Langin Kauppahuone Raahessa – uniikki majatalo, kahvila ja juhlatila täynnä tarinoita

Kaupallinen yhteistyö: Langin Kauppahuone, Botnia Outdoor, Meriraahe

Sydämeni läpättelee persoonallisille ja sydämellä tehdyille ja pyöritetyille majapaikoille – niin hotelleille, hostelleille, Airbnb-asunnoille kuin bed & breakfast -paikoillekin. Yhden elämäni ihanimman löysin tänä kesänä purjelaivakauden Raahesta, kun vietin merellistä viikonloppua majoittuen Langin Kauppahuoneella.

Minne tahansa kauppahuoneella kulkikin, kaikkialla oli tarinoita ympärillä – jokainen huone on erilainen ja eri tarinan inspiroima. Itse majoituin Kauppaneuvoksen Zachris Franzénin tyttären, Jennyn huoneessa, jonne mööpeleitä, tapetteja ja kankaita oli hankittu ulkomailta saakka: huoneen arvokas sisustus oli selvästi kauempaa Raaheen uitettu.

Vaikka itse en punaisessa T-paidassa ja farkuissani istunut aivan kultaisiin kehyksiin, pystyin melkein tuntea, kuinka hienohelmaiset ja -lahkeiset kadunkulkijat kuiskuttelivat ikkunan alla katkeransuloisia juoruja kauniista tapettikuvioistani.

Langin Kauppahuoneen kunnostus on hieno tarina sinnikkyydestä ja visiosta. (Okei, lievästä hulluudesta myös.)

Pietari Brahe seisoo ylväästi Raahen vanhan kaupungin keskellä, Pekkatorin kyljessä. Torin reunalla nousee puurakennuksia, joista löytyy myös vasta eroon herännyt Langin Kauppahuone. Piia Vähäsalo ja Pasi Siipola tarttuivat valtavaan haasteeseen: Vanha kauppahuone kunnostettiin hetkessä ajan henkeä kunnioittaen majapaikaksi, kahvilaksi ja juhlatilaksi, eikä visioille näy loppua.

Juttelin itse vierailuviikonloppunani paljon Piian kanssa ja en voinut kuin suu auki kuunnella juttuja: ”Joo, me nyt ostettiin vielä tuosta tuo rakennus ja ajateltiin tehdä siitä ensi kesäksi sauna. Joo… tähän tulee varmaan eläimiä. On tarkoitus, että täällä voi alkaa pitää juhlia ja vaikka lauluiltoja…” Kuuntelin koko ajan ajatellen, että minulle tätä samaa energiaa ja rohkeutta kiitos! ”Joo nämä on käsinpainetut tapetit ranskasta… Voi että, tuo verholaskos on tuolla vähän vinksallaan, odotas korjaan… tällä lailla verhot laitettiin silloinkin.”

Vietin Langilla viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntaihin. Tuntui kuitenkin, että merellinen viikonloppu olisi kestänyt pidempään, sillä kaksi vuorokautta olivat kuin aikamatka menneeseen. Heti perjantaina hipsiessäni sisälle, päälleni tulvahti sellainen historian aalto, että alta pois. Ja minähän en edes ole mikään historia-fanaatikko, todellakaan. Mutta kun täällä asiat osattiin sanallistaa ihmisten ja tarinoiden kautta, niin kummasti olikin kiinnostavaa.

Sitä paitsi kaikkialla näkyi yksityiskohtia: jo-mainittu verhojen laskostus, taulut, aterimet, henkilökunnan asut… Eikä kuitenkaan tullut sellainen kiusallinen olo, kuin olisi joutunut väkivängällä johonkin huonoon larppiin. Kaikki oli toteutettu hienosti, pieniäkin asioita ajatellen, ja itse sai kuitenkin kulkea ihan omana, 2010-luvun itsenään. (Inhoan sellaista puolivillaista ja osallistavaa, että ovella päähän isketään joku vanha, haiseva hilkka, ja kuitenkin kaikki on lopulta Ikeaa. Pahoittelut kärjistyksestä.)

