125 päivän sokerilakko

karkkisushi2

Aloitan tänään sokerilakon, joka kestää jouluun saakka. Se on minusta ihan kamalaa. Mutta jo se, että se on niin kamalaa, viestii sen tarpeellisuudesta. Rakastan sokeria ja olen täysin koukuttunut siihen.

Julia Child on sanonut, että juhlat ilman kakkua on vain tapaaminen. Olen samaa mieltä. Haluaisin kuitenkin ajatella sokeritonta ja kakutonta elämää vähän avarakatseisemmin ja nauttia niistäkin päivistä, jolloin en saa suklaakonvehtia suuhuni pyörimään.

karkkisushi

Eniten ärsyttää energiapiikit, verensokerin nousut ja laskut, ja tunne siitä, ettei ilman sokeria pärjäisi. Kun totuttelee jokapäiväiseen sokeriin, on se sitten karkin, jugurtin tai murojen muodossa, on vaikea korvata sokerinpuutoksen tunnetta millään muulla.

Kun kesällä vähensin sokeria, mätin kokonaisia ananaksia välipalaksi. Kollegani vitsailee asiasta vieläkin.

En aio luopua hedelmäsokerista, mutta toivon etten korvaa tällä kertaa sillä valkoisen sokerin puutosta. En aio myöskään syynätä ihan jokaista elintarviketta läpi sokerikauhussa, mutta pois jäävät kaikki mehut, limsat, pullat, jugurtit, murot, karkit, jäätelöt ja muut sokeripesät. Raakasuklaat ja muut kookossokeri- ja hunaja-makeutetut tuotteet jätän myös.

karkkisushi3

Älkää käsittäkö väärin: en ole mikään täyshullu. Mutta syön herkkuja viikoittain, usein monesti. Pahinta ei ole se, miten usein syön sokeria, vaan se millainen toleranssi minulla on: viisi kakkupalaa menee heittämällä ilman pahaa oloa.

Haluaisin mieluummin, että se yksi pala olisi suuri nautinto, kuin että kokonaisen kakun jälkeen alkaa vihdoin riittää. Haluaisin, että sokeri on ilahduttava lisä elämään, ei millään tavalla arjen  kulkua määrittävä tekijä.

karkkisushi4

Innostuin niin suuresti viime viikolla, kun moni teistä ilmoittautui haasteeseen mukaan! Lupaan tsempata mukanaolijoita parhaani mukaan. Lupaan tuntea tuskanne. Lupaan, että pian paprikakin maistuu makealta, ja suonissa virtaa sokerin sijaan iloinen syysenergia.

Sokru, nähdään taas jouluaattona. Muutaman lusikan kokoisena ilona, ei kymmenen litran jäätelöannoksena.

-Henriikka

Kuvat: Poppytalk

Sokerirakkaus, sokerikiukku

Tiedättehän, rakastan karkkia. Irtokarkkeja, paperikonvehteja, lakritsaa ja salmiakkia. Vanhoja autoja, panttereita, liitulakuja ja pieniä hedelmäkarkkeja. Ja kakkua, mousse- ja juustounelmia, omenatorttua, höttöistä suklaakakkua ja stydiä raakakakkua. Ja jäätelöä: Aino-maitosuklaata, snickers-jätskejä, pehmeää mango-jugurtti-gelatoa, minttusuklaata ja Benin ja Jerryn valikoimaa.

Mutta totuus on, että harva niistä hetkistä, jolloin syön jotain makeaa on oikeasti spesiaali. Ja haluaisin tällaisten herkkujen olevan vain valittujen hetkien nautinto. Sokerikoukku on ikävä kaveri. Olen vahvasti sellaisessa koukussa. Pystyn syömään kahdeksan kakkupalaa ilman sokeriähkyä. Mieleni huutaa makeaa noin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä ja uudestaan ilta-aikaan, kahdeksan-yhdeksän maissa. Ja tiedän sen olevan mieleni eikä kehoni. Kehoni ei yksinkertaisesti tarvitse valkoista sokeria, kun taas mieleni on tottunut makeaan. Siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Tänä syksynä keskityn oppimaan kohtuullisuuteen. Olen ennenkin yrittänyt, mutta en näin tosissani. Parin kuukauden totaalilakot ovat toimimattomia, jos ei näe kauaskantoisia tavoitteita ja tuloksia. Jos vain odottaa lakon loppumista ja sitä hetkeä, kun saa lapata taas irtokarkkipussin täyteen. Jos ei oikeasti toivo pitkäaikaista muutosta. Tuntuu, että ensi kertaa motivaationi on kohdallaan ja kiinni oikeissa asioissa: haluan nukkua paremmin, haluan voida paremmin, haluan herätä virkeämpänä ja pitää energiatasoni huipussaan ilman mielialan heittelehtimistä.

Aloitan kohtuullisuuden tavoittelun totaalistopilla. Pari ensimmäistä viikkoa ovat aina pahimmat. Sitä oikeasti löytää itsensä miettimästä, että mitä tässä nyt sitten oikein söisi, kun sokeria tekisi mieli. Sen huomaa nopeasti, milloin mieli kääntää ajatukset sokeriin, vaikka todellista tarvetta ei sille olisi. Olen nyt ollut tämän viikon sokeritta ja hedelmiä on mennyt tuplamäärä. Parin viikon päästä voin tiputtaa hedelmäsokeritkin normaalille tasolle, kun on päästy pahimman vaiheen yli.

En halua sokerista pahinta vihollista. Haluan nauttia jälkiruoan hyvän illallisen päälle tai syödä joskus suklaapalan tai kaksi. Tai ehkä rivillisen. Mutta en sellaisessa mittakaavassa, kun nyt makeantarpeitani toteutan. Haluan itse määrätä mieltäni enkä halua sen huutavan minulle valkoisia sokeristoppeja.

Vinkkejä saa heittää, jos on itse käynyt saman kivisen tien.

Minulla olisi teille tässä vaiheessa vain sellainen vinkki, että aivan törkeän hyviä nuo kuvissa esiintyvät toffeekarkit.

– Henriikka