arkisto:

marraskuu 2013

TOKYO:n joulumyyjäiset 2013

7
–
random

Nyt on joulu pärähtänyt jotenkin oikealla tunnelmalla käyntiin. Ehdin jo eilen käydä vähän jouluostoksillakin, joskaan en ostanut mitään (jouluostoksilla kiertely vain kuulostaa niin paljon ihanammalta kuin turha keskustassa marhuaminen). Torikorttelit ja Senaatintorin kuusi näyttävät niin kauniilta, että tekisi mieli käpertyä yöksi sen alle ja jäädä odottamaan auringonnousua (ja almuja).

Mutta tänään alkoivat Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun joulumyyjäiset. Viikonlopun olen poissa kaupungista, mutta ehdin juuri sopivasti Taikkiin piipahtamaan ruokatunnilla, kun myyjät avasivat tiskinsä klo 12.00.

Nämä ovat yksinkertaisesti sellaiset karkelot, joita ei kannata sivuuttaa. Laatu-hintasuhde on ihan todella hyvä, ja designia on tarjolla yli Finnish Design Shopin rajojen. Voisin ostaa kaikki joululahjaostokset täältä, mutta tunnissa en ehtinyt, kun piti hypistellä ja ihastella niin kovasti. Ja myyjiä on oikeasti paljon, toisin kuin monissa minimyyjäisissä.

Kaiken sekaan mahtui muun muassa kauniita kalentereita ja kortteja Poniklubilta, viimeisen päälle hiottua graafista suunnittelua Gabe Wong Creativelta ja kangaskasseja Sanna Turuselta. Omaan kangaskassiin päätyi erään soman jääkarhukortin lisäksi seuraavan kuvan taideteos ja betonisia kynttilänjalkoja, joiden tekijää en valitettavasti muista (kuva löytyy alta).

Myyjäiset ovat Arabianrannassa, Mediakeskus Lumeen galleriassa, jonne on suora kulku TaiKin pääovista. Tapahtumassa käy vain käteinen, mutta vieressä on pankkiautomaattikin. Tarjolla on suuri murto-osa maailman kauneudesta ja pullaa ja glögiäkin.

la 30.11. klo 10-18

su 1.12. klo 10-18

Juna kuljettaa minut nyt turvallisesti Tampereelle ja sieltä appivanhempien hellään hoivaan. Saisinko jo nukkua? Väsyttää vietävästi.

Terveisin Henriikka.

Viimeinen hetki kesäikävälle.

24
–
nostalgia, oma tyyli
Taitaa olla viimeisiä hetkiä, kun voi vielä vähän kaipailla kesää. Sitten kun lumet laskeutuu maahan, pitää siitä valkoisuudesta (ja toisinaan vähän keltaisuudestakin) ottaa kaikki irti. En ole nähnyt lunta vielä tänä syksynä, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö sähköpostien lopussa toivottaa hyvää syksyä vai hyvää talvea. Olettaakseni ”mukavaa joulunodotusta” on aika lempeä ja diplomaattinen.
Mutta kesästä. Kävin läpi kuvia, ja muutamat eri kuvaushetket muistuttivat kesä-elokuun tunnelmista kaikkein eniten. Kesä kohteli hyvin. Oli lämmintä ja uudessa kodissa oli hyvä asua. Pelasimme takapihallamme paljon katukorista, kävelimme merenrannassa ja pidimme piknikkiä useasti viikossa. Olen jo unohtanut kaikki kehnot hetket. Heinäkuun lopussa starttasi reili, jonka myötä kotimaan kesä enemmän ja vähemmän loppui.
Aina jaksaa hymyilyttää ja ihmetyttää, miten paljon vaatteiden myötä voi muistaa hetkiä ja tunnelmia. Muistan tuon päivän, kun Jannella oli ruutupaita, ja olimme ystävämme luona kylässä. Istuimme iltamyöhällä bussissa Annan kanssa ja kaikki nauratti ihan kamalasti kaikki. Bussin kyydissä oli seesteistä.
Kukkapaitapäivänä olin kiukkuinen. Asukuvista ei meinannut tulla mitään, kun tuuli oli aivan liian navakka ja minä syytin Jannea huonoista kuvista. Myöhemmin myin kaikki asun vaatekappaleet mustaa viittaa ja kengiä lukuun ottamatta. Jälkeen päin mietin, että myinkö paidan, lasit ja hameen sen vuoksi, että olin käyttänyt niitä kiukkuisena päivänä?

Lappuhaalarisortseissa olin purjehtimassa ympäri Helsingin rannikkoa. Viime kesä oli muutenkin yllättävän paljon vesikesä. Olimme bailaamassa jäänmurtajallakin. Näin ensimmäistä kertaa Helsingiä mereltä päin ja taas tuli opittua uusi puoli kotikaupungista.
Lappuhaalarit päällä pystyi riehumaan kevyesti, eikä iltaisella piknikillä tarvinnut miettiä, näkeekö joku hameen alle nurmikolla röhnöttäessä. Ratikassa mietin, miksi mummot aina katsovat paheksuvasti paljaita polvia.

