Ehkä he eivät sittenkään hylkää minua

Vaikka nostalgia onkin maailmanlopun kiihdyttäjä, niin turvaudun siihen aina toisinaan. Huomaan kuitenkin olevani selkeästi lähihistoria-nostalgisoija, lähimenneiden muistelija, en niinkään vanhoihin, hyviin aikoihin hamuilija.

Tänään avasin läppärini työpöydältä kansion syntymäpäiviltäni. Lämpöaalto hulahti läpi kropan. Muistelin joulukuun toista, koko päivän, illan ja yön kestäneitä juhlia ja kaikkia, ketkä tulivat pikaisesti piipahtamaan tai olemaan ajan kanssa. Vain kerranhan sitä täytetään 27.

Pidin tänäkin vuonna viime vuoden tavoin synttärivastaanoton. Kirjoitin avoimen kutsun tulla juhlimaan koska tahansa kahden jälkeen ja lupasin pöydällä odottavan kylmää skumppaa ja kuvankaunista kakkua. Lupaukset toki pidettiin.

Jännitin taas tuleeko kukaan – ja tulihan sieltä. Päivän aikana kolmisenkymmentä ystävää, joilla oli muutamilla pienokaiset ja koiratkin matkassa.

Tuntui jollain tavalla helpottavalta nähdä niin paljon rakkaita ihmisiä samassa tilassa. Hymyilemässä. Juttelemassa keskenään. Ajattelin itsekseni, että ehkä he eivät sittenkään hylkää minua.

Syntymäpäiväpöytä ei notkunut tarjoiluista, vaan niin kuin kerroin, tarjolla oli vain kakkua ja kuohuvaa. Eikun olipa! Kolmantena oli valtavasti mandariineja.

Kakut tilasin Say It With a Cake -kakkumuijalta, joka loihti taas ihan älyttömät kakut pöytään. Toivoin, että kahdessa kakussa näkyisi kaksi suurta rakkauttani: toinen oli luontoteemainen, toinen inspiroitunut urbaanista kaupunkiympäristöstä. Näissä kuvissa näkyvä kakku on se suklaa-vadelma-chili-makuinen luontokakku, joka oli näistä kahdesta suosikkini. Urbaani kakku oli maultaan sitruuna-inkivääri-lakritsi.

Kuohuvana oli hempeän kultaista Zonin Proseccoa (saatu Juomavinkiltä). Kuiva ja hapokas, kuohuva minun mieleeni. Kirjoitan nimen ylös tulevia juhlia varten.

Ja kun päivän mittaan taas katsoin ihmisiä ympärilläni, muistin mikä heissä on parasta: he ovat keskenään niin kovin erilaisia.

On opettajaa, toimittajaa, kehitysvammaishoitajaa, graafista suunnittelijaa, opiskelijaa, markkinointikoordinaattoria, muusikkoja, juontajaa, valmentajaa ja tuottajaa. On niitä, jotka saapuvat hiljaa paikan päälle ja nappaavat sohvasta nurkkapaikan. On niitä, joiden tulosta ei kukaan jää paitsi. On niitä, jotka haluavat pelastaa maailman niin lujasti, etteivät nuku öitään ja sitten taas niitä, jotka eivät ajattele asiaa niin kovin paljon. On äitejä, isiä, naimattomia, sinkkuja, vaimoja, avovaimoja, aviomiehiä ja aviottomia miehiä. Suurin osa on ympäri Suomea kotoisin, joku ei Suomesta lainkaan. Joku rakastaa kirjoja, joku salilla käyntiä, joku ei erityisen paljon mitään. On nauravaa ja naurutonta, puhujaa, kuuntelijaa ja tarkkailijaa.

Ja minä välitän ihan jokaisesta. Ja paljon välitänkin.

