Kolme päivää Tampereella – sopiva yhdistelmä luonto- ja kaupunkilomaa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Tampere on yksi suosikkilomakohteistani. No kidding, hirveän hieno kaupunki.

Olen viettänyt paljon aikaa Tampereella. Siellä asuu rakkaita sukulaisia, vieressä Kangasalla lisää. Tampereella kävin riiaamassa Janneakin silloin teininä, kun hän oli vielä kotonaan viikonloppulomilla soittokunnasta.

Kuitenkin vasta kaksi kesää sitten tein ensimmäisen varsinaisen lomani Tampereelle. Nukuin omppuhotellissa ja seikkailin ympäri kaupunkia, tutustuin kaupunkiin vielä paljon syvemmin kuin ennen. Muistan, että olin silloin jotenkin kesän alun kunniaksi aivan omissa ajatuksissani ja muistan hattaralomaani lämmöllä.

Pari viikkoa sitten sain kokea toisen virallisen Tampere-lomani, kun lähdimme Nellan kanssa rautatieasemalta junalla kolmen päivän reissuun.

Oli turvallista, kun tiesi, että matkaseurakin liputtaa korkealla kotimaan matkailulle. Ja koska meistä kummatkin ovat myös luonnon kanssa hyvää pataa, päätimme yhdistää samalle lomalle luonto- ja kaupunkimatkailua. Ensimmäisen yön olimme Seitsemisen Kansallispuiston maisemissa, toinen yö ja seuraavat kaksi päivää kuluivat Tampereen kaupunkitunnelmissa.

Tampereelle saavuttuamme vuokrasimme samantien auton aseman kyljessä olevast Europcarista seuraavaksi yöksi, että pääsimme ajamaan Seitsemiseen (autovuokrasta ja hinnoista kiinnostuneille tiedoksi viikonloppuhinnat ja kesän viikkopaketit). Myös julkisilla olisi päässyt perille, mutta omalla vuokra-autolla kulki tietysti aikatauluista riippumatta ja kätevästi ihan perille saakka.

Kaksikkomme autotietämyksestä kertoo paljon, että meni pitkälle iltaan ennen kuin tajusimme ajavamme Audia. Sekin selvisi vasta, kun googlasin varmistukseksi Audin logon. Nella toimi luotettavana kuskina ja minä vastasin DJ:n hommista – tietysti iskelmää heela holiday! Oli Tinakenkätyttöä ja sen sellaista.

Kaupan ja evästankkauksen jälkeen suuntasimme Seitsemiseen, jossa emme kumpikaan olleet käyneet aiemmin. Söimme lounasta Seitsemisen luontokeskuksella ja kävimme huoneeseemme kodiksi – majoituimme ensimmäisen yön luontokeskuksen majoitusrakennuksessa, joka toi nostalgisesti mieleen nuoruuden leirielämän.

(Minä raahasin tietysti patjani tuonne parvelle, sillä aina jos voin valita oman turvallisen ja söpön majan, niin totta hitsissä valitsen.)

Eka virallinen stoppi oli Koveron Perinnetila. Voi että miten hieno! Minulle iski heti hinku punoa pärekoreja, iskeä lyhdettä sadonkorjuunaikaan ja pelata jalkapalloa täyteen puhalletulla sianrakolla. Pari tuntia tilalla oli kuin sukellus johonkin, mistä on lapsena kuullut satuja. Koveron kruununmetsätorpan tarkoituksena on esitellä viime vuosisadan alun elämänmenoa ja siellä vaalitaan perinteistä kulttuurimaisemaa vanhan ajan menetelmin.

Kun olin jo päättänyt jäädä torppaan asustamaan, tuli lähdön aika ja taika murtui. Täytimme juomapullot pihan kaivosta ja sukelsimme metsään. Perinnetilan pihalta lähtee suoraan merkityt metsäreitit, joista valitsimme noin 6 kilometrin Torpparintaival-rengasreitin.

Kuinkas sitten kävikään? No, vähän köpelösti. Niin kuin eilisessä kirjoituksessa jo paljastin, alkoi vajaa kahden kilometrin jälkeen sataa kaatamalla vettä, ja juoksin valtava, puusta tippunut kaarnanpala pääni päällä puun alle sateen suojaan Nella kintereilläni. Siinä me sitten kökötimme sadetta pitäen puolisen tuntia, kunnes totesimme, ettei se ole menossa minnekään. Koska säätiedotus ei ollut lupaillut sadetta, olimme lähteneet melko kevyin vetimin liikkeelle. Totesimme siksi parhaaksi suunnitelmaksi palata samat, vaivaiset pari kilometriä takaisin autolle. Tulemme valloittamaan Seitsemisen reitit siten kunnolla myöhemmin.

Autossa heitimme lämmöt hetkeksi täysille, pyyhimme poskille valuneita ripsivärejä ja nauroimme katketaksemme. Luonto voimineen on mahtava juuri siksi, ettei se ole meidän päätösvaltamme alla. Reitin loppuun suunniteltu uintireissu jäi kyllä väliin.

Illalla ajoimme tekemään eräillallisen laavulle. Siitä absurdin hyvästä hetkestä julkaisinkin jo eilen oman kirjoituksensa.