 Kesät ovat aina hyviä. Ne eivät voi epäonnistua. Mutta en koskaan harmittele niiden loppua, koska rakastan syksyä ja lamauttavaa kaamosta. Tämän aamuinen pimeyskin oli kuin nyrkinisku vatsaan, mutta taistelin ja nousin uuteen päivään. Ainahan on valokuvia, joita voi katsoa.
-Henriikka

Auttakaa, kun elämäni paras päivä on säpäleinä.

24
–
random
Heinäkuussa 2011 vietettiin elämäni parasta päivää. Suostuin ilolla kylkiluuksi ja yhteinen reissu alkoi. Muistot päivästä ovat pelkästään hyviä (vaikka kakku olisi voinut olla kauniimpi), mutta yksi luuranko löytyy kaapista. 
Minulla on rakas suhde oikeisiin valokuviin, eli fyysisiin paperivalokuviin ja teetätin niitä myös hääpäivästämme useita kymmeniä. Liimasin kaikki samana kesänä kansien väliin, mutta kuinkas kävikään. Projektini viimeisillä metreillä alkoi kuulua uhkaavaa rasahtelua ja valokuva-albumi hajosi liitoksistaan. Saattaa olla, etten ole tällaisissa tilanteissa aivan parhaimmillani, kun pitkäjänteinen projekti lysähtää kerralla maanrakoon. Suutuin, läimäytin albumin kiinni ja laitoin sen odottamaan parempaa päivää.
Luulen, että se parempi päivä on vihdoin tullut (haluaisin jo päästä kirjoittamaan kuvatekstejä) ja olen valmis kohtaamaan kohtalon projektini. Koska jokainen kuva on liimattu erikseen, ei albumin vaihto tule kysymykseenkään. Niinpä albumi pitäisi saada kokoon keinolla tai toisella. Olisi kiva näyttää kansiota ystäville, jotka tulevat vierailemaan ja heille olisi mukavampi ojentaa valokuvat yhtenä kappaleena. Tietysti voisin kääntää tilanteen parhaat puolet esiin, ja verrata tätä kätevästi jaettavaan sanomalehteen: sulle kulttuurisivut, mulle urheilu. Mutta ehkä olisi kuitenkin kiva koota elämän päivä yhtiin kansiin siististi.
Siis huudan tuuleen, tietäisikö joku paikkaa, missä tällaisen albumin saisi takaisin ruotuunsa? Kirjansitoja? Paperikauppa? Suutari? Räätäli? Ompelija? Mikä ihme? Ja missä sellainen maailmanparantaja sijaitsee? Auttakaa.

On kehnoa huudella täällä blogissa, että yleensä minä olen aikaansaava, ja sitten nostella tällaisia kissoja pöydälle vähän väliä. Kaikki aikanaan. Mikäs tässä on kiire valmiissa maailmassa.
-Henriikka
Hääkuvat: Lukas Pearsall

Itsetehty tiilihylly.

21
–
sisustus
Muutimme nykyiseen kotiimme huhtikuun alussa, juuri kun lumet olivat sulamassa. Nyt kun lumet pian taas palaavat pihamaallemme, on koti jo hiljalleen alkanut näyttää kodilta. Olen ollut hidas, enkä lainkaan aikaansaava, niin kuin olen ajatellut olevani. En ole saanut tehtyä puoliakaan kaikista sisustussuunnitelmistani. Mutta sain pinottua ainakin yhden hyllyn ja se on jo harppaus!
Meillä on avara koti, noin 65 neliötä ja parveke. Se on aikamoisen ylellistä elämää, jos vertaa Helsingin opiskelijaoloihin yleensä. Pohjaratkaisu on siitä hyvä, että olohuone on suuri, ja siihen on laitettu suuri osa neliöistä ja makuuhuoneen koko on juuri sopiva. Kodissamme on kuitenkin muutama hankala ”käytäväpaikka”, joiden kalustaminen on tuottanut päänvaivaa. Tila on niissä kohdin niin tiukalla, että ainoastaan todella kapeat huonekalut mahtuvat. Toiseen käytävänpätkään rakensin punatiilistä hyllyn.
Kyselin tiilien perään facebook-seinälläni (ja Peeta kysyi heti, että olenko tekemässä kenkähyllyä) ja yllätyksekseni sain vastaukseksi, että tiiltä saa rautakaupasta huokeaan hintaan. Ehkä olikin jo aika oppia, mistä se tiili kaikkiin tuhansiin taloihin saadaan. Jäin kuitenkin nirsoilemaan, vanhat punatiilet mielessäni. Joku vinkkasi Facebookin Purkutavarakirppiksestä, jonka kautta löysin mukavan maatalon pitäjän, joka mieluusti luopui pihamaalla lojuvista, turhista tiilistä. Win-win!
Putsasin tiilet (vaikka jätin tahallani vanhaa laastia päätyihin) ja kannoin sisään. Vanhat laudat löytyivät omasta takaa, sillä tähänkin projektiin riitti häissämme nähtyjä laudanpätkiä. 

