arkisto:

marraskuu 2012

Nappiostos

Tiedättekö sen mukavan fiiliksen, joka tulee huomatessaan, että se pitkään harkittu ostos oli nappiostos? Kun huomaa, että sitä pitääkin päällän jatkuvasti ja sen valitsee vaatekaapista aina uudestaan ja uudestaan. Itselleni kävi niin kuvissa näkyvän harmaan villakangastakin kanssa, joka päälläni vietin lukuisia, lukuisia hetkiä Malmin aseman viereisellä kirpputorilla. 10 euron hinta on osoittautunut matalaksi esteeksi tälle ihastukselle.
Harmaan kanssa voi pukea mitä haluaa. Hakaniemen Fidalta löytynyt violetti-turkoosi villapaita mätsää harmaaseen hyvin ja postissa Jackpotilta lähetetty turkoosi kaulahuivi-rinkula taas jatkaa villapaidan värien linjaa. Letiksi neulottu huivi on leikkisä ja lämmin, täydellinen talvikävelyiden asuste.

Ja huivissahan on potentiaalista DIY-ideaa: kolme erillistä huivia yhteen renkaaksi letitettynä. Tässä Jackpotin mallissa on kolme samanväristä kappaletta, mutta voisi olla tyylikästä yhdistää kolme toisistaan poikkeavaa huivia. Kolme eriväristä voisi toimia, mutta yhtä lailla täysin erilaiset kappaleet punoutuisivat letiksi. Eikä huivien tarvitsisi välttämättä olla villaisia, vaan esimerkiksi ohuet kesähuivit saisivat lämpöä toisiinsa kiedottuina.

Niin se vaan menee, että kylmyyden lisääntyessä alkaa adjektiivi “käytännöllinen” kuulostaa yhä vähemmän pahalta. Jäiden saapuessa katuihin madaltuvat korot ja kuka tietää, jos lämpötilat laskevat niin alas, että käyskentelen kouluun toppahousuissa. Villapaidat ja -huivit kuitenkin kuuluvat siihen sarjaan, että käytännöllisyys ei pilaa ulkonäköä. Tarkoituksenani ei ole teilata kaikkia toppahousuja, mutta villaa vastaan ne häviävät kuitenkin kuusi-nolla.

 Hauskaa ajatella, että laitan ajastimella tulemaan teille tällaisia talvisia kuvia, vaikka itsehän vaellan tällä hetkellä Tansanian auringon alla. Tai mitä luultavimmin sadepilvien, mutta kuuraa tuskin on nähtävillä. 
Toivotan mitä parhaimpia päiviä ja onnekkaita luukkuja joulukalenterista, pianhan nekin jo avataan.
Henriikka
takki & villapaita/second hand, kengät/Vagabond, farkut/Levi’s, huivi/Jackpot

Lontoon vintage-tuliaiset

Palatakseni Lontoon reissuuni: Lontoo on ehdottomasti paras vintage-aarteiden kaupunki, jossa olen känyt. En tietystikään ole käynyt kaikissa potentiaalisista, mutta esimerkiksi New Yorkiin verrattuna liputtaisin kyllä tässä asiassa vahvasti Lontoon puolta. Odotan jo uutta matkaa, jolloin voin ensimatkani pohjalta suunnitella retroiluni järjestelmällisemmin ja nauttia putiikeista uudestaan ja pidempään. Vintage-liikkeitä on ympäri kaupunkia sadoittain ja niiden sisältö on laajaa, eivätkä hinnat ole kaikissa kaupoissa lainkaan törkeät. Itseäni sylettää vintagen taivaisiin hinnotointi, mutta ainakin käväisemissäni kaupoissa osattiin olla asiallisia. Hyviä materiaaleja, kestävää kehitystä, henkeäsalpaavaa sisustusta, innovatiivisuutta ja harvinaisia muotiluomuksia: sitä nämä liikkeet ovat parhaimmillaan.

Haahuilu-lomani kuului suunnittelemattomuus, eikä tarkoituksenani ollut kiertää second hand -kauppojakaan kovin systemaattisesti. Tiesin kuitenkin, millä alueilla käytettyä kampetta löytyy ja suuntasin metromatkani kuulemieni alueiden mukaan. Tehokasta ajankäyttöä suosivien kannattaa ottaa parhaista kaupoista, alueista ja markkinoiden ajankohdista etukäteen selvää. Suosittelen lämpimästi muillekin Bricklanea, Camdenia ja Portobello Streettiä, joista Bricklanea sunnuntaina, ja kahta muuta lauantaina. Camdenista suosittelen skippaamaan perinteiset marketit ja ohjaamaan askeleet sivukaduille, joista löytää kivijalkakauppoja täynnä aarteita. Portobello Streetiltä taas löytää joka lauantaiset markkinat, joissa huhutaan myös maailmankuulujen muotisuunnittelijoiden ottavan vaikutteita. Bricklane oli oma ehdoton suosikkini, joka on täydellinen sunnuntaipäivän mesta: joka sunnuntaiset markkinat, sekä lukemattomat kivijalkaliikkeet avavaat täysin uuden maailman taiteilija-alueen keskiössä.

Ja mitä näistä liikkeistä sitten ostin? Tässäpä tulisi tämä kuuden setti:

Sinipunavalkoinen tiimi-verkkatakki. 25 euroa.
Jannelle inkkarikuvioinen kauluspaita. 8 euroa.
Villapaidasta tehty hame. 15 euroa.
Hupparista tehty hame. 15 euroa.
(Nämä kaksi hame-ideaa aion tietysti toteuttaa sniikisti itsekin)
Vihreä college. 12 euroa.
Sinikeltaiset Adidaksen verkkahousut. 5 euroa.
 Markkinoilla kannattaa tinkiä, kun taas kivijalkaliikkeistä kannattaa tsekata alennusrekit. Kauppojen väleillä on jonkunmoista hintahaitaria, joten ensimmäiseen miljoonatakkiin ei kannata kajota. 
Tällä hetkellä olen enemmän noita 70-90-luvun mimmejä, mutta ennustan kyllä itselleni sellaista 50-70-luvun tulevaisuutta. Kun ikävuosia karttuu, niin ehkä pääsen hillitympään väriloistoon ja överimeiningeistä seesteisempään irrotteluun: housupukuihin, kellohameisiin, villaisiin puvuntakkeihin, henkseleihin ja collegen sijasta juhlavimpiin materiaaleihin. Who knows.
Henriikka

Hyvästi marraskuu, olen matkalla Jylhäkalliolle.

Nyt paljastan suuren salaisuuden: Poistun huomenna maasta ja lennän kauas Tansaniaan. Sydämeni on tällä hetkellä varmasti sellainen sarjakuvamainen, pelkistetty ja vaaleanpunainen, ja se hakkaa lujempaa kuin pitkään aikaan. Olenkin kertonut, että pikkusiskoni on asunut syksyn Tansaniassa, ja reilu kuukausi sitten sinne lensi myös toinen isoveljistäni. Molemmat ovat tehneet vapaaehtoistöitä Mafingan orpokodilla. Voi, kuinka heitä ikävöinkään.

Jo heti syksyn alussa suunnittelimme loppuperheen kanssa, josko suuntaisimme perään ennen joulua. Asiat loksahtelivat paikalleen, ja nyt olemme siinä pisteessä, että minä, toinen isoveikka sekä äiti ja isä nousemme huomenna puolen päivän aikoihin yläilmoihin ja lennämme Dar es Salamiin. Olen ihan häkeltynyt ja innoissani. Olen odottanut tätä niin paljon. Tiedän, että Roosaliina ja Oskari ovat suunnitelleet ohjelmamme paikan päällä jo valmiiksi, ja vajaa kaksi viikkoa reissaamme autolla ympäri maata. Näemme varmasti arkea orpokodilla (ylläolevassa kuvassa siskoni ja orpokodin muksuja), ja sen lisäksi safarimaisemaa, villieläimiä, pitkiä rantoja ja paikallista elämää.

Tämä syksy on ollut ihmeellistä aikaa matkustuksen kannalta, ja ennen uutta vuotta matkustamme Jannen kanssa vielä muualle kauas, mutta on se vaatinutkin työntekoa ja säästämistä opiskelun ohella. Ja vähän tuuria. Nyt on kouluhommat siinä kuosissa, että voin keskittyä reissuun ja elämään valtameren tuolla puolen. Tansaniassa on sadekausi, mutta auringon sijasta kaipaankin enemmän paikallisen arjen näkemistä, ja tietenkin siskoa ja veikkaa. Näistä tulee varmasti niitä päiviä, joita sitten mummona muistelee. Ja Tansaniassa puhutaan swahilia, joten Leijonakuninkaasta olen oppinut jo ne tärkeimmät termit käyttööni.

Palaan Suomeen 8.joulukuuta, ja yritän laittaa kuulumisia myös matkan varrelta. Olen kuitenkin kirjoittanut jo nyt valmiiksi juttuja, jotka ajastan näkymään näiden muutaman viikon ajaksi, hiljaista ei siis tule olemaan. Ja joulukuun alussa olisi sitten luvassa useita, useita kuvia Afrikan mantereelta.

“Why do you go away? So that you can come back. So that you can see the place you came from with new eyes and extra colors. And the people there see you differently, too. Coming back to where you started is not the same as never leaving.”
― Terry Pratchett, A Hat Full of Sky (Discworld, #32)

Rakkain terveisin Henriikka (ja vielä pakkaamaton matkalaukku).

Marraskuun toiseksi viimeinen perjantai

Hyvää iltaa arvoisat. Täällä silmät ristissä eräs ahkera opiskelija valmistautuu viikonlopun viettoon askarrellen ja siivoten. Ei olekaan tulossa ihan tavallinen viikonloppu, you’ll see. Marraskuun viimeinen viikonloppu kaiken lisäksi. 
Tänään oli marraskuun toiseksi viimeinen perjantai, ja opiskelulookkini oli viininpunaista, vaaleansinistä, harmaata ja kultaa. Halusin pitkästä aikaa kokeilla komboa kauluspaita ja neule. Erittäin toimiva yhdistelmä, mutta jostain syystä harvalle käytölle jäänyt itseni kohdalla. Kai vierastan sitä virallisuutta, jonka neuleen alta puskevat kaulukset automaattisesti jollain tasolla tuovat. Tänään sain taas huomata, että yhdistely on kaiken juju, sillä aika kauaksi virallisesta tämäkin setti jäi.
Lähtökohtana olivat siis vaaleansininen, lyhythihainen kauluspaita ja viininpunainen neule. Vaaleansinisen paidan kanssa kävivät hyvin vaaleansiniset lempilevikset ja jalkaan valitsin valkoisuuttaan hohtavat niket: nämä olivat avainsana kaulusten virallisuuden kumoamisessa. Pysyi balanssi, enkä edes tarvinnut heijastinta, kun popot hohtivat kilpaa katulamppujen kanssa.
Kaiken päälle heitin viime viikolla kirpputorilta kolmella eurolla ostamani takin. Suhasin hetken saksien, langan ja neulan kanssa, ja sain olkatoppaukset ujutettua ulos. Nyt takille riittää rakkautta entistä enemmän. Asustefiiliksissäni valitsin vielä kasan kultaisia rannerenkaita, sekä kaulaketjun, ja jotta helyt eivät loppuisi siihen, niin puhelin kulki vaaleanruskeassa nahkalaukussa. Erittäin minimaalinen ja epäkäytännöllinen, erittäin ihana siitäkin huolimatta.
Kelpaa keräillä marraskuuta talteen, vaikka betoni alkaa olla jo kylmä selkää vasten.
Tänään on ollut hyvä päivä. Siitäkin huolimatta, että vanhemmanpuoleinen mieshenkilö suuttui minulle bussissa. Luin lehteä niin intensiivisesti, että meinasin ajaa pysäkkini ohi. Viime tipassa tajusin painaa stop-nappulaa ja tästä viimeisten hetkien toiminnastahan tämä vieruskaverini otti nokkiinsa: “Voi hyvänen aika, kun tässä oli kyllä niin monta hetkeä aikaa painaa tuota nappulaa.” Poistuin sitten bussista huudon jatkuessa. Hymyillään, kun tavataan.

Hyvää yötä toivottaa se sama vanha Henriikka.

Näistä en luovu: nahkapopot

Yksi intohimo mulla on ollut monta vuotta. Sellainen, jota ei mitkään heppoiset trendit ja ilmiöt horjuta. Sellainen, joka palaa iäti kuten tuli Vapaudenpatsaan soihdussa (eikun, se taisikin nyt sammua hetkeksi hirmumyrskyn ansiosta), eikä vapise vaikeinakaan aikoina. Ne ovat “mustat nahkakengät”.

Tällä hetkellä omistan nämä kuvissa näkyvät yhdeksän paria aitonahkaisia, mustia kenkiä. Näiden lisäksi vintin kanahäkistä taitaa löytyä ainakin yhdet talvikengät, mummin vanhat. Jotenkin aina löydän itseni kaupan tai kirpputorin kassalta mustan kenkäparin kanssa. En usko, että nämä menevät koskaan pois muodista. Tai voiko nahka ylipäänsä joskus olla halveksittu, hyljeksitty materiaali? Etenkään tällaisina aikoina, kun ollaankin ymmärretty, että ne mummin vanhat nahkaiset talvisaappaat ovatkin ne kaikkein kestävimmät. Ja se upouusi, halpatuotannon tekonahkainen pari hajosikin sitten kolmannella käyttökerralla, eikä reklamaatioon ollut asiaa. Myyjä tokaisee, että ainahan kengät hajoavat nykyään muutaman kerran jälkeen.

No, eivät onneksi kaikki. Varsin laadukasta kampetta tehdään nykyäänkin, kiitos kunnon kenkätehtailijoiden. Kuitenkin huomaan, että suurin osa kenkäaarteistani on niitä monen kymmenen vuoden takaisia. Sitten on Vagabondia, jolle sydämeni niin suuresti pampattaa. Toisilla nämä lempparit ovat Converset, toisilla piikkikorkoiset, toisilla beiget mokkanahkaiset. Minulla ne ovat nämä. On kiksejä antavaa huomata, että hiljalleen onkin ostanut niin hyviä kenkiä, ettei mitään tarvitse heittää pois ja vaatekaappi valmistuu pikku hiljaa.

Mutta nyt kesän ja syksyn jäljiltä ovat lemmikkini niin kehnossa kunnossa, että kaipaisivat kunnon lankkia ja hyvää huolenpitoa. Ehkä kirjoittelenkin teille kengänhoito-ohjeita lähiviikkoina.
Henriikka

Kenia mielessä

Fidan ja Suomen Huippumalli haussa -ohjeman yhteistyöstä innostuneena käväisin viime viikolla Hakaniemen Fidassa (Mistä lähtien olen tarvinnut erillisen syyn matkata sinne? Olenhan siellä miltei joka viikko). Yhteistyön tiimoilta oli syntynyt aivan mielettömiä kuvia, henkeäsalpaavia suorastaan. En itse ohjelmaa ole ehtinyt seuraamaan, mutta Keniassa otetut kuvat mykistivät: erilaisen kauniita ja puhuttelevia (paljaat varpaat!). Myös Fidalta löysin itselleni muutamia juttuja marraskuuta piristämään -ja Kenian jyskyttäessä takaraivossa kuvasin ne kartan edessä haha.
“Kolmioraitainen” neule lyhyillä hihoilla: turkoosia, marjapuuron- ja tummaa aniliininpunaista.
Kiiltävä, violetti anorakki kukkakuosilla ja suurella etutaskulla. Tähän rakastuin eritoten.
Vaaleanpunainen, glitter-kauluspaita. Mitä?
Niken räikeä tuulitakki. Eiköhän tämän avulla ylitetä kaamos kepeästi?
 Olen huomannut valistuneeni kirpputorikäynneilläni. Tästä täytyykin vaahdota ja avautua myöhemmin lisää. Olen vanhempi ja viisaampi, kuin vaikka viime vuonna. 
Ja psssst. Paljastan nyt, että lähiviikkoina aion avata pysyvän blogikirppiksen, mitäs tuumitte siitä? Itse innostun pienestä, miksen siis tästäkin. Kierrätys kunniaan, tyyliä unohtamatta. Huvittaa ihmiset, jotka kuvittelevat kirpputori-tyylin olevan automaattisesti kehno ja mauton, haiseva ja avuton. Mauttomuuden rajoilla voidaan toki vaeltaa vaaleanpunaisen glitterpaidan kanssa, mutta se onkin päätös, eikä epämääräistä, jonkinasteista ekologista elämäntapaa noudattavan henkilön väistämätön päätepiste.
Henriikka

EDIT: Huippumalli haussa -jaksot nähtävissä ruutu.fi:ssä (Fida-jakso 5.11.)

Pakonomainen tarve neuloa jatkuvasti jotakin

Mä oon tällä hetkellä aivan neulemeiningeissä. En saa happea, kun katson kauniita neulejuttuja. Niistä huokuva lämpö ja seesteisyys, så mysigt. Ja kuitenkin siihen rauhaan voidaan liittää tyylikkyys, estettisyys ja eleganssi. Villapaidat ja neuletuotteet eivät todellakaan ole aina 90-luvun villapaitoja tai käytännöllisiä, mutta epämääräisen rumia lankakasoja. Olen villapaita-fani ja suren jo nyt sesonkia, kun on vaihdettava villahousut takaisin sukkiksiin. 
Keräsin neulekuvien lemppareita kuvasarjaksi, hakekaa tässä välissä kuppi kuumaa mehua ja nauttikaa.

Kaunista? Kyllä. Olisin löytänyt sarjaan satoja kuvia lisää, mutta nämä olivat tältä erää kaikista kirkkaimpia. Alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, että pitäisi vain rohkeasti tarttua puikkoihin ja kokeilla jotkain. Kaulaliina? Sukat? Lapaset? Tai jos samantien virkkaisin menemään tuollaisen puun?
Kaipaan tällä hetkellä murrettuja sävyjä, pehmeitä värejä. Ja pehmeää kasvissosekeittoa.
Henriikka

Jumppapuvussa

Tässä olisi asukokonaisuus päivältä, jolloin kouluun saapuessani luokkakaverini kysyi: “Miksi sulla on päälläsi jumppapuku?” Yh, minä kun olin pukeutunut mielestäni somaan mekkoon. Ymmärrän kyllä mistä moiset mielleyhtymät tulevat: kyllähän tämä kiiltävä kangasmateriaali ja minimitta herättävät muistoja kultaiseen lapsuuteen, kun kirmasin voimistelu-treeneissäni mitä räikeämmissä jumppapuvuissa, ja koitin nykiä pukua alemmas, ettei pikkarit vilkkuisi. Näin aikuisiällä turvaan kuitenkin mielelläni sukkahousuihin hameen alla.

Jumppapuvun kanssa kontrastia luomaan valitsin mustan bleiserin. Ei siitä mihinkään pääse, että yleensä asukriisien vastaus on bleiseri. Liian löysää? Laita bleiseri. Liian väritöntä? Laita bleiseri. Mahdollisesti alipukeutunutta? Laita bleiseri. Se auttaa monessa pulmassa ja on juuri yksi niistä vaatteista, joita vaatekaapista täytyy löytyä. Mitä istuvampi ja monikäyttöisempi, sen parempi. Tällä hetkellä haaveilen tämän perinteisen linjalle kuitenkin jonkun persoonallisella leikkauksella varustetun.
Mutta kuka huomasi uudet kengät? Ne on mielettömät. Nike Air Maxien metsästys alkoi itselläni Jyväskylästä, kun övericool tanssinopettajani Sanaz tanssahteli niissä hiphop-tunneilla harvase päivä. En kuitenkaan suostunut tyytymään sellaisiin, josta tykkään jonkun verran. Halusin värityksen, johon ihastuisin salamana, ja niiden löytäminen kesti.
Pidin New Yorkissa silmäni auki, mutta ei napannut siellä halvoista hinnoista huolimatta. Nyt Lontoon reissun alkaessa päätin, että jos jonkun kalliimman hankinnan teen, niin ne on sitten ne Niket. Kiersin noin 20 liikettä etsien sopivaa paria. Lentopäivänä Oxford Streetillä kuljin kaupasta toiseen, tuloksetta. Joko värit eivät olleet sopivia, tai sitten koot olivat loppu. Viimeiseksi (älkää kysyko miksi) menin Nike Towniin ja suuntasin kenkähyllylle: Kahden Maxit. Ehdin jo paasata myyjälle, että miten Lontoon Nike Townissa ei voi olla kuin kahdet Maxit. Sitten huomasin alahyllyllä yhden yksinäisen harmaa-punaisen kengän, minun kokoni jee! “Otan nämä”, sanoin myyjälle. 
Myyjä etsi varastosta vartin verran kenkää ja tuli kertomaan, ettei toista löydy. Laitoin kampoihin, ja lopulta kolme myyjää etsi toista Nikeä varastoistaan toisen viisitoista minuuttia. Ehdin sen aikana pitää saarnan neljännelle myyjälle siitä, miksi kannattaa tulla Suomeen. Mutta kenkä löytyi. Ja myyjäkin vakuuttui Suomesta. Kiitin, hymyilin leveästi, maksoin ja postuin. Viimeinen pari, se oli minun. Lucky me. 

 Hopeaharmaa juurikasvu kiittää ja kumartaa. Mukavan mukava viikonloppu.
Henriikka

Lontoo ja sen skipatut turistikohteet

Hyvää perjantai-iltaa. Tyhmä minä, tyhmä minä, kun vasta nyt saan Lontoon kuvia irti kovalevyn syövereistä. Nyt niitä kuitenkin satelisi useampi kymmenen kappaletta. Kaikki räpsittyjä urbaanin haahuiluni lomassa. Niin kuin sanoin jo aiemmin, lomani ei ollutkaan aivan tavallinen Lontoon neitsytloma. Huomasin heti alkuunsa, että aika on niin kortilla, että jätän suosiolla kaiken turistihehkutuksen ensi kertaan. Ja haluan todella, että ensi kerta tulee pian.
Nyt keskityin vain siihen, että voin astella kaduilla tietämättä päämäärää. Että voin istua kauniiseen kuppilaan kun siltä tuntuu, risteillä metroilla ja opetella asemien nimiä ulkoa. Että voin ihailla arkkitehtuuria, värejä, syksyä ja sateita. Että voin kääntyä pääteiltä pikkuisille sivuteille ja esittää olevani paikallinen (onnistuin ainakin jollain tasolla, sillä useampi kysyi minulta tietä). Että voin vain seurata väkijoukkoa ja päätyä markkinoille, toreille ja tapahtumiin.
Parhaimpia hetkiä tällaisella yksinäisellä ja vähemmän yksinäisellä reissulla on, kun löytää jotain uutta ja arvaamatonta. Ruotsalaisen naisen pitämän karkkikaupan, jossa kiitokseksi voikin sanoa tack tack. Tai frozen yoghurt -kuppilan, jonka katto on täynnä väriävaihtavia valopalloja ja seinällä on suuria kauniita maalauksia. 
Ihan yksikseni en kuitenkaan koko aikaani haahuillut, vaan sain yöpaikat ystäviltä ja samalla viettää laatuaikaa. Voivoivoi ja kukas muukaan oli ensimmäisten päivien rakas seuralaiseni, kun vanha ystävä, Ville-veli. Hän, joka on tämän blogin ulkoasunkin vääntänyt kokoon. Ei oltu nähty sitten hääpäivän. Sohvapaikat kanssani jakoi myös Alma, josta minulla on hauska muisto: sain hänen sänkynsä lainaksi vuodeksi, kun hän muutti Australiaan vuodeksi 2010-2011. Viikonloppuna sakkiin liittyi vielä Villen sisko ystävineen, mutta minä suunnittelin siinä vaiheessa jo omia polkujani.
Ja siinä onkin koko reissun ainoa kuva itsestäni. Ihan iloisena reissulaisena, väsyneenä kilometreistä kengänpohjissa. Matkassani oli ainoastaan yhdet kengät ja yhdet farkut, en jaksanut rahdata muutaman päivän ajaksi paljoakaan. Repussa kaikki tarvittava ja siinä se. Huomasin myös, että ilman karttaa pärjää pitkälle, kun vain osaa käyttää metroja. Tuli nähtyä keskustaa, mutta sitäkin enemmän Camdenia, Notting Hilliä ja muita satunnaisia seutuja. Mikään ei kuitenkaan voittanut Bricklanea, kiitos teille vinkkauksesta. Siellä taiteen ja vintagen keskellä mieleni lepäsi kunnolla. Kaikki ne katumaalaukset ja pienet kivijalkaliikkeet. Joskus vielä kierrän kaikki kadut oikein kunnolla kartan kanssa. Sellaisen kartan, jossa on kaunis graafinen ilme, ja joka on matkassa ruttaantunut.
Paras yksittäinen muisto reissusta on sunnuntai-aamulta, kun pakkasin reppuni jo aamusta päivää varten ja otin metron Bricklaneen. En suoraan sanoen tiennyt mitä odottaa, mutta tiesin että vintagemarkkinoita pidettäisiin jossain päin siellä. Päädyin Sunday Up Marketille ja kiersin siellä varmaan kaksi ja puoli tuntia. Paljon ruokaa, leivoksia, koruja, kenkiä, vaatteita.. paljon ihmisiä ja naistenvessoihin tietysti viisi kertaa yhtä pitkät jonot kuin miesten. Oma britti-aksenttinen small talkini jäi vähän kömöseksi, mutta hymy korvaa kaiken.

Kun Villen sisko kavereineen valloitti sohvapaikat, otin oma-alotteisesti suunnan muille apajille. Sainkin viimeisiksi öiksi Angelista 120-senttisen sängyn kaverinkaverin kautta, joka majailee kauniissa talossa kämppistensä kanssa. Sain herätä Lontoon kaatosateeseen, joten ainakin yksi turistijuttu täytyy ruksia: Lontoon sade, check!
Toivottavasti vinkittömästä jutusta huolimatta saitte tunnelmista kiinni. Nyt katson Amelién loppuun, teen mansikkabanaani-smoothien ja ryömin peiton alle. Nukun aamulla pitkään ja nautin viikonlopun työvuoroista. Hyvää yötä kaikille.
Henriikka

Joululahjavinkki: Neuletta, neuletta

Nyt marraskuun kovasti kiitäessä, on aika alkaa tiputella joulalahjavinkkejä. Jokunen päivä sitten kirjoitinkin marraskuun lille-lle:n pinttinpaitojen alennuksista, jotka ovat mielestäni passeli ja monelle soveltuva lahjaidea. Tämän vuoden tulevia lahjoja en tietenkään aio paljastaa, mutta viime vuonna listasin ennen joulua itsetehtyjen lahjojen ideat, kuin myös joulupakettien paketoimisen omat vinkkini
Aiemmista omatekemistä tekeleistäni lahjoiksi sopivat myös muun muassa:
Otsikkoon viittava lahjaidea viittaa kuitenkin täällä blogin puolellakin hehkuttamiini neuletuotteisiin. Wool and the Gangin konsepti on ollut hehkutuksen kohteenani useaan kertaan. Visuaalisesti upea ja sympaattinen neuletuotteisiin keskittyvä yritys tarjoaa neulejuttuja niin valmiina tuotteina, kuin tee-se-itse-paketteinakin. Ja muutama päivä sitten huomasin, että suomalaisessa Crazy Alpaca -nettikaupassa ovat Wool and the Gangin tuotteet melkein puoleen hintaan marraskuun loppuun saakka. En usko, että näitä tuotteita tulee koskaan löytämään halvemmalla. 
Jos joku ystäväni olisi raskaana, lähtisi samantien tilaukseen tämä Oh! Baby Set, mutta ehkäpä kaulaliina ja villapaidat ovat kuitenkin niitä joulusopivimpia. Paljon sympaattisemmaksi ei tästä konseptista enää päästä. Ja ainakin itse kokisin koko neulonnan huomattavasti motivoivammin, jos joulupukin säkistä löytyisi minulle koko neulepaketti puikkoineen ja lankoineen kauniissa paperipussissa. Saatanpa tilata siis taas kerran itselleni paketin, olisi kiva laittaa itsensä likoon neuleprojektin kanssa.
– Henriikka

Kahvallinen suorakulmion muotoinen kuljetus- ja säilytyslaukku

Kohutun punaisten nahkatakkien väittelyn toinen puolisko olisi nyt tässä, yhdisteltynä tuplafarkkuun. Moni teistä oli silloin taannoin väittelyn aikaan sitä mieltä, että tämä takki on nähnyt parhaat päivänsä ja saa lähteä vaatekaapistani. Nyt kuitenkin muutamien käyttökertojen jälkeen alan olla vahvasti eri mieltä: minusta tämä takki on kiva. Ehkä punainen säkkitakkini saakin sitten lähteä, ja tämä jäädä. Vasta-argumentteja saa esittää än yy tee nyt!
Asun kutkuttavin juttu oli kuitenkin uusi ruskea salkku, joka löytyi Hakaniemen Fidasta. Kyllä kelpaa kanniskella omaisuuttaan tuollaisessa ajanmuokkaamassa nahkasalkussa. 

Tässä asussa viihdyin. Se oli aika tavallinen ja rento, muttei kuitenkaan pulsu. Olen jäänyt useasti itselleni kiinni itseteosta tänäkin syksynä, kun päädyn laittamaan päälleni pelkkiä säkkejä. Pidän niistä, mutta rajansa kaikella. Tässä asussa tuli olo, että voi olla rento olematta löysä. Ja vaikka sekä paita, että farkut olivatkin denimiä, niin haalari-efekti estettiin kahdella eri sävyisellä kankaalla. 
Pään päälle kiepautin vara-aivot. Nuttura syntyi ilman hiusdonitsia, pelkällä tupeerauksella. Kun nukuin nutturan kanssa yön yli, niin turha liimamaisuus katosi ja kampauksesta tuli vähän rennompi. Alan kai vähitellen ymmärtää, mitä tarkoitetaan kun kaikkialla käytetään sanaa “casual”.

Asukuvat ovat tämän blogin pohja. Toivottavasti ne miellyttävät 
ja ainakin joskus inspiroivat edes pikkuisen. 
Kivaa keskiviikkoiltaa muuserot.
Henriikka

nahkatakki, farkkupaita, salkku/second hand, kauluhuivi/H&M, farkut/Levi’s, kengät/Vagabond

Oh-oh-oh-oh-oh. Let’s take his leather pants!

Mulla on ollut haave nahkahousuista. Eikä tavallisista farkkumallisista, tiukoista nahkahousuista, vaan löysemmistä yksilöistä. Kaupat ovat pullollaan nahkalegginssien kaltaisia ihonmyötäisiä housuja, mutta harvemmalle ovat jääneet “verkkarityyliset” mallit. Tavoitteena on löytää housut, jotka eivät kuitenkaan rentoudessaan menetä tyylikkyyttään, vaan ovat nimenomaan myös asialliset ja jopa klassisentuntuiset. 
Tämänhetkisissä duuneissani olen vapaa pistämään päälle mitä haluan: retro-villapaitoja, löysiä ja reikäisiä farkkuja, pipoja, kuviollisia sukkahousuja… Tiedän kuitenkin, että elämässä on koko ajan tilanteita, jolloin edustaa mieluummin uskottavana aikuisena kuin vaarin vanhoissa farmareissa kulkevana, syvimmän luonteensa löytäneenä hipsterinä. Nahkahousujen kriteerinä olisi, että ne sopisivat molempiin tilanteisiin.

Lokakuun puolenvälin tienoilla ilmestyi Auroran blogiin kuvia juuri sellaisista pöksyistä, joita olin himotellut itselleni. Alkuperäisen tiedon mukaan housujen oli määrä saapua liikkeisiin viikolla 42. Ja arvaatteko? Soitin Helsingin molempiin liikkeisiin jokaikinen päivä, ellen sitten pamahtanut konkreettisesti paikalle. Saa nauraa. Joka tapauksessa luovutin, kun myyjät olivat joka kerta yhtä ihmeissään etsimästäni tuotteesta. 
Alkuviikosta sain kuulla, että vihdoin housut olivat rantautuneet Aleksanterinkadun liikkeeseen. Eilen jännityksestä hypellen hiivin H&M:n yläkertaan, Trend-osastolle. 179 euron hinta naputti takaraivossa, vaikka aitonahkaisista ja hyvinistuvista pöksyistä olisin valmis maksamaan suht suuriakin summia. Nappasin rekistä pöksyt ja suuntasin pukuhuoneeseen. Mutta kuinkas kuinkas? Näytin housut päälläni hoopolta. Kaiken tämän fiilistelyn jälkeen pöksyt saivatkin minut näyttämään epämääräisen moottoripyöräilijän ja hevarin sekoitukselta. Jalkani olivat kuin kaksi nahkakangas-palaan kiedottua palikkaa. Siinä meni se into sitten. 
Mutta mitä ovat sitten nämä täydelliset nahkahousu-kuvat tekstin ympärillä? Ne ovat toinen mahdollisuuteni. Mangon aitonahkaiset, porkkanamalliset pöksyt voivat toteuttaa haaveeni. Ongelmana on, ettei näitä ole vielä liikkeissäkään, eikä välttämättä ole tulevaisuudessakaan. 
Uskaltaisinko turvautua nettitilaukseen? Ja ennen kaikkea, onko tiukan budjetin hetkillä järkevää sijoittaa 109 euron pantseihin? Voinko luottaa valokuviin, joissa poseeraa itseäni kolme metriä pidempi ja metriä kaposempi malli-ihminen?
Henriikka
Kuvat: Mango

Hevoskuiskaaja

On mulla hassunhauska perhe. Tai oikeastaan kaksi. Toinen on alkuperäinen Kouvolasta ja toinen on Kangasalta. Toinen on se alkuperäinen, joka on joutunut kestämään minua suurimman osan elämästäni, ja toinen se, jonka sain ihanasti kaupan päälle Jannen mukana. “Ohana on perhe – ja perhe on ketään ei jätetä yksin tai hylätä” -Lilo&Stich
Meillä on Kouvolan kotona aina puuhasteltu. On retkeilty, pyöräilty mummin ja vaarin mökille, samoiltu suolla etsimässä marjoja, käyty kävelyllä ja pelattu miljoonasti lautapelejä. Viime joululomalla käytiin vähän eräilemässä, ja ehkä joku muistaa myös legendaariset pääsiäispilkit. Mun ja isän pitkäaikainen suunnitelma oli kuitenkin ollut mennä yhdessä ratsastamaan, ja vihdoin saimme sen toteutettua.

En ollut koskaan ratsastunut. Suoraan sanoen olin pelännyt hevosia kuollakseni. Olin juuri sellainen, joka kuvittelee sarjakuvatilanteen siitä, kuinka polle potkaisee hevosenkengän kuvan otsaan ja lennän miljoonien kilometrien päähän. Mutta peloistahan pitää ottaa yliote, niinpä tarrasin suitsiin (onko ne suitset?) ja ponkaisin selkään. Ensimmäiset 5 minuuttia hevonen seisoi paikallaan, enkä saanut sitä liikkeelle. Onneksi isä puhuu hevostenkieltä ja lopputunnista väänsin kehää hyväntuulisena.

Mitäs pidätte hevostyylistä? Jannen ja mun mätsäävät anorakit ovat se kliimaksi, 
johon nyt kannattaa tarttua. Ja ehkä tuo hevonenkin sopisi mun tyyliin?
Aion ehdottomasti mennä toistekin. Musta tuntuu, että hevosilla ja 
mulla on vielä paljon jaettavaa toisillemme.
Henriikka

Koruja Suomesta ja Islannista

Hanasaari oli minulle tuntematon paikka, kunnes viime viikolla lähdin käymään erään korunäyttelyn avajaisissa. Hanasaaressa, Helsingin ja Espoon rajalla, sijaitsee suomalais-ruotsalainen kulttuurikeskus. Idyllisellä merenrantapaikalla sijaitseva keskus tuntuu sijaitsevan kaukana kaupungin hälystä, vaikka todellisuudessa tie kulkee aivan saaren vierestä.
Hanasaaren galleriatilat sijaitsevat keskuksen toisessa kerroksessa. Mielenkiintoni heräsi, kun kuulin islantilais-suomalaisesta nykykorunäyttelystä. Islanti on aina ollut minulle sellainen unelma. Paikka johon vielä joskus pääsen samoilemaan ja rauhoittumaan, ja itse asiassa olen huomannut useiden suomalaisten kokevan sielunyhteyttä sinne suuntaan. Nykykorunäyttelyn lisäksi Hanasaaressa on käynnissä samanaikaisesti myös Islantia koskeva valokuvanäyttely.

Tähän käynnissä olevaan näyttelyyn islantilaiset ja suomalaiset taiteilijat yhdistivät voimansa ja syntyi näyttely, jonka islantilaista nimeä en osaa näillä näppäimillä kirjoittaa. Eikun eikun copypastella onnistuu: láð og lögur. Kauniita, persoonallisia koruja, joissa yhdistyvät luonto, materiaalien omaperäiset valinnat ja käyttökorujen äärirajat.
Sain luvan kokeilla näyttelyn koruista muutamia ylleni, vau. Sattumalta valitsemani korut olivat molemmat islantilaisten taiteilijoiden. Miltä näyttävät ruohosormukset (Hafsteinn Júlíusson) ja massiivinen hopeakoru (Guðbjörg Kristín Ingvarsdóttir)? 

Ottaisin ruohokorut mielelläni arkikäyttööni, kun taas hopeakorussa 
tepastelisin mielelläni naimisiin, jos en sitä päivää olisi jo elämässäni elänyt.
-Henriikka

Lontoo: Notting hill

Hyvää huomenta, väki siellä kahvikuppien ääressä. Aloitin eilen Lontoon kuvien purkamisen ja ensimmäinen pikkuinen satsi olisi nyt tässä. Reissuni oli lyhyenlainen ja vaikka se oli ensi kertani kyseisessä suurkaupungissa, en tainnut mennä aivan sääntöjen mukaan: en nähnyt Big Beniä, London Bridgeä, Thamesia, enkä käynyt yhdessäkään museossa (Tatekin sulkeutui aivan liian aikaisin). Mitä? En ymmärrä kuinka saatoin välttää nämä kaikki, mutta askeleeni kulkivat keskustasta aina vähän poispäin. Urbaania kuljeskelua -sitä matkani oli parhaimmillaan. Ensi kerralla panostan sitten kunnolla.

Notting hilliin suuntasin kauniina sunnuntai-iltapäivänä. Notting hillin kuuluisa Portobello Market oli parhaat hetkensä nähnyt jo lauantaina, mutta oli mukava vain haahuilla ja katsella kauniita rakennuksia. Jos kaikki perinteinen jäikin näkemättä, niin ainakin arkkitehtuuria hämmästelin kahta kovemmin. Nyt tiedän, mistä Play Mobil -talot ovat saaneet inspiraationsa.
Tämän ylläolevan kolmikon yllätin kuvapyynnölläni. He näyttivät niin herttaisilta ja toisiinsa mätsääviltä, että heidät oli pakko ikuistaa muistikortille. Kuinka hyvältä näyttääkään tuo turkoosi+leopardi+burberry-yhdistelmä, ja oikeanpuoleisen kaverin vaaleanruskea nahkatakki.

Lisää fiiliskuvia olisi lähipäivinä tarjolla, toivottavasti kelpaa.
Perjantaipäivä ainakin kelpaa, voiton puolella mennään.
Huomenna suuntaan rakkaan ystävän häihin kauas pohjoiseen. Noh, Ouluun. 
Olen ollut depiksessä tämän laskevan pimeyden vuoksi. En tosin muuten, mutta asukuvien nappaaminen on niin vaikeaa. Mutta aion nyt viikonloppuna skarpata, jotta pääsen takaisin ruotuun. 
-Henriikka

Loppuviikon vinkki: Lumoan -Pop up Shop

Nyt olisi pikainen pikkuputiikin vinkki loppuviikolle. LUMOAN on majoittunut Helsingin keskustan Lasipalatsin rakennukseen täksi viikoksi. Lasipalatsissahan on kaksi Pop up -tilaa, joiden sisältö vaihtuu tiuhaan tahtiin. 5.-11.marraskuuta liiketila on täynnä kauniita sävyjä, kuparia ja hopeaa sekä runomaisia, pitsikauluksisia tunikoita. Sekä ystävällistä asiakaspalvelua. Vaikka usein huudankin vahvasti räikeiden värien, retroprinttien ja maksimaalisten korujen nimeen, on tässä brändissä kuitenkin jotain koukuttavaa: Lumoan avulla minusta kuoriutuu se pöytälaatikkorunoilija, joka puskee esiin aika ajoin.

Lumoan tuotevalikoimaan kuuluu pääasiassa korut ja mekot. Pohjana kotimaiselle yritykselle olivat kuitenkin korut, jotka asiakkaat voivat suunnitella haluamallaan tekstillä. Nimikorut ovat kokeneet paluun trendien aallonharjalle, ja itsekin voisin kuvitella kantavani nimeäni hopeisessa tai kuparisessa metallilaatassa. En tosin huolisi mitään pikkusirpulaa, mutta joukossa onkin sekä siroja sekä massiivisia yksilöitä. Korujen jälkeen tuotevalikoimaan lisättiin vintagehenkisiä tunikamekot.

Kaupassa on koko viikon ajan Lumoan ystävämyynti. Tunikat ovat vähintään -50 % alennuksessa ja korut jopa -20 % ovh:sta. Tunikamalleja on muutamia, ja värejä monia monia monia. Murrettu värimaailma on kaunis. Mustaa lukuunottamatta jokaisen värin kohdalla jouduin pohtimaan, että mikähän tämä väri oikeastaan on. Itse ihastuin eniten sinapinkeltaiseen ja tummansiniseen. Kaulusmalleista omimmalta tuntui ehdottomasti “perinteiset kaksiosaiset kaulukset”.

Kaikille pöytälaatikkokirjoittelijoille ja vintage-ihastelijoille suosittelisin tätä puljua. Miksei muillekin, sillä esimerkiksi musta tunika sopii varmasti jokaikiselle. Erityiskohderyhmäksi nostaisin raskaanaolevat naiset: itse päätin, että aion viettää mahdollisia tulevia mahapäiviäni tällaisessa tunikassa sitten joskus.

Valitettavasti kakku ja muffet ovat varmaankin jo loppuneet, 
mutta voittehan salakuljettaa omat eväät.
Henriikka 

Bam-tsiga-bau-wau

Kiitos Lontoon Bricklanen sunnuntaisen vintagemarketin, minulla on vihdoin överi kultainen kaulaketju. Tämän kaulapannan avulla minut voi helposti kytkeä talutushihnaan ja harakatkin pysyvät sopivan lähellä. On tätä etsittykin, mutta ongelmana on aina ollut se, ettei materiaalia ole uskallettu käyttää koruihin riittävästi. En kelpuuttanut mitään siroa versiota, mutta tässä nykyisessä on tavaraa ja blingiä yllin kyllin. 
Bam-tsiga-bau-wau.
Henriikka

Clowning for a cause

Back to business. Tätä olenkin odottanut. Lontoon matka takana, saavuin eilen iltamyöhällä Helsinki-Vantaalle ja suunnistin bussilla seesteisesti kotiin. Perjantain menomatka Lontooseen ei ollutkaan aivan yhtä seesteinen, sillä kyseessä oli Finnairin ja Nenäpäivän yhteistyölento, joka tarkoitti tietysti punaisia neniä ja hölmöilyä. Mikä nenäpäivä sitten on? Nenäpäivä kerää varoja maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi ja yllyttää hauskaan varainkeräykseen (näille molemmille sydämeni pampattaa lujaa, hienoa!). Nenäpäivä järjestetään kerran vuodessa loka-marraskuun aikana, tänä vuonna 9.11. Kolmen viikon kampanja huipentuu Yle TV2:n Nenäpäivä-show’hun.

Nenäpäivä 2011 keräsi noin Suomessa 2,2 miljoonaa euroa. Näiden varojen avulla tuhannet lapset pääsevät kouluun, saavat suojaa hiv-tartunnalta tai nukkuvat yönsä turvassa malariaverkon alla. Mutta arvatkaas mitä? Englantilaiset keräsivät nenäpäivän-varoja jokaista henkeä kohti keskimäärin viisi kertaa enemmän. Siksipä lentokohteena oli Lontoo. Itselläni ei ollut kohdemaassa mitään suunniteltua, mutta muun muassa eräs mukanamatkustanut toimittaja teki perilläkin huumorimielistä selvitystyötä siitä, miksi englantilaiset lahjoittavat niin huikeita summia, ja pieksevät suomalaiset kuusi-nolla.

Isossa-Britanniassa Red Nose Day on näkynyt katukuvassa jo 20 vuotta. Järjestäjänä on Comic Relief – järjestö, jota BBC tukee ohjelmistollaan. Briteissä Red Nose Day on jo varsinainen kansanliike: ihmiset ympäri maata hulluttelevat hyvä asian puolesta. Miksei meilläkin? Vuonna 2011 Red Nose Day keräsi Englannissa yli 100 miljoonaa puntaa! Vuosina 2011 – 2013 kerätyt varat käytetään lasten auttamiseen Afrikassa ja Etelä-Aasiassa. Keräystuotto käytetään lasten koulutukseen, perheiden ja yhteisöjen vahvistamiseen sekä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Nenäpäivän varoilla tuetaan myös Ylen Hyvä Säätiön brittiläisen yhteistyökumppanin Comic Reliefin kautta HIV- ja aids-työtä Afrikassa. Joko alatte uskoa, että tämä on oikeasti aika hyvä ja toimiva keissi?

Tänä vuonna Suomen Nenäpäivä-kummit ovat Axl Smith, Elastinen, Katja Ståhl ja Jenni Pääskysaari. Axl olikin meille ennen lentoa kertomassa työstään keräyksen hyväksi (tässä selitys mysteerille, miksi hän tönöttää mukana kuvissa). Meidän lentoporukkaan kuului neljän bloggaajan lisäksi myös muutama toimittaja, sekä Finnairin lunkkia henkilökuntaa.

Ja mitä itse lennolla sitten? No, kyseessähän oli Finnairin normaali reittilento, joten ihan järjetöntä sirkusta ei voitu esittää. Nenäpäivän info kuitenkin kantautui kuulioiden korviin, kaikille jaettiin omat nenäset ja villeintä oli koko lentokoneen nenäjumppa, jota lentoemännät urhoollisesti vetivät. Enpä ole ennen nähnyt suomalaisten pukumiesten laittavan niin jalalla koreasti. Lennon tarkoituksena oli kuitenkin tavoittaa matkustajat, sekä saada median huomio kiikkiin. Tällaiset jutut tarvitsevat tuulta alleen ja olenkin iloinen, että huomiota on napsahdellut monesta paikkaa. Ja huomiota nimenomaan Nenäpäivälle ja auttamiselle, eikä niinkään nenille ja hassuttelulle ja sille, kuinka vähän lennellään sinne sun tänne. Jälkimmäiset ovat keinoja, eivätkä päämäärä.
Lahjoittamiseen on monta väylää. Nenälentelijöiden tiimillä on oma keräyslipas, johon voi rahansa osoittaa. Käy siis tekemässä lahjoituksesi täällä. Olen usein omalla kohdallani jäänyt itselleni kiinni itseteosta: nyökyttelen, että kylläpä vasta on hieno kampanja, mutta jättänyt kuitenkin syystä tai toisesta lahjoittamatta (“Kyllä minä sitten työssäkäyvänä lahjoitan”). Mutta ei se kampanja pyöri jos ei ole lahjoittajia, ja totuus on että elelemme herroiksi. Meillä on katto pään päällä ja varallisuutta, ja kaiken kukkuraksi ihmisoikeudetkin, jotka monilta maailman lapsilta puuttuu. 

1 € Ateria kolmelle lapselle
3 € Opiskeluvälineet 4 oppilaalle vuodeksi Malawissa
5 € Malariaverkko
10 € Vihannesten siemeniä satokauden ulkopuoliseen viljelyyn
20 € Rokotteet kuutta tappavaa tautia vastaan tai kouluvuosi yhdelle lapselle
50 € Ammattiopettajan viikon palkka Somalimaassa
300 € Pumppukaivo

Kyse ei ole siis vain lentelystä ja hauskanpidosta, vaan elämän mahdollistamisesta niille, joille se ei ole itsestäänselvyys. Joku varmasti miettii pääkopassaan, että mitä ihmettä ilmansaastuttaja Finnair on mitään sanomaan? Mutta itse olen sitä mieltä, että lennot lennetään joka tapauksessa, niin miksei käytettäisi niitä hyväkseen? Ja Finnairin laajaa verkostoa siihen, että hyvä sanoma voi levitä? Finnairin kone kuljetti kesällä maahan 70 000 punanenää hyväntekeväisyysrahtina ja nyt punanenäinen lentokone on hymyilyttänyt, ja toivottavasti myös muuttanut asenteita ja kilisyttänyt kassaa. 
Olen mielissäni, että saan olla pikkuinen ratas tässä pyörässä. 

Terveisin Henriikka
Lisää nenälentelystä:
Finnair: facebook, kotisivut
Coming soon: Yle X -uniikit häröilyt, Finnair -videokooste

Kuvat: FinnairSharon