Lönnrotinkadun kuvat: Fida
tammikuu 2013
Tähän hämäräperäiseen, batman-naamarilla varustettuun lumimieheen päättyi 27 kuvan sarja. Kestovaipoista oli hyvä aloittaa ja lumisateeseen päättää. Mitä piditte? Itseäni jännitti niin kovasti, että saadessani kuvat käsiini, vatsanpohjasta otti jokaisen uuden näkemäni kuvan kohdalla.
Myöhemmin näitä olen sitten katsellut hymyillen ja naureskellen ja jopa analysoiden: Kuvaajat taisivat olla luontoihmisiä? Ehkä armottomia romantikkoja? Lisäksi kissat olivat kova sana, sillä niitä löytyy kuvista peräti kolme. Eläinrakkaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä 18.kuvassa komeilee kastemato. Mutta kuka olisi tunnistanut kolmanneksi viimeisen kuvan iloiset? Siinäpä onkin Kaksitvån designer-kaksikko ilmielävänä. Tienaan kuvalla tulevaisuudessa mahdollisesti tuhansia. Eipä olekaan kaikilla yhtä uniikkia fanikuvaa. Tai ehkä tämä olikin merkki siitä, että minun olisi ehdottomasti ostettava itselleni esimerkiksi tällainen paita kyseiseltä merkiltä? Kohtalo.
Näissä tunnelmissa jäämme odottamaan toisen tuhlaajapojan kotiinpaluuta (tämä oli mahdollisesti huonoin intertekstuaalinen viittaus, jota olen blogihistoriassani käyttänyt). Sormet ristiin, että se palaa ehjänä ja kuvat onnistuvat.
Että minä rakastan elämää.
Henriikka
Tätä te olette kovasti odottaneet. Ja niin minäkin. Mutta ensi vähän alustusta niille, jotka ovat hypänneet kelkkaan vasta kesän jälkeen. 30. kesäkuuta kirjoitin seuraavaa:
”Tämänkertainen tempaus on seuraavanlainen:
Tarkoituksena on tallentaa kesäkuvat yhdessä filmille. Eikä millekään tavalliselle filmille, vaan kertakäyttökameralle. Minä hankin kameran, jonka laitan lukijoiden postiosoitteiden mukaan kulkemaan ympäri Suomea (ja mahdollisesti myös ulkomaita?). Otan itse 2 kpl kesäkuvia, jonka jälkeen laitan kameran postissa eteenpäin seuraavalle tempaukseen osallistuvalle. Hän taas ottaa 2 kpl kuvia omasta kesästään ja sen tunnelmista, jonka jälkeen lähettää taas osallistujista seuraavalle. Kameran kahden viimeisen kuvan räpsäisijä lähettää kameran täyden filmin kanssa takaisin minulle. Minä nappaan kameran, vien sen valokuvausliikkeeseen ja kehitän kuvat. Sen jälkeen skannaan ne ja julkaisen täällä blogissani. Olen jo nyt aivan tärinöissäni siitä, kuinka jännittävää on nähdä tuntemattomien ihmisten ottamia otoksia.”
Ja kyllä. Kuvissa oleva kuori on toinen kesäkuvatempaukseni kuorista. Se palautui kuin palautuikin lähettäjälleen! Tosin nuhjuisena ja matkasta kolhiintuneena, mutta kuitenkin niin hyvässä hapessa, että kun vein kameran teetätykseen, niin sain onnistuneet kuvat haltuuni. Oi, kuinka olenkaan onnellinen.
Ja heti huomenissa saan skannatut kuvat julkaistua kaikkien näkyville. Kuinka jännää osaakaan olla tämä elämä. Ja ettei ilo loppuisi tähän, niin sain muutama päivä sitten viestiä toisen kameraketjun viimeiseltä osanottajalta. Hän oli saanut kameran postissa ja saan senkin pian itselleni.
Kesäkuvakameroista tulikin kesä-syksy-talvikameroita, mutta annan teille hitaille laiskapyllyille mielelläni anteeksi.
Henriikka
”Tyylistäni voisin kertoa sen verran, että olen melko monipuolinen ja ennakkoluuloton pukeutuja. Tykkään yhdistellä eri tyylilajeihin liittyviä elementtejä toisiinsa, esimerkiksi tänään tuntui erinomaiselta idealta tasapainottaa kierrätyskeskuksesta peräisin olevien Leviksieni ysärimammaisuutta kietomalla päähän ikivanha kukkahuivi turbaanimaiseksi viritykseksi.”