En ole kovin aktiivinen ystävä. Näen ystäviäni oikeastaan aika harvoin. Mutta ajattelen jokaista sitäkin enemmän. Tuntuu melkein siltä, että näkisin heitä, kun ajattelen heitä.

Niin kuin nytkin.

-Henriikka

27-vuotias versio itsestäni

Täytin lauantaina 27 vuotta. Se tuntuu hyvältä, sopivalta – itse asiassa vähän siltä, kuin olisin ollut jo ainakin viisi vuotta tämän ikäinen. Kakskasi tuntuu vähän pelottavalta, kaukaiseltakin, mutta siihen onkin taas vuosi aikaa totuttautua. Kun on joulukuussa syntynyt, kaikki ympärillä ikääntyvät ensin ja omaan, seuraavaan ikään ehtii jo totutella ennen kuin oikea päivä iskee.

Tuntuu nuorelta, vaan ei lapselta enää. Meni pitkään, kun rippikoulusta tuntui aina olevan vain vähän aikaa. Nyt taas tuntuu, että ne muistot ovat kovin kaukana. (Hyvä niin! Oli sateenkaarenvärisiä polvisukkia, eriparikenkiä ja vähän liikaa erilaisuuden tarvetta…)

Tähän ikääni mennessä olen oppinut ajattelemaan vähemmän sitä, mitenhän ihmiset vihaisivat minua vähemmän. Mutten ole vielä päässyt eroon ajatuksista, mitenhän ihmiset rakastaisivat minua enemmän.

Olen kirjoittanut blogiin, kun täytin 21 ja olin Tiimarissa töissä ja Egotripin keikalla. Kun täytin 22 ja olin Tansaniassa ja kirjoitin jostain syystä synttäreistäni englanniksi. Kun täytin 23 ja podin nurinkurista ikäkriisiä. (Silloin kirjoitin, että täyttäisin mieluusti jo 27!) Kun täytin 24, kävimme etiopialaisessa ravintolassa ja olin kiitollisuutta täynnä. Hykertelin hykertelemistäni. Kun täytin 25 ja sain synttärikortiksi ristiäiskortin: ”pienelle tytölle onnea!Kun täytin 26 ja pidin 15 tuntia syntymäpäivävastaanottoa kakkujen kanssa ja kävin seuraavaana aamuna uinnilla kruunu päässä.

Onhan se hauskaa tajuta, että esimerkiksi 21 vuotta täyttäessäni olin täysi itseni, mutta vain raakaversio nykyisestä. Heräsin Haagan kodistamme klo 06:45, istuin myöhemmin Kulttuurimatkailun perusteet -kurssilla, söin lounaaksi opiskelijaravintolan spagettia, bolognesekastiketta ja sain iltapäivällä työpaikan galleristina. Ihastelin elämää niin kuin nykyisinkin. Se oli hyvää silloin, se on hyvää nyt.

Tämä jälkimmäinen kuva taitaa kertoa nykyisestä, 27-vuotiaasta, versiostani olennaisen:
hymyssä suin säntäämässä jo seuraavaan asiaan, ei aivan varma mihin.

-Henriikka

Onnellisena äidin kainalossa

_mg_4818-kopio

Lupaan, että nämä ovat viimeiset kruunupäiset kuvat. Mutta voi maailman söpöin äiti minkä teit. Löysin syntymäpäivän aamulta muutaman unohtuneen kuvan. Taisin olla vielä niin nukuksissa, etten edes kunnolla muista kuvanottohetkiä.

Äiti opiskelee osa-aikaisesti Helsingissä, ja siksi saamme hänet vieraaksemme kerran kuussa. Nyt opiskelupäivät sattuivat syntymäpäivieni päälle, ja sain herätä siksi kahden henkilön lauluun. Pöydälle oli puhallettu ilmapalloja, joissa luki ”Henri”. Henriikkoja ei kuulema myydä.