Tämä hylly on sopiva paikka suurelle paheelleni, aikakauslehdille. Voguet, Trendit, Oliviat, Revsit, Dekot, Mondot, Glorian kodit ja ruokalehdet pysyvät kätevästi ja kauniisti esillä. Kaiken päälle nostimme vanhan ikkunan, jonka olen ostanut jostain retroaitasta muutama vuosi sitten. Löysipä sekin paikkansa.
Niin kuin kaikki aina aikanaan. Niin ihmiset kuin huonekalutkin.
-Henriikka

Yön yli nukuttu kiharakasa ja muuta huoletonta.

18
–
muoti, oma tyyli

Söin tänään lounaalla liikaa. Korkeavyötäröinen musta hameeni alkoi kiristää vyötäröstä ja valitin siitä työkavereilleni. Sain vastaukseksi pilke silmäkulmassa:

”Mitäs yrität pukeutua tuollaiseksi toimistonaiseksi.”

Paha saa aina palkkansa, toimistonaisyritykseni samoin. Olenko kuitenkin uskottavampi orava-collegessa kuin valkoisissa silkkipaidoissa, kapeassa hameessa ja herrainkengissä? Jotta nyt ei aivan liian viralliseksi päästäisi, niin oli minulla kuitenkin ruskea nahkalätsä päähän painettuna. Ja se lisää kyllä enemmän uskottavuutta vaarini kaveripiirissä kuin toimistontätinä.

Olen useasti kirjoittanut, että tyyliäni kuvaa parhaiten tietty dialogi minun ja asuani arvioivan välillä. Yleensä dialogi alkaa näin:
”Tuohan on kiva kokonaisuus, mutta miksi sä olet lisännyt noiden muiden vaatekappaleiden kanssa tuon…?”
Lause jatkuu sitten yhdellä tai muutamalla vaatekappaleella tai asusteella. Luultavasti tässä kokonaisuudessa joku ihmettelisi tuota lätsää. Mutta minä niin pidän siitä, että asuissa on pientä ironiaa. Sellaista kosketuspintaa, joka ei aivan mätsää kuvaan ja jota jää pohtimaan. Liian hiottu ei ole itseäni varten ja bongaan myös usein muiden päältä, katukuvasta hauskoja twisteja ja nokkelia yhdistelmiä.

 Hyvä yhdistelmä tai ei, niin se oli ainakin liian kylmä aamuiseen säähän. Olin painanut sunnuntai-auringon lujasti mieleeni ja toimin sen mukaan myös tänään. Kun ennen duuniin lähtöä kuvasimme takapihan nurmella, saattoi sormenpäitä pikkuisen paleltaa.
Hiuspehkon salaisuus on viikonloppu, joka kului koulutöiden parissa. Pesin lauantaiaamuna hiukseni ja kiepautin ne takaraivolle mummonutturalle, jossa kuljin päivät ja yöt. Tänä aamuna avasin nutturan, suihkautin päälle kuivashampoota ja pörrötin hiukset huolettomiksi.
Ja myös mieli on huoleton. Kirjoititte eilen muuttouutisista niin kauniita sanoja, että melkein liikutuin. Kiitos.
Tähän viikkoon lähetän kaikille energiaa ja iloa. 
Ilahduttakaa vaikka ystävää, 
se voimauttaa enemmän kuin mikään kirkasvalolamppu.
-Henriikka
lätsä, hame, paita, kengät/second hand, laukku/Lumi (saatu), takki/JC

AAMUKAHVILLA MUUTTAA.

45
–
blogit

Rumpujen pärinää päivän suuriin uutisiin. Kaiken eilisen analysoinnin jälkeen paljastan, että joulukuun alusta lähtien Aamukahvilla-blogi muuttaa uudelle alustalle, 
Bella-blogeihin. Bella on lifestyleen keskittynyt kaunis ja valoisa portaali, jossa vallitsee tälle blogille sopivan maanläheinen tunnelma.

Sain mielettömiä analyyseja aiheesta, kun eilen jätin tämänpäiväisten uutisten aiheen teidän arvattavaksenne:

a) perheenlisäys (Kaikelle on aikansa, jos Luoja suo. Kiitos kuitenkin suosionosoituksista!)
b) avioero (Tämä oli ehkä kaukaisin vaihtoehto, mieluummin silikonit)
c) blogiuran päätös (En ole kertaakaan harkinnut lopettavani, en nytkään)
d) blogimuutto (TADAA! Muutama lojaali lukija arvasi missä mennään. Pisteet kotiin!)
e) ensiasunnon osto (Ei ole asp-tili vielä täynnä)
f) fitnessblogin aloittaminen (Tämä ei yksinkertaisesti olisi juttuni, vaikka urheilenkin)
g) siskoni liittyminen kanssabloggajaksi (Suosiosta huolimatta siskoni pysyy sivuhenkilönä)
h) kauneuskirurgia (Olen poistanut joskus muutaman luomen, se saa riittää)
i) silikonitissit (Joo, ei koskaan. Nykyiset ovat ihan mukavat)
j) muutto ulkomaille (Voi kumpa vielä jossain vaiheessa!)
k) pörröinen kaveri (Allergia estää, eikä tällaisille reissutyypeille istuisi lemmikki)
l) liityn Piraattipuolueeseen (Ei tätäkään koskaan)
m) Legolas haluaa vihdoin kanssani vihille (Pidän puhelimen äänenvoimakkuuden aina varmuudeksi kovalla, mutta kun ei niin ei)
Mutta takaisin itse aiheeseen, portaalin vaihtoon. Tunnen iloa siitä, että Bella-blogit pyysivät mukaan remmiinsä. Harkinta oli pitkä, ja minulla oli uudelle portaalille kysymyksiä ja ehtoja miljoonapäin, ennen kuin sanoin kyllä. Mutta nyt tuntuu hyvältä. Käytän blogiin aikaa useita tunteja päivässä ja otan kiitollisena vastaan paikan portaalin palkkalistoilta toivoen, että nyt voin vähentää muusta työnteosta ja keskittyä yhä enemmän kirjoittamiseen.

