Pallopolvia, muhkupyllyjä ja kaikkea muuta ihanaa

Tämä kesä on kestänyt ikuisuuden. Nämä kuvat ovat toukokuulta, kun olin juuri palannut Siperian reissulta, ja koko Etelä-Suomeen pyyhkäisi ensimmäiset helteet. Pakkasimme Bean kanssa ilmastoimattomaan autoon pyyhkeet, uikkarit ja eväitä ja suuntasimme merelle päin. Löysimme säkällä ihanan, rauhallisen paikan Lehtisaaresta, jossa olla löllötimme usean tunnin. Vesi oli vielä tuolloin kylmää, tosi kylmää, mutta urhoollisesti kuvittelimme olevamme tropiikissa ja kahlasimme veteen.

Julkaisin tuolta päivältä Instagram-kuvan kuvatekstillä: ”I’m sorry for the things I said when it was winter.”. Tuntui juuri tuolta. Koko pitkän talven kauna oli heitetty pois ja unohdettu.

Mutta jollain tavalla ihaninta tuossa hetkessä rakkaan ystävän lisäksi ei ollut se lämpö tai kesän saapuminen, vaan miten mukavalta omassa ihossa tuntui. Minusta on tuntunut ihanalta koko kesän. Olen viihtynyt minuna, olen viihtynyt nahoissani.

Olen katsonut pallopolviani, pallopyllyäni, mureita reisiäni, vinoon pikkuhiljaa kääntyneitä alahampaitani, helposti hikoilevaa otsaani ja ajatellut: minäpä näytän mukavalta. Hauskalta ja veikeältä. Minun kroppani osaa vaikka mitä ja on sisimmälleni kiva koti. Ei kovin korkeakattoinen koti, mutta koti kuitenkin.

Ensi kertaa olen katsonut pepussani mojottavaa selluliittikuoppaa ajatellen, että se näyttää oikeastaan aika kivalta. Olen hymyillyt lempeästi käsivarsieni lihaksille, joiden kasvulle ei näy loppua. Olen antanut tissien sojottaa välillä vähän minne sattuu, juossut veteen kuin lapsi ja tarkastanut vasta sitten, kuinka uikkari istuu. Olen kokenut oloni kivaksi, koska minusta on tuntunut kivalta, enkä ole niin välittänyt, mitä joku muu saattaa minussa nähdä tai olla näkemättä.

Yhtenä kesäpäivänä juttelimme Bean kanssa vatsoista. Hän puhui lievän negatiivisesti omasta kasvaneesta vatsastaan ja kuin automaationa hihkaisin: ”Mitä ihmettä?! Olen AINA halunnut sellaisen ihanan, pienesti kaarevan pömppiksen kuin sinulla on! Sellaisen suloisen ja ihanan, mutta mulle ei tule sellaista, kun mulla on lähtökohtaisesti niin erilainen kroppa.”

Ja miten mukavasti Bea vastasi: ”Ihanasti sanottu! Aion ottaa tuon ajatuksen heti käyttöön. Miten ihana ja suloinen vasta minulla onkaan.”

Minä pidän selkäni isoista luomista, jotka ovat hupsusti rinnakkain. Pidän reilusti lävistetyistä korvistani, olemattomaista korvanlehdistäni ja miten iloisesti silmäni aukeavat, kun ilahdun. Pidän pienistä köppyräjaloistani, jotka ovat kuljettaneet jo minua vaikka minne, ja hoikista ranteistani ja käsistäni, jotka eivät ole yhtään samaa paria varpaitteni kanssa. Pidän impulsiivisesta kropastani, joka kuitenkin sallii minun juoda kahvia keskiyöllä ilman minkäänlaisia seurauksia.

Pidän peikkolapsen elämästäni punaisessa uikkarissani, pidän liikkuvista nivelistäni, kun voi kääriytyä kalliolle ja nukkua niin pitkään, että aurinko on laskenut.

-Henriikka