_mg_4839-kopio _mg_4826-kopio

Kun remusin ja sotkin teininä lapsuudenkotiani, äiti ja isä uhkailivat tulla tulevaisuudessa minun kotiini sikailemaan. He uhkailivat haukkuvansa, arvostelevansa ja tuhoavansa kotini, tuikkaavan sen tuleen ja polttavan poroksi. Sylkevän näyttävästi kattoon. (Edit: Saattaa sisältää pientä liioittelua, haha.)

Sanoista ei ole kuitenkaan tullut tekoja. Vanhempani ovat lähinnä auttaneet muutoissa, pienremonteissa, huonekalujen kuljetuksissa ja siivoamisessa. Tällä kertaa siivosimme äidin kanssa koko kodin: äiti pesi ilta-yhdeltätoista vessamme lattiaa ja tuuletimme vielä puolenyön jälkeen petivaatteita.

Ja silti aamuseitsemältä pöydässä odotti valmis aamupala ja iloinen äiti. Kiitos.

_mg_4823-kopio _mg_4853-kopio

Näistä kuvista tulee olo, että haluaisin joulun olevan jo täällä. Haluan jouluaaton ja isän syliin istumaan. Haluan keittää kahvia äidin kanssa joka välissä ja syödä Da Capo-konvehteja sokerilakon lopun kunniaksi. Haluan kettuilla isoveljilleni, kurittaa pikkusiskoani ja hymyillä konvehdinruskeaa, onnellista hammashymyä.

-Henriikka

Maailman kauneimpien kakkujen juhlat

img_4972-kopio

Minun oli tarkoitus karata syntymäpäivikseni kauas Helsingistä, kauas Suomesta. Olin puntaroinut Ateenan, Dublinin ja Lissabonin välillä, selaillut jo monta tuntia lentoja ja majoituksia. Äiti ihmetteli, että tarvitseeko sitä aina lähteä. Vastasin, että lähtö on minulle välttämätön (ja erittäin mieluinen) paha, aina jos siihen on mahdollisuuksia.

Lykkäsin kuitenkin lentojen ostoa useasti ja yhtäkkiä tuli olo, etten halua mitään niin paljon kuin jäädä. Etten kaipaa mitään niin kuin ystävien ympäroimänä olemista.

Niinpä jäin ja laitoin avoimen kutsun syntymäpäivävastaanotolleni.

img_5034-kopioimg_5003-kopio_mg_5052-kopio

Moi. Mulla on huomenna, perjantaina syntymäpäivä ja oon kotona koko päivän kymmenestä lähtien. Jos haluat tulla kakulle ja skumpalle, niin oot tervetullut. Odotan maailman kauneimpien kakkujen kanssa.

Mietin kyllä, että tuleekohan kukaan. Onneksi muutama luottoystävä lupasi varmuudella ilmestyä paikalle.

Ja arvatkaa? Lopulta vieraita oli päivän aikana yli 30. Ensimmäinen tuli jo ennen virallista vastaanottoa ja lauloi onnittelulaulua eteisessämme, kun olin vielä aamutakissani, unihiekat silmissä.

img_4967-kopio img_5039-kopioimg_4910-kopio

Ja miksi lähes kaikissa kuvissa on kakkua? Koska ne ovat yksinkertaisesti maailman kauneimpia.

Olin jo pitkään ihaillut Kakkumuijan kakkuja (Say It with a Cake), mutten vielä koskaan tilannut omaa. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä. Laitoin sähköpostia, jossa kyselin nöyrästi synttärikakkujen perään: ”Olenkohan auttamattomasti myöhässä…?”

Vaan en ollut! Sain ehdotuksen kahdesta kakusta, jotta toinen voi aina nököttää jääkaapissa toisen ollessa töissä.

