Reissu, joka muutti elämäni

Kesälomareissu Norjaan vuonna 1991. Se oli hieno reissu se. 

Vaikka olin tietysti ollut demokratian hengessä päättämässä kohteeksi Norjan Jotunheimenin kansallispuiston, en sillä kertaa vastannut reittisuunnitelmista, enkä oikeastaan juuri mistään muustakaan valmisteluista. Sain ottaa rennosti ja sukeltaa tunnelmaan.

Osasin kerrankin olla stressaamatta. Otin nokoset, kun teki mieli. En yrittänyt haukata liian suurta palaa kakkua kerralla. Jälkikäteen olen miettinyt, olikohan Galdhöpiggenin 2496 metrin huiputus välttämättä järkevin ratkaisu, mutta mukana olleet vanhempani pitivät päänsä reittisuunnitelman kanssa. (Kuva alla.)

Tämä reissu muutti elämäni. Kipinä kansallispuistoihin, kohiseviin vesiputouksiin, uniikkien pohjoismaiden kauneuteen ja luontoon jäi. Olin viikon matkan jälkeen muuttunut mimmi.

Joitain vuosia reissun jälkeen, noin 12 vuotta tarkalleen, haaveilin Teneriffasta ja muista ihanista hiekkarantakohteista, joissa käyneet ystävät tulivat takaisin nenä söpösti karrelle palaneena ja herttaiset pikkuletit sinne tänne sojottaen. Ajattelin silloin, että Teneriffan on oltava paratiisi.

Nyt, aika tarkalleen 28 vuoden vuoden jälkeen, koen suurta kiitollisuutta, että olen saanut lomailla juuri tällaisissa maisemissa. Koskien kuohuessa, vuorten ympäröidessä, purojen solistessa ja karhujen jossain kaukaa lempeästi muristessa. Takapaksista löytyi aina monenmonta kerroseväsleipää sekä haitarikurkkua ja vanhempien syliin sai aina kavuta, jos ei nähnyt tai jos väsytti.

Nämä retkethän tekivät minusta minun; vähän sellaisen, noh, metsäisen.

-Henriikka

Runo äidille APUA!

Etsin viime viikolla netistä äitienpäivärunoa, sillä rakastamme äidin kanssa molemmat runoja. Olin varma, että löytäisin helposti ja nopeasti jonkun sopivan.

”Runoja tyttäreltä äidille”, ”äitienpäivärunot”... lähdin liikkeelle perinteisin hakusanoin. Selailin sivustoja ja aika nopeasti tajusin, etteivät internetin äiti-runot kerro minun äidistäni, jos kertovat ylipäänsä yhtään kenenkään äidistä. Suurin osa runoistahan ei ole mitään lahjoja äideille, vaan uskomattomia vaatimuksia ja lisäpainolastia harteille; mystistä oletusta kaikkivoipaisuudesta, satuolennolle ominaisista ihmevoimista ja jopa jumalallisuudesta: ”Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin.” APUA!

Kaiken lisäksi suurinosa runoista on alakuloisia, marttyyrimaisia uhrautumisvärssyjä. Vahva kategoria on myös surunmurtamat nyyhkyäidit, jotka jäävät ikiajoiksi suremaan, kun lapset lähtevät kotoa ja aloittavat oman elämän. Enhän minä sellaista halua äidilleni ladella, sillä tiedän hänen olleen aivan erinomaisen mielellään meille äiti, ja toisaalta tiedän senkin, että hän kuitenkin laski meidät mielellään maailman tuuliin. Eikä edes laskenut, vaan tiesi meidän lähtevän aivan itse. ”En muista, loistiko meidä kodissa tiskipöytä, mutta aina loistivat lasten silmät.” APUA!

”Jos saisin kukan jokaisesta hetkestä, jolloin olen ajatellut Sinua Äiti, voisin kulkea puutarhassani ikuisesti.” APUA ja anteeksi nyt vain äiti, mutta tämä ei nyt aivan pidä kohdallani paikkaansa. Ja perun samantien anteeksipyyntöni, sillä onneksi tiedän, ettet haluaisikaan minun alati ylistelevän ja ajattelevan vain sinua.

Joten tiedän nyt, että ensi vuonna aloitan runon etsinnän aiemmin. Ja täten äiti saa ihanan Eeva Kilven runon klassikoksi muodostuneet säkeet, joista minulle jok’ikinen kerta tulee mieleen hän, maailman paras äitini.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972

Onnellista äitienpäivää, juuri oikeanlainen äitini. En pidä sinua jumalana, enkä haluaisikaan.

-Henriikka

Ps. Kuvat ovat kesältä 1991, kun minä olen puolivuotias ja äitini sen ikäinen, kuin minä olen nyt.

Homssuinen vappukööri

vappu1 kopio

En tiedä, missä teidän vappuhurvittelu tapahtuu, mutta minä olen vanhempien luona Kouvolassa. Koko sisaruskööri on kokoontunut mökkitalkoisiin ja vettä tulee koko taivaankannen leveydeltä. Turha luulla, että illaksi selkenee:  30 kilometriä leveä sadealue kulkee pystysuoraan juuri kesämökkimme yli.

Vappuasussani ei ole kehuttavaa: äitin vanhat raitatuulihousut ja muotonsa menettänyt verkkatakki. Kerroksia kerrosten päälle, että lämmityksettömässä mökissä pärjää. Onneksi lounaaksi on varattu burgereita, minkä voimalla luuttuan ja lakaisen kuin Poppasen M.

Kuvassa sisarusköörimme oli vielä yhtä vähäisempi. Itkettää katsoa kuvaa. Miten ihania vappuja saimme viettää jo lapsena. Muistan, kuinka rakas läpikuultava Ariel-pallo minulle oli. Tunsin oloni prinsessaksi, kun kuljin kaupungilla ja pallo oli sidottu napinläpeen.

Kuva todistaa, että olin hivenen homssuisempi prinsessa kuin muistoissani. Yhtä ehta silti!

Vappuriemua kaikille!

-Henriikka