On turha sanoa, ettei mikään muuttuisi, koska tottahan toki muuttuu. Mutta onhan Aamukahvilla muuttunut koko ajan näiden reilu kahden vuoden aikana, samaa tahtia kun omat kiinnostuksenkohteet ja elämäntilanteet ovat muuttuneet. Saan kuitenkin siirtää blogin ruutuvihkotaustoineen kaikkineen uuteenkin portaaliin ja ottaa kaikki ajatukset, tavat ja tottumukset mukaan. Saan olla täysin oma itseni ja päättää blogin sisällöstä itsenäisesti. Se nostaa hymyn naamatauluun ja auttaa muuttojännityksessä.

Itse muutto tapahtuu ensi viikon lopussa, viikonlopun aikana. Lauantaina tulen vielä kirjoittamaan tänne bloggerin puolelle heipat. Seuraavaksi kuitenkin muutama käytännönvinkki, toivoen että haluatte seurata blogia myös uudessa osoitteessa:

– Kirjanmerkkeihinsä blogin merkanneet voivat vaihtaa muuton jälkeen uuden osoitteen vanhan tilalle.
– Bloglovinin ja Blogilistan lukijat siirretään automaattisesti uuteen osoitteeseen noin viikon viiveellä.
– Facebook ja Instagram jatkavat nykyisellään normaalisti, myös mailiosoite pysyy samana.
– Ne ihanat, jotka ovat laittaneet sivupalkkeihinsa minut suosikiksi (kiitos <3), voivat myös vaihtaa uuden osoitteen vanhan tilalle.

Uusi osoite tulee olemaan: https://aamukahvilla.fi/

Minulla on itselläni tästä asiasta luonnollisesti hyvä fiilis. Ja jotenkin tuntuu, ettei tätä blogia lue sellaiset kiukuttelevat ja ärhentelevät tyypit, jotka tästä mielensä pahoittaisivat. Voin julkaista tämän uutisen levollisin mielin. Kiitos kaikille, jotka ovat pysyneet meikän mukana tähän saakka. Toivottavasti tulette mukaan marraskuun jälkeenkin.

Ihanaa sunnuntai-iltaa. Nyt mutteripannukahvia.
-Henriikka
Kuva: Alexander Lazarevski

Kaikkea ihanaa ja itsetehtyä. Tai itsekierrätettyä.

45
–
kahvilla, tapahtumat
Olen ollut lähiviikot jotenkin menossa. Olen vain halunnut mennä joka paikkaan ja nähdä kaikenlaista. Lukeudun ihmisiin, jotka tykkäävät tosissaan tulla kotiin työpäivän jälkeen kotiin ja pysyä siellä, mutta hyvä kai välillä viettää aktiivisempiakin viikkoja.
Eilen kävin Roosaliinan kanssa Messukeskuksessa tsekkaamassa ”Meidän viikonloppu” -nimellä kulkevan messukokonaisuuden. Huomasimme sisällä jo ensiaskelilla, että voimme keskittyä pääasiassa Kädentaito-messuihin ja ilmaiskarkkeihin ja jättää menopeli- ja metsurimessut miehekkäämmille.
Messujen paras läntti sijaitsi kädentaitotapahtuman keskellä. Muihin messuosastoihin verratuna DIY showroomin osasto pieksi kaikki kuus-nolla. DIY Showroom on loppuvuodesta lanseerattava virtuaalinen inspiraatioyhteisö DIY-tyypeille. Itselleni jäi vähän epäselväksi mitä tuleman pitää, mutta messuosastolla oli ainakin non-stop Fix Your Fashion -työpaja, johon kaikki messukävijät ovat tervetulleita osallistumaan ja ähräämään.
DIY-osaston kaksi brändiä kutkutteli kahta kovemmin: toinen jo vanha tuttu, toinen itselleni ihan uusi. Vanhana tuttuna paikalla oli WST, laadukasta second handia myyvä verkkokauppa, jonka kautta olen jo itselleni hankkinut puuhkan ja Niket. Tyhjin käsin en lähtenyt eilenkään, kun käytin viikkorahat erääseen laukkuasiaan. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin erillisessä jutussa.
Uutta puolta edusti Named. Helsinkiläiset suunnittelijasisarukset myyvät vaatteiden sijasta kaavoja ja rohkaisevat kaikkia ompelemaan. Todella hyvä konsepti. Usein ompelulehtien kaavat ovat aika kulahtaneita ja vaatteet eivät istu aivan minun makuuni, mutta näitä skandinaavisia ja yksinkertaisia vaatteita voisin jopa yrittää ommella.
Niin me vietimme laadukasta perjantai-iltaa, minä ja sisareni. Pohdimme, että miksi käsitöistä tulee mieleen kaikki pikkuisen naurettavankin räpelletty ja suloinen. ”Käsityö” sanana on jotenkin mieltynyt päässä sellaiseksi itsekseen ähräämiseksi, kun tilalle on tullut sellaisia trendisanoja kuin DIY ja tunaus. Käsitöistä tulee mieleen pitsinnypläys ja lusikoista tehdyt tuulikellot, kun taas DIY:stä vanhoista nahkatakeista tehty laukku ja harmaasta laatuvillapaidasta tehty design-tyyny.
Ja eihän näiden välillä tarvitsisi olla sellaista kuilua? Käsityö ja itse tekeminen on kuitenkin näiden kaikkien pohjalla, kun 90-luvun telkkarivallankumous on saatu vähän taltutettua.
Ja taas oranssia! Huuto.netistä löydetty Filippa K:n silkkitoppi menee heittämällä ergiavaatteiden kärkeen. Tänään laitoin stopin tapahtumajuoksulle. Vanhalla Ylioppilastalolla järjestetty design-tapahtuma jäi kuin jäikin väliin, kun oli tärkeämpää vähän levähtää ja tehdä aamusta vieläkin pidempi.
Mutta nyt kuulkaas on sellainen juttu, että aion ehkä ensi kertaa olla ääliö ja ennakkokertoa, että olen päättänyt huomenna kertoa suuria uutisia. Hauskan arvailupelin voimme käynnistää nyt, kun kerron asian koskevan jotakin seuraavista:
a) perheenlisäys
b) avioero
c) blogiuran päätös
d) blogimuutto
e) ensiasunnon osto
f) fitnessblogin aloittaminen
g) siskoni liittyminen kanssabloggajaksi
h) kauneuskirurgia
i) silikonitissit
j) muutto ulkomaille
k) pörröinen kaveri
l) liityn Piraattipuolueeseen
m) Legolas haluaa vihdoin kanssani vihille
Ähäkutit. Mukavaa viikonloppua.
-Henriikka