Vatsat täynnä ajelimme vielä Seitsemisen nättejä teitä hiljaa valkoisella kaarallamme. Tulipaikat olivat tulettomia metsäpalovaroituksen vuoksi, mutta muutamia ihmisiä oli liikkeellä arkipäivästä huolimatta. Tosi monet levähdyspaikat olivat itse asiassa aivan tien vieressä ja vaikuttikin, että Seitseminen olisi hyvä paikka tulla viettämään vaikka ihan iltaa ilman sen kummempia vaellusaikeita.

Kävimme vielä yhdessä, iltausvaisessa laiturinnokassa ottamassa kesäisiä kuvia (yhden julkaisin jo viime viikolla Instagramissa!). Laiturin vieressä oli yksi retkikunta jo nukkumassa teltassaan, joten yritimme olla ihan hipihiljaa, kunnes yön pimetessä ajoimme nukkumaan luontokeskukselle. Olimme uhitelleen olevamme sikeässä unessa jo yhdeksältä, vaan puoleen yöhönhän se maaginen kesätunnelma taas meitä vetkutteli.

Aamulla alkoikin show, josta syntyi kertomisen arvoinen tarina. Tajusin hetken päästä heräämisestä, etten löydä kameraani mistään. En hukkaa tavaroita kuin hyvin harvoin, mutta ilmeisesti aivoni olivat pehmenneet sateesta ja täydellisestä iltaruoasta.

Lähdimme tietenkin autolla heti edellisillan laavulle katsomaan, olisiko telttaporukka löytänyt kameraamme. Laavulta löytyikin lappu, johon oli piirretty hiilellä: ”Kamera viety luontokeskukselle.” Hurrrasin suuresti. Kaahasimme takaisin luontokeskukselle ja jäimme odottamaan pelastajia, jotka tunnin patikkamatkan jälkeen saapuivatkin polkua pitkin perille. Kamera oli täysin kunnossa, ilmeisesti se viihtyy ulkoilmassa niin kuin minäkin.

Kameran pelastajat olivat about meidän ikäisiämme mimmejä, joista toinen vielä kaiken lisäksi tiesi meidän molempien blogit. Mikä pieni maailma! Tarjosimme takapenkillä kyydit Tampereelle, mutta kesälahja on vielä lähettämättä. Kiitos teille niin paljon!

Aamun kamera-shown jälkeen oli Tampereen vuoro. Kun olimme tsekanneet sisään hotelliimme ja palauttaneet auton, suuntasimme lounaalle Kauppahalliin. Paikaksi valikoitui paljon kehuttu ja puhuttu Neljä vuodenaikaa, jossa itse asiassa kävin ensi kertaa sillä ensimmäisellä varsinaisella Tampereen lomallani kesällä 2016. Emme malttaneet kieltäytyä lounasviinistä, niin kuin emme appelsiinijälkiruoasta tai espressostakaan kaiken päälle.

Viralliselle jälkkärille kuljimme kuitenkin kaupungin halki Café Puustiin, Sorsapuiston laidalle. Sympaattisessa kahvilassa on kunnon mummolameno ja päämääränä tarjoilla maailman parhaita korvapuusteja. Valikoiman helmiä ovat aina tuoreet, pehmeät ja luomuvehnäjauhoilla, aidolla voilla ja ceyloninkanelilla leivotut korvapuustit sekä suolaiset juustopuustit. Minä mutustin toki gluteenitonta mustikkapiirakkaa ja jäätelöä, mutta Nella piti kunnon puustiraadin.

Lopulta vierimme pullantuoksuisina ovesta ulos kohti uusia seikkailuja. En tiedä, oliko järkevin idea syödä piiraita, jäätelöä ja korvapuusteja jokaiseen vatsan onteloon saakka ennen päivän liikuntahetkeä, mutta kuka nyt mistään järjestä piittaakaan?

Olin odottanut innolla, että pääsisin vuoden ensi kertaa suppailemaan. Kaupin vedenottamon hollilla, Hiking Travelin vuokraamolla, sain märkäpuvun päälle ja laudan alle. Nella tajusi, että voisi lähteä vesileikkien sijasta fatbike-retkelle ja katosi pyörineen ryteikköön. Minä lähdin melomaan aallokkoon ja palasin retkeltäni vasta tunnin päästä. Ensin sporttailin täysillä, kunnes tajusin, että kaikkein ihaninta oli istua laudalla ja antaa aaltojen viedä.

Illalla odotti kuitenkin päivän eniten odottamani aktiviteetti – sauna ja uinti Rauhaniemen kansankylpylässä. Olen lukenut niin monesti ja nähnyt niin monta kuvaa paikasta, että oli jo aikakin päästä paikan päälle. Kaiken lisäksi Tampere on maailman saunapääkaupunki.

Kökötimme hurjan kuumissa löylyissä konkareiden kanssa, ja kävin uimassa Näsijärven viileässä vedessä samalla, kun lapset hyppivät tornista veteen palelematta lainkaan. Paikassa vallitsi sellainen supisuomalainen rentous. Kurttuisia kyynärpäitä, länkisääriä ja pallopolvia. Saunahattuja, virttyneitä pyyhkeitä ja sandaaleja. Auringossa kärähtänyttä ihoa, röhönaurua ja hyväksyviä hymähdyksiä elämälle ja menevälle hetkelle.

