Jukolan viesti 2017: kuinka ensikertalaiselle kävi?

Jukolan viestistä tuli viikonloppuna kuluneeksi kaksi viikkoa. Niin kuin minulle usein käy, tarvitsen aikaa ajatella prosessoidakseni tapahtuneita. Mutta siellä sitä totta tosiaan juostiin, umpimetsässä kartta ja kompassi kädessä. Vieläpä maaliin saakka! Kuka olisi vielä vuosi sitten voinut uskoa? Kaikkein vähiten minä itse.

Jaoin kisasta videon jo Facebook-sivulle. Siihen kiteytyy hyvin viikonlopun todellinen fiilis.

Harjoittelimme #evokegoesjukola-tiimin kanssa yhdessä helmikuusta lähtien. Treenejä oli parin viikon välein. Joskus kävimme iltarasteilla, joskus olimme metsässä ihan oman porukan kesken. Aloitimme kaiken aivan alusta. En ollut suunnistanut yläasteen jälkeen, enkä todellakaan muistanut kuinka kompassia käytetään. Peruskoulun suunnistuskokemukseni olivat lähinnä juoksua, sillä juoksin vain aina silloisen hyvän ystäväni perässä, joka harrasti suunnistusta.

Onneksi saimme nyt jeesiä pitkän linjan suunnistajalta, Reeta Kolkalalta, minkä lisäksi tiimissämme juoksi Hilla, joka on suunnistanut lapsesta saakka. Talvipakkasilla harjoittelimme perusteita ja olimme kokeilemassa yösuunnistusta, keväällä haimme vauhtia ja itseluottamusta hommaan. Viimeisillä viikoilla kävimme läpi Jukolaa ja hioimme taitoja vesisateessa.

Itselleni Tukholman maraton oli sellainen puristus kevääseen, että vasta sen jälkeen oli mahdollista vaihtaa mindset suunnistukseen. ”Kaksi viikkoa aikaa oppia suunnistamaan”, totesin illalla maratonin jälkeen.

Kompassin käytön ja suunnan ottamisen oppi nopeasti, mutta itseluottamusta en kyllä ehtinyt hankkia tämän puolivuotisen treenikauden aikana. Pinnanmuotojen hahmottaminen ja kartan syvä ymmärtäminen oli ja on itselleni tosi haastavaa. Maamerkitkin kerrattiin vielä ennen Jukolaa huoltoasemalla (saman seikan paljastin jopa Ylelle haastattelussa, haha).

Jostain syystä minulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa tai luontaista ymmärrystä hahmottaa ympäristöä, jossa olen. Toissa päivänä eksyin pienessä hostellissamme, kun kävin toisessa kerroksessa vessassa. Availin ovia yrittäen löytää takaisin huoneeseemme ja olin jo parin minuutin aikana eksynyt täysin.

Toinen itselleni haastava seikka oli kestävyysurheilu. Se ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Mutta siksi maratontreeni ja suunnistus olivatkin timanttinen ja toisiaan tukeva projektipari. Suunnistaessa kertyi huomaamatta hyviä lenkkejä ja juoksutreeniä oltaisiin joka tapauksessa tarvittu Jukolaa varten.

Kun Jukolan aika oli vihdoin kahden viikon päästä, jännitti niin vietävästi. Suunnistuksen perusteet olivat kyllä hallussa, mutta olin käynyt juoksemassa lähinnä helppoja reittejä. Joskus homma oli sujunut treeneissä erinomaisesti, joskus olin pyörinyt yhden rastin ympärillä sitä koskaan löytämättä ja lähtenyt kiukuspäissäni seuraavalle. Kaiken järjen perusteella homman piti olla hallussa, mutta polvet olivat silti velliä.

Kolme asiaa jännittivät eniten: yksinolo, vauhti ja totaalinen tippuminen kartalta.

En ole tottunut urheilemaan yksin, vaan tekemään päätöksiä tiimissä. En olisi luultavasti jännittänyt yhtään, jos olisin lähtenyt maastoon parin kanssa. Nyt olin kuitenkin lähtöviivalla aivan omineni.  Toisaalta tiesin, että selviytyisin varmasti reitistä hitaasti patikoiden. Nyt oli tarkoitus juosta, mikä nosti homman ihan uudelle levelille. Kolmas huoli oli, että kadotan itseni kartalta. Tiesin, ettei mitään hätää ole, kunhan tiedän missä menen. Mutta tiesin myös jo entuudestaan, että saatan jossain heikossa hetkessä hukata malttini ja sijaintini.

Itse tapahtuma juostiin Joensuun lähellä Enossa lauantai–sunnuntai-yönä. Lähtö oli kello 23:00. Olimme ajaneet jo perjantaina Kolille mökkeilemään ja keräämään voimia. Uimme, saunoimme ja tunnelmoimme. Osa porukasta hiljeni jännityksen edessä, mutta itse huomasin tuplaavani normaalin puhemääräni. Nauru sentään väheni sitä mukaa, mitä lähempänä lähtö oli.

Lauantai-illalla saavuimme kisapaikalle. Kaikki oli juuri niin isoa ja festivaalimaista, kun olimme kuulleet. Oli infokiskaa, ruokapaikkaa, vessaa, suihkua, urheilukauppaa, telttoja, telttoja ja telttoja. Huomasi olevansa vähän perusjukolalaisporukan ulkopuolella, kun olisi kaivannut vähän enemmän kyltityksiä. Kaikki ympärillä vaikuttivat kulkevan päämäärätietoisesti juuri oikeaan suuntaan, kun meidän tiimimme pyöri ja hääri ja yritti löytää kisanumeroa ja telttapaikkaa. Kuulimme, että maasto on vaikeampaa kuin pitkään aikaan. Tiheää metsää jne. Nice!

Saimme valkoisen telttamme pystyyn juuri parahiksi auringon laskiessa ja lähdimme yhdessä katsomaan, kuinka tuhannet suunnistajat suuntasivat otsalamput kirkkaina metsän siimekseen. Oman joukkueemme ensimmäinen oli onneksi suunnistuskonkari Hilla. Valoletka katosi metsään lähtölaukauksen jälkeen, ja Rakuunasoittokunta soitti Finlandiaa. Muuan presidenttikin katsoi touhuja pientareelta. Absurdia.

Joukkueemme juoksi järjestyksessä HillaLariJesse – Henriikka – NellaElinaVeera. Olimme Nellan kanssa vaatineet itsellemme lyhyimmät osuudet, kumpikin linnuntietä noin 8 kilometriä. Muut osuudet olivat muutaman kilometrin pidempiä, maksimissaan noin 15.

Olimme laskeneet, että oma lähtöni olisi noin viiden maissa aamuyöllä, joten unta oli yritettävä saada. Sattumalta samalle yölle sattui ”Nuku yö ulkona” -tapahtuma, joka nyt tuli pakonkin vuoksi koettua. Söin iltapalaksi rehellisen pitsan ja painoin pään vaatteista tehtyyn tyynyyn. Unta en saanut kuin parin hassun tunnin verran. Jännitin makuupussissani ja seurasin, kuinka vuoron perään kaikki lähtivät lähtöviivalle. Maaliin päässeet Hilla ja Lari tulivat adrenaliinihöyryissä kertomaan osuudestaan ja onnistumisistaan.

Koko yö oli täynnä taikaa. Ihan uudenlaista, erityistä tunnelmaa ja perhosia vatsassa ja mielessä. En ole koskaan jännittänyt mitään urheilusuoritusta yhtä paljon, vaikka pelissä ei nyt käytännössä ollut mitään muuta kuin itsensä ylittäminen. Joukkueenikin olisi luultavasti antanut aika helposti anteeksi, vaikka olisin tullut vasta seuraavalla viikolla maaliin.

Viiden maissa kiinnitin kisanumeron paitaan, solmin kengännauhat ja siirryin lähtöpaikalle verryttelemään. Huonosti nukuttu yö painoi ja koko tilanne oli kyllä yksi elämäni oudoimpia. Mitä ylipäänsä tein suunnistustapahtumassa? Jonkun ajan päästä Jesse juoksi maaliin ja vaihtoalueelle tuomaan karttani, minkä jälkeen pääsin matkaan. Kuulin jälkikäteen, että näytin sopivan eksyneeltä jo siinä vaiheessa.

Ei auttanut kuin tehdä parhaansa ja keskittyä omaan suoritukseen. Metsässä risteili ihmisiä ja vain muutamassa kohdassa oli täysin yksin. Kaikilla oli kuitenkin omat reittinsä, joten toisten perässä ei pystynyt niin vain juoksemaan.

Otin jokaisella välillä rauhassa suunnan ja yritin parhaani mukaan hahmottaa ympäristöä. Osa kisaajista huuteli rastinumeroita avuliaasti ilmoille ja näin sain hypättyä toisinaan letkan matkaan. Pari kertaa huutelin itsekin numeroita löytääkseni oikean porukan. Toiset juoksivat eteenpäin tuppisuina, toiset yrittivät jopa jujuttaa. Suurin osa mukanaolijoista jeesi toisiaan kuitenkin tosi kivasti ja välillä jopa jutusteltiin. Meidän vauhdeillamme ei kuitenkaan oltu niissä kärkikahinoissa, joten aivan verenmaku suussa ei tarvinnut painaa. Muutaman kerran sain itsekin auttaa muita paikantamaan itsensä kartalta.

Paristi juoksin jonkun toisen kisaajan kanssa muutaman rastivälin yhdessä, kun huomasimme reitin olevan hetken sama. ”Kiitos ja maalissa tavataan”, kuului sitten, kun tiet erkanivat. (Ihan kuin maalissa muka enää edes muistaisi, kenen kanssa on kirmannut. Muistan vain, että eräällä reittikaverilla oli oranssi paita ja pitkät jalat.)

Alku tuntui kankealta ja pelottavalta. Reitti alkoi mäkinousulla, joka kerrytti hyvin happoa jalkoihin ja nosti sykettä. Luulot pois! Yritin pysyä rauhallisena ja olla hätiköimättä. Tästäkin selviää. Loppu menikin sitten tasaisen varmasti ja hyvin. Juoksin rasti rastilta eteenpäin kartta aina seuraavien rastivälien mukaan taitettuna. Naisia ei reitillä juuri näkynyt, sillä aiemmin edellispäivänä oli juostu naisille tarkoitettu Venlojen viesti, johon suurin osa naisjoukkueista oli osallistunut.

”Ei sitten pummeja”, olin kuullut neuvoksi ennen kisaa. Vaan se ei suuresti lohduttanut, kun en tiennyt mitä se tarkoittaa. Jälkikäteen kuulin sen tarkoittavan rastin yli tai ohi kirmaamista. Siltä en toki välttynyt, vaan kiskaisin jopa ensimmäisestä rastista reilusti ohi. Homma meni kuitenkin yllättävän hyvin taitoihini nähden, sillä matkan pituudeksi kertyi vain pari kilometriä ylimääräistä, eli kympin verran yhteensä.

Välillä rämmittiin suoalueella, välillä ylitettiin tiheää metsää. Kaksi viimeistä rastia loistivat helpottavan ihanasti polkujen vierillä. Lopulta kaikki 17 rastia löytyivät metsän tiukan haravoinnin jälkeen, ja tulin maaliin ajalla 1:49. Erikoisen hyvin se ei toki ole, vaan paljon parempaan en tällä treenimäärällä olisi pystynytkään. Olin helpottunut, että olin nilkat ehjinä, yhtenä kappaleena ja ihmisten ilmoilla. Lähetin vaihtoalueelta jännittyneen Nellan matkaan ja vakuutin, että hän tulee kyllä pärjäämään.

Kävelin maalista teltalle hurraamaan ja hölisemään, jonka jälkeen oli suihkun vuoro. Minulla on edelleen mielessäni postikorttikuva suihkutilanteesta, joka oli yhtä lailla maalaisromanttinen ja kaurismäkeläinen. Ulos rakennetut puuhäkkyräsuihkut biosaippuoineen, saunoineen ja höyryävine suihkuineen oli viikonlopun parasta antia. Joka puolella paljaita, valkoisia pyllyjä ja iloisia voittajailmeitä. Ihanat, aidot suunnistajaihmiset. Varistelin vaatteitteni sisältä roskaa ja nauroin reiteen asti mudassa hörpänneille trikoilleni, kunnes hyppäsin lämpöisen suihkun alle hykerrellen.

Ei, ei, ei, huijasin. Kyllä suihkuakin parempaa oli sujahtaa keltaisessa villapaidassa makuupussiin oman suorituksen jälkeen. Pari tuntia unta, voikukka korvan takana. Ihania unia ja onni ja ylpeys siitä, että oli onnistunut. En enää muistanut kenen makuupussissa nukuin, kaikesta oli tullut yhtäkkiä yhdessä yössä yhteistä. Ulkona satoi ja joku kävi kutittamassa teltan ulkopuolella olevia varpaita.

Nellan jälkeen osuutensa juoksivat vielä Elina ja Veera. Hurrasimme heidätkin maaliin. Kaikki tiimiläiset ylittivät itsensä ja olivat samanlaisissa endorfiinihuuruissa kuin itsekin olin ollut. Siellä sitä sitten halailtiin ja otettiin yhteiskuvia. Lähdimme sijalta 1489, mutta nousimme tuhannen joukkoon, sijalle 978. Onhan se jo hyvänen aika näyttävän tuuletuksen arvoinen suoritus.

Enossa alettiin jo purkaa tapahtumarakenteita, kun lähdimme vielä hakemaan mökille kamppeita ja nukkumaan hetken ennen matkaa Helsinkiin. Lyhyet tunnelmauinnit järvessä vielä ennen viiden tunnin ajorupeamaa, minkä jälkeen autot starttasivat.

Olen kuullut jo villejä huhuja, että ensi vuonna tuttu tiimi olisi kasassa jälleen. Kyselin jo alustavasti vähintään maskotinpaikkaa. Tosin en yhtään ihmettelisi, jos taas ensi vuonna tönötän eksyneen näköisenä lähtöviivalla miettien, mihin tuli lupauduttua.

Kokemus oli kyllä hieno. Viikonloppu sisälsi niin paljon tunnelmaa, tsemppiä ja lämpöä. Pystyn tämän myötä hyödyntämään kompassia myös metsäretkilläni. Nyt olen yrittänyt kiristää lähipiiriäni lupaamaan, etteivät anna minun osallistua mihinkään haasteeseen ainakaan puoleen vuoteen. Olisi nimittäin kiva tehdä välillä jotain, missä on ihan hyvä. Hah.

Mutta voi veljet, näen jo sieluni silmin lupautuvani uimajoukkueeseen tai pelaamaan uuteen hyväntekeväisyysturnaukseen rugbyä tai lippupalloa. Ensi kesänä opettelen tietysti skeittaamaan, twerkkaamaan ja otan haltuun curlingin perusteet. Minkäs sitä itselleen tekee.

Kiitos Elina, Veera, Hilla, Nella, Lari ja Jesse projektista. Kiitos myös sponsoreille Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon ja Petzl. Mikään ei ainakaan jäänyt, tai olisi jäänyt, kamppeista kiinni.

Yritän ehtiä kirjoittaa vielä erikseen myöhemmin siitä, kuinka suunnistusharrastuksen voi aloittaa omatoimisesti ja millaisia varusteita kannattaa hankkia. Syksy voisi olla otollista aikaa höntsäsuunnistukselle.

Lukijatreenit? Kompassin alkeet ja sopivassa suhteessa löytämisen ja eksymisen riemua? Jos saisin vähintään kahdeksan henkeä paikalle, niin pitäisin varmasti. Ylipuhun Hillan valmentajaksi ja kannan kaikille kahvia termarissa.

-Henriikka

Kuvat: Jesse Väänänen / Snou Creative

Selviytymisvietti

”Haluaisitko lähteä ensi kesänä joukkueeseen suunnistamaan Jukolan viestiin?”,
minulta kysyttiin alkuvuodesta.
”Ei vitsi, olispa siistiä. Suunnistusta en vielä osaakaan. Kyllä mä olen messissä”,
kuulin vastaavani. Korjaan: kuulin hihkuvani.

Samana iltana mietin, että mitähän himputtia nyt taas. Pakkoko on löytää itsensä uudestaan ja uudestaan todella kaukaa haettujen asioiden ääreltä. Mutta siinä sitä sitten oltiin, suunnistusjoukkueessa.

Onneksi pohjana projektille kaivattiin vain avarakatseistä mieltä ja aitoa innostusta suunnistukseen. Ensimmäistä löytyi reilusti ja ajattelin, että kiinnostuksen ehtii kasvattaa tappiinsa sitten matkan varrella.

Ja niin onkin käynyt! Muutamat treenit ovat nyt takana, ja olen päässyt jo jyvälle. En ollut käyttänyt kompassia tai ottanut suuntaa sitten yläasteen, vaan nopeasti sen taas oppi. Vielä kun muistaisin välillä pysähtyä ajattelemaan ja muistaisin, että keskittymistä tarvitaan jokaisella rastivälillä.

Vähemmän kailotusta, enemmän ajatusta. Ja se ruskea pylpyrä kartalla on kumpare, ei eväspysäkki.

Suunnistus on siitä hienoa, että se on yksi selviytymislajeista. Opettelin vasta lukioikäisenä uimaan kunnolla, sillä tajusin sen olevan henkiin jäämisen kannalta olennaista. Juoksutreenit motivoivat enemmän, kun pitää mielessä, että joskus pitää ehkä juosta karhua pakoon. Ehkä anoppia.

Suunnistus herättää minussa samanlaisen selviytymisvietin: jos haluan eräillä, olisi vallan hyvä osata käyttää kompassia ja karttaa.

Tiedän, että muurahaispesät tehdään usein puun eteläpuolelle, ja että puunoksia kasvaa pohjoispuolella harvemmin. Mutta aina ei ole puuta tai muurahaiskekoa varjelemassa eksymiseltä, eivätkä Sudenpentujen käsikirjasta opitut vinkit välttämättä kanna muutenkaan kovin montaa kilometriä.

Eilen olimme ensimmäistä kertaa harjoittelemassa yösuunnistusta Lohjan Kisakalliossa. Tuntuihan se aivan kahelilta. Oli täysikuu ja tarvoimme pilkkopimeässä metsässä.

Eräs kisakumppani tippui polvia myöten jokeen, ja kaikilla oli puolentoista tunnin jälkeen hiki otsalla ja sukat märkinä. Rastit kuitenkin löytyivät ja siellä metsän pimennossa sitä vain kiskottiin menemään. Minä ja toppaliivini.

Jostain syystä suunnistus herättää selviytymisvietin lisäksi alkukantaista löytämisen riemua. Tosin olisihan se vielä parempaa, jos rasteilla odottaisi esimerkiksi Dumle-pussi.

Joukkueen sponsoreina toimivat Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon ja Petzl. Kamppeet ovat siis ainakin priimaa. Valmentajana toimii suunnistuksen maailmanmestari Reeta Kolkkala, joten ihan kehnoissa käsissä sitä ei onneksi olla.

Kanssani tiimissä kirmaavat Endorfiinikoukussa-Elina, Kaukokaipuu-Nella, Team Salamavaaran Veera ja Lari, Hilla ja Martina. Jos projektia kiinnostaa seurata kevään mittaan, niin hashtag on #evokegoesjukola.

Tsekatkaa nyt viimeinen kuva. Enkö näytäkin jo vähän suunnistajalta?

-Henriikka

(superhienot) kuvat: Jesse Väänänen

Yllätysten treenikevät

Minulla on siitä mielenkiintoiset urheilutottumukset, että niitä ei ole. En tiedä itsekään miten treenaan puolen vuoden päästä (vai treenaanko?) tai mitä lajeja kalenteristani löytyy. Ainoat pysyvät asiat on muutos, itsensä haastaminen ja hauskanpito.

Tämä kevät jatkaa tutulla vaihtelevalla tyylillään. Puolivuotinen on täynnä niin paljon kaikkea uutta, etten meinaa itsekään pysyä perässä.

Tässä lyhyesti, miltä treenitulevaisuuteni näyttää.

Tukholman maraton

Ihan oikein luettu! Jostain kumman syystä olen löytänyt itseni juoksemasta tavoitteellisesti kohti 42 kilometrin jälkeistä maaliviivaa eli elämäni ensimmäistä maratonia. Kesäkuun ensimmäisenä lauantaina testataan tämän mimmin fyysistä ja henkistä kanttia oikein toden teolla, kun lähden maratonlaivalla Ruotsiin. Onneksi ei tarvitse treenata aivan yksin, sillä olen löytänyt koko keväälle juoksuseuraa ja -tukea ASICS Running Club Helsingistä.

Vielä en usko, että pystyn siihen, mutta ehkä itseluottamus kasvaa tulevien neljän kuukauden aikana. Motivaationi pysyy korkealla, kun kuvittelen sen taikahetken, kun juon maalissa onnellisena mustaa kahvia.

Jukolan viesti

Kyllä, edelleen luettu oikein. Lupauduin juuri suunnistustiimiin, joka tähtää kesäkuun kolmantena lauantaina Jukola-tapahtumaan.

En osaa todellakaan suunnistaa. YHTÄÄN. Lupasivat ettei tarvitsekaan. Luulen mahdollisesti kehittyvistä suunnistustaidoista olevan kuitenkin kosolti hyötyä, kun vaellan tuolla rinkka selässä pitkin maita ja mantuja.

En tiedä asiasta vielä yhtään enempää itsekään, joten enempää en pysty kertomaan. Pysykää siis kuulolla.

Astanga-joogan alkeet

Jannen ja minun syksyllä alkanut viikkoharrastus jatkuu. Ihanan kotikutoinen ja matalan kynnyksen astanga-jooga pidetään kerran viikossa Töölössä. Kalliolan Kannatysyhdistyksen jooga maksaa puolelta vuolelta 72 euroa ja tekee hurjan, hurjan hyvää yläselälleni ja koko kropalle.

Olen tajunnut, että liikkuvuutteni on todella epätasaista, ja etten osaa hengittää yhtään.

Kaikki muu mukava

Kotikuntopiirit, Kanervan treenit Helsinki Core Trainersilla (kuvissa), kiipeily, vaellus, salilla käynti, lumilautailu… Urheilu on parhaimmillaan (ja usein tehokkaimmillaan) spontaanina hauskanpitona. Pakarani saivat esimerkiksi eilen vuoden treenin perheen kesken järjestetyissä olympialaisissa, keppihevosjuoksussa.

Nyt lähden pihalle pimeyteen juoksemaan ankean kympin testiajan. Yääh. Mutta tiedän treenin jälkeisen fiiliksen korvaavan ennakkonurinan.

Tsemppiä tulevaan viikkoon!

-Henriikka