37 unohtumatonta kuvahetkeä Nepalista

En mitenkään saanut kaikkia kuvia ja hetkiä yhdistettyä maanantain Nepal-kirjoitukseeni. Siksi ajattelin vielä erikseen julkaista nämä 37 kuvaa, jotka jollain tapaa sykähdyttivät itseäni eniten kaiken kuvamassan keskeltä.

“Travel makes one modest. You see what a tiny place you occupy in the world.” -Gustav Flaubert

Tuntuu, etteivät suosikkikuvani ole läheskään aina niitä teknisesti parhaita tai huolellisimmin otettuja, vaan kameralle tallennettuja hetkiä, joihin kiteytyy jotain siitä todellisesti tilanteesta.

Esimerkiksi tämä viimeinen: paikallinen nainen ja jäätelö. Ehkä suosikkikuvani koko reissulta. Kävelin sattumalta hänen ohitsensa ja ilahduin näystä. Kysyin saanko ottaa kuvan, ja hän nyökkäsi ja poseerasi reteesti. Voin melkein nähdä pienen hymyn suupielessä.

-Henriikka

Kirjoitin Partioaitan blogiin jutun Nepalin pakkauksesta ja muutamista reissuun liittyvistä yksityiskohdista. Lue juttu täältä.

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Nepal – värien, yllätysten ja ystävällisten ihmisten maa

Odotin Nepalilta paljon. Ehkä muistattekin lähtöfiilikseni. Usein matkustan kohteisiin ilman odotuksia, mutta nyt en voi väittää, etteikö ennakko-oletukseni olisi olleet omasta madaltamisen yrityksestä huolimatta korkealla. Kaikkihan rakastavat Nepalia! Siellä kerran käyneet haluavat aina palata.

Ja kyllä, Nepal täytti odotukset. Mutta se oli erilainen kuin ajattelin. Se oli paljon rauhallisempi, värikkäämpi, lämpimämpi ja moniulotteisempi. Jos karusti vertailen muihin maihin, niin siinä oli vähemmän Intiaa kuin odotin ja enemmän Mongoliaa kuin osasin kuvitella. Mutta se oli juuri niin omanlaisensa. Sellainen, että toisiin maihiin vertaaminen on vähän turhaa.

Osallistuin Partioaitan yhteistyökumppanina Mandala Travelin Nepalin kiertomatkalle, jonka kokonaiskesto oli yhdeksän päivää. Perillä Nepalissa vietimme siis noin viikon verran. Kanssani matkusti 11 hengen ryhmä ja matkanjohtaja. Ikähaitari oli reilu 20-vuotiaasta aina yli 70-vuotiaisiin saakka. Ryhmäydyimme erinomaisesti ja värikäs reissuporukkamme olikin yksi matkan parhaista asioista.

Katmandussa oli niin omintakeinen tunnelma. Kaikkialla oli saasteista ja tomuista, mutta keskittymiseni meni kuitenkin värikkäisiin taloihin: ne olivat pinkkejä, keltaisia ja villin turkooseja. Kun silmät piti kunnolla auki, erikoisia yksityiskohtia näki kaikkialla: värikkäät rukousliput liehuivat tuulessa, apina söi temppelillä roskakorista herkkusaalistaan ja nappasi matkallaan vesipullon, josta turisti piti liian heppoisesti kiinni. Roskakoriin lakaistiin oranssien kehäkukkien terälehtiä, enkä ole koskaan nähnyt yhtä kaunista roskakasaa. Naimisissa olevilla naisilla oli maalattu täplä hiusrajassa, naimattomilla ja uskontoon kuulumattomilla otsassa, kulmakarvojen välissä.

Monissa paikoissa suoritettiin uskonnollisia rituaaleja, joiden merkityksiä en ymmärtänyt. Näimme monesti karkeloivia juhlakulkueita, jotka ilmestyivät jostain yhtäkkiä ja katosivat laulaen jonnekkin. Intialaiset ja nepalilaiset Instagram-seuraajani saattoivat stoorieni perusteella jälkeenpäin tulkata, mikä tapahtuma oli kyseessä. Itse tilanteessa en ymmärtänyt mitään, mutta nautin täysin sydämin uusista äänistä ja siitä, että olin täysin tietämätön.

Olin otettu ihmisten ystävällisyydestä. Ihmiset olivatkin parasta koko matkassa. Kaikki auttoivat, suurin osa omaan ujostelevaan tyyliinsä. Paikalliset olivat avoimia ja heidän seurassaan viihtyi hyvin.

Olin myös yllättynyt siitä, etten kokenut lainkaan huutelua ja sellaista riuhtomista ja pakkomyymistä, joka on joissain kulttuureissa yleistä. Suosituimmilla turistialueilla saatettiin lyöttäytyä seuraan ja kaupustella retkiä ja muuta turretavaraa, mutta pääosin sain kulkea omineni. Olo oli turvallinen läpi matkan, vaikka olin karusti odottanut, että joutuisin pitämään melko tiukasti repusta kiinni. Kerjäämistäkin on kovin vähän maan elintasoon nähden.

Meidän reissullamme kohteita oli kolme: Katmandu, Bandipur ja Pokhara. Vietimme kaikissa kolmessa ensin kaksi yötä kussakin ja lopulta vielä yhden yön Katmandussa.

Katmandu

Katmandu on vilkas, elämäntäyteinen ja aisteja kutitteleva. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan nurkan takana näkyy tai tapahtuu.

Tutustuimme Katmandun keskustan nähtävyyksiin, esimerkiksi Durbar-aukioon sekä Swayambhunathin buddhalaiseen stupaan, shiva-jumalalle pyhitettyyn Pashupatinathin hindutemppeliin sekä Boudhanathin buddhalaiseen stupaan. Uskonnot, hindulaisuus ja buddhalaisuus, ovat Nepalissa vahvasti länsä.

Erityisen syvältä riipivä ja vaikuttava kokemus oli Pashupatinathin temppeli. Pashupatinathin temppelialue on tunnettu kauniista pagodeistaan, muistomerkeistään ja pyhätöistään. Uskonnollinen alue levittäytyy Bagmitijoen varrelle. Paikka on todella suosittu pyhiinvaelluskohde, monen hindun mielestä temppeli on yksi Nepalin pyhimmistä, ja siellä suoritetaan myös paljon hautajaisia. Temppelillä kunnioitetaan Pashupatia, joka on eläinten herra ja yksi hindujumala Shivan inkarnaatioista. Vaikuttava päätemppeli on avoinna vain hinduille. Alueella kiertää sidhuja, pyhiä miehiä, jotka miellään piirtävät siunauksen otsaasi ja toivovat puolestaan muutamaa lanttia.

Joen varrella suoritetaan myös paljon polttohautauksia. Omaiset valmistelivat rakkaansa matkalle tuonpuoleiseen. Olihan se kieltämättä tällaiselle länkkärille melko hetkauttava kokemus nähdä, kuinka ruumiita kannettiin joen viereen ja poltettiin vieraiden ja temppelinkävijöiden katsoessa. Ilmassa oli luonnollisesti ihan oma hajunsa. Olisi periaatteessa voinut kuvitella, että selkäpiitäni olisi karminut, kun en ole vastaavaan tottunut, mutta kävikin päinvastoin: tajusin, että omassa kulttuurissamme kuolleista ihmisistä on vain vieraannuttu, vaikka niin ei tarvisisi olla. Kuolema on luonnollinen osa elinkaarta ja vaikka en vastaavia hautajaisia omalle kohdalle toivokaan, ne tuntuivat kunnioittavilta.

Thamel-alue on varmasti monelle Nepalinkävijälle tuttu paikka. Kapeakatuinen, ihmisten suosima kauppa-alue on täynnä pieniä liikkeitä, matkamuistoja, piraattivaellustarviketta ja jopa jotain aitoakin. Kaupustelun välissä on viihtyisiä kahviloita ja ravintoloita, joissa useissa jätetään kengät eteiseen ja istutaan lattiatyynyillä. Asuimme itse Thamelin lähellä, parin kilometrin päässä, mutta taitoin itse matkat taksilla, sillä kolmen euron matkahinta ei tuntunut lainkaan pahalta ja kaupungissa on niin runsaasti saasteita, että ulkoilmasta ei varsinaisesti nauti täysin keuhkoin. Taksimatkojen lisäksi yleinen hintatasokin on kovin alhainen, rahaa ei kovin helposti saa kulumaan, jos käyttää peruspalveluita, eikä innostu shoppailemaan.

Bandipur

Katmandusta lähdimme minibussilla kohti Himalajan vuoristoa. Noin neljän tunnin ajomatka ei venynyt, sillä liikenne sattui olemaan matkapäivänämme yllättävän mutkaton. Oli upea tunne nähdä Himalajan lumihuippujen nousevan silmien edessä.

Päädyimme Bandipurin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee 1030 metrin korkeudessa Himalajan alarinteillä. Viihtyisästä, perinteiseen tyyliin rakennetusta Bandipurista avautuvat yleensä upeat maisemat kohti Annapurnan, Dhaulagirin, Manaslun ja Langtangin korkeita lumihuippuja, mutta tällä kertaa sää oli kyllä parin päivän ajan niin pilvinen, että saimme kuvitella paljon. Bandipurin hotellista kirjoitinkin ihan oman jutun paikan päältä. Kylä oli herttainen ja satumainen, todella rauhallinen, mutta kuitenkin kiinnostava. Juoksin kaduilla kukkojen perässä, vilkutin pihan lapsille ja hihittelin teineille takaisin – en tiedä miksi, mutta hihitytin paljon paikallista väkeä.

Bandipurista teimme myös puolenpäivän retken läheiselle luolalle. Matkaa oli muutama kilometri suuntaansa. Piinaavan pienen oviaukon jälkeen avautui valtava luola, joka täyttyy aina sadekaudella vedestä, mutta jossa pystyi nyt kulkemaan hyvin. Otsalamppujen valossa ihailimme tippukiviä sekä katon lepakkoja ja tunsimme aisoissa-pysyvää ahtaanpaikankammoa.

Pokhara

Bandipurista jatkoimme tutulla, vaaleanvioletilla minibussillamme muutaman tunnin päähän Pokharaan. Nautin ajomatkoista, kun sai olla omien ajatustensa kanssa ja ihailla maisemia. Pokhara on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki ja meno oli selkeän kansainvälistä: moni lähtee vaelluksille Pokharasta, minkä vuoksi ravintoloita ja palveluita on paljon ja reissaajia reilusti kaduilla.

Järven rannalla, Himalajan juurella sijaitseva Pokhara on aktiivimatkailun keskus – vaikka vaeltamaan en tällä kertaa lähtenyt, minäkin löysin itseni kahden kilometrin mittaisesta ziplinesta eräänä aamuna. Kaverini laittoi Instagramissa viestiä ”Hei sä oot Pokharassa, siellä on sellainen siisti zipline!” ja parin tunnin jälkeen olinkin jo varannut vaijeriliu’un itselleni.

Pilvet eivät reissussa olleet aivan puolellamme. Kiipesimme eräänä aamuna varkain Sarangkotin kukkulalle, jossa ajattelimme todistaa kuvauksellista auringonnousua Himalajan huippujen levittäytyessä panoraamana edessämme. Vaan pelkkää pilveähän se oli koko aamu. Join kuitenkin ihananmakuisen teen, jonka paikallinen poika myi minulle vuorenhuipulla. Kiitin onneani, että reppuuni oli jäänyt istuinalusta, kun hytisin aamukylmissäni aurinkoa odottaen.

Olimme Pokharassa myös Holi-festarien aikaan! Mutta niistä kuvista on kyllä tehtävä aivan oma juttunsa. Katsoin äsken läpi kuvia ja värikkäitä naamoja oli kyllä kokonaisen kirjoituksen verran.

Yksi Nepalin parhaista asioista oli ruoka. Lihaa en syökään, enkä tainnut kalaakaan maistaa koko reissulla, vaan kasvisruoka oli ainakin aivan taivaallisen hyvää! Kaikkia ihania soosseja riisin kanssa, linssejä ja pinaattia mm mmm mm. Ja lassi-juomia tietysti joka päivä.

Isoksi ihmetyksekseni sain kuitenkin vasta paikan päällä tietää, että Suomessa myytävä nepalilainen onkin pohjois-intialaista! Palak Paneerit ja muut ovat intialaista, eikä mitään nepalilaista. Tutustuin siis täysin uuteen ruokakulttuuriin ja onneksi rakastin sitäkin.

Nepalista jäi todella hyvä kuva. Totta kai mietin sitä ristiriitaa ja kuilua, mikä pääosin varakkaiden vaeltajaturistien ja paikallisen elintason välillä vallitsee. Mutta siitäkin huolimatta pystyin aistimaan maata usealla aistilla, ihmettelemään ja ihastelemaan elämää ja jakaamaan hetkiä ja ajatuksia nepalilaisten ja matkaseurueeni kanssa. Ihmiset olivat aidon kiinnostuneita ja innoissaan kertomassa, jos halusin kysyä jotain ja kaikkialla kohdeltiin hyvin. Eikä vain minua, vaan paikalliset toisiaan.

Loppuun random fakta, joka ainakin yllätti minut: aikaero Suomeen oli 3 tuntia ja 45 minuuttia. En tätä ennen edes tiennyt, että ajat voivat heittää tuolla lailla vartilla!

Toivon mukaan pääsen joskus palaamaan Nepaliin, joko vaelluskenkien kanssa tai ilman. Ensi kerralla voisin mennä vaikka junalla.

-Henriikka

Kirjoitin Partioaitan blogiin jutun Nepalin pakkauksesta ja muutamista reissuun liittyvistä yksityiskohdista. Lue juttu täältä.

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Turkkilaisia silmäniskuja ja lentokoneruokaa

Turkkilainen stuertti on vinkannut minulle jo kolmesti silmää. Ensimmäisestä olin imarreltu, toisesta huvittunut ja kolmannesta vakuuttunut, että se onkin hänen tapansa vastata kiitokseeni ”you’re welcome.” En voi olla ajattelematta, että naisen kohdalla kyseinen vinkkailu voitaisiin kokea outona. Pakko varmaan ryhtyä tässä vielä loppuelämän aikana lentoemännäksi, jotta voin lukemattomilla silmäniskuillani olla ajamassa tasa-arvoa lentokoneissa. Pitää vielä kasvaa noin puoli metriä, mutta äkkiäkös se tällaisella lentokoneruoalla hoituu.

Tähän väliin totean vielä, että rakastan lentokoneruokaa. Niin herkullista aina ja tuntuu erityiseltä elämykseltä joka kerta. Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä juomakärryä: ”Free? Everything? White wine, red wine, tonic water, still water, soda water, some more water, if you have. And multifruit juice! Oh and tomato juice, never tried! Thanks you! Coffee later!” ja silmänisku päälle.

Täällä lentokoneessa on aivan kamalan kuuma. Lennämme 8,5 tunnin väliä Katmandu-Istanbul ja vielä olisi viisi tuntia kestämistä. Yleensä nautin pitkistä lennoista, mutta nyt tarvisin tuoreen koivuvastan, että pääsisin tunnelmaan.

Vieressäni istuu argentiinalainen nainen, jonka kanssa olemme höpötelleet niitä ja näitä. Hänen englantinsa on ihanaa, mutta harvasanaista. Hän hymyilee ja nauraa sitäkin enemmän, ja ja olemme siitäkin huolimatta päässeet hyvin juttuun. Hän oli poikaystävänsä kanssa Intiassa ja Nepalissa 20 päivää erilaisilla jooga-tunneilla ja –retriiteillä. Hän on arviolta 60-vuotias ja aikoo perustaa lähivuosina oman joogastudion Argentiinaan. Poikaystävä, arviolta samanikäinen, on kuulemma joogannut vasta vuoden. Tämän hän kertoi nauraen ja vitsaili aloittelijan kyvyistä. ”Some years, he learn!”, hän nauroi.

Hän kysyin minulta, oliko upea matka. Ja kun vastasin myöntävästi, hän totesi laittaen käden olkapäälleni: ”I see you cry when we leave.” En tohtinut sanoa, että silmäni saivat valumaan vain koneen ilmastointi ja ikkunasta paistava aurinko.

On naurattanut katsoa lentokoneeseen lastautuneita ihmisiä, sillä monilla on väriläiskiä hiuksissaan. Holi, värifestivaali, jätti jälkensä etenkin vaaleahiuksisiin. Vieruskaverillani on pinkki etutukka, itselläni homeenvihreää korvan yläpuolella. Kiva pikku muisto. Voihan se olla, ettei stuerttikaan iskenyt silmää, vaan hänellä oli jäänyt värijauhetta silmänpohjaan. On se hyvä, etten vinkannut takaisin.

Luojalle kiitos ikkunapaikasta. Lähtiessämme lentoon, näin pian uskomattomat Himalajan lumihuiput suurina ja voimallisina alapuolellamme. Miten ne voivatkaan olla niin valtavat ja niin valtavan kauniit! Lentokoneen siipi möllötti rumana edessä, mutta häivytin sen mielenvoimalla ja painoin muistiin vuorinäkymän. Kuvittelin huiputtajat heiluttamassa voimattomina lippujaan, itkemässä liikutuksen kyyneleitä vuoristotautisina ja heikkokuntoisina, hädintuskin puhekykyisinä. Liikutuin omista ajatuksistani itsekin. On tämä sitten uskomaton maailma.

Nepal ei ollut sitä, mitä odotin. Mikään kohde ei koskaan ole mitään, mitä voisi odottaa. Ihmisen mieli ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan koko totuutta etukäteen, ennen kuin sen itse kokee. Matka oli upea ja matkaseurueemme hiotui jos ei timantiksi, niin terrakottakiveksi ainakin.

Tämän yön vietämme vielä Istanbulissa ja huomenna ennen puolta päivää hytisen palellen Helsingissä ja kaipaan lentokoneen tuskaisen kuumiin lämpötiloihin.

-Henriikka

Nepalin värifestivaalin loistossa: Happy Holi!

’Better to see something once than to hear about it a thousand times.’
– Asian Proverb

Tänään Nepalissa vietettiin Holi-juhlaa, koko maan värifestivaalia. Koko maa ja kaikki sen asukkaat ja vierailijat oli valjastettu. Kaduilla myytiin värijauhepusseja, musiikki pauhasi ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Idea on, että vastaantulijan voi hyvien Holi-toivotusten saattelemana värjätä, ja hän saa värjätä sinua takaisin. Myös vesipyssyt ja vesi-ilmapallot ovat kuumaa valuuttaa asearsenaalissa.

En saata uskoa, että satuimme tänne juuri Holin aikaan. Olen monesti katsonut kuvia tuosta absurdista juhlasta ja vihdoin pääsin väripölyn keskelle riehumaan ja nauramaan.

Päivän, ja kymmenien tai satojen värikerrosten, jälkeen naamani näytti tältä. Naururypyt taitavat olla olennaisin osa maskia.

Holi on hindulaisuuden juhla ja se kuvaa kevättä, talven kukistusta, sekä sitä, kun hyvä voittaa pahan. Juhlaa vietetään ainakin Intiassa, Bangladeshissä ja Nepalissa, mutta usein myös maissa, joissa asuu paljon intialaisia siirtolaisia.

Tänään erityisen ihanalta tuntui se, ettei ihonvärin, sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman asettamat rajoitukset olleet voimassa – ohikulkijoita sai värjätä vapaasti kastijaosta huolimatta.

Hetken kaikki samalla viivalla. Happy Holi!

-Henriikka

Sykähdyttäviä reissuhetkiä: Nepalin Bandipur Old Inn

Joskus reissatessa tapahtuu jotain pysäyttävää – ja tarkoitan nyt pelkästään positiivista, jotain niin ihanaa, että hetki seisahtuu. Tänään sain sellaisen hetken, kun astuimme seuraavien kahden yön yöpaikkaamme, Bandibur Old Inn -majataloon.

Bandiburin kylässä asuu noin 2000 ihmistä. Kylä on kukkulan huipulla ja ylös hotellille eivät pääse edes autot, joten kävelimme loppumatkan. Sympaattinen majapaikkamme tarjoili tervetuliaisjuomiksi sitruunasoodaa ja esitteli huoneemme. Saimme kaikki mielettömät, vanhat huoneet, mutta minä sain kivuta majapaikan korkeimpaan kerrokseen, kattoterassihuoneeseen.

Vaikka olen päivän ajomatkasta vähän räytynyt ja ihan mitkä sattuu vaatteet päällä, tunnen olevani prinsessa. Ja voin kertoa, että tunnen olevani prinsessa hyvin, hyvin harvoin.

Ihailin katunäkymää pieneltä puuparvekkeelta ja Himalajan huippuja kattoterassilta. Illaksi sytytin kynttilänkin. Olen tallustellut täällä pehmeissä sukissani kylmillä kivilattioilla ja nuuhkutellut tervan ja vanhojen puurakenteiden tuoksua. Kiviset seinät ovat varastoineet niin ihanasti kylmää ilmaa, että voin istua villapaita päällä ja kuvitella itseni jonnekkin vähän lähemmäs keskiaikaa.

Majatalossa ei ole varmaan pieniä huoneita, sillä minullakin on kolme sänkyä. Yksi on vain ja ainoastaan nukkumiselle, yksi on prosesseja varten (esim. tavaroiden pakkaus, asioiden säätö) ja yksi on pehmeä työtilani minulle ja läppärilleni.

Pihalta kuuluu reilusti koirien haukuntaa ja ulvontaa. Autojen ääntä ei yhtään. Viettäessäni kolme kuukautta Etiopiassa, totuin hyyenojen huutoon iltaisin, mutta nämä koirat iskevät vielä parin yön jälkeen aika reilusti tajuntaan. Siitäkin huolimatta, pidän kruununi.

Kello tulee juuri kymmenen. Tiedän iltapäivähaahuiluni perusteella, että koirien lisäksi kaduilla kulkevat myös kanat, kukot ja pikkutiput, sekä lehmät ja puhvelit. Lapset ovat menneet jo ajat sitten nukkumaan, niin kuin varmaan aikuisetkin: perusnepalilaiset kun kuulemma heräävät siinä viiden maissa. Naisilla ei ole ollut ulos asiaa muutamaan tuntiin, onhan pimeä.

  Näitä samoja tähtihetkiä elää niin arjessa kuin reissussakin, mutta matkalla pääsee ehkä helpommin pysähtymään eteen sattuneen hyvän eteen. Tänään en edes välitä, ettei vesihanasta välttämättä tule kuumaa vettä, sillä minulla on täällä turva, oma katonrajan salapaikka. Pidin Katmandoon modernistakin hotellista, mutta voi veljet, kyllä vanha pieksee lähes aina uuden. Sitä paitsi kahvikin kuuluu hotellin hintaan!

Koirat lopettivat haukkumisen, eikä wifikään kanna huoneeseeni asti, joten kaikki häiriötekijät on eliminoitu. Kipaisen nopeasti ala-aulaan julkaisemaan kirjoituksen ja käyn prinsessaunilleni.

Tähtihetkiä kaikille.

-Henriikka

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Suuntana Nepal: kiertomatkalle 12 hengen ryhmän kanssa

(teksti kirjoitettu eilen, perjantaina 23.2. klo 20 maissa)

Jännittää. Väsyttää. Istun lentokoneessa välillä Helsinki-Istanbul ja juon punaviiniä pienestä, suloisesta lentokonepullosta. Tilasin valkoista, mutta huomasin erheeni vasta kierrekorkin avattuani, niin en hennonnut valittaa. Onpahan unilääke.

Miten kokonaisvaltaisen hyvä fiilis onkaan, kun saa tiputtaa lentokentällä matkatavarat hihnalle ja jäljelle jäävät vain käsimatkatavarat ja boarding pass. Sellainen fiilis minulla oli pari tuntia sitten, kun 14,6 kiloa matkatavaroita katosi kumista linjastoa pitkin näkymättömiin.

Tällä hetkellä lentokone on matkalla Istanbuliin, mutta sieltä on tarkoitus jatkaa yöllä kahden maissa kohti Kathmanduuta.

Ei ole totta, että pääsen sinne. Olen haaveillut Nepalista siitä lähtien, kun olin 15-vuotias, ja 10 vuotta itseäni vanhempi ystävä oli ollut siellä vapaaehtoistöissä. Hän puhui maasta aina niin kauniisti, näytti kauniita kuvia ja kaipasi sinne. Tuntuu melkein siltä kuin olisin kokenut samaa kaipuuta, vaikka en ole koskaan edes käynyt siellä.

Kerroin tänään vakkariravintolani työntekijöille, että suuntaan illalla Nepaliin. Toinen heistä totesi, ettei ole koskaan vielä kuullut ihmisestä, joka olisi käynyt Nepalissa, mutta ei olisi sen jälkeen palannut sinne. Iik, mikä maa minua odottaa. Tuntematon, kaunis vuoristomaa.

Matka on senkin vuoksi uudenlainen, etten ole aiemmin ollut vastaavalla reissulla. Kyseessä on Mandala Travelin Nepalin kiertomatka, jonne osallistun heidän sekä Partioaitan yhteistyöbloggaajana.

Olen 12 hengen matkaseurueesta se kahdestoista, minkä lisäksi meitä on hostaamassa suomalainen, mutta Nepalissa asunut ja kieltä taitava ryhmänjohtaja. Yhden hengen huoneissa nukkuu minun ja oppaan lisäksi kolme muutakin, joten en ole ainoa erakko. Loput 8 ovat parivaljakoissa.

Näin muita lentokentällä vain nopean vilauksen, joten voin ainoastaan todeta, että ryhmä on taatusti värikäs: eri ikäisiä ja eri elämäntilanteista, naisia sekä miehiä, vanhempi-lapsi-kaksikkoja, sekä pariskuntia. Sen huomasin, että olen ryhmän junioreja. Saapa nähdä, kuinka 8 kokonaisen päivän yhteiselomme taittuu.

Itse odotan innolla tutustumista, vaikka se onkin tosi jännittävää ja vie paljon voimia. Omasta kuplastaan ei ole aina vain kovin helppo irrottautua arjessa, joten on mukavaa saada ympärille ihan uudenlaisia ihmisiä, joista ei tiedä mitään ja jotka eivät tiedä sinusta mitään. Jos ennakkoluuloja on ehtinyt kertyä, niin ne ovat vain näiltä ensivilauksilta. (Voi olla, että joku on ihmetellyt villaista lierihattuani, kun perillä on kuitenkin päivisin yli 20 astetta lämmintä.)

Nämä kuvat ovat eiliseltä, lähtöä edeltävältä päivältä. Tämä viikko on ollut taas aikamoista vouhotusta: maanantaina saavuin Lapista, tiistaina heräsin 05:30 ja lähdin koko päiväksi projektipäälliköksi erään asiakkaan kuvauksiin. Keskiviikko meni asioita hoitaessa ja eilinen oli pyhitetty pakkaamiselle ja projektien paketoimiselle ja sijaistuksien briiffaamiselle. Koko kämppä oli pommin jäljiltä ja pakkauksessa kesti miljoona tuntia liikaa. Hälytin siskon apuuni, ja voitteko uskoa, että hän oli apukätenäni koko iltapäivän!

Mutta niin vain kävi, että kaikki asiat hoituivat ja tänään oli rauha maassa. Laukku makasi maassa pakattuna, ehdin syödä lounaan ja juoda päiväkahvitkin rauhassa. Varmistelin matkavakuutuksen, tsekkasin pankkitilit, tyhjensin muistikortit ja varmuuskopioin koneen. Sitten hyppäsin seesteisenä raitiovaunuun ja siitä lentoasemalle vievään lähijunaan.

Toisin kuin Nepalista voisi kuvitella, tulevan viikon ohjelmassa ei ole rankkaa vaellusta. Itse asiassa joitain kevyitä patikkahetkiä lukuun ottamatta vaellusta ei ole ollenkaan. Jätinkin lopulta uudet Hanwag Tatrani kotiin, vaikka olin alun perin ajatellut ajaa ne sisään reissullani.

Sen sijaan otin uutukaiset Salomonin lenkkarini ja nahkasandaalini, joilla pääsen varmasti tallaamaan ihan kunnolla. Matkalaukku täyttyi kuitenkin lähinnä t-paidoista ja lämpimän kelin rennoista mekoista, muutamasta pitkähihaisesta, aurinkolaseista sekä aurinkorasvasta ja muusta kosmetiikasta. Heittelin kaikki duffeliini minigrip-pusseissa, sekä muutamissa packing cubeissa, joihin olen jäänyt koukkuun. Tuo valtava musta möllykkä tavaran keskellä on prämeä niskatyynyni yölentoja varten.

Oli oikeastaan vähän haastavaa pakata, kun ihan vastaavasta maasta ei ole kokemusta. Päivisin voi olla tosi lämmin, +25 astetta, vaan yöksi voi tipahtaa alle kymmenen, vuorilla jopa nollaan. Pipot ovat tietysti mukana.

Kaikista eniten odotan, että näen itse, mistä Nepalissa on kyse. Odotan, että pääsen harhailemaan tuntemattomiin paikkoihin ja juomaan monta kuppia teetä, odotan taivaallista ruokaa, upeita maisemia, paksun kirjan aloittamista (Napoli-sarjan kakkonen!), ja että päiväkirjasta loppuu sivut. Odotan sitä, että muistan ryhmäläisteni nimet ja että reissun jälkeen Helsinki-Vantaalla voin todeta, että olipahan taas upeaa.

-Henriikka

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.