Langin Kauppahuone avattiin viime vuonna. Tällä hetkellä 1800-luvun miljööstä löytyy vajaa 100 asiakaspaikkaa ja nukkumapaikkojakin löytyy parille kymmenelle: uniikkien huoneiden lisäksi pihapiiristä on varattavissa myös erillinen Kapteenin huoneisto. Tiloissa järjestään myös juhlia ja siellä toimii aktiivinen kahvila, joka on löydetty hyvin myös paikallisten keskuudessa. Istuessani kakkupalalla tai salaattilounaalla, kävi ympärillä mukava, hyväntuulinen hälinä.

Perjantain otin aikaa siihen, että hipsin sinne tänne talossa, kuuntelin haltioissani Piian tarinoita rakennuksista ja Raahesta. Illalla lähdin vielä kävelemään vanhan kaupungin katuja. Kauniita puutaloja pystyy tuijottamaan vaikka kuinka kauan, etenkin kun haaveilee muuttavansa niistä jokaiseen. Illalla nukahdin rapeisiin lakanoihin. (Joo, inhoan tätä adjektiivia hotellilakanoista, mutta kun nämä oikeasti olivat sellaiset: rouheat, rapeat ja tarkkaanvalitut pellavalakanat. Ei sellaiset ällölötköt, vaan ylellisen ryhdikkäät.)

Lappuhaalareistani ja sotkunutturastani huolimatta tunsin koko viikonlopun olevani prinsessa. Jenny-Rouvan huoneessa astellessani, rauhakseltaan hedelmälautaselta herkkuja napsiessani voimaannuin henkisesti tuntuvan määrän, kun taas fyysinen akku latautui pitkillä unilla. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos olisin nukkunut vaikka Väentuvassa, Puotineitten huoneessa tai Merikapteenin hytissä – ehkä Jenny oli juuri sopiva alter-ego loppukesään.

Aamiaisella tarjottiin gluteenittomia, juuri paistettuja lettuja, tuoreita sämpylöitä ja paikan päällä tehtyä pannukakkua. Kaikki oli talossa tehtyä, huolella mietittyä. Kaikki astiat olivat antiikkisia, tarkoin vaalittuja ja valittuja. Joojoo, hehkutan hehkutan, mutta kun on hehkuttamisen arvoista.
   

Olisin helposti hipsinyt ympäri Kauppahuonetta ja pihapiiriä koko viikonlopun, mutta merellinen viikonloppuni piti sisällään muutakin: lauantaina melottiin, sunnuntaina risteiltiin. Molemmista olin tosi innoissani, etenkin, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja asteita oli reippaasti yli 20.

Lauantaina iltapäivällä suuntasin askeleeni vartin kävelymatkan päähän, Botnia Outdoorin toimipisteelle. Sieltä starttailee vähintään elokuun loppuun saakka jokaviikkoiset, ohjatut melontaretket.Luullakseni sama homma jatkuu taas ensi vuonna, niin kuin on ollut edellisinäkin. Kolmen tunnin merimelonta pienryhmässä, sisältäen kaikki lainavarusteet sekä breikin kahvilla ja herkulla, oli hinnaltaan 35 euroa. Anteeksi mitä! Aivan superedullinen.

Olin kaivannut kajakkiin. Vaikka tykästyinkin kouluvuoden aikana intiaanikanoottiin ikihyväksi, on kajakissa oma tunnelmansa – tuntuu, että tyynellä se menee eteenpäin aivan itsestään. Oli kiva huomata myös se, etteivät opiskelut olleet menneet ihan harakoille. Olin selvästi kehittynyt viime kesästä.

Killuin keltaisessa kanootissani, imin itseeni aurinkoa reilun rasvakerroksen läpi ja napsin välillä selfieitä. Opas kertoi innostavasti Raahesta, merestä ja saaristosta, sekä alueen historiasta ja nykypäivästä. Itse kyselin erityisesti retkeilymahdollisuuksista, laavuista, nuotiopaikoista ja muusta sellaisesta, joka sai minut tekemään vakaan päätöksen pidemmästä Raahen kanootti- tai kajakkiretkestä lähivuosina.