Päivä hujahti iltaan hetkessä. Tällä kertaa emme malttaneet käyttää aurinkopäivää sisätiloissa, mutta Sara Hildénin taidemuseo sekä Muumimuseo olivat kyllä listalla. En voi uskoa, etten ole käynyt kummassakaan vielä koskaan!

Bussi kuljetti saunan jälkeen meidät keskustaan, jossa suuntasimme kesäeuforiassa kevyin askelin illalliselle Henriksiin. Olipa muuten aivan loistava illallinen ja erityisesti yhdestä syystä. Eikun sittenkin kahdesta! 1. Oli Riesling-viikot 2. Tein kerrankin niin kuin olen useasti uumoillut tekeväni. En tilannut lainkaan pääruokaa, vaan pääruoan sijasta kaksi alkuruokaa lisää. Beeeest. Kunniamaininnat sitruunarisotolle sekä sokerisuolatulle lohelle, varhaisperunalle ja piimälle. Niin ja jälkiruoalle myös, jossa oli jugurttimoussea, raparperisorbettia ja mansikkaa.

Tampereella majoituimme Lillan Hotel Café Butikissa, joka on valehtelematta yksi ihanimpia, ellei ihanin hotellikokemus, joka minulla on. Huone oli ihan älytön! Korissa odotteli lempilimuani, ruusunmakuista, ja aito hirsiseinä oli kaivettu näkyville sängynpäädyn takaa. Pyyhkeet ja kylpytakit olivat niin kauniita ja mietitittyjä, etten ensin uskaltanut edes koskea niihin. Viinikan kaupunginosassa sijaitseva hotelli on rakennettu vanhaan taloon ja suunniteltu huolella pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Huoneen hinta on vajaa parisataa yöltä.

Ilta laski Tampereen ylle, minä hykertelin lomaoloani. Nella pelasi Tinderiä ja löysi mielettömästi perhomiehiä digihaaviinsa. Kaikki hyvin auringon alla.

Hotellin yhteydessä toimii myös pieni putiikki sekä kahvila, joka taitaa olla tamperelaisten uusi suosikkipaikka. Istuimme pitkään aamiaiselle, join  kolmetoista  kolme kuppia kahvia ja suunnittelimme päiväämme. Ennen iltapäivän kotiinlähtöä ehtisi vielä vaikka mitä.

Suuntasin ensin tuttuun tapaan Design Boulevardille, suosikkikaupaani Tampereella, mutta järkytyksekseni kivijalkaputiikki olikin lopettanut ja siirtynyt vain nettiin. Huh huh. Onneksi korttelissa riitti muita uniikkeja puljuja, joiden ovet olivat auki.

Viimeisen päivän lounas nautittiin Pikkubistro Kattilassa, jonne saimme Emminkin seuraksemme. (Emmi on muuten yksi Hungry for Tampere -projektin ambassadoreista!) Lohimureke oli ihanaa, ja koko paikka kokonaisuudessaan kotoisan viihtyisä, vaan pitääpä tulla vielä uudestaan toisen kerran, kun vatsa ei ole enää yhtään aamiaisesta täynnä. Tällaiset ravintola- ja kahvilaputket ovat ihania, vaan navan pilkottaessa paidan läpi, voi alkaa nostaa valkoista lippua ilmaan, vaikka edessä olisi miten ihania makuja.

Päivän viimeiset etapit olivat iltapäiväkahvit Tallipihan kahvilassa ja jo monivuotinen suosikkini, farkkukauppa INCH”.

Tallipihan tunnelma on yltiöromanttinen, periaatteessa perusmakuuni verraten vähän liiankin siirappinen, vaan viihdyn siellä silti. Valitsin kahvilan nurkkapöydän, jonne kipitin kahvikuppini, pistaasimacaronleivokseni ja vaahtokarkkitikkarini kanssa (jälkkärille on oma maha). Kahvien jälkeen kiersin vielä tallipihan suklaapuodin, mutta sen verran vinhalla tahdilla kuitenkin, että ehdin vielä INCH:iin ennen junanlähtöä.

Repesin aivan todella pahasti, kun hetken aikaa kaupassa pyörittyäni tuttu myyjä saapui sisään lounaanhakureissultaan. Hän raotti eväsrasiaansa ja sieltä paljastui tuikitamperelainen näky: mustaa makkaraa ja puolukkahilloa. Miten joku voi näyttää noin söpöltä noin ruman ruoan rinnalla? (Otan suurena kohteliaisuutena, että Jannelle meni kuvia läpi katsoessaan aivan läpi, että kuvassa olisin minä itse.)

Niin paljon kuin Tampereesta pidänkin, tuon veri-ohraherkun minä jätän suosiolla muille.