Haastattelu ja kakkuvinkki Glorian ruoka & viini -lehdessä.

12
–
pressi, ruoka ja juoma
Minäkö muka hyväntekijä? Näin ajattelin, kun sain puhelun Glorian ruoka & viini -lehdestä viime kuussa. Halusivat tehdä jouluisen ruokajutun lehteensä, jossa ruokavinkkien antajat olivat tavalla tai toisella laittaneet tikun ristiin maailman parantamisen äärellä. Lehdessä oltiin huomattu hyväntekeväisyys-huutokauppani, jonka varat menivät Nenäpäivän kautta maailman vähävaraisille lapsille.
Kyselin, keitä muita on tulossa ja kynnys nousi yli lähipuiston mäntyjen: Katja Tukiainen Amnestyn edustajana, Vallila Interiorin perustaja Anne Berner Lastensairaala 2017 -kampanjan vetäjänä ja Helsinki Mission tukijana Folk-mainostoimiston toimitusjohtaja Tommi Laiho. Ja sitten minä, lifestyle-bloggaaja.
Ajattelin lopulta kuitenkin, että jos he minut tosiaan tahtovat, niin miksi sitten ei?
(Eikö ole uskomatonta, kuinka tuon ylemmän kuvan kakku on kuin 3D! 
Ihan kun kakku olisi laskettu oikeasti lehden päälle.)
Jaan jutussa nostalgisen Karhukakun-ohjeen. Se on ensimmäinen resepti, jonka olen elämässä oppinut. Olin ekaluokkalainen leipuri ja rakastin tummaa, tuoretta kakkua (ja sen taikinaa). Se vasta oli herkkua, kun kakku tuli uunista, ja oli keskeltä sopivan raakaa ja lämmintä. Ei mitään kömöstä kuivakakkua, vaan sellaista joka valtaa koko suun ja mielen.
Arvatkaa mikä oli oma ensimmäinen ajatukseni, kun sain eilen lehden käsiini? Katsoin kuvaa ja mietin, että meidän isä kyllä nappaisi minua kiinni poskipäistä tuossa tilanteessa. Aina se tekee niin ja minua naurattaa. Muut katsovat kuvissaan kameraan ja minä hymyilen cappucino-kuppiini poskipäät sojottaen kohti taivasta.
Hyvään seuraan olen päässyt, ei voi muuta sanoa.
-Henriikka

Kahvilakerho kokoontuu.

