, mutta todellisuudessa eroissa taitaa aina olla kyse siitä, ettei toista rakasta riittävästi tai sillä tavalla kuin tahtoisi. On hurjaa ja hurjan pelottavaa tajuta, että alitajunnasta vyöryvät ajatukset ovat muuttuneet todeksi ja ettei tilanteesta pääse enää pakoon. Ei ajan kanssa, keskustelemalla, terapiassa, uskolla tai sillä tahdollakaan.

Vuodenvaihteessa alkoi akuutti keskustelu, joka jatkui jatkumistaan. Minä aloitin keskustelun, jota on käyty sitten tiiviisti ja yhdessä. Tuntuu, että näiden kuukausien aikana minusta on muserrettu kaikki mikä muserrettavissa on. Vaikeinta on joutua satuttamaan toista. Jossain vaiheessa tuntui, että olen vain sellainen hoiperteleva kasa ihmisenpalasia, muisto jostain ehjästä, joka joskus olin. Monta kuukautta meni lähinnä selvitessä päivä kerrallaan – itkiessä, ajatellessa ja nukkuessa. Onneksi nukun hyvin ja paljon, sillä päivällä omia ajatuksia on vaikea karata. Ne ovat mukana koko ajan.

Eroon ei liity draamaa, ei isoja riitoja, ei mitään sellaista, vaikka eihän tämä mitään kivaa ole ollut. Suoraan sanoen ihan kamalaa. Janne muuttaa kodistamme pois heinäkuun jälkeen, minä jään sinne asumaan. Kaikki on hoidettu välittäen, ja irtaimistoa jakaessakin kumpikin on sanonut uudestaan ja uudestaan vain: ”Joo, saat kyllä kaiken mitä tahdot.” Oikeasti ansaitsisimme tästä kaikesta jonkun Nobelin rauhanpalkinnon, vaikka välillä on tuntunut, että olisi niin paljon helpompi vaan riidellä. Mutta kumpikaan ei ole nähnyt syytä hoitaa asiaa millään muullakaan tavalla kuin hyvin, niin hyvin kuin nyt ylipäänsä voi. Vaikka tämä onkin satoja kertoja raskaampaa kuin mikään tähänastisen elämäni asia on ollut.

Useasti olen ajatellut, etten varmaankaan jää henkiin. Onneksi vielä useampina hetkinä olen kuitenkin tiennyt, että jään. Tammikuusta lähtien olen yrittänyt ajatella, että käy miten käy, niin viimeistään vuoden päästä hengitän jo kunnolla. Että vuoden päästä helpottaa. Se ajatus on lohduttanut, sillä se ei ole tuntunut ikuisuudelta. On ollut aikaraja. Lohduttaneet ovat myös perhe (<3) ja ne ystävät, jotka ovat osanneet antaa tukeaan ja rakkauttaan enemmän ja paremmin, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kiitos.

Nyt tuntuu jo siltä, että on voiton puolella. Ei missään tapauksessa maalissa, vielä kaukana sieltä, mutta sellaisessa vaiheessa matkaa, että voi jo olla aika varma maaliin pääsystä. Olen päässyt käsittelyprosessissa melko pitkälle, pystyn jo toimimaan normaalisti. Siksi kirjoitan tästä nyt. Alkaa tuntua vähitellen itseltäni. Ajattelevalta. Rohkealta ja vahvalta. Herkältä.

En ole koskaan toivonut teiltä yhtä paljon rakkautta kuin nyt toivon. En pane pahakseni, jos vaikka jätätte sydämen viestiksi. Tai vaikka voimahauiksen uuden vanhan sukunimeni merkiksi – Reinman, onneksi se on tosi hieno.

Pikkuhiljaa kappaleista kokonaiseksi. Minuksi taas. Sellaiseksi, että pystyn arvostaa ja rakastaa itseäni, seisomaan päättäväisesti ja ryhdissä tulevaisuuden edessä.

-Henriikka

Ps. Poistin blogista jo aiemmin keväällä häiden ja hääpäivien kirjoitukset, ne tuntuvat tässä kohtaa liian henkilökohtaisilta. Kaiken muun olen sen sijaan säästänyt. Pidätän kuitenkin oikeuden poistaa nekin, jos joskus tuntuu siltä. Jommastakummasta meistä. Kysyin tietysti myös Jannelta luvan tämän jutun julkaisuun.

Ja hei, jos teillä on mitään kysyttävää tai kirjoitettavaa aiheesta, niin minulle saa kyllä laittaa viestiä. Olen kirjoittanut vuosien saatossa parisuhteestamme paljon ja vaikka kirjoitan tietysti tästä lähin vain itsestäni, ei tarvitse jännittää, etteikö minulle päin voisi asiasta kirjoittaa.