On ikävä teitä jo nyt

Kiinnyn sosiaalisiin rakenteisiin. Sellaisiin, jotka tuntuvat edes jonkun verran pysyviltä ja turvallisilta – että luottamuksen tunne vallitsee ja sitä uskaltaa olla oma itsensä. Kävin nuorena paljon erilaisilla leireillä ja niiltä oli aina yhtä hankala lähteä. Oli kesto sitten 3 tai kymmenen päivää, tuntui hajottavalta päästää illuusiomuurista, jonka tietyn hetken ihmisistä itselleen ja koko porukalle kyhäsi.

Niin kuin varmasti olette huomanneet, sellainen sosiaalinen rakennelma on myös opiskelukavereitteni uniikki ryhmittymä erä- ja luonto-opaskoulutuksessa. Olemme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä heinäkuun toiseksi viimeistä päivästä lähtien ja unohtaneet aika hyvin minkä ikäisiä olemme, mistä tulemme ja millaisin taustoin olemme liikenteessä. Olemme ensisijaisesti yhteinen ihmismöllykkä.

Nyt helmikuun lopussa starttasi harjoittelujakso, joka levitti porukkamme ympäri Suomea, pääosin Suomen Lappiin. Nyt kun reilu viikko on kulunut siitä kun viimeksi näimme, on helppo todeta: on ikävä teitä jo nyt. Ja nimenomaan sitä sosiaalista rakennelmaa, koko porukkaa ja sen dynamiikkaa yhdessä.

Äsken läppärin avatessani, tarkoituksenani kirjoittaa jostain aivan muusta, tuli työpöydältä vastaan kansio ”Päällikön elämysilta”. Jäin selaamaan ja hymyilytti. Kuvia luokakavereista ja minusta kalja kädessä, paperihattu päässä.

Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Pidin joulukuun alussa luokkakavereilleni Suomi101 & Henriikka28 -juhlat. Sain viideltä silloiselta hirsimökkikämppikseltäni lahjaksi (ja luullakseni kiitoksena kivoista kinkereistä) yllätyspäivän tammikuulle.

Odotettu tammikuun päivä koitti, ja jännitin niin paljon, että tuntui kuin minulla olisi ollut kokonainen muurahaiskeko housuissa. Ja toinen paidan sisällä. En edes odottanut mitään ihmeellistä, yllätykset ja odottaminen vain saavat minut yleisesti melko lailla totaltani.

Odotin Eerikkilän urheiluopiston kahvilassa kiltisti, kun kaksi kämppistäni sitten tulivat, sitoivat silmäni ja lähtivät taluttamaan minua pitkin poikin maita ja mantuja. Suuntavaistoni, joka ei ole välttämättä se kaikista paras puoleni, kadotti minut kartalta ensimmäisen käännöksen jälkeen.

Sitten minut kuljetettiin sisään huoneestaan, josta kuului sellon soittoa. Tunnistin Titanicin tunnussävelmän. Huivi otettiin silmiltä ja tunnistin olevani Eerikkilän elokuvateatterissa. Minut istutettiin penkkiin, sain päähäni paperilakin ja käteeni matkalipun:

White Star Line R.M.S. Titanic – Boarding Pass
15th January.
Sailing from: Ruostejärvi.
Passenger Name: Henriikka Elisabeth (ei, tämä ei ole oikea toinennimeni, vaan alter-egoni) Simojoki
Age: 28
From: Kouvola
Accompanied by: Her best gang Luopas22
Class: 3rd (hahaha, eivät laittaneet ykköseen)
Cabin: 22
Traveling to: Unknown
Reason: Exploring the world, finding love and friendship, radiating happiness wherever she goes, being an amazing person.
Passenger facts: You may recognize her of: Her many laughs (käkäkäkä, kikikiki, haahahahahaha, soundless laugh…) blond hair, her big smile, butt, boobs <3, amazing blue eyes

Kun sain sitten vielä käteeni suuren nenäliinapaketin, popcorn-pussillisen ja ison, gluteenittoman kaljan, tajusin (todella myöhässä) tulleeni Titanic-elokuvailtaan.

Ajatus juonsi juurensa erääseen alkusyksyn hetkeen, jolloin saatoin ottaa pienesti itseeni hirsikommuunimökissämme, kun osa porukasta syventyi telkkarista tulevaan Titaniciin. Olinhan jo aiemmin puhunut (tai ainakin miettinyt itsekseni sanaakaan sanomatta), että olisi mahtavaa järjestää suureellinen Titanic-teemaleffailta ruokineen ja kaikkineen. Saatoin vetää pieniä, teatraalisia herneitä nenääni tästä tapahtuneesta, joka minua niin verisesti loukkasi siinä hetkessä (ja jälkikäteen aika paljon nauratti).

Mutta vielä hetkeä myöhemmin yllätyspäivänä heräsin siihen faktaan, etten jäisikään elokuvateatteriin yksin. Katsoin luokkakavereitani, kaikkia heitä: ”Siis jäättekö te mun kanssa katsomaan?! Oikeesti?”

