Alpeilta Adrianmerelle ja 10 päivän kotimatkalle

Kaupallinen yhteistyö: Reililiput saatu VR:ltä

Meinasin kirjoittaa, että istumme taas junassa, kunnes tajusin ettei se pidä lainkaan paikkansa: siis se, että istuisin taas täällä. Minusta tuntuu, ettemme ole istuneet vielä juuri lainkaan. Kun interrailille suunnittelee suht lyhyitä päivämatkoja ja viihtyy kohteissa lähes aina vähintään pari yötä, ei matkustamiseen ehdi kyllästyä. Peppu ei ole puutunut vielä lainkaan ja tänäänkin junan kyytiin nousi ilolla. ”Ihanaa päästä taas junaan istumaan”, sanoin äidilleni puolenpäivän aikaan, kun kävelimme laituria pitkin vanhaa pikajunaa kohti Rijekan rautatieasemalla.

Tämä Kroatiasta Ljubljanaan puskuttava juna on ensimmäinen kunnolla koliseva. Maisemia ehtii ihailla kunnolla, ja vessanpönttö aukeaa suoraan raiteille. Muuten kehitys on kyllä kehittynyt, ja olemme istuneet vallan hienoissa junissa ja vaunuissa. Matkakaverina vaunussamme on muuan pyöräilyturisti, jonka kanssa kommunikaatio on ollut sanatonta, mutta hymyilevää.

Juna on aika tyhjä: Euroopan kesälomat ovat selkeästi ohi, kun syyskuun pyörähtäessä käyntiin myös junat tyhjenivät, ja kadut täyttyivät koululaisista. Ilmassa syksy alkoi näkyä vasta tänään. Kroatia oli helpompi jättää taakse, kun eilinen 30 astetta vaihtui hirmutuuleen ja pilviseen sekä kymmenen astetta eilistä kylmempään säähän. Loppumatkalle on odotettavissa sateitakin ja vajaa 20 astetta. Pehmeä paluu arkeen ja syksyyn. Onneksi otimme farkut ja pari pitkähihaista matkaan.

Kolmen viikon reissusta on kulunut jo kaksi. Ensimmäinen viikko meni positiivisesti madellen, viikko tuntui kuukaudelta. Oli näkemistä ja kokemista, reissutunnelmaan tottumista ja turtumista. Suomi vielä mielessä, mutta lomantuntu kaikkialla. Sen sijaan toinen viikko vain juoksi ohi: yhtäkkiä sitä ei vain ollut! Vietimme nyt Rijekassa, Adrianmeren äärellä neljä yötä ja jotenkin ne yöt ja päivät vain vilistivät ohi kuin niitä ei olisi ollutkaan. Teki mieli tarttua päiviin ja kiljua, että minne te oikein katoatte! Mutta näinhän se aina menee matkatessa: ensimmäinen puolikas on kymmenesti toista pidempi. Vähän kuin vuoristoradoissa: ensimmäinen nousu on ikuisuuden ja sen jälkeen vain kiljutaan hurmiollisesti maaliin saakka ja toivotaan uusintakierrosta.

Ennen Kroatiaa olimme Itävallassa, Sankt Pöltenin kaupungissa, josta otimme maisemajunan Alpeilla sijaitsevalle Ötscher-Tormäuer -luonnonpuistolle. Sieltä saman illan aikana jatkoimme vielä sympaattiseen Mariazellin alppikylään, jossa alkoikin tapahtua ryminällä: olimme kastuneet kanjonin vierellä kulkevalla polulla, minkä vuoksi jalat oli hyvä saada heti majapaikassa lämpimäksi. Ensitöikseni suuntasin lavuaarille lämmittämään jalkojani lämpivän veden alla, mutta epäonnekseni tukijalka liukastui alta, ja vasen polvilumpio siirtyi sijoiltaan. Joitain sekuntia karjuin maassa kyljelläni katsoen järkyttyneenä ihan vikapaikassa olevaa lumpiotani ja mietin, mitä EA-kursseilla on neuvottu. Onneksi polvi pomppasi itsekseen takaisin paikoilleen, kun jalkaa vähän liikautti, minkä jälkeen jalka nostettiin koholleen, ja äiti syöksyi hakemaan alakerran ravintolasta jäitä polven päälle.

Illan käytimme miettien sopivaa lääkärivaihtoehtoa ja uusia reittisuunnitelmia. Polvi taipui ja toim ihmeen normaalisti ja turposikin yllättävän vähän, minkä vuoksi fysioterapeutti äiti ei nähnyt ongelmaa odotella seuraavaan päivään. Seuraavan aamuna nousimme aamuviiden junaan, jotta ennättäisimme Graziin lääkäriin ja röntgeniin, ennen seikkailujen jatkumista suunnitelman mukaisesti Kroatiaan.