Retkemme suuntasi Iso-Kraaseliin, jossa nautimme kahvit ja kauraomenapaistokset ja tutustuimme vanhaan luotsimajaan sekä Pookiin. (Ai mikä Pooki on? No veikeän sanan lisäksi se on valoton majakka, tuollainen törpelö kuvaa alempana, jonka avulla suunnistetaan.)

Saaristomaisema on kyllä aivan omanlaistaa. Yksi Raahen parhaita puolia on se, että meri on koko ajan jotenkin fyysisesti mutta myös henkisesti läsnä. Meri tuntuu liittyvän vähän kaikkeen, se on ikäänkuin mielentila.

Olen viettänyt paljon aikaa järvillä, mutta merelle en juurikaan. Meri kiehtoo, mutta siinä on myös paljon opittavaa. Viime viikollahan olin purjehtimassa Helsingin edustajalla, joten sentään muutama merikokemus on tällekin kesälle. Toivon mukaan ensi kesänä kerrytän vielä enemmän.

Olin hehkuttanut seuraajilleni jo useita päiviä, että tämä on ensimmäinen kertani Raahessa ikinä koskaan!

Vaan väärinpä luulin, vaikka vähän naurattaakin koko hönö tarina. Nimittäin lauantaina, jo lähes vuorokauden Raahessa viettäneeni, ohitin tämän yllä olevan kuvan vihreän talon. Mietin samantien mielessäni, että tuossa talossa haluaisin asua… kunnes tajusin, että olen päättänyt ihan saman joskus aiemminkin.

Nopea googlaus tuotti tulosta: minähän vietin Raahessa kaunista kesäpäivää jo viime kesänä Suomi-roadtripillämme. Kiertelimme vanhaa kaupunkia, makasin hellettä paossa Prisman pakastealtailla, söin vesimelonin muotoista mehujäätä ja osallistuimme keskustassa senioreiden yhteislaulutapahtumaan. Anteeksi, mutta kuinka huono paikkamuisti voi ihmisellä olla? On se helppoa, kun voi aina mennä tuttuihinkin paikkoihin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Kaikki uutta ja ihmeellistä.

Lupasin kyllä itselleni, että tästä lähtien muistan viettäneeni aikaa Raahessa. Anteeksi Raahe – syy ei ole sinussa, vaan minussa.

Langin Kauppahuoneen lisäksi olin saapunut Raaheen myös toisen asian vuoksi: tutustumaan kotimaiseen Utuaan, jonka sydän, showroom ja lippulaivaliike löytyvät Kauppahuoneen kyljestä. Sijainti ei ole sattumaa, sillä niinkuin Langin, myös Utuan takaa löytyy samainen Piia, jonka idearikkaudesta ja energiasta nappaisin mielelläni pienen siivun itselleni.

Utualla on myös brändimyymälä Helsingissä, Aleksanterinkadulla, mutta palaan kuitenkin kunnolla siihen vasta ensi maanantaina. En siis vielä paljasta muuta kuin että laukut ovat ihania. Ja sen, että laadukkaat nahkalaukut suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan käsityönä vastuullisesti Kreikassa. Tuotantoerät ovat pieniä, ja laukut suunniteltu kestämään ikää ja kulutusta.

Itse lähdin lippulaivaliikkeestä ensimmäisen Utuani kanssa. Vaan maanantaina vasta paljastan minkä. Dippadappadaa, sillä olen ärsyttävä.

Myös Langin Kauppahuoneella, kahvilan yhteydessä on oma putiikkinsa.

Piia kierrätti minua lauantaiaamuna tiluksillaan  ja kertoi samalla myös putiikin ideasta. Hän oli vieroksunut ajatusta klassista turistirihkamaa myyvästä puljusta, joten hän oli päättänyt toteuttaa myymälänkin historiaa kunnioittaen. Hän oli selvittänyt, mitä kaikkea perinteistä Raahessa aikoinaan oli ja mitä sinne purjelaivoilla maailmalta tuotiin. Tämän pohjalta hän otti tuotteita nykyiseen putiikkiin myyntiin: muun muassa kompiaisia (raahelaisia klassikkomakeisia), Marseille-saippuaa, posliinisia laivakoiria ja laadukkaita luonnontekstiilejä. Kaikki tietysti uusia ja käyttöpäiväisiä, mutta ideat ovat historiasta.