”Käytän paljon värejä, joskin useimmiten melko murrettuja ja tietyssä skaalassa liikkuvia. Erilaiset näyttävät korut ja asusteet ovat myös juttuni, ja jokainen yritykseni skandinaavisen minimaalisen tyylin toteuttamisessa kaatuu tupsukorvakoruihin ja huiveihin. Hiusteni väri vaihtelee turhankin tiuhaan tahtiin: viikko sitten päätin hankkia oman vaalean värini takaisin, mutta jotenkin mystisesti heräsin tänään vaaleanpunaisilla hiuksilla. Oh well.
Vaatekaappini pohjana toimii kuitenkin muutamat luotettavat perusvaatteet, kuten tummat pillifarkut ja ajattoman malliset takit, joiden sekaan on kiva heitellä persoonallisempia vaatekappaleita. Suurimman osan vaatteistani hankin kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista ja teen vaatteita sekä asusteita myös jonkin verran itse. Kierrätyskeskuksen ”20 senttiä kappale” -rekin jälkeen on nimittäin kovin vaikeaa oikeuttaa itselleen tarvitsevansa kymmenen euron t-paidan.”
Käytän siskoni Tansaniasta nappaamaa kuvaa osoittamaan fiiliksiäni. Pieni tumma tyttö osaa kertoa sen paremmin: It doesn’t feel the same.”
Heräsin aamulla ja suuntasin jäähallin kirpputorille. En ollut käynyt siellä ennen, sillä Valtterin kirpputori oli kotikenttää. Vuoden loppuun toimintansa lopettanut kirpputori ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuus.
Valtteri oli nuhjuinen, haiseva, pimeä ja siellä oli paljon varkaita, makkaramyyjiä, mutaiset pihat ja epämääräinen parkkijärjestely. Takapihan katos vuosi ja vakiomyyjät kaupustelivat antiikkialusvaatteitaan ja kiskoivat hintoja kattoon. Kioskin kahvi oli pikimustaa, pahaa ja seissyttä.
Jäähallin kirpputori oli iloinen, valoisa ja järjestelty. Hintoja ei sovittu huutaen ja kahvilassa oli mitä parhainta kahvia ja tuoreita sämpylöitä. WC:t olivat siistit ja niihin ei ollut jonoja. Myyjät luovuttivat vaatteet sovitettaviksi lähimmälle vessalle, eivätkä vaatineet pantteja kokeilun ajaksi. Tavara oli hyväkuntoista ja kaikin puolin kelpoisaa.
Where are you Valtteri (en tarkoita sinua veljeni Valtteri) and why did you do this to me?
Meillä oli reissulle yksi ainut odotus ja toive: ei tehdä mitään. Ollaan vaan. Koska kolmeen viikkoon mahtuu kuitenkin aika paljon, niin päätimme pääkaupungissa vähän lipsua tavoitteestamme. Kävimme katsomassa toista isoa Buddhalaisten temppelialuetta ja saimme nähdä kylliksemme kultaisia jumalpatsaita, suitsukkeita ja kimaltavia yksityiskohtia. Vau, kuinka temppelirakennuksiin on nähty vaivaa. Ja vau, kuinka paljon porukkaa alueilla oli. Meinasin eksyä kuin pienenä Muumimaailmaan.
Lisäksi rentoilimme thai-hieronnan parissa (ilman onnellista loppua). Käsittämätöntä, miten halvalla voi saada huippuhierontaa: viidellä eurolla sai tunnin satsin. Mitäs muuta? Tietenkin pienesti shoppailua, halpaa ja maailman parasta ruokaa, monia monia hedelmiä ja smoothieita. Bangkokissa tuli sellainen olo, että on ensi kertaa kaupungissa, jossa on erittäin halpaa, mutta silti kaikkea. Hintataso on noussut huimasti viime vuosina, mutta silti lounaan voi hoitaa eurolla ja yöpymisen turistisesonkinakin vajaa kympillä. Itse majailimme kaupungissa asuvan ystävämme Kirsin luona.