Joo, ostin kyllä farkkusortsit ja tuon huutavanpunaisen mekon. Olin todella tehokas sovittelija, vaan en niin tehokas, etteikö olisi tarvinnut juosta junaan. Pujottelin raitiovaunurakennustyömaana toimivaa Hämeenkatua ristiin rastiin ja ehdin onneksi ajoissa.

Junaan istuessa tuntui kuin olisin viettänyt Tampereella viikon. Suunnitelmani oli ollut ostaa litra kirsikoita evääksi kotimatkalle, vaan enpä ehtinyt. Onneksi ravintolavaunun kahvissakaan ei ollut valittamista.

Olen käynyt kalassa niin monet kerrat merta edempänä, mutta ymmärrän koko ajan paremmin, että se on ollut usein niin turhaa.

-Henriikka

Ps. Lisää kesälomavinkkejä Tampereelle löydät: www.visittampere.fi

Kuvat 1, 6, 9, 10, 11, 13: Nella Himari / Kaukokaipuu

Yksin viikonloppulomalla Tampereella

Kaupallinen yhteistyö: Työ- ja elinkeinoministeriö, Lomahaaste

Olin viime kesäkuussa yksin lomalla Tampereella. En tiedä kuinka moni muistaa pientä irtiottoani, mutta kahden yön mittaisen reissun ajan tamppasin Tamperetta huolella haltuun.

Tuo pikkuloma viime kesältä on jäänyt erityisesti mieleeni. Olin kirjoittanut Onnibussista menomatkalla seuraavasti:

2.6.2016, Onnibussi HKI-TRE

Täällä on taas yksi seikkailu alkamassa. En tiedä miksi, mutta tämä tuntuu ihan spesiaalitärkeältä. Ja jännittävältä. Olen ihan yksin ja mun ei ole missään vaiheessa tarkoituskaan tavata ketään.

En osannut reissun jälkeen sanoittaa omien ajatusten kanssa vietetyn paripäiväisen jälkeen ajatuksiani lomasta. Nyt talven jälkeen olenkin odottanut, milloin sää näyttäisi edes lieviä kesän merkkejä, niin pääsisin jakamaan toiveikkaita kuvia aurinkosäästä ja toivottavasti antamaan inspiraatiota tulevaan kesään.

En tiedä mistä olin alunperin saanut idean lähteä lomalle parin tunnin matkan päähän, jo entuudestaan melko tuttuun kaupunkiin. Jannehan on Kangasalta, Tampereen vierestä kotoisin ja käynyt Tampereella lukionkin. Käymme Tampereella monta kertaa vuodessa ja tunsin kaupungin melko hyvin.

Ensimmäinen syy oli se, että olin halunnut lomailla nimenomaan Suomessa. Tutustua paremmin kohteisiin kotimaassa ja löytää lähialueista uutta ja hienoa. Toinen syy oli luultavasti se, että olin aina kävellyt Tampereella jonkun muun perässä. Halusin tutustua kaupunkiin ihan itse, löytäen ne omat suosikkipaikat.

3.6. Sitko Pizza Bar, Tampere

Mahtava päivä. Heräsin klo 06:30 ja lähdin lenkille. Edelleen jäi epäselväksi onko erikseet jotkut Pyynikin portaat, Tahdon portaat ja Pispalan Portaat. Mutta minä löysin ne Pispalan. Pieni lenkki venyi puolitoistatuntiseksi, kun yhtäkkiä löysin itseni harjulta ja piti löytää vielä kotiin. Kodilla tarkoitan toki Omenahotellia.

Tilasin gluteenittoman kylmäsavulohipitsan. Päätin, etten katso puhelinta koko ruokailutilanteen aikana.

Tampereella olisi yhtäkkiä riittänyt nähtävää vaikka monen viikon ajaksi. Olin kysellyt Snapchatissa seuraajien vinkkejä kaupungin parhaista paikoista ja saanutkin mielettömän läjän varteenottettavia ideoita. Olin päättänyt suunnistaa pelkästään suositusten avulla, ilman lisägooglettelua.

Kävin Kauppahallissa ostamassa vihanneksia ja palan juustokakkua. Nautin lounasta 4 vuodenaikaa -ravintolassa, jota oli kehuttu Sushibar Umamin rinnalla. Piipahdin Radiokirppiksellä ja tietysti ihanista ihanimmassa INCH-farkkukaupassa. Kävin toisena aamuna juoksulenkillä Hatanpään Arboretumissa, mikä oli niin kaunis ja rauhoittava. Toisena aamuna löysin ne yllä mainitut Pispalan portaat, missä kanssani treenasi muuan jääkiekkojoukkue.

Tiesin, etten tulisi viettämään majapaikassani aikaa kuin hyvien, makoisien yöunien verran, joten nukuin suosiolla Omenahotellissa. Valkoiset, puhtaat lakanat ja keskeinen sijainti, bueno!

Toisena aamuna nautin avarakatseisesti peri-tamperelaiseksi kehaistua aamiaista Hämeenkadulla, Café Siilinkarissa (yllä kuvassa). Paikka on ollut keskustassa jo vuodesta 1960, joten he ilmeisesti tuntevat tamperelaisen maun erinomaisesti.