Näiden lisäksi putiikissa on harkittu valikoima Raahe-tuotteita, kuten pookien fanikamoja.


Olin päättänyt pyhittää pitkän lauantai-illan auringonlaskun ihailulle, vaan enpä muistanut, että pohjoisessa aurinko laskeekin vielä tuolloin huomattavan paljon etelää myöhemmin. Niinpä aikaa jäi pitkään kahvikupilliseen sekä Raahen kehuttuun kiinalaiseen, joka on eriskummallisen korkean tornitalon huipulla (muistaakseni 13.kerros).

Sen jälkeen huristelin lainaskootterillani sopivaa auringonlaskupaikkaa etsimään. Sen voin muuten sanoa varmasti, että skootterilla en ollut oikeasti ajanut koskaan. Se oli MAHTAVAA, vaikkakin tuntui myös vähän hasardilta alkuun. Lisäksi petyin hivenen, kun omissa mielikuvissani näytin Amelien Ninolta tai vähintäänkin Lizzie McGuirelta Roomassa, kunnes etukameraan kurkatessani ruudulla oli vain valtava kypärä ja puristuneet posket. No, unohdin sen ja pidin mielikuvani.

Sopiva auringonlaskupaikka löytyi melko läheltä, Sairaalanrannasta. Siellä auringonlaskut peittoavat kuulemma jopa Santorinin.

No, oma kokemukseni oli kyllä täysin sama. En osaa ehkä verrata visuaalisia seikkoja, mutta Santorinilla ahtautui juuri ja juuri johonkin kadunkulmaan tuhansien ihmisten kanssa, kun Sairaalanrannassa sai olla aurinkoisilla rantakivikoilla ihan omassa rauhassa, snäkkipussi kädessä ja pyyhe pepun alla.

Ohi lipui pari purjevenettä ja muutama kalastaja, ja rannalla kävi aina toisinaan joku muukin päivän loppumisen ihmettä ihaillakseen, mutta rauha oli ainakin tuona lauantaina lähellä. Auringon lopulta laskettua mailleen, huristelin supersankarina takaisin Pietari Brahen ohi lakanoitteni turvaan hykertelemään kesä-Suomea.

Sunnuntaina jäljellä oli vielä viimeinen meriseikkailu ja elämäni sekä Raahen retkeni toinen pooki. Erilaisia risteilyjä, työhyvinvointipäiviä ja saarikuljetuksia tarjoavan Meriraahen Jouni oli luvannut lähteä viemään minut pienelle moottoriveneristeilylle saaristoon.

En voi uskoa, millaisella säkällä sain tuollaisen kelin viikonloppuun. Aurinko paistoi heti aamuyhdeksältä kirkkaasti, kun vene lähti puksuttelemaan laiturista merelle.

Tällä kertaa suuntana oli Taskun Pooki, joka taatusti voittaa suloisimman raahelaisen nimen palkinnon. Söpö oli pookikin, sillä vastakunnostettu torni hohti okrankeltaisena vasten taivasta. Poimin valtoimenaan kasvavaa metsämansikkaa suuhuni, katselin paria teltoistaan heräävää retkeilijää ja pohdiskelin, että joskus koen vielä saman itsekin näillä saarilla.

Pari tuntia meni joutuisaan, kun höpöttelimme Jounin kanssa kaikenlaista töistä luonnonsuojeluun. Joimmepa lopuksi veneen kannella yhteiset aurinkoaamukahvitkin. On aina arvokasta, kun saa paikallisen oppaan kertomaan paikoista ja tavoista, sillä siten pääsee ihan eri lailla jutun juureen kiinni.

Merellinen viikonloppuni oli kertakaikkisen kiva. Suomi-matkailu on kyllä jumiutunut sydämeeni niin tiukasti, ettei se kyllä ole sieltä milloinkaan irtoamassa. Tein myös Raahelle tilaa ja lupasin palata mestoille pian – tällä kertaa kolmatta, en jälleen ensimmäistä kertaa.