Kuka muistaa sen lapsuuden hämmentävän aivottoman jutun, että toiselta kysyttiin: ”Haluutko uuden nimen?” Ja sitten kun toinen vastasi esimerkiksi ”en”, niin sitten vastattiin: ”Okei, sun uusi nimi on ’en’.” Jokainen sitten opetteli vastaamaan sen oikean oman nimensä kysymyksen perään, jottei olisi joukon typerys. Tämä juttu menee tietenkin samaan kastiin niiden ”Pelkäätkö isää ja äitiä?”- ja ”Kuinka monta tähteä on taivaalla?” -arvuuttelujen kanssa (olen valmis ottamaan sen riskin, että kukaan ei tiedäkään näitä lapsuuden leikkejä ja jään nolosti itsekseni muistelemaan).
Tämä oli löyhä aasinsilta nimi-asiaan, sillä nimesi.fi tarjoaa arvonnan kaikille aamukahvilla-lukijoille. Palkintona on tietysti ikioma nimikoru. Voittaja voi sitten valita, haluaako korussa killuvan alkuperäisen nimen vai jonkun ihan uuden. Arvontaan voit osallistua kirjoittamalla kommenttipoksiin minkä nimen valitsisit itsellesi (omaksi nimeksesi), jos saisit valita kaikista maailman nimistä. Tätä nimeä ei siis tarvitse koruun laittaa. Liitä mukaan myös sähköpostiosoitteesi. Arvonta suoritan rehellisin keinoin sunnuntaina 27.1.2013, joten kommentteja voi jättää viikon ajan, lauantain keskiyöhön saakka. Lisäksi alekoodilla ”aamuk10” saat nimesi.fi:stä -10 % alennusta 28.2.2013 asti.
Huomenna palaan Bangkokista kotiin, ja aloitan kommenttirästien vastaamisen mitä pikimmiten. Sitten on aika siirtyä loma-muudeilta opiskelutunnelmiin ja työkuvioihin, ja samalla päivittää itselleen, mitä blogi tulee sisältämään alkaneena vuonna ja tulevina viikkoina. Päässä pyörii vaikka mitä, mikä olisi mukava purkaa bittiavaruuteen. Loma on ollut mitä parhain, Thaimaa on kohdellut hellien, eikä huominen 11 tunnin lentokaan kauhistuta. Voi olla, että lentokentän lehtihyllyltä lähtee matkaan joku kunnon Vogue, jottei lentotuntejakaan tarvitsisi turhan epäesteettisesti käyttää.
Kauniita unia ja onnea kaikille. Kaikkia ei arpaonni suosi, mutta ainakin kaikki Henriikka-nimiset voivat sitten lainata välillä tätä minun.
– Henriikka (nainen, joka inhosi nimeään niin pitkään, että tajusi sen olevan oikeastaan aika kiva)
EDIT: Arvonta on päättynyt. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.
Oma eleganttius-asteeni on ilmeisesti surullisen alhaalla: innostun harvoin editorialeista, jotka sisältävät silkkaa mustaa ja valkoista. Omassa sarjassa painivat tietysti mustavalko-kuvasarjat, mutta värilliset ja silti mustavalkoiset kuvat ohitan usein surutta. Zara onnistui kuitenkin nostamaan huomioni seuraavilla kuvilla. Rennot ja tyylikkäät asukokonaisuudet edustavat kattavasti sen suuntaisia fiboja, joita haluisin ”edustuspukeutumiseeni” enemmän: työkuvioihin (joskin nykyiset duunijuttuni hoidan huolettomasti villapaidassa), blogitilaisuuksiin, työhaastatteluihin ynnä muihin. Korot, graafiset leikkaukset, selkeät kuviot, hurraa!
Kultaisten ja hopeisten korujen käytöstä kuulee vaikka minkälaisia analyyseja. Kaverit keskustelevat intensiivisesti, kun toinen tykkää hopeasta, kun taas toinen vannoo kullan nimeen. Kihla- ja vihkisormusten yhteyksissä päästään aina syvimpiin analyyseihin. Selailin huvikseni useita nettipalstoja asian tiimoilta ja kommenttien joukosta löytyi esimerkiksi seuraavanlaisia:
”Kesällä on kiva pitää hopea/valkokultakoruja kun iho on ruskettunut.”
”No hopeiset on ainakin enemmän muotia ens kesällä.”
”Minä käytän sekä että ja ihan sujuvasti sekaisin. Onhan monissa koruissakin molempia värejä.”
”Riippuu värityypistä. Esim. kevättyyppiä pukee kulta, kesätyyppiä hopea.”
”Hopeaa, aina.”
”Kultaa! KULTAA!!!! Ihanaa kultaa! Itse rakastan kyllä kultaa ja kullanväriä yli kaiken, siinä ei enää paljon paina se sopiiko omaan ihonsävyyni paremmin kulta vai hopea.”
”Mielestäni ruskea solarium tai auringosta saatu ruskea naama ja sellaiset suuret paksut kultaiset renkaat ei sovi yhtään kellekkään! ja ihan OUT, ja vanhentaa jokaisen ihoa olkoot kyse vanhemmasta tai nuoresta naisesta. hopeaa ja valkokulta on in.”
”Kaikki metallit on olleet muotia jo 2005 vuodesta asti, kengissä, vöissä ja laukuissa. Tuntuu vähän siltä ettei ne mihinkään katoa.”
”siis meneekö tämä nyt niin että jos iho on sinipohjainen niin hopea sopii paremmin ja jos iho on keltapohjainen niin kulta sopii paremmin?”
”Kultaa, hopeaa, valkokultaa, pronssia.. tykkään noista kaikista. Ja rakastan koruja, olisi tylsää jos kaikki koruni olisi vaan yhtä tiettyä metallia, käytän myös rihkamakoruja, onpahan ainakin vaihtelua :)”
Lähde: keskustelu.plaza.fi
Niin kuin ehkä olette havainneet, itse pitäydyn usein kultaisessa Viime vuosien aikana loojaaliuteni kultaa kohtaa on kasvanut ja vahvistunut, ja kuvistakin huomaa, että viimeaikojen koruostokset puoltavat asiaa. Ja itse asiassa kultahan on ollut nyt niinkö in, muotilehdethän hehkuttavat sen perään minkä ehtivät. Hopeista pidetään yleisesti ottaen elegantimpana, kun taas kultaa iättömämpänä. Tällaisten seikkojen allekirjoittamiseen en ryhtyisi, etenkään näiden epä-iättömien rihkamakorujen kanssa. Olen vain yksinkertaisesti huomannut, että viihdyn paremmin kultaisessa. Aika näyttää tavoitanko koskaan sellaista tasoa, että haikailisin aitojen metallien perään.
Hei mutta mitenkäs nuo nettipalstoillakin ilmenneet värianalyysit? Kuka on kevät ja kuka talvi yms yms? Onko porukalla kokemusta ja haluisiko joku laukoa mielipiteitään siitä, ovatko ne hyödyllisiä vai pelkkää huuhaata? Missä moisia tehdään ja mitä sellainen kustantaa?
Henriikka
Kaikkien luonnostekstien perukoilta löysin marraskuisen asukokeilun: vanhat kunnon lappuhaalarit! Smithy’sin kuluneet, vaaleat farkkupökät löytyivät Valtterin kirpputorin jäähyväiskerralta hurjaan kahden euron hintaan. Jo Lontoon vintagakauppoja kiertäessäni olin pitänyt silmäni auki perinteisten lappuhaalarien kohdalla, mutta oikeita ei osunut silloin kohdalle. Ainahan farkkuhaalareissa takapuoli näyttää suurelta laatikolta (miksi olen etsinyt tätä vaatekappaletta?), mutta Lontoon haalarit kasvattivat pyllyn suorastaan omaksi planeetakseen. Onneksi Valtteri pelasti taas kerran.
Mutta eipä pelasta enää. Valtterin kirpputorin lopettamisen suhteen olen vielä siinä kriisin vaiheessa, että kiellän tämän tosiasian totaalisesti. Kun siirryn varsinaiseen suruvaiheeseen, tarvitaan paljolti nenäliinoja, lohtua ja kasoittain irtokarkkeja. Koko identiteettini on kehittynyt tämän legendaarisen kirpputorin päälle. Joku voi pitää kyseistä suht huterana pohjana, mutta minä jään rakkaudella muistamaan Valtteriani.
Henriikka
”Saadapa hiukset kuin siskollani”, ajattelen usein. Onkin aika pyhittää tälle ja muille hiustoiveille kokonainen juttu. Omat hiuksenihan ovat vaaleat, puolipitkät ja suhteellisen paksut. Jokainen hius on kuitenkin erikseen ohuenlainen ja hiukseni sähköttyvät helposti, eikä ilman mömmöjä suostu luikertelemaan kuin päässä liimattuna. Jotain epämääräistä taipuisuutta on, joka on kiharoista kaukana. Olen kokeillut välillä hiustenvärjäämistä, mutta viimeisen noin vuoden ajan olen taas totutellut olemaan tavallinen, vaalea itseni. Pituudet on koettu lyhyestä kasaripiiskan kautta takaisin pitkään. Hiushistoriasta kirjoitinkin jo aikaisemmin.
Siinä missä minulla on ollut epämääräisen kihartuvat ja haperot hiukset, on siskollani ollut aina piikkisuorat ja vahvat. Kaikki hiusvärit (6.luokan epämääräistä vaihetta lukuun ottamatta) ovat näyttäneet hyvältä. Ja nyt kun hiukset ovat vielä kasvaneet pituutta, niin niihin ei tarvitse edes käyttää erityisemmin aineita. Siinä missä minä väännän hiuksiani loputtomiin, päätyen lopulta nutturaan, niin Roosaliina heilauttaa hiuksensa silmien edestä ja that’s it. Niin väärin!
Toisaalta, asioillahan on tapana olla kaksi puolta. Kun minä ihailen siskoani luonnollisen kaunista ja oletuksena liukuvärjätyn näköistä kuontaloa, niin hän pohtii, miksei itse saanut vaaleita hiuksia. Siinä missä minulla on suihkun jälkeen latvat laineilla, niin hän vääntää suoria ja liukkaita hiuksiaan kiharalle tuntikausia. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.
Nuorempana kuuluin henkeen ja vereen siihen klaaniin, joka piti hiuksia uusiutuvana luonnonvarana ja muunteli tyyliä ahkerasti. Harkitsin kaljuakin pitkään, kunnes totesin vaaleiden kulmakarvojen toimivan kaljun kaverina hivelen liian paljon sairas-vaikutelmana. Vuosien myötä minusta on kuitenkin tullut yhä enemmän nössö. Pohdiskelen ja mietin, mutta harvemmin tartun toimeen. Enkä oikeastaan edes pohdikaan niin lujasti. Muutamia haaveita minulla kuitenkin vielä on, jotka mitä luultavammin toteutan ennen kuolemaa:
– permanentti. KYLLÄ, tuo vaiettu salaisuus, 80-luvun hitti ja samaisen vuosikymmenen myötä koomisia fiboja saanut hiussysteemi (ei ei, ei lyhyisiin etuhiuksiin kiharoita, jos minulla on silloin sellaiset)
– skarppi, tasapitkä polkkatukka: ilman otsatukkaa, ilman hämäriä eripituisia hiuksia.
– luonnollisen oranssi väri. Tämä on haaveista pitkäaikaisin, josta en vaan pääse yli enkä ympäri.
Tämä on mahdollisesti yksi parhaista katumuotirivistöistä, joita olen blogissani julkaissut. Kiitos siitä kuuluu jollekin tuntemattomalle, ahkeralle Addu-seuraajalle, jolle ojennan kaikki propsit. Tai ehkä sittenkin vain puolet, sillä vähintään puolet pisteistä kuuluu kuitenkin itse pukeutujille.
Otsikossakin ilmaistu sävyjen ristiriita syntyi viininpunaisesta piposta ja kirkkaanoranssista, mattahuulipunasta. Nuo kaksi väriä painiskelivat juuri sopivasti keskenän. Muissa asustevalinnoissa olin niukempi, sillä hopeisen ristikorvakorunkin kelpuutin vain toiseen korvaan.
Asu oli myös siitä erikoinen tapaus, että kenkiä lukuun ottamatta kaikki on hankittu kirpputoreilta. Suurimman osan vaatteistahan hankin juuri käytettynä, mutta useimmiten yhdistän vanhat uudempien kanssa. Tässä tapauksessa Vagabondin nilkkurit olivat ainoat, jotka puolustivat uusien puolta. Leviksen farkut, Vogue-collegen ja muut vanhat tutut olen esitellyt ennenkin, mutta Fidalta ostettu viininpunainen pipo ja mummo-laatikkotakki ovat viimekesäiseltä Espoon kirpputorikierrokselta. Kyllä ystäväni silloin nauroi, kun rahaasin tiskille massiivisen toppatakin. Nyt näytän hänelle närhenmunat.
Joulun välipäivinä, juuri parahiksi joulupakettien jälkeen, tipahti kotimme postiluukusta vielä yksi ihana yllätys. Yhtä aikaa ihanaa ja pelottavaa oli, että olin unohtanut joulukuun alussa tekemäni nettitilauksen Frankie-lehdeltä. Tästähän olen jo ennenkin höpötellyt, mutta kerrottakoon, ettei rakkauteni kyseistä lehteä kohtaan ole laskenut. Odotan joka kuukausi, että irtonumeron hinta tipahtaa nettikaupassa puoleen hintaan, ja laitan tilauksen tulemaan. Ajoitus on tärkein, sillä hetken päästä lehti palaa taas normaalihintaiseksi.
Mutta mutta, tällä kertaa en tyytynyt vain lehteen, vaan mukaan lähti myös alkaneen vuoden seinäkalenteri. En ole harrastanut moisia muistaakseni sitten Nalle Puh -aikojeni, mutta tulevana vuonna aion pysyä esteettisesti ajan tasalla.
Frankie-hetkeni veivät taas mukanaan- Lehti oli lempparein moneen kuukauteen. Lehden kuvaus Design/Art/Photography/Fashion/Travel/Music/Craft/Home/Life on sopivasti laajasti kaikkea, vaikkakin laajudessaan miltei koominen. Toivoisin kyseisen litanjan sopivan passelisti myös blogini kuvaukseksi. Frankiessä on kuitenkin sellaista kosmista neroutta, joka ilmenee monin tavoin. Tässä irtonumerossa jäin pitkiksi hetkiksi tuijottamaan tuota kansitoteutuksen luovuutta: kansi oli painettu niin, että kuviot näyttivät aivan ristipistotöiltä. Va-a-a-au.
Mitä kalenteriin tulee, niin en olisi voinut itselleni sopivampaa toivoa. Kuvat ovat laadukasta taidetta ja grafiikkaa, kuvat ovat monipuolisia ja kalenteri sopivan suuri. Itse teksti-osio on jätetty simppeliksi, mutta toimii. Kalenteri kustansi muutamaa penniä vaille 30 dollaria, kun taas lehden irtonumero sen vajaa 10 dollaria. Päälle lisätään postikulut (muistaakseni vajaa 10), jotka tietysti nostavat koko potin hintaa.
Niin siinä vaan kävi, että vuodelle 2012 oli aika jättää hyvästit. En ole sen koommin puinut edellisvuoden antia, mutta pohtinut kyllä, mitä tämä nykyinen ja uusi tuo tullessaan. 2013 kuulostaa suurelta. Käsittämätöntä, kuinka monta vuotta Millenium-hypetyksestä jo on! Varsinaisia uuden vuoden lupauksia en tee, mutta jotain sinne päin. Yritän toteuttaa pienempiä ja suurempia unelmia ehkä vielä ahkerammin kuin ennen ja hahmottaa, mitä lähivuosiin voisi kuulua. Lisäksi lupaan vähän säästää (mikä surukseni tarkoittaa myös matkustelusta tinkimistä, dääm) ja jos kaikki menee nappiin, niin palaan ehkä taas tanssisaliin hiphop-kengissä muutaman kerran viikossa.
Ja mitä blogiin tulee, niin lupaan käsi sydämellä, että ensi vuonna vastaan nopeammin kommentteihin täällä blogin puolella. Ja tammikuun loppuun mennessä vastaan kaikkiin rästiinjääneisiin viesteihin, joita Tansanian reissusta lähtien on kertynyt. Kylläpä hävettää, anteeksi. Haluisin kuitenkin myös (kuvasta huolimatta) alkavana vuonna yhä enemmän panostaa blogiin ja sen sisältöön. Siksi kysyisinkin nyt teiltä jelppiä: Olisi mahtava saada palautetta aamukahvilla-blogista. Mikä on mainiointa? Mikä vaatii kehittämistä/mikä ärsyttää? Toiseksi nyt saisi antaa palaa niitä juttutoiveita, joita sitten yritän toteuttaa ahkerasti tänä vuonna. Mistä haluaisit lukea? Millaisia juttuja tänne kaivattaisiin?