20
–
Helsinki, kahvilla, ruoka ja juoma
On tämä maailma tosiaan mennyt kummalliseksi. Harrastuksekseen voi listata ”kahvilakerhon”. Vierailin eräässä kahvilakerhossa viime viikolla. Itsehän olen asian kanssa vasta aivan untuvikko, mutta nämä kahvikerholaiset varmasti listaisivat säännölliset torstaitapaamisensa ystäväkirjojen kohtaan ”harrastukseni”.
Kaikki lähti siitä, kun muuan bloggaaja oli muuttamassa Turusta Helsinkiin ja halusi kerätä samanhenkistä populaa kauniiden kahvikuppien ääreen Helsingin ytimeen (ja vähän kauemmaksikin). Itse en vakkarikalustoon tässä elämänhetkessä pysty sitoutumaan, mutta halusin käydä kurkkaamassa tätä mahtavaa ilmiötä, tätä suloisuuden kiteytymää. Päädyin Munkkivuoren Fazer-kahvilaan vajaa 10-henkisen kerhon kanssa nauttimaan kahvista ja leivästä, jonka päälle pursotettu vuohenjuusto näytti pikemminkin täydelliseltä kasalta kermavaahtoa.
Kerhossa oli kaikki kunnossa, puitteet ja ihmiset. Ja samanhenkiset olivat todella löytäneet toisensa. Kuului neulepuikkojen kilinää ja kirjallisuudesta keskusteltiin kiihkeästi. Jalkoihin tuijottaessa näkyi kirpputorilta löydettyjä kauniita nahkakenkiä ja suurin osa oli verhoutunut villapaitoihin ja peittivät puolet itsestään muhkean huivin alle. Kissoja pidettiin maailman valtiaina ja kaikki tiesivät, että jälkiruoalle on oma vatsa. 
Minä tarkkailin ja analysoin (anteeksi tytöt) ja mietin, että kenestä vain voi kyllä tulla mitä vain, jos asiaa puidaan yhdessä kauniissa kahvilassa.
Eikä ollut kahvilassakaan valittamista. Vastikään Munkkivuoreen noussut Fazer on tyylikäs ja design, mutta kuitenkin perinteitä kunnioittava ja arvokas. Lamput ovat niin kauniita, että unohtaa, etteivät tuolit aivan niin.
Mitään boheemia lautapelikerhoa ei tässä kahvilassa kannata järjestää, mutta juuri kahvilakerhon kokoontumiseen paikka on mitä oivin (onko se sana tosiaan ”oivin”?). Suklaakonvehti suli turvallisesti reunasta, kun se nojaili kahvikuppiin. Ja mieletöntä oli se, ettei tarvinnut arvailla, tuleeko konvehtia mukaan vai ei, kun suklaat oli aseteltu kuppien viereen valmiiksi.

 Parhaaseen kuvaan on hyvä lopettaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kehotus on terapeuttinen. Ei voinut muuta, kuin ottaa kakkua mukaan. Otin yhden juustopiiraan ja jaoin sen kotona kolmeen pieneen palaan, Jannen ja siskoni kesken. Epäolennainen ja -kiinnostava fakta, mutta niin kuitenkin tein.
Yksi asia minua kuitenkin jäi huolettamaan, näin kahvin ystävänä. Mikäs kahvilakerho se sellainen on, jossa litkitään teetä kahvin sijasta suurista kupeista tai vielä pahempi, herkkukaakaota?! Ja ei, niitä maitoja ei voi kutsua kahveiksi, johon on sekoitettu muutama tippa Juhla Mokkaa. 
Nyt ryhdistäytykää, sisaret. Toivottavasti tapaamme vielä.
-Henriikka

Pimeä maailmankaikkeus puhuu.

33
–
muoti, oma tyyli
Kuljetaan piristävästi pakkasen rajamailla. Käsineitä ei tarvitse keskipäivällä, mutta muuten ne alkavat olla ehdottomat. Sukkahousuissa pärjää vielä, sukkahousuitta vain ääriuhmalla. Arkeen kaipaa väriä, mutta vaatekaupoissa katselee kuitenkin niitä mukavan mustanpuhuvia. 
Jos kauppoihin ylipäänsä jaksaa tallustaa tämän pimeän maailmankaikkeuden puhuessa.
Oma värienergiani koostuu tänäkin syksynä usein oranssista. Kaulahuivin olen ostanut joskus, kun en vielä tiennyt akryylin olevan yksi maailman suurimmista synneistä. Ellei suurin. Se on todellinen häpeäpilkkuni. Käytetään se nyt kuitenkin loppuun, jotta saadaan villaa tilalle ikuisiksi ajoiksi. 
Lumin laukku on kuitenkin nahkaa ja takkikin Marimekolta, itse asiassa Samu-Jussi Kosken suunnittelema. Mieletön mäihä kävi viime Siivouspäivässä, kun pulitin myyjälle takista kahdeksan euroa. Viimeisen kuvan likitipahtavat kyyneleet johtuvatkin juuri kauniista takista ja liikutuksesta, eikä mistään turhasta talvituulesta. Tietenkin.

 Elämä tuntuu hyvältä, vaikka jokaiselle illalle riittää tekemistä. Kaipaan jo jouluostoksille, enkä ole hämmentynyt keskustaan ilmestyneistä jouluvaloista. Omat muutamat joulukoristeet saavat kuitenkin vielä odottaa ensi kuun alkuun.  
Eikä riittänyt muuten kapinahenkeä takeissakaan, 
vaan talvitakit on haettu kanahäkistä pakkaspäivien varalle.
-Henriikka
Ps. Olisi kai sopiva aika muistuttaa viimevuotisesta joulukalenterista, jos joku tahtoo väkertaa.

Ravintolapäivä -koko kansan ruokakarnevaali.