Pitäähän minun sitä paitsi nähdä, mitä kaikkea kortteliin ja pihapiiriin on jo ensi kesäksi noussut. Ja jo jouluksi! Näen jo nyt silmissäni Pekkatorin kauniin joulukuusen ja Langin kahvilan joulutunnelman glögeineen ja kanelipuuroineen. Tilkka punaviiniä ja hyvä romaani, ai että.

Langilla järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia ja leirejä koko ajan enenevissä määrin, joten niistäkin kannattaa pysyä kärryillä. Esimerkiksi vastaavanlaiset meriviikonloput on tulossa ensi kesäksi myyntiin ja myös luovan kirjoittamisen viikonloppuja on järjestetty.

Mahdollisuudet eivät varmasti lopu, eikä yrittäjien innostus. Näistä onkin hyvä ponnistaa loppukesään, sekä syys- ja talvikauteen. Älkää ihmetelkö, jos saapuessanne kauppahuoneelle syyslomallenne, istun jollain kahvilan prämeällä koristetuolilla syöden kahdeksatta palaa kakkua. Sellainen on suunnitelmissa.

-Henriikka

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain ”Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: ”Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely ”Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka

Jos syöt aamiaista Rovaniemellä, syö täällä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yhtäkkiä tietyt asiat vain pomppivat kausiluontoisesti silmille joka paikasta, vaikka nämä asiat eivät liittyisi omaan arkeen mitenkään. Yksi tällaisista oli Arctic Light Hotellin aamiainen Rovaniemellä. En tiedä miksi, mutta viimeisen vuoden aikana en ole välttynyt sen hehkutukselta.

Kun sitten Näätämön pakkoajan jälkeen lähdin yksikseni ajamaan kohti Kuhmon kesämökkiä, päätin valita 9 minuuttia pidemmän reitin, jotta voin yöpyä Rovaniemellä: kehuttu aamiainen on hyvä syy yöpaikan valinnalle.

Tiesin aamiaisen olevan suht tyyris, 24 euroa, joten yövyin tarkoituksella leirintäalueella. Tuntui, että saatoin käyttää yöpaikkavalinnassa säästetyt eurot hyvällä omatunnolla ihaniin aamukahveihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAAamiaisbuffet on kaiken hypensä ansainnut. Pöydät olivat täynnä erilaisia raakakakkuja, tuorepuuroja, myslejä, leipiä ja leivonnaisia. Pöydän päässä oli värikkäitä mehushotteja, ja sivupöydältä sai lämpimiä ruokia, vihanneksia, munakasta ja muuta aamuun sopivaa. Kahvi oli mukavan tummaa, riittävän kuumaa ja tarjoiltiin kauniista kupeista.

Monet maut Arctic Light Hotellin aamiaiseen on kerätty pohjoisen mauista. Menukokonaisuuden suunnitelusta on vastannut kokki Sara la Fountain. Olen aina pitänyt hänen resepteistään ja raaka-ainevalinnoistaan (Janne taas on polvillaan hänen ulkoisen eheytensä edessä) ja myös tämä setti toimi hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus murrosikäisenä ja urheilevana nuorena pystyin vetämään ruokaa viiden suuren miehen edestä. Enää se ei onnistu. Silmät vetäisivät, vaan vatsa ei. Menun suosikeiksi nousivat mehushotit, tuorepuurot ja gluteeniton, paikan päällä tehty siemenleipä. Miljöö toimi ihanasti, ja ruokailutilasta löytyi niin valoisaa lasiterassipaikkaa kuin tummanpuhuvaa takkahuonetta.

Hauska yllätys oli, että joku toinenkin oli saanut osakseen hehkutusta: Mirka oli saapunut paikalle niin ikään maistamaan buffetin antimia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA  OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERASuosittelenko? Ihan ehdottomasti. Ruokarajoitteisille tiedoksi, että lähes kaikki on gluteenitonta, eivätkä veget ja vegaanitkaan jää paljon vähemmälle.