Miten hienosti kaikki lopulta menikään: röntegenissä selvisi, ettei luille ollut käynyt mitään, ja lääkäri totesi että isommat likamentit ovat kunnossa. Matka saisi jatkua, ja sain luvan tehdä ihan mitä tahansa kivun sallimissa rajoissa.

Polvi voi yllättävän hyvin, oikeasti! Olen ilmeisesti ihmeparantuja. Jyrkkiä nousuja ja laskuja sekä juoksua ja kunnon polven koukistusta lukuun ottamatta olen pystynyt kaikkeen mihin muutenkin, vähän hitaammin ja kankeammin vain. Kuntoutus alkakoon ja Suomessa sitten vielä magneettiin varmuudeksi.

Kaikkea sitä! Siunattu matkavakuutus, sanon vain.

Viimeisen 10 päivän suunnitelmiin kuuluvat Slovenia ja Bled, Itävalta ja Salzburg, Saksa ja Lyypekki ja pikainen Ruotsi Malmön ja Tukholman muodossa. Hassua, että sitä ajattelee olevansa kotimatkalla, vaikka usein reissuni eivät edes kestä yli viikkoa. Eli periaatteessahan tämä loppukin on vaikka miten upea ja pitkä matka jo ihan omana kokonaisuutenaan.

Onneksi osaamme kyllä nauttia, on kyseessä sitten menomatka, paluumatka tai mikä tahansa matka. Tai vaikkei olisi matka lainkaan. Slovenian sateet voivat sataa vaikka kaatamalla päällemme. Me aiomme kaikesta huolimatta juoda kahvimme nautinnolla ja ihailla Alppi-maisemia. Peittyvät ne sitten usvahuppuun tai eivät.

-Henriikka

Maata pitkin matkantekoa ja makuuhaavoja

Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä

On reilireissumme kuudes matkustuspäivä. 22 yöstä on jäljellä vielä 17. Se tuntuu aivan hurjalta, ehtiihän matkustaessa nähdä aina koko ajan ihan kamalasti (ihanasti) kaikkea uutta. Nytkin tuntuu, kuin olisimme irronneet Helsingin satamasta aikapäiviä sitten, vaikka todellisuudessa siitä ei ole viikkoakaan.

En kerta kaikkiaan pysty reissun päällä turruttamaan aistejani, vaan pää pyörii ärsykkeiden mukana kuin pöllöllä – vähän niin kuin isä opetti 11 vuotta sitten ajokoulussa tekemään. Toisaalta, reagoin ja huomioin ympäristöni ja sen ärsykkeet myös Suomessa, nyt vain olen koko ajan ihan uuden äärellä.

Taakse jäivät Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja nyt Puolakin, kun tunti sitten lähdimme Bialystokista kohti seuraavaa stoppia, Tsekkien Ostravaa. Bialystok oli reittisuunnitelmamme villi kortti, täysi jokeri, josta emme tienneet mitään etukäteen ja josta ei ainakaan Googlailun perusteella tuntunut tietävän kukaan suomalainen yhtään sen enempää.

Bialystok yllätti kuitenkin positiivisesti. 300 000 asukkaan kaupungin tori oli täynnä terasseja ja ruokapaikkoja, jotka täyttyivät iltaisin paikallisista perheistä, pariskunnista, ystäväporukoista ja muista seurueista. Vaikutimme olevan ainoat turistit paikan päällä ja silti joka terassi oli täpö täynnä hyväntuulisia joukkioita. Tunnelma oli ihana.

Sitä paitsi maksoimme suuresta ja tyylikkäästä kahden huoneen ja loft-asunnostamme yhteensä 35 euroa yöltä. Pyykit pestyinä ja hienosti nukuttuna oli hyvä todeta kahden yön jälkeen, että hinta-laatusuhde oli aivan priimaa.

Ennen Bialystokia vietimme pari päivää Vilnassa, joka yllätti sekin isosti. Toisin kuin ehkä Bialystokiin (paikan on kokenut kuitenkin päivässä aika laajasti), Vilnaan voisin aivan hyvin palata joskus vaikka syksyiselle kulinaristimatkalle. En ollut tajunnutkaan, millainen kompakti Berliini siitä on syntynyt: vintagekauppaa, vegaaniravintolaa, käsityökauppaa, luomuputiikkia… uutta ja vanhaa sekaisin, kulttuurien kirjoa ja uuden ajan voimaa. Paikan näkee muutamassa päivässä jo aika laajasti, kun vain jaksaa käpötellä aktiivisesti, mutta varmasti kaupungin syvimmät salaisuuden avautuisivat vasta pidemmän ajanjakson jälkeen.