Toisena aamuna suuntasin verrattain uuteen Hotel Torni Tampereeseen, sillä moni oli kehunut paikan aamiaisbuffettia (alla kuvassa). Ei kieltämättä haitannut yhtään istua yli tuntia hyvän aamupalan ääressä. Jouduin kuitenkin palaaman vielä illalla, sillä myös alakerran olutvalikoimaa sekä yläkerran näköalabaaria oli kehuttu. Gluteeniton olut alabaarissa, drinkki yläbaarissa. Ei hassumpaa lomailua!

4.6. Hotelli Torni, Tampere

Tuossa viereisessä puistossa oli 40-vuotiaiden, varpaasta nenänpäähän tatuoitujen kaverusten pussikaljabileet. Istun täällä yksin ja kirjoitan rakkaudesta. Pitäisi varmaan liittyä heidän elämänmakuiseen seuraansa.

4.6. Café Europa

Kuvittelen kauhulla kuinka jätän tämän päiväkirjan vahingossa tänne ja mun harhaisista kirjoituksista tehdään kokopitkä elokuva. Toivottavasti pääosaa esittää joku muu kuin Pamela Tola.

Söin aivan ihanaa ruokaa Kasvisravintola Gobalissa ja join hyvät kahvit niin Laukontorilla kuin Tammelan torillakin. Ylivoimaisesti pisimmän tikun veti kuitenkin Zeytuun ja Lähi-idän maut Tuomiokirkonkadulla.

Design on Tampere -kartan avulla suunnistin niin Design Boulevardiin, MUKA VA flagship storeen ja luonnollisen kauneuden kotipaikkaan, Keidas by Lumoon. Reissun viimeiset kahvit ennen bussiin hyppäämistä join pitkäaikaisessa suosikkipaikassa, Kahvila Runossa, jossa joskus teineinä Jannen kanssa kahviteltiin ”ihan vain kavereina”. Molemmilla pellavapaidat päällä.

Ensi lomallekin jäi tekemistä: Mustanlahden satama, Rosendahlin ranta ja esimerkiksi Sara Hildenin Taidemuseo. Myös Särkänniemen X ja muut uutuushumputukset ovat kokematta ja kauppahallin herkuistakin tuli syötyä vain murto-osa.

Tampere on kyllä monella tapaa kiehtova. Helsinkiin verraten niin suupaltti ja maanläheinen, pieni mutta monipuolinen. Ainakin kesällä kadut vaikuttivat olevan ydinkeskustassakin ihan eri lailla elossa kuin Helsingissä. Terassit olivat täynnä, ihmiset puhuivat kadulla spontaanisti ja neuvoivat oikeaan suuntaan, kun näytin eksyneeltä turistilta.

Tuntui kyllä todelliselta turistilta, vaikka toisaalta kaikki on ihan samanlaista kuin kotonakin. Ja vaikka toisaalta kaupunki oli ihan tosi tuttu. Se onkin matkustamisen parhaita puolia. Avata silmiä isommiksi, löytää tutustakin uutta.

Sen minä vaan sanon, ettei kannata aliarvioida kotimaisia matkustuskohteita, kun miettii tulevaa kesälomaa ja matkustusta yleisesti. Monesti on niin sokaistunut ulkomaan matkojen hypestä, ettei tajua oman nenän alla ja edessä olevan vaikka mitä koettavaa ja nähtävää.

Me matkustimme perheeni kanssa Suomessa koko lapsuuteni ja vaikka nautin siitä silloinkin, olen vasta viime vuosina saanut täysin uuden innostuksen ja vaihteen päälle kotimaan matkustuksessa. Tähän vuoteen on mahtunut jo Kuhmoa, Hossaa, Vuokattia ja Yllästä. Olenkin ylpeästi mukana kotimaanmatkailun haastekampanjassa. Haaveilen myös samanlaisesta minilomasta tulevana kesänä. Minne teidän mielestänne kannattaisi suunnata?

4.6.2016 Onnibussi, TRE-HKI

Odotan tulevalta kesältä ihan käsittämättömän paljon. Tiedän ettei saisi, mutta odotan silti. Eikä se ole mikään tuleva kesä, vaan kesä nyt ja tässä.

-Henriikka

Julkaisu on osa TEMin Suomi 100 – Löydä Suomesi kotimaanmatkailun haastekampanjaa #lomahaaste”. 
Lisätietoja kampanjasta www.lomahaaste.fi

Rakas laivamme: sänky säilytystilalla

_MG_2656 kopio

Vihdoin kunnon selostusta meidän valkoisesta, uljaasta laivasta! Siinä se rakas sänkymme nyt seisoo, valkoisena ja korkeana. Petasin sen kuvia varten normaalityyliini verraten kovin siististi ja hippasen juntisti, jotta näette kunnolla koko komeuden.

Kun muutimme uuteen kotiimme uudenvuoden aatonaattona, olimme antaneet vanhan sänkymme pois. Hyvä niin, sillä se oli aivan järkyttävä. Janne oli ostanut 120-senttisen jenkkisängyn joskus käytettynä 50 eurolla, ja se oli aivan kulunut ja kuopalla. Valuimme kuoppaan vieretysten kuin sardiinit. Parin vuoden pakkolusikka on luultavasti syy sille, miksi olemme edelleen yhdessä.