Rovaniemelle voi lähteä vaikka tämän aamiaisen vuoksi.

-Henriikka

Kehnon isosiskon hyvittelyt

yhteistyössä Långvik / Congress Wellness Hotel

On kamalaa tajuta, että on ollut kehno sisko. Että lähes symbioottisesta läheisyydestä huolimatta yhteinen laatuaika on ollut kortilla ja usein tavatessa on ollut se väsynyt narisija, turhaan valittaja. Pikkusisko on taas ollut se osapuoli, joka tulee yllätyksenä kylään katsomaan elokuvaa ja tuo ruokaakin mukanaan. Neuvoo elämänkriiseissä ja rauhoittelee hätäistä mieltä. Sanoo trampoliinikurssilla, että epäonnistuneiden volttien jälkeen tulee jossain vaiheessa varmasti taas hyvä.

Olen saanut lähiaikoina paljon kommentteja, että minut koetaan blogin ja muiden somekanavien välityksellä isosiskoksi. Useampi on kommentoinut täällä tai instassa, että kokee minut virtuaaliseksi siskokseen tai minun antaneen isosisaren lailla neuvoja eri elämäntilanteisiin. Vau, miten hienoa, miten koskettavaa. Otan teistä virtuaalisiksi siskoikseni (ja veljikseni) mielelläni jokaisen. Mutta apua, miten suuret saappaat, mikä vastuu. Antakaa anteeksi, jos joskus tyrinkin.

Tällaisten kunnianosoitusten ja kohteliaisuuksien esittäminen on saanut minut kuitenkin yhä enemmän pohtimaan, olenko ennättänyt ja pystynyt olemaan livenä alkuunkaan pätevä sisko. Se olisi kuitenkin prioriteetti numero uuno.

Laatuaika on aina laatuaikaa, muutamat lähetetyt mobiiliviestit eivät korvaa yhdessä vietettyjä hetkiä. Siksi päätin ottaa Roosaliinan mukaan viime viikonloppuna, kun lähdin lataamaan akkuja Kirkkonummelle, hotelli Långvikiin. Ja heti kun olin laittanut kutsun maailmalle, tajusin ettemme olleet reissaneet kahteen pekkaan sitten syksyn 2014 Kööpenhaminan reissun. Turmiollista!

Långvikin kokous- ja kylpylähotelli sijaitsee lähellä Helsinkiä, mutta kaukana kaupungin sykkeestä, merenrantamiljöössä. Perille ajelee puoli tuntia Helsingin keskustasta. Ja mikä sää meille sattuikaan: mieletön no filter -sää! Auringossa oli niin lämmin, ettei takkia tarvittu kun pyörimme Långvikin lähistöllä ihaillen merta ja arkkitehtuuria.

Ylläoleva kuva oli ainoa hetki, kun jaksoimme sosialisoida viikonlopun aikana. Hotellihuoneissa lymysi muitakin blogituttuja, sillä meidät oli kaikki kutsuttu Långvikiin starttaamaan PING Helsinki – sosiaalisen median festarit, jotka järjestetään Långvikissa toukokuussa. Kippis tulevalle tapahtumalle, odotan suurella innolla!

Viikonloppumme  päätarkoitus  ainoa tarkoitus oli rentoutua. Långvikissa oli käynnissä ”Thank God it’s LÅNGWEEKEND” -viikonloppu, minkä vuoksi meneillä oli kaikennäköistä extratapahtumaa ja -ohjelmaa. Meitä kahta kiinnosti lähinnä kuulumisten vaihto, pitkät yöunet, kylpyamme ja hyvä ruoka. Voin vakuuttaa, että tämä neljän lista toteutui kevyesti.

Menimme kuitenkin iltapäivällä kokeilemaan myös erillistä pilates-henkistä rentoutus- ja venyttelyhetkeä. Liikuntasali oli koristettu kynttilöin ja kuin vaistomaisesti sisään astuessaan alkoi kuiskailla. Reilun tunnin venyttelyt tekivät hyvää niin mielelle kuin keholle. Huomasin jossain vaiheessa pohtivani, ettei minulla olisi aikaa tällaiseen, että tämä on liian hidasta. Ja samalla tajusin, että ne ajatukset olivat merkki siitä, että tarvitsen nimenomaan juuri sellaista. Inner peace, coming! Paremmaksi siskoksi, paremmaksi ihmiseksi.