Päädyimme sisaruskakkuihin, joista toinen oli inspiroitunut kotimme katosta ja toinen lempiväristäni keltaisesta sekä minusta. Vihreä oli minttusuklaa, keltainen sitruuna-lakritsi. Kakut olivat gluteenittomia, laktoosittomia ja valmistettu ilman valkoista sokeria. Ruskean sokerin luvan annoin itselleni sokerilakon keskellä syntymäpäiväni ajaksi.

En ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ja vieläpä maistuvia kakkuja.

img_5017-kopio _mg_5079-kopio _mg_5121-kopio_mg_5155-kopio

Pidän niin siitä, kun eri ihmisporukat törmäytyvät tahattomasti. Synttärivastaanottoni kesti noin 15 tuntia, aina yli keskiyöhön saakka, ja seuranani oli aina joku yhtä vartin taukoa lukuunottamatta (ehdin tauolla haukata vähän leipää). Melkoinen sosiaalisen kapasiteetin puserrus, mutta varmasti sen arvoinen.

Kotonamme kävi niin lapsuudenystävät, työkaverit, äiti opiskelukavereineen kuin ystävät, joiden kanssa hengasi ennen alvariinsa, mutta joiden kanssa on nykyisin aika kortilla. Samalla sohvalla nökötti sulassa sovussa niin uudet kuin vanhat ystävät, ja niin monista eri tilanteista itselleni tutut.

_mg_5160-kopio_mg_5170-kopio

Tarjolla oli vain skumppaa, kakkua ja mandariineja, joten tarjoiluistakaan ei tarvinnut stressata. Riitti, että oli läsnä.

Ja mikä parasta, kaikkien kanssa ehti oikeasti vaihtaa kuuulumisia ja katsoa kunnolla silmiin. Joku tuli aamupäivällä, toinen lounastauolla, kolmas töiden jälkeen ja neljäs vasta iltamyöhällä. Päivällä nautittiin päivänvalosta, illalla sytytettiin kynttilät.

Oli ihan oikea päätös jäädä.

-Henriikka

Syntymäpäiväjuttuja

img_4949-kopio

Olisi niin monia kivoja tarinoita, mutta juuri nyt ei ehdi.
On ollut vähän kiireitä.
Syntymäpäiväjuttuja.

Vielä pari tuntia synttärityttönä.
Onneksi olen laajentanut tämän viikon mittaiseksi festivaaliksi.

Rakkaudella,
Henriikka

Ethän ota rock-muusikoista mallia?

_mg_0723-kopio

Hyvää syntymäpäivää rakas Janne. Saat lahjaksi sen jonkun lehtitilauksen, mistä olet jo pitkään puhunut. En muista mikä lehti se oli. Joku hienolla nimellä varustettu, kansainvälinen, arvostettu ja uskomattoman nopeasti lukijaansa sivistävä.

Tilaa se itse, niin saat varmasti oikean. Voit sujauttaa laskun vaikka saappaaseeni, kun se joskus kolahtaa eteisen postiluukusta. Tunnistat saappaan siitä, ettei se ole omasi.

_mg_0722-kopio _mg_0724-kopio

Mutta muista tärkein! Vaikka Jones, Hendrix, Joplin, Morrison ja Cobain eivät koskaan nähneet 28 ikävuotta, ei tarkoita että sinä et voisi. Olet legenda joka tapauksessa. Ehkä vähän pienemmän piirin legenda, mutta varmasti siinä piirissä arvostetumpi.

Ethän ota rokkareista mallia? Minä tarvitsen sinua vielä monesti.

Terveisin,
Henriikka

Enkelikutrinen poikaduo, kauniita ystäviä

_MG_0124 kopio

Marraskuun lopulla tanssittiin yllätysjuhliani. Kirjoitin häkeltyneistä ajatuksistani jo aiemmin, mutta tänään loppumattoman, liian väsyttävän työpäivän jälkeen palasin yltiöonnellisiin kuviin.