12
–
Helsinki, juhlat, ruoka ja juoma, tapahtumat, vinkit
Ihanaa tiistai-iltaa arvon kanssaeläjät. Seuraisi kilometrin kuvakollaasi viime lauantain Ravintolapäivästä, maan parhaasta ruokakarnevaalista. Ensiksi kuitenkin kiitos eilisestä keskustelusta koskien Ostohyvitys-juttua. Arvasinkin, että aihe herättäisi mielipiteitä puolesta ja vastaan. Harkitsin monta viikkoa kyseistä yhteistyötä, koska tiesin sen herättävän hämmennystä. Olo on ehkä lievässä määrin kuin designerilla, joka tekee pääosin uniikkia duuniaan, mutta toteuttaa toisinaan kaupallisemmankin yhteistyön, jotta pystyy pitämään muun paketin kasassa. Ostohyvitys on oikeasti mielestäni erittäin innovatiivinen keksintö, hyvä palvelu. Tarkoituksenani ei ollut kuitenkaan kiihdyttää teitä ostamaan, vaan kertoa palvelusta siitä näkökulmasta, että jos ostatte netistä, voitte saada siitä rahaa takaisin. Anteeksi niille, joiden mielen pahoitin tahattomasti.
Takaisin aiheeseen, Ravintolapäivään. Tämän aiheen kanssa ei pitäisi seurata hämmennystä, sillä pientä roskahaittaa lukuun ottamatta, tämä päivä on silkkaa riemua ja yhteiseloa. Ravintolapäivä on pari vuotta sitten perustettu ”kansanjuhla”, milloin kuka tahansa voi perustaa ravintolan. Pienen porukan ideasta on paisunut maailman suurin ruokafestivaali, jota toteutetaan jo yli 50 maassa. Itse seurasimme lauantain härdelliä Helsingissä ystäväni Hannan kanssa. 

Koko kaupunki tulvi pieniä ravintoloita, niin pihalla kuin ihmisten kodeissakin. Jengiä oli valtavasti liikkeellä ja pienten kokeilujen lomaan oli ilmestynyt myös kunnianhimoisia visioita ja jo useaan kertaan pystyssä olleitta ravintoloita. Aloitimme kiertelyn Kalliosta, jossa Piritorilla oli lukuisia ruokapisteitä ja kun Helsinginkatua käveli eteenpäin, oli pakko pysähtyä Soul Vintagessa nappaamassa mukaan venäläisiä herkkuja.

Kaarlenkadun nurkassa risteili pitkä jono. Meinasin jo asettua jonon hännille odottamaan vuoroani, sillä jono kertoo usein mausta. Käväisin kuitenkin katsomassa mitä ruokaa kansalle tarjottiin ja ehkä hyvä, että skippasin. Niin herkullista kuin vartaassa köllivä sika varmasti olisi ollut, jätin kuitenkin suosiolla possuburgerin väliin.

Sympaattisinta koko päivässä on se, että ihmiset oikeasti avaavat kotiensa ovet ja tarjoilevat herkkujaan. Ystävän suosittelemana päädyimme Hannan kanssa myös Kaarlenkadun Kakkukeitaaseen. Herttainen pariskunta oli leiponut kakkuja varmaan koko edellisen viikon, eikä turhaan. Tupa oli täynnä ja kakut hyviä. As always.
Monen tunnin mittainen kiertelymme kulki Karhupuiston halki erääseen sisustuskauppaan, jossa tarjoiltiin sitruunapiirasta. Monet pop up -ravintolat ovat vähän piilossa kadun hälinältä, mutta kun kurkkii rohkeasti sisään, voi tehdä löytöjä.
Vastakohtana piilotetulle kaupparavintolalle oli Kulmahuoneen Kakkukahvila. Kaksi kaunista naista oli pistänyt kaikkensa peliin ja tuloksena syntyi mielettömän visuaalinen tila, Baileys-kakkua ja kuumaa kaakaota. Kiitos panoksesta, en itse olisi pystynyt pieneen murto-osaankaan lopputuloksesta.
Ravintolapäivä on parhaimmillaan, kun ihmiset ovat oikeasti tekemisen meiningillä mukana, hyvällä yhteishengellä. Tuntuu aina ikävältä huomata, että yhteisön keskeen yrittää ujuttautua bisnesmiehiä, jotka koittavat tehdä ravintolallaan suuria rahasummia yhteisen hyvän ja kokeilun ilon sijaan.
Hyvä esimerkki ihanasta palvelusta oli, kun pimeän tullen kävelimme vielä Erottajan Diana-puistoon etsimään ”Soppasirkus”-nimellä kulkevaa sopparavintolaa. Sirkuksen pitäjät olivat lopettelemassa puuhiaan, mutta krokotiilinkyynelten vuoksi sain lohdutukseksi käteeni karamelliomenan tikun päässä. Uijui.
Kiertely ja kaartelu (joo, tämä on juuri sitä kuuluisaa haahuiluani) sai viimeisen pisteensä Ruttopuistossa, jossa istuimme auringon ollessa jo täysin maissa. Spessukebappia, kevätkääryleitä ja kanasalaattia. Kaiken kakun jälkeen kunnon festarimätöt teki tehtävänsä. Ilmassa tuoksui ihan kesätapahtumat ja ulkomaan reissut. Oli jotenkin itäeurooppalainen henki ja dj soitti minkä jaksoi.

Maailma tarvitsee muutakin kuin politiikkaa, lahjottuja poliisisetiä ja analysointia hakaristinmuotoisista leivoksista. Ravintolapäivä on passeli vaihtoehto koko kolmikolle.

– Henriikka

Ps. Mahongin arvonnan voittaja arvottiin aamupäivällä. Onnea Sofia! Voittajalle on ilmoitettu henkilökohtaisesti (ja hän on tanssinut koko illan voitontanssia onnenhuuruista villinä).

Keittiön uudet hyllyt.

10
–
sisustus

Siinä missä tyyliasioissa toimin aika vikkelästi, on sisustuksen kanssa asian laita vähän toisin. Saatan suunnitella vaikka minkälaisia juttuja kotiimme, mutta toteutuksissa venyy useampi kuukausi. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, nimittäin toisaalta hitaus turhauttaa ja lamauttaa, ja ainakin omalla kohdallani venyneet suunnitelmat vain saavat ahdistumaan ja ärsyyntymään. Toisaalta sisustusratkaisuja ei vaihdeta sormia näpäyttämällä, niin kuin ahdistamaan alkanutta paitaa.
Mutta itse asiaan. Meidän keittiössä on vihdoin lautahyllyt kaikille peltipurkeille. Makaronit, riisit, kahvinpavut, suolat, sokerit ja puurohiutaleet ovat viimein kauniissa järjestyksessä.
Sisustus on minulle visuaalisuuden hehkutusta, mutta myös paljon muistojen tallettamista arjen keskelle. Olennaisena osana asuntoamme ovat esimerkiksi eri matkoilta tuodut esineet ja asiat. Uusien keittiönhyllyjen takaakin löytyy tarina: laudat ovat häistämme, opastekylteistä. Toisessa lukee Henriikka ja toisessa Janne.
Laudat kiinnitettiin Ikeasta aikoinaan hankittuihin valkoisiin hyllynpidikkeisiin. Laudan reunot jätettiin tahallisesti huolimattomaksi, ja kaikki laudoissa olleet naulat jätettiin paikalleen.
Miltäs näyttää? Varmaan tulee ainakin selväksi, että peltipurkit ovat heikkouteni. Onneksi eivät sentään lasilinnut, purkkeja kun voi myös johonkin käyttää.
Nyt sukellan vapaan lauantain ja Ravintolapäivän viettoon. Jihuu!
-Henriikka

Vaellellen visuaalisessa kuplassa.

18
–
muoti, tapahtumat

Kiersin tänään keskustaa. Menin Akateemiseen kirjakauppaan vaeltelemaan (ja kauhistuin Helsingin keskustaan rantautuneen Starbucksin jonosta. Nyt kerätkää ihmiset itsenne ja menkää kivoihin pikkukahviloihin ja jättäkää rahanne Suomeen. Se kahvikin on vallan keskinkertaista). Sen jälkeen kävelin kaikessa rauhassa Design Forumille ja vietin siellä aikani. Katselin Tonfisk designin pannuja ja kuppeja, Tapio Wirkkalan paperipussi-maljakoita ja Woodnotesin lehtitelineitä. Siirryin tuotteelta toiselle tietämättä ulkomaailmasta, eikä kukaan olisi saanut kuplaani rikki. En ollut edes aikeissa ostaa mitään, kunhan hengitin sitä tunnelmaa.

Myöhemmin mietin, olenko ihan järkevä. Jostain syvältä aivojen laidalta kuului huuto, että vain vastuuton hulttio imee itseensä miljöönsä visuaalisuutta, jos voisi olla pelastamassa maailmaa ja ihmishenkiä. Tai olisi edes lukemalla sivistämässä itseään. Mutta minä sen kuin haahuilin.

Mutta kai se on toisinaan ihan sallittua, kuplassa kulkeminen siis. Meinaan välillä aivan pakahtua, kun katson ympärille ja huomaan maailman väreineen, materiaaleineen, muotoineen, tuoksuineen. Joskus ollessani nuorempi, äiti sanoi minun olevan kauneudentajuinen. Se oli kauneimpia asioita, joita olen koskaan itsestäni kuullut (ja muistan sen siitäkin huolimatta, että samassa lauseessa äiti myös luetteli liudan huonoja puoliani). Olen sellainen mielellään, siitäkin huolimatta, että se joskus teettäisi pakahtumisen tunteesta johtuvaa huonovointisuutta.
Tämän jutun kuvat ovat Kruununhaasta, Month of Sundaysin, Terhi Pölkin ja Poola Katarynan ystävämyynneistä. Kävin ihastelemassa viikko sitten suunnittelijanaisten tekeleitä ja nostamaan maljaa syksylle. Tästäkin maasta löytyy niin monta sellaista kauneuden lupausta, että huh huh.Yllä kaksi Poolan uuden malliston lempparia, kun taas Month of Sundaysin lempparit vilkkuvat useammassakin kuvassa: tummansiniset ja metsänvihreät neuleet ovat minun makuