Monia lähtöjä ja isoa ikävää

Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.

”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”

Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.

”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.

Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.

Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.

”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”

Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.

”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”

Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.

Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.

Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.

Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.

Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.

-Henriikka

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

”It’s the Lapin taika”

Alkuviikko hujahti Levillä. Korjaan: ei hujahtanut, vaan kului. Vaikka emme olleet perillä kuin pitkän viikonlopun verran, tuntui kuin olisimme olleet paikan päällä pitkään, kun ehdimme tehdäkin vaikka mitä: laskua, after-ski-meininkiä ulkoterassilla, illallisen jääpalatsissa, lumikenkäilyä pariin otteeseen, päiväkaakaon laavulla, paljua ja saunaa lumihangen keskellä, pitkiä aamiaisia, villiruoka-workshopin ja armotonta revontulinkyttäystä. Ainiin ja mitä hullua: helikopterikyydin!

Nyt talvi on taputeltu, mieli on täynnä Lapin lujaa voimaa ja sydän on ystävien ympäröimästä reissusta kiitollinen.

Meitä oli reissussa huippujengi. Minun lisäkseni Sara, Arttu sekä kuvissa hymyilevät Joonas ja Teena. Lähtökohtaisesti siis todella random posse, vaan käytännössä erinomaisesti toimiva.

Keleistä tuli aivan mieleen lapsuuden Lappi-lomat. Olimme usein pohjoisessa viettämässä aikaa sesongin loppupuolella. Muistan kuinka liian kauan lautasiteitä istualteen kiinnittäessä peppu kastui suojalumesta. Ja muistan, kuinka nenä keräsi aina kasan pisamia, kun aurinkoa sai yhtäkkiä kunnon annoksen pitkän talven jälkeen.

Eilen iltapäivästä osallistuimme Pallaksen Oravakodalla wild food -workshopiin, jossa valmistimme luonnonantimista herkkuruokaa kodalla. Ohjelmaa veti australialainen Arctic Frontier eli Kate, joka kertoi kokkauksen lomassa meille vaikka mitä tarinoita.

Jäin miettimään hänen sanojaan siitä, kuinka hänen ei ollut todellakaan tarkoitus muuttaa Lappiin, vaan jatkaa siinä työssään, mihin oli jo pitkään panostanut. Mutta yhtäkkiä Suomessa ja Lapissa vietetty aika ei vain riittänytkään, ja niin hän alkoi miehensä kanssa selvittää mahdollisuuksia jäädä. Ja niin he lopulta jäivät. Syyksi hän sanoi yksinkertaisesti ”It’s the Lapin taika.

Voisiko sitä itselleenkin käydä noin? Että joskus ei vain haluaisi lähteä. Ja niin sitä tekisi kaikkensa, että voisi jäädä. Ja niin sitä sitten vain jäisi.

Vaikka se tuntuu nyt kaukaiselta, niin kuitenkin yllättävän mahdolliselta. Luulen, että eniten ihmettelisivät perheenjäseneni, jotka tietävät parhaiten, miten mielelläni haen take away -kahvini puolen korttelin päästä.

-Henriikka

Kuvat: Sara Vanninen, oma edit
laskuasut / Peak Performance

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Peak Performancen kanssa, enkä vastannut kaikista kustannuksista itse.

Ennen kahdeksaa maanantaiaamuna

Uskomatonta! Heräsin tänään kellon soittoon klo 06.00 enkä ollut väsynyt. Ensimmäistä kertaa varmaan elokuun jälkeen en ollut väsynyt herätessäni herätyskelloon. Pötkötin silmät pyöreinä hykerrellen autuasta olotilaani, heiluttelin sormiani ja varpaitani ja kävin mielessäni läpi tulevaa päivää ja nähtyjä unia.

(Näin aivan todella outoa unta, taas kerran. Tapasin Timo Wildernessin ollessani tulevien rakennusmiesten orientoitumistilaisuudessa. Hän huomasi minut, tuli viereeni ja näytti padilta millaisen uuden videon hän oli laittanut Youtubeen: videolla hän hyppi sähkölangoilta etu- ja takaperinvoltteja suoraan tiheään kuusimetsään.)

Lähden harvoin kotoa aamuisin ennen kahdeksaa, mutta tänään olin pihalla jo ennen puolta, sillä aamujooga odotteli. Aamuihmetyksieni sarja ei suinkaan ollut lopussa: pihalla oli valoa! Odotin Jätkäsaaresta kaartavaa raitiovaunua luonnonvalossa, jonka en tiennyt kuuluvan vielä maaliskuun alun aamuseitsemään.

Tajusin, että tästä alkaa aika, jolloin valo lisääntyy niin rankasti, ettei muisti meinaa pysyä mukana. Aamupalan kahvikupillisen voi tallentaa kameranmuistille ilman, että se on valaistu kymmenillä kirkasvalolampuilla, eikä viideltä ole vielä tuomiopäivän mustaa.

Raitiovaunu kuljetti minut Roots Helsinkiin, jonne Sara oli järjestänyt Peak Performancen aamujoogan. Olisi voinut kuvitella, että olisin aurinkoenergioissani valinnut hattaranväriset housut, vaan mustaan päädyin kuitenkin.

Tunnin verran availtiin kehon ja mielen solmuja ja hengiteltiin menemään. Olen juossut lähiviikkoina niin paljon, että kehonhuollolle on niin paljon tarvetta kuin vain on aikaa antaa.

Tunnin jälkeisen värikkään aamiaisen aikana iloitsin erityisesti tunnilla mukana olleesta ystävästä. Tietämättämäni paikalle tupsahtanut Tuija toi sellaisia ilontunteita aamuun, ettei olisi tehnyt mieli nousta pöydästä ollenkaan.

Kuvitella, että mekin olemme tunteneet jo kolme vuotta. Facebook muistutti juuri merkkipäivästämme ja heitti ruudulle kuvan, jossa juoksemme yhdessä adidasheimon treeneissä keväällä 2014.

Koonti kirjoituksesta: viikko on startannut erinomaisesti.

Tapasin kuulla valituksia siitä, miten kliseistä on, että allekirjoitan sähköpostini usein: ”Aurinkoa! Terveisin, Henriikka” En kuitenkaan keksi, mikä muu voisi olla yhtä ilahduttavaa kuin valo ja aurinko.

Siis aurinkoa!

-Henriikka