Istuin eilenkin iltaa ystäväporukan kanssa. Torstai valui puoleen yöhön ja kotimatkalla silmät jo tipahtelivat. Lauloimme joululauluja, puhuimme menneistä ja tulevista, ihmettelimme milloin meistä on tullut niin kovin viisaita. Ja miten vuodet ovat kiitäneet sellaista vauhtia, että olemme yhtäkkiä tunteneet toisemme jo neljä vuotta. Keskustelun kulku oli ilmiömäistä ja keskinäinen luottamus aivan toisesta maailmasta. Tällaista on todellinen ystävyys, mietin.

Sellaisia todellisia ystäviä oli tupa täynnä myös syntymäpäiväjuhlilla. Odotan jo muuttoa ja tupaantuliaisia, jotta voin pian nähdä koko kööriä uudelleen. Silloin ehkä ymmärrän pukea ylle jotain kauniimpaa.

_MG_0202 kopio_MG_0149 kopio_MG_0160 kopio _MG_0143 kopio _MG_0161 kopio _MG_0175 kopio_MG_0121 kopio _MG_0177 kopio_MG_0234 kopio _MG_0185 kopio _MG_0186 kopio _MG_0191 kopio _MG_0196 kopio_MG_0136 kopio _MG_0203 kopio _MG_0204 kopio_MG_0133 kopio _MG_0208 kopio _MG_0219 kopio _MG_0225 kopio mustavalko1 kopioIMG_0173 kopio

Uskoakseni juhlien ja hetkien henki välittyy kuvista läpi? Ei pitäisi kuunnella liian herkkää musiikkia ja muistella ystäviään yhtäaikaa. Ihan liikaa tällaiselle nuhjuiselle sydämelle.

Ja herkästä musiikista puheen ollen, kuvissa esiintyvä enkelikutrinen poikaduo on kaksi kolmasosaa bändistä nimeltä Lake Jons. He ovat The Døn ja MØ:n rinnalla lempibändini (joo, kyllä itseänikin naurattaa nuo Ø:t).

Mikä onni saada lempibändi soittamaan omille synttäreille. Tänään he julkaisivat taas kerran huikaisevan musiikkivideon, jonka suuresti suosittelen katsomaan musiikillisen ja visuaalisen annin vuoksi. Ja jos joskus pääsette juttusille niin menkää. Lupaan, ettette ymmärrä Jaskan jutuista puoliakaan ja toisesta puolesta ette saa selvää.

Tänään aion tehdä jotain radikaalia. En laita herätyskelloa soimaan.

Olenkohan tehnyt niin koko vuonna? Ehkä olen, mutten vain muista. Aion nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kaiken viikon väsymyksen kauas pois. Vaikka vähän jännittää, ehdinkö jouluostoksille jos nukun iltapäivään saakka. En ole muistanut vielä lahjojakaan ostaa. Ehtiihän sitä.

Nautitaan viikonlopusta.

-Henriikka

Pienelle tytölle onnea!

_MG_0003 kopio

Olen ollut tänään synttärityttönä. Sain herätessäni aamutakin päälle ja kruunun päähän. Lahjapaketeista paljastui villatakki ja elokuvalippuja, mutta kortti oli kirkkain kruunu kaikelle: ”Pienelle tytölle onnea!” Kuka ostaa ristiäiskortin tytölle, joka on päässyt jo neljännesvuosisataan?

Täytän 25 vuotta. Se tuntuu aika vähältä. Toivottavasti elän vielä ainakin kolme neljännestä. Etsin eilen blogista vanhempia syntymäpäiväjuttujani ja tuntuu, että tulen vuosi vuodelta tyhmemmäksi. Esimerkiksi viimevuotiset ajatukseni ovat paljon tätä vuotta viisaampia.