Huikeiden urheilusuoritusten ja syvien hengittelyjen jälkeen pujahdimme valkoisiin kylpytakkeihin ja lähdimme Långvikin kehutulle spa-osastolle. Tepastelimme kuitenkin samantien takaisin. Niin kuin olime arvelleetkin, omasta hotellihuoneesta löytynyt poreamme vei voiton isosta allas- ja saunaosastosta.

Roudasimme radion kylppäriin, kaadoimme sekaan kylpyvaahdot- ja suolat ja keitimme kylpykaakaot valmiiksi. Radio löysi kolme kanavaa, joista valitsimme ruotsinkielisen kanavan, joka soitti täysin sekalaista listaa. Yllätysmomentti oli taattu, kun klassisen perään saattoi rämähtää soimaan räkäinen rokki.

Lauloimme mukana aina kun osasimme ja välillä muulloinkin. Kaadoin riehuessani kaakaot kylpyveden sekaan, mutta kuulemani mukaan suklaakylvyt tekevät hyvää.

Voi vitsi, miten olet kaunis, ajattelin kun katsoin Roosaliinaa illallispöydässä. Oranssissa mekossa ja huulissa hehkuva sisar on kyllä kauneimpia tuntemiani naisia. Ja koko illallishetki oli kaunis: istuimme melkein neljä tuntia syöden, juoden, jutellen ja nauraen. Tämä oli kai ensimmäinen yhteinen pitkä illallisemme.

Jouduin jonkun aikaa taivuttelemaan, että sain Roosaliinan valitsemaan maistelumenun. Sanotaanko näin, että meistä kahdesta minä olen ollut aina se keittiön yllätysannos ja sisko se lehtipihvi yrttivoilla. Sinnikäs taivuttelu kuitenkin kannatti ja illan aikana saimme söimme seuraavan setin:

Långvikin maistelumenu

Keittiön tervehdys
Peuranlapaa & ankanmaksaa
Kuningasrapua & muikunmätiä
Häränfileetä & pähkinämaitoa
Suklaata & tummaa olutta

Jälkiruoka oli gluteenittomuuden vuoksi molemmilla vaihdettu suklaakakkuun ja sorbettiin. Even better.

En ollut kuullut Långvikin ravintolasta koskaan mitään, hyvää enkä huonoa. Tämä ensimmäinen ja ainoa kokemukseni oli loistava. Ja katsokaapa ylläolevaa kuvaa ja arvatkaa, mikä kruunasi kokonaisuuden?

No, Earth Hour! Häpeissäni joudun toteamaan, että olin unohtanut koko tunnin, vaikka pidän ideaa huikeana. Ravintola kuitenkin muisti ja yllättäen meille tultiin ilmoittamaan, että ravintolan valot sammutetaan pian ja seuraava tunti menee kynttilänvalossa. Aivan ihana ja tunnelmallinen kokemus.

Ruoan kuvaamisen jouduin suorittamaan nopeasti puhelimen valossa, mutta tarjoilija lupasi hymyillen antaa minulle anteeksi.


Sitkeä yrityksemme oli mennä vielä illalla katsomaan elokuvaa hotellin somaan leffateatteriin. Vaan illallinen venyi eikä haitannut. Joimme kahvia vielä, kun leffasta oli mennyt jo puolet. Niinpä illallisen jälkeen kömmimme suosiolla isojen tyynyjen ja valkoisten lakanoiden väliin. Nukahdimme noin kymmenessä sekunnissa.

Aamuksi oli jäljellä aamiaisen lisäksi vain yksi hurja aktiviteetti: pingismatsi! Sopiva lopetus viikonlopulle, joka toivottavasti nosti isosiskopisteitäni. Eniten pitkien keskustelujen, muttei myöskään vähiten kohtalaisten puitteiden vuoksi.

-Henriikka