Pääsiäisyö perheen kesken puolijoukkueteltassa – uhka vai mahdollisuus?
Kun tulimme pääsiäisenä anoppilan rauhasta vanhempieni luo, oli meitä yllätys odottamassa. Olimme muistelleet lämmöllä viime pitkäperjantain yllätystä, kun surffasimme tekoaalloilla surffisimulaattorissa. Jotain yllättävää uumoilimme siis olevan tulossa, mutta isä ja äiti vetivät taas kunnialla maton alta:
”Menemme ensi yöksi koko perhe Lappalanjärven rannalle telttailemaan!”
Mikäs siinä sitten. Puolijoukkueteltta oli vuokrattu ja koko jengi valmiina kaminan lämmitykseen ja kipinävuoroihin. En ollut koskaan ennen ollut yötä kuin ihan perinteisissä telttaviritelmissä ja makuupussissa taivasalla. Lumihangen keskellä en ollut nukkunut vielä koskaan ja se oli ollut tavoitteeni ikävuodelle 25. Viimeiset hetket olivatkin tavoitteen toteuttamiseen kieltämättä käsillä.
Isä oli tietysti retkikunnan johtaja, sillä me muut olemme kaikessa eräilyyn liittyvässä kovin untuvikkoja häneen verraten. Lapio viuhui ja telttapaikka tyhjeni lumesta. Vaikka lähtötilanteen maahan levitetty teltta kaikkine oransseine naruneineen näytti tuhoontuomitulta, pian saatiin tukipuut pystyyn ja narut viritettyä.
Laskeva ilta-auringo värjäsi kaislikon ihan kullanväriseksi ja selkävammaisena sain monesti muiden ahertaessa salaa ihailla maisemia, auringonlaskua ja ahkeraa perhekuntaani. Pakastuva ilta istutti telttakepit tukevasti lumiseen maahan ja lopuksi kohti taivasta nousi myös korkein tukipuu kera kaminan. Oli pakahduttavan kaunista ja sinistä.
Iltapala lämpeni yllättävän nopeasti syttyneellä nuotiolla (sytytysnestettä mukana hihi hii) ja valvoimme tulen ääressä melkein keskiyöhön saakka.
Ihan uskomatonta, miten pimeää voi olla, kun ei ole kaupungin valot ympäröimässä. Tuohon meidänkin spottiin riitti kyllä vähän lähialueiden valoja, mutta silti tuli pilkkopimeää kun sammutti otsalamput. Yksin olisi saattanut pelottaa, kun välillä joku oksa rasahti tai kaislikko kävi suhisemaan.
Uni tuli nopeasti ja toisin kuin vaikka veljeni, nukuin ihanan sikeästi kymmeneen saakka. Janne herätti kympiltä huudellen, että isällä on jo munat ja pekonit muurikalla paistumassa. Kahvitkin oli jo valmiina. Ei hassumpaa retkeilyä.
Juuri kerroin ystävälleni tänään tästä telttaretkestä ja totesin, että tämä oli sellainen kokemus, joka oikeasti tuntui yhtä hyvältä siinä itse hetkessä kuin jälkeenpäinkin. Usein eräilyhommissa tuntuu, että monesti aika kultaa muistoja ja hommaan kuuluu huonosti nukutut yöt ja hetkessä ränsistyminen. Tämä pikakeikka oli silkkaa luksusta. Istuin aamukahvini kanssa yli tunnin nuotin äärellä ja kurjet ujelsivat mukavasti. Kaukanahan tämä nyt olikin jostain extreme-outdoor-touhusta, mutta telttailua yhtä kaikki.
Mahdollisuus tämä oli ehdottomasti uhkaa enemmän. Suosittelen kokeilemaan.
-Henriikka