Toisaalta, olen enemmän intoa täynnä kuin koskaan aiemmin. Olen utelias ja katson silmät suurina maailmaa. Otsani ja suupieleni ovat jo nyt rypyillä ihmettelevien silmieni ja nauravan suuni vuoksi. Haluan oppia kaiken kaikesta, nähdä paljon ja enemmän. Lukea kirjoja, kohdata ihmisiä ja seikkailla. Sanoa oikeita sanoja oikeaan aikaan ja joskus aivan vääriä lauseita väärään väliin. Tuntuu, että olen palannut 15-vuotiaan Henriikan naiiveihin ajatuksiin ja sinisiin silmiin.

_MG_0006 kopio

Tämän syntymäpäivän huippuja olivat ihanan, venytetyn aamiaisen lisäksi iltapäivän kakkukahvit, after work -glögi yllätysseurassa, sydämen jokaiseen takanurkkaankin päässyt leffa Inside Out ja itselle ostettu lahja. Pyysin sen tietenkin pakettiin. ”Tuleeko jouluksi?” ”Juu, juu tulee toki.

Minulta kysyttiin tänään yllättäen mikä on tärkein tavoitteeni 25-vuotiaana. Vastasin, että aion tehdä talvivaelluksen. Se saattaa olla ihan pieni vaellus vain, mutta sen on kestettävä yön yli.

Voisin haaveilla myös vuoristoratamaisen tunne-elämäni tasaantumisesta, yli-innokkaiden hetkieni toppuuttelusta tai palopuheitteni määrän puolittamisesta. Niitä on vain niin vaikea mitata millään. Ainakin vaellus on riittävän konkreettinen tavoite toteutettavaksi.

Iloa ja riemua!

-Henriikka

Täydelliset yllätysjuhlat

MV kopio

Elin eilen yhden elämäni häkellyttävimmistä hetkistä. Yllättäjä yllätettiin aivan totaalisesti.

Olin menossa viettämään iltaa ystävieni kanssa. Olimme käyneet Jannen kanssa vähän tylsillä torstaikahveilla ja ilta tuntui jotenkin ankealta. Väsytti ja rasitti. Laahustin hiljalleen Kamppiin ystävän luokse ja soitin laiskasti summeria.

Oven avauduttua alkoi kuulua synttärilaulu. Menin totaalisen jäihin enkä suostunut tulemaan sisälle. Miten kuudesta ystävästä saattoi edes kuulua niin kovaääninen laulu? Sitten sain kuulla, että sisällä oli muutama muukin. Tarkemmin sanottuna noin 40 muuta. ”En varmasti tule sisälle. Enhän minä ole ansainnut mitään tällaista.”

Kun uskalsin vihdoin juhlajoukon eteen, oli täysin absurdia katsoa ystäviään. Osa oli Helsingistä, osa tullut muualta. Kaikki näyttivät niin kauniilta ja iloisilta. Ja mikä ihmeellisistä, he olivat siellä minua varten. Tärisin kauttaaltani hämmennyksestä. En ollut aavistanut mitään, vaikka Janne oli järjestellyt juhlia ja yllätystä viikkokaupalla.

—-

Juhlimme yömyöhään. Kävin puoli kolmen aikaan nukkumaan. Elias Kaskinen, Lake Jons ja Ben Whoo esiintyivät yllätyksenä ja ystävät olivat leiponeet pöydän täyteen kaikkea gluteenitonta. Olin täynnä kiitollisuutta, tapani mukaan hämmennyksestä ja kiitollisuudesta vuodatin kyyneleitäkin vähän.

Nyt väsyttää, mutta ei haittaa.
Voi ystävät, minkä teitte.

-Henriikka

Kakun tein niin kuin uhkailinkin

_MG_0811 kopio

Hehehee niin siinä kävi, että eilen klo 22.30 oli synttärikakku valmis. En tiedä onko turhempaa juhlan aihetta kuin blogin vuosipäivä, mutta sitä tässä nyt kuitenkin juhlistettiin. Neljää mukavaa vuotta.