Lattialla nukkuminen päättyi toukokuussa, kun saimme upouuden sängyn.

_MG_1423 kopio

Jotta pienen makuuhuoneen nurkka saataisiin täysin hyötykäyttöön, halusimme säilytystilallisen sängyn. Kyseiseen nurkkaan mahtuu maksimissaan 140-senttinen sänky ja parvisänkyvaihtoehdon hylkäsimme: haluan kellahtaa (tai nykyisessä tapauksessa hypätä) sänkyyn lattiatasolta.

Googlailimme ja kiertelimme kauppoja. Vaihtoehtoja oli surkeasti. Säilytystilalliset sängyt ovat usein 120-senttisiä, ja säilytystila on melko vähäistä. Monessa sängyssä säilytystilat avautuvat molemmille sivuille, mikä ei tietenkään ole omassa tapauksessamme mahdollista, kun tilaa ei ole molemmilla puolin. Kaiken lisäksi harva sänky miellytti omaa silmää.

Kaiken tämän mutinan ja mietinnän seurauksena päätimme panostaa kunnolla: Neljän ja puolen vuoden kauhusängyn käytön jälkeen tilasimme mittatilauksella itsellemme Nukkuville:n valkoisen kapteeninsängyn.

_MG_1439 kopio_MG_2652 kopio

Otimme nurkasta kuvat ja mitat, jonka jälkeen laitoimme tarjouspyyntöä toiveittemme kera Nukkuvillen Tuukalle. Olin kuullut, että mittatilaussängyistä kauneimmat ja edullisimmat tulisivat juuri Tuukan työhuoneelta.

Sain Tuukalta tarjouksen. Huomasi, että hän oli tehnyt hommaa aiemminkin. Hän hahmotti heti sähköpostiselityksistäni sähköpistokkeiden, listojen ja käyrien seinien vaikutuksen ja ehdotti kohtaan valkoista klassikkomallia 140-senttiselle patjalle. Käyttämämme lempinimi sängyllemme on siitäkin osuva, että sänkymallin nimi on ”kapteeninsänky”.

Monen pitkän harkintahetken jälkeen lähetimme hyväksyvän vastausviestin paluupostina.

_MG_2647 kopio

Sängyssämme on viisi säilytyslaatikkoa, neljä pienempää ja yksi suurempi, jotka ovat koko sängyn syvyisiä. Sisään mahtuu kaikki lakanamme, pyyhkeemme, reppumme, laukkumme, lautapelimme ja villapaitamme. Lisäksi sänky kätkee sinäänsä kaksi varatyynyä ja -peitettä.

Ja entä hinta sitten? Kyllähän sitä sai tosissaan harkita. Pomppukiskoin, säilytyslaatikoin, rappusin ja kuljetuksin kanssa sängylle tuli hinnaksi 3350 euroa. Se on kai enemmän kuin olemme koskaan mistään maksaneet, jos ei kotiamme lasketa.

Maksoin kuitenkin hyvillä mielin. Suomessa käsityönä tehty, mittatilauksena teetetty sänky kestää aikaa ja on prikulleen sitä mitä halusimme. Ei ole harmittanut hetkeäkään. Ja olisin olettanut hintalapun olevan vieläkin painavampi.

_MG_2648 kopio

Riittävän kova patja päälle ja unten maille. Laivastamme on tullut tärkeä rauhoittumisen paikka, ja niin kuin aiemmin kirjoitin, makuuhuoneestamme kauniiden unien makuuhuone.

Nyt palan halusta kuulla, miltä teidän mielestänne näyttää?

-Henriikka

Tyynen onnellinen tyttö

Terveisiä Onnibussista. Olen matkalla kotiin.

Lähdin torstaina minilomalle tasaisesti kerrytettyä stressiä tasaamaan. Lähdin ruskean nahkalaukkuni kanssa ihan yksin, toiveenani voida kirjoittaa vihdoin kaikessa rauhassa ja ihan vain itseäni varten.

En kertonut asiasta Tampereen seudun ystävilleni, sillä kaipasin olla yksin. Majoituin keskustan Omenahotellissa ja vaikka olen käynyt Tampereella monta, monta kertaa, bussin kyydistä linja-autoasemalle hypätessäni tuntui kuin olisin siellä ensi kertaa. Turistina tutussa kaupungissa.

Olin kysynyt ja saanut Snapchat-seuraajiltani niin pitkän listan vinkkejä, että pysyin kiireisenä. En kuitenkaan niin kiireisenä, ettenkö olisi ehtinyt istua tuntikaupalla kahviloissakin. Pallokuvioinen ruutuvihkoni oli alati pöydällä, kun kirjoitin mustekynällä ajatuksia ylös. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut runoja! Saati mitään vain itseäni varten.

Kirjoittamisessa on se hyvä ja huono puoli, että se herättää lisää ajatuksia, mikä tarkoittaa lisää kirjoitettavaa. Huomasin pääseväni vasta alkuun, vaikka kirjoitettuja sivuja oli kymmeniä. Olkoon tämä kesä sellainen, että blogin lisäksi kirjoitan myös ilman yleisöä. Tuntuu, että kirjoittaminen (sekä suodatettu että suodamattomaton) tekee minusta tyynemmän ja onnellisemman.

Aion kirjoittaa pitkän, pitkän vinkkilistan niille, jotka aikovat suunnata Suomi-lomalle Tampereelle. Se on kyllä yksi kotimaan ehdottomista helmistä.

Nyt jaksan vielä hetken busissa, vaikka takanani istuukin kaksi mimmiä, joiden negatiivisuus saa henkeni salpaantumaan. He ovat käyttäneet jo alkumatkasta enemmän kirosanoja kuin edes muistin olevan olemassa. Yritän sulkea korvani tietäen, että oma silmillehyppivä iloni sahuaisi heillä korvista ulos muutamassa sekunnissa.

Sitä paitsi heillä on sylissään vaaleanpunaisia neilikoita. Sillä saa paljon anteeksi.

-Henriikka

Fazer Cafe Tampere: Aamiainen ja brunssi

Kun karkasin pitkäksi viikonlopuksi Tampereelle, ajattelin laittaa kerralla ranttaliksi ja kokeilla verrattain uuden Tampereen Fazer Caféen aamiais- ja brunssitarjonnan. Siis molemmat! Pari kuukautta sitten avatussa kahvilassa tarjoillaan arkisin aamiaista ja viikonloppuisin brunssia. Sain perjantaiksi aamupalaseuraa Idasta ja tänään tallustimme brunssille kälyn ja miehensä kanssa herättyämme melkein puolen vuorokauden yöunien jälkeen.

Perjantain aamiainen oli loisteliais aloitus viikonlopulle. Buffetpöytä notkui: puuroa, leipää, croissantteja, mysliä, jugurttia, hedelmäsalaattia, kahta erilaista smoothieta, juustoa, leikkelettä, graavilohta, vihanneksia ja paria erilaista salaattia. Lisäksi oli juustoja, viinirypäleitä, pähkinöitä ja siemeniä sekä jälkiruoaksi kahta erilaista kakkua. Suodatinkahvi ja mehu kuuluivat hintaan ja erikoiskahveista piti kustantaa ekstraa, niin kuin usein tapana on. Vallan kattava kokonaisuus siis ja hintaa aamiaiselle oli 12,90€.

Viikonloppuisin tarjoiltava brunssi koostui pitkälti samoista asioista kuin aamupalakin, mutta lisäksi tarjolla oli munakasta ja nakkeja, lohta ja ehkä viittä erilaista salaattia (esim. herne-retiisi, vihannex-mix, katkarapusalaatti). Omaan silmääni ero oli yllättävän pieni, vaikka hinta brunssille oli 19,90 euroa. Tosin pohdin, että hintaa voi tietysti pyytää siitäkin, että on viikonloppukattaus ja kysyntää riittää: väkeä oli tänään ulos kiemurtelevaksi pitkäksi jonoksi saakka. Meille riitti juuri ja juuri pöytä, kun tulimme paikalle vartin avaamisen jälkeen.

Kahvila on tunnelmaltaan tosi kiva. Uudistuneet Fazer-kahvilat ovat ketjukahviloiksi erittäin viihtyisiä, siistejä ja upeasti sisustettuja. Uniikkejahan niistä ei saa, kahvilat kun näyttävät kaikkialta melko samalta, mutta jostain syystä se ei liiaksi haittaa. Asiakaspalvelu oli erinomaista ja osaavaa. Tampereen hatara brunssitarjonta johtaa kuitenkin kahvilaan ruuhkaa, mikä näkyy taas yleistunnelman levottomuutena. Ihmiset istuvat aika sumpussa ja tarjoilijat pyrkivät parhaansa mukaan saada kaikki mahtumaan sisätiloihin. Tällehän ei paljon ole tehtävissä, mutta rauhaarakastaville arkiaamiaiset ovat varmasti ruuhkaisia brunsseja parempia.

Itse analysoin ruokahetkiä tietysti myös keliaakikon näkökulmasta, ja sekä aamiainen että brunssi olivat oivallinen vaihtoehto myös minulle. Buffet-tarjonnasta gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle ei sovi puuro, mysli, leivät, croissanttit ja kakut. Gluteenitonta kakkua saa tiskiltä pyytäessä, samoin leipää. Tosin yllätyin miten keskinkertaista ja kuivaa gluteenitonta leipää näin laadukas kahvila tarjoilee. Lisäksi leipä annettiin tiskiltä käteen muovipussissa, mistä tuli vähän ankea huoltoasema-fiilis. Annoin tästä kuitenkin livenä palautetta ja sain erittäin hyvän vastauksen: ystävällinen tarjoili kertoi, että moni tarjoilija haluaa viimeiseen saakka välttää kontaminaatioriskiä jauhopölyn kanssa. Fair enough.

Viihdyin sekä aamiaisella että brunssilla. Niin kuin Helsingin Fazer-kahvilassakin, näistä kahdesta liputan kuitenkin aamiaista. Vatsaani ei mahdu niin paljon, että saisin brunssin laajemmasta valikoimasta suuresti lisäarvoa. Lisäksi arkena pidettävät aamiaiset ovat tunnelmaltaan rauhallisempia ja antavat läppärityöläisille mahdollisuuden jäädä pitämään etätoimistoa pöydän ääreen.

Suuret suosittelut myös perjantailounaaksi ostamalleni porkkana-tyrni-smoothielle, jota toivottavasti saa myös Helsingistä.

Perjantain kuulumisölinän päälle tulikin nyt random informaatio-arvostelu-pommi. Pitäisi varmaan loppuun kertoa mihin käytin sen kellojen siirrosta saadun ylimääräisen tunnin? Minä nukuin. Nukuin sikeästi.

-Henriikka

Ps. Blogin mainokset ovat tällä hetkellä itsestäni johtumattomista syistä aina välillä aivan karseita. Olen siitä oikeasti pahoillani. Asiaan on tulossa muutos ja mainosten määrä vähenee viimeistään joulukuun alussa. Kiitos, kun/jos jaksatte.

Haavistomaista höpinää

friday

Istun Tampereella Waynesin Kahvissa, kansainvälisesti kerrottuna Wayne’s Coffeessa. En ole ketjun suurin fani, mutten vihamieskään. Sitä paitsi tästä ikkunapenkiltä näkee vähän juuri alkanutta valoshowta. Täällä on sattumalta valoviikkojen avajaiset, ja koko iloinen Tampereen väki vaikuttaa olevan kosken liepeillä. Istun valoisassa kahvilassa kuin näyteikkunassa kontrastina pimeälle syysillalle. Pihalla pyöritetään liekkejä, heijastellaan valoja ja suihkitaan varmaan ilotulitteitakin. Jälkimmäisistä en ole koskaan sen kummemmin välittänyt, mutta valoinstallaatiot ja vastaavat saavat kyllä askeleeni pysähtymään.

Naapuripöydässä kuiskitaan, että valoviikkojen avajaiset on sellainen parisuhdejuttu. Varmaan puiden alta hämärästä löytyisi paljon pussailevia pareja. Voisi mennä laskemaan kuinka monta (ja kurkkimaan kuinka kiihkeästi), mutta ehkä pysyn tässä.

On hyvä olla. Laitoin neljän jälkeen läppärin kannen kiinni ja sen jälkeen olen haahuillut yksin ympäri kaupunkia. Enkä niin tuttua kaupunkia kuin Helsinki vaan minulle Suomen kolmanneksi tutuinta kaupunkia. Tulin tänne eilen aika extempore. Huomasin alkuviikosta, että perjantaina olisi etäpäivän mentävä kolo ja laitoin Idalle viestiä: Voinko tulla sun luo torstaina? Sain luvan.

Olen tehnyt tällä viikolla niin paljon ylitöitä etten muista koska viimeksi. Onneksi tällainen ei jatku ensi viikolla, sillä en pidä liikaa töitä tekevistä. Ja haluan parhaani mukaan pitää itsestäni. Perjantain kunniaksi oli ihana vain kävellä. Käydä Design Boulevardissa, hakea Ruohonjuuresta pari chili-kirsikka-raakasuklaapalaa (raakasuklaasuosikkini) ja ihailla Partioaitan ikkunasta Fjällrävenin syysparkoja. Katsoa kosken sillalta juoksevaa vettä ja ihailla aivottomana lintuja leijailemassa vanhojen rakennusten yllä.

Sen lisäksi kävin pitkästä aikaa vaateostoksilla. Kävelin Kuninkaankadulle yläkerran Inchiin ja vietin siellä kaksi tuntia. Voitteko kuvitella, kaksi tuntia! Rikkoi kaikki ennätykseni vaatekaupassa putkeen vietetystä ajasta. Kokeilin arviolta kaikkea. Palvelu oli ylenpalttista ja kukkaronnyörit sekä pääkoppani ruuvit perjantaihuurussa käsittämättömän löysällä. Onneksi ei sentään vatsa.

Nyt loppui valoshow ja kahvilaan tulvii ihmisiä. Naapuripöytään majoittui suurperhe, jotka pitävät aikamoista metakkaa. Meinasin aluksi hermostua zen-hetkeni häirinnästä, mutta menin itseeni, kun kuulin maailman suloisimman pojan kertovan isälleen kuinka ilotulitteet pelottivat häntä. Isä rauhoitteli ja pikkukaverin jännitys alkoi hellittää. Hän kuitenkin lisäsi lohduttavalle isälle vielä varmuudeksi: ”Mutta muistathan, että pelkään myös kummituksia. Ja robotteja.

Sen lisäksi että on hyvä ja aika väsynyt olo, on myös poikkeuksellisen kypsä olo. Juon nimittäin vichyä, maustamatonta vichyä! Koska minusta tuli niin kypsä, että saatan tulla kahvilaan nautiskelemaan mautonta kuplavettä?

Nauttikaa viikonlopusta ja antakaa ajatusten päästä yhtä vapaiksi kuin minä juuri.

-Henriikka

Ps. Ai otsikko? Se on lukijan kiteytys blogistani parin vuoden takaa. Ei poliittinen kannanotto.

Kuva: Crated.com