Sain valitan tuolin, asetin kipparinhattuni päähän ja otin hyvän asennon. Sydämeni ja mieleni ja minä kauttaaltaan iloitsin niin koko tilanteesta, ettei hymystä meinannut tulla loppua. Toisaalta oli hyvä hymyillä vähän varastoon, sillä elokuva laittoi minut aika reilusti itkemään. Vollottamaan. Hyperventiloimaan.

Muistin sentään varoitella kanssakatsojia, että tulen sitten ryystämään aika lailla. Voi silti olla, etteivät kaikki ymmärtäneet, että elokuva laittaa minut totisesti tolaltani. Itkin kolmen tunnin elokuvasta lohduttomasti noin puolet ja vielä puoli tuntia sen jälkeenkin. Iltapalalla onneksi purskahdin kunnolla itkuun vain kerran. Kun valot syttyivät, olin punainen, täysin räkäinen ja nestehukassa. En tiedä, olenko koskaan itkenyt niin.

Mutta en totta tosiaan ollut ainoa itkijä. Kuka olisi arvannut, että yksi ryhmäyttävistä kokemuksistamme tulisi olemaan yhteinen niiskutus (ryystö!) pimeässä elokuvasalissa valtavan laivan upotessa meren syvyyksiin valkokankaalla. Rakkaus, itkettäähän se. Vaikka pahin itkettäjä on minulle ehdottomasti ne kannella soittavat, viulisti ja muut.


Ei ole totta, mikä yllätys! Kaiken huipuksi samana päivänä olimme harjoitelleen jäihin tippumista ja sieltä naskaleilla takaisin jäälle selviytymistä. Melkoisella säkällä jopa opinnot istuivat elämysiltaan.

Ja mistä nimi ”Päällikön elämysilta”? Siitä, että minua kutsutaan koulussa muiden lempinimieni rinnalla Päälliköksi. Naurattaa kirjoittaakin tämä, vaikka taisin olla itse aika suuressa roolissa nimen lanseerauksessa erään suunnistusvoiton jälkeen, vaikken itse itseäni ristinytkään. Ei ole nöyrin lempinimi tuo, joskaan en itsekään ole se ihmisistä nöyrin.

Kiitos opiskelukavereille ihanasta muistosta ja erityisesti koko opiskeluajasta. Kun huhtikuun ensimmäisen viikon jälkeen taas talsimme takaisin koululle, halaan kaikki ruttuun ja nauran päälle. En ole vielä päättänyt, minkä nauruistani valitsen. Varmasti jonkun, joka saa teidät samaan aikaan ilahtumaan ja häpeämään.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (joka on myös vastuussa Elisabeth-alter-egostani. Mutta se on taas toinen tarina.)

Nostalgia on maailmanlopun kiihdyttäjä

On tulevaisuus-orientoituneita ihmisiä, samoin on menneisyys-orientoituneita. On tunne- ja järki-ihmisiä. Ihmiset jakautuvat tähän ristikkoon kukin tavallaan. Kirjoitin tästä jo joulukuussa, mutta edelleen karkea jako puhuttelee.

Taidan olla lähes maksimaalisesti tulevaisuus-ihminen, mutta varustettu pienillä nostalgisilla hipuilla. Yksi sellainen hippu päälläni olen maannut lankuillamme tänä sunnuntaipäivänä. Olen syönyt kahdesti aamiaista ja juonut neljästi kahvia. Laulanut Birdyä, Aleksanteri Hakaniemeä ja vanhoja virsiä ja laittanut punaista huulipunaa vähän vinoon.

Luin juuri Paula Vesalan haastattelun. Vaikuttava. Mielenkiintoinen. Toisaalta voimia antava, toisaalta ärsyttävä.

Varaukseton ja romantisoiva nostalgisointi on maailmanlopun kiihdyttäjä. Sen nimissä ihmisille myydään valheellista turvallisuuden tunnetta.

Paulan sanoissa on paljon totta. Toisaalta, jos ei olisi nostalgisia turvasatamia, kuka selviäisi tästä elämästä järjissään? Ympärilläni, niin perheenjäsenissäni kuin ystävissäni, on hurjasti nostalgisoijia. Tuntuu, että he saavat menneiden muistelusta paljon voimaa.

Viimeisin nostaglia-show syntyi, kun Muumi-hahmojen äänet vaihdettiin. Kaksi kolmesosaa ystävistäni on täysin poissa tolaltaan. Minua, tunteetonta, asia ei ole juuri liikuttanut. Voinhan katsoa vanhoja, jos en pidä uusista.

Minä voisin oppia jotain nostalgisoijilta, esimerkiksi menneiden kunnioitusta tai vanhojen Muumien arvostamista kulttuuriin reilusti vaikuttaneena ilmiönä. He voisivat myös oppia jotain meiltä tulevaisuus-orientoituneilta. Emmehän mekään katsoneet omien vanhempiemme katsomia lastenohjelmia muuttumattomina.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Titanic oli valkokankaalla. Sitä toivottavasti fiilistelevät tulevaisuuden foliohatutkin.

-Henriikka

paita/second hand, farkut/Tiger of Sweden, Inch Store, huulipuna/MAC (Ruby Woo)