Sääli, etten lapsena tajunnut laittaa merkkipäiviksi kaikkia harrastusten vuosipäiviä. Minä nimittäin harrastin paljon ja se olisi taas tietänyt rutkasti kakkua. Asiassa piilee kuitenkin hyvätkin puolensa. Lapsena minulla ei ollut makean suhteen senkään vertaa stoppia kuin nykyisin. Vaarikin sanoi, etten koskaan kasva pituutta vaan pelkästään leveyttä.

Tulin eilen treeneistä kaupan kautta. Piti saada tuoreita mansikoita irtomyynnistä, kaupan marjat kun tuppaavat olemaan toisinaan vähän sekundaa. Päädyin kuitenkin ostamaan myös rasiallisen vadelmia ja karhunvadelmia, ettei olisi niin perinteinen mansikkakakku.

_MG_0803 kopio

Gluteenittoman pohjan ohjeena käytin tätä. Todella nopea, yksinkertainen ja toimiva. Pidin pohjaa uunissa tosin vain reilu puoli tuntia, vaikka ohjeessä kehoitettiin vajaaseen tuntiin. Kakusta tuli kuohkea ja siivusin väliin mansikkaa sekä vaniljarahkan ja kermavaahdon yhdistelmää. Päälle ohut kerros kermaa ja sitten kasoittain marjoja. Lopuksi vielä marenkimurskaa. Hetken koriste syntyi kymmenessä sekunnissa varrastikuista ja paperinpalasta.

Syöjiä oli kolme. Kakkua meni puoleen yöhön mennessä noin puolet. Aamupalalla meni palaa vaille kaikki loput. Kiitettävää duunia. Nyt pelkään, että kotiin päästyäni joku on ahmaissut viimeisen palasen.

Sormet ristissä. Tai sitten vain uhkailuviestejä menemään.

– Henriikka

Onnea 4-vuotias blogi !

beautiful-cake

Niin siinä vain on päässyt käymään, että olen elänyt tiuhaa yhteiseloa Aamukahvilla-blogin kanssa jo neljä vuotta. Jos arvioin, että olen keskimäärin häärännyt blogin ääressä kaksi tuntia päivässä, se tekee 2920 tuntia yhteensä. Sievoinen summa. Olisin voinut opetella soittamaan ukulelea kaiken sen ajan. Rämpyttäisin tukka hulmuten pientä kitaraani ja laulaisin mukana. Jestas olisin hyvä!

Päätin kuitenkin laittaa kaiken ajan blogiin ja edelleen tuntuu, että se on ollut hyvä ajatus. Rakastan suomen kieltä, rakastan visuaalisuutta ja että voin tekstein ja kuvin piirrellä mielenmaisemiani interwebbiin. Nautin sosiaalisen median mahdollistavasta kommunikaatiosta ja kaupunkien rajojen yli ylettyvistä verkostoista, joissa innostetaan ja innostutaan. Ja kun kuulen jostain ilahduttavasta tai jännittävästä, pidän tunteesta joka palaa halusta päästä jakamaan uutisen muiden kiinnostuneiden kanssa.

Olen iloinen tästä fiilistelijöiden joukosta, iloinen tästä ja teistä toverit (silläkin uhalla, että joitain varmasti ärsyttää joka kerta, kun käytän tuntemattomista ihmisistä niin läheistä nimitystä kuin ”toverit”). Olen kiitollinen siitä, että jakaessani kauniin kakun kuvan tiedän, että joku haukkoo henkeään sen kauneudesta yhtä syvään kuin minäkin. Ja siitä, että tiedän teidän joukostanne löytyvän monia sellaisia, joiden mielestä blogin syntymäpäivät on oiva syy kesteille.

Kiitos kun olet. Kiitos kun luet, vaikka tämä hektinen videomaailma pyrkii tukahduttamaan kaiken kirjallisen voiman ja pysähtyneiden kuvien hienouden.

– Henriikka

Kuva ja kakun resepti: Adventures in Cooking