Eräs ukranalaismimmi myi kivijalkaliikkeessään aivan ihania etno-henkisiä, pitkiä ja käsinommeltuja kukkamekkoja ja vaikka väitin viime kirjoituksessa, ettei shoppailu kiinnosta, poistuimme liikkeestä kaksi mekkoa paperikassissa. Itse asiassa äiti osti mekon myyjän itsensä päältä! Ei hän sentään jäänyt sinne alusvaatteisilleen, vaan nappasi rennosti seuraavan mekon rekistä: ”joo, aina kaikki mun päällä oleva on myytävää.” Noiden Baltian maiden käsityöperinne on onneksi vielä suht voimissaan: kaikkialla oli niin ihania pellavavaatteita, että aina piti jäädä hypistelemään.

Päivät ovat kuluneet pitkälti ympäri ämpäri kävellessä, kaikkea ympärillä olevaa ihaillessa ja jutellessa. Olemme jo monesti päättäneet, että nyt menemme puistoon lukemaan kirjaa, kunnes parin tunnin jälkeen olemme huomanneet, että kirjat ovat vieläkin repussa ja olemme vain istuneet vierekkäin ja jutelleet. Saas nähdä, koska puhe lakkaa. Vielä viiden ja puolen päivän jälkeen siitä ei ainakaan ole vielä mitään merkkejä.

Saas myös nähdä, milloin unentarve lakkaa. Ollessani puolitoista sitten isäni kanssa junamatkalla Venäjällä, isä jaksoi kiusata minua unimäärästäni. Hän irvaili pian ilmestyvistä makuuhaavoista ja jaksoi ihmetellä, miten 12 tunnin yöunien jälkeen saattoi ottaa neljän tunnin yöunet. Äitini alkaa pikkuhiljaa ymmärtää isääni, kun hän kolmatta tuntia hereillä ollessani katsoo aamuisin kepeästi kuorsaavaa tytärtään. Yhdeksän tuntia yössä ei selkeästi riitä mihinkään.

On kyllä mukava matkustaa vanhempiensa kanssa. Tai oikeastaan vanhempansa kanssa. Tulee tutustuttua ihan eri tavoin kuin normaaleissa perhetilanteissa tai silloinkaan, kun läsnä olisivat sekä isä että äiti. On mukava oppia tuntemaan myös ystävänä, ei vain vanhempana totutuissa ympyröissä ja rooleissa. Ja onhan se nyt ihan äärimmäisen iso kiitoksen aihe, että on luonnollista ja kivaa, eikä kiusallista lainkaan.

Minä olen kirjoittanut, äiti lukenut ahkerasti. Nimeni on Lucy Barton tuli illalla luetuksi ja nyt on meneillään Mehiläisten historia, joka tuntuu kuulemma alun perusteella huomattavasti paremmalta. Lucy Barton ei menestyksestään huolimatta kuulemma oikein iskenyt, mutta fiktiivinen kuvaus ilmastonmuutoksen vaikutuksista on imenyt niin mukaansa, ettei äiti edes kuule minua, kun puhuttelen. Tai ei ehkä vain halua kuulla.

Puolen tunnin päästä olemme Varsovassa, josta jatkamme vartin vaihdolla Ostravaan, jos vain onnistumme löytämään oikean junan. Ja miksipä emme onnistuisi? On mukava olla junassa, kun Baltian läpi körötimme bussissa. Maata pitkin -matkanteko tuntuu kyllä rauhoittavan kokonaisvaltaisesti: hektisyyden tilalle tulee levollisuutta, minnekään ei tarvitse hösöttää, kun tuijottaa ikkunasta vaihtuvia maisemia aivot sopivasti osattomina kaikesta. Maata pitkin matkustaessa tulee sellainen olo, että olen ansainnut nämä kokemukset. Kun vaivannäön jälkeen löytää perille uuteen kohteeseen, niin rinkan heittää tyytyväisenä majatalon lattialle, kuin lomansa olisi oikeasti ansainnut.

Ensimmäinen reilini oli vuonna 2010, toinen 2013. Maailma ja erityisesti Baltia ja Itä-Eurooppa on muuttunut noista ajoista aivan valtavasti. Missä ennen oli rosoisempaa, on nyt uuden sukupolven ja muutoksen tuulet ja tuntu.

-Henriikka

Reilireissulle Eurooppaan äidin kanssa – parasta!

Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä


Keltainen bussi etenee mukavassa tahdissa Riikasta Vilnaan, Latviasta Liettuaan. Liettuan hanavesi on luetun mukaan Latvian hanavettä turvallisempaa jälkimmäisen vanhojen putkistojen vuoksi. Oon vähän hunsvotti noiden vesien kanssa välillä, niin kuin vähän kaikessa. Liian luottavainen. Toisaalta, sillä piirteellä olen myös saanut elämässä aika paljon, usein myös niitä muistettavimpia ja kauniimpia hetkiä ja kohtaamisia.

Interrail äidin kanssa starttasi eilen, kun lautta lähti yhdeksältä Helsingistä kohti Tallinnaa. Kuljemme Puolaan saakka bussein, sillä Viro ja Latvia eivät edes kuulu reilimaihin, ja Liettuassakin linja-autot toimivat vielä huomattavan paljon rataverkostoa paremmin. Äiti reilasi edellisen kerran vuonna 1984, 35 vuotta sitten, samoihin aikoihin kuin nyt, elo-syyskuun taitteessa. Kirjoitti rakkauskirjeitä isälleni ja osti kauniit nyörisandaalit ja mustat herrainkengät. Kuulemma tuliaiseksi toi rakkaalleen boysenmarjahilloa ja kiviä Garda-järven rannalta. Ei muuta. Toisaalta, mitä muuta sitä ihminen voisi toivoakaan?

Eilisen tähtihetkiä oli tajuta, että kotiovi on lukittu ja reissu on alkanut. Äidille täyttä lomaa ja minullekin miltei. 22 yötä ihanaa matkustusta, keskittyen käynnissä olevaan hetkeen. Tällä kertaa olen varannut ennakkoon kaikki bussiliput, maisemajunaliput ja majapaikatkin ja meillä on aina oma huone. Juna-aikataulutkin ovat tiedossa, jopa varavaihtoehdot, jos missaamme jotain. Tämä on stressitön reili, hyvin klassisesti kovin erilainen kuin kaksi aiempaa taittamaani. Tai varsinkaan se ensimmäinen, jolloin vedettiin pelkkää ranskanleipää ja nukuttiin ties missä. Tämä ei ole enää 18-vuotiaan reppureissu-unelma. Mutta en kaipaa turvattomuuden tunnetta enkä väsymystä, kun on yrittänyt nukkua hyvin makuupussissaan rautatieaseman kivilattialla tai mykkyrässä istumapaikalla yöjunassa. Tuntuu hyvältä olla virkeä ja energinen.

Kolme viikkoa äitin kanssa on ihana ajatus. Olin vuosi sitten keväällä isäni kanssa Trans-Siperia junamatkalla Helsingistä Mongoliaan ja sieltä takaisin Venäjän Vladivostokiin. Viime vuoden lopussa sain ajatuksen, että haluaisin kahdenkeskeisin matkan myös äidin kanssa ja lähetin siltä seisomalta viestin:

7.12.2018

klo 13:14, minä:
”Pitäiskö mun ja sun lähteä reilaamaan? Oon tässä miettinyt, että olis kiva sun kanssa tehdä tässä jossain vaiheessa reissu, niin kuin tein isänkin kanssa. Se vois olla ihan joku muukin reissu! Mutta tuli meileen, että reilihän vois olla aika hauska.”

klo 13:23, äiti:
”Joo, reilaamaan. Sopii!”

klo 13:23, minä:
sydän

klo 13:39, äiti:
peukku, pussaava naama

Ja täällä sitä nyt ollaan. Eilisiltana, hämmentävän lyhyen matkustuksen jälkeen (2 h lautassa ja 4,5h bussissa), olimme yhtäkkiä jo Riikassa. Illalla kuljimme ympäri vanhaa kaupunkia, ihailimme paikallista designia ja arkkitehtuuria, ja tunsimme itsemme onnekkaiksi kaupungin hiljalleen pimetessä. Nostimme ruusulimsamaljat kaiken kunniaksi ja totesimme, että tuskinpa tullaan riitelemään. Totesimme myös, että varmaan kolmen viikon jälkeen mukava nähdä vähän muitakin ihmisiä.

Tämä on sellainen siirtymäriittimatka. Vähän kuin uusi elämä olisi jotenkin alkamassa. Oon täyttynyt kivasti uudesta energiasta, odotan syksyä suurella innolla. Kaikki on tosin hyvin. Koen olevani taas ihan oma itseni. En matkalla omaksi itsekseni, vaan jo ihan oma itseni.

Jos teillä on vinkkejä Vilnaan, Bialystokiin, Ostravaan, Sankt Pölteniin, Mariezelliin, Rijekaan, Blediin, Salzburgiin, Lyypekkiin tai Malmöhön, niin voi laittaa vinkkejä tulemaan. Otamme kiitollisina vastaan. Kiinnostaa: luonto, paikallinen elämä ja käsityökulttuuri, kahvi, ruoka, elämän ihmeellisyys. Ei niinkään kiinnosta: puuduttavan syväluotaava historiallisuus, museot tai sisäilma, shoppailu.

On ihana, kun voi nauraa yhdessä, puhua tai olla puhumatta. Äskeinen keskustelu tiivisti hyvin kommunikaation helppoutta:

”Älä hölötä.”
”Hölötänpäs.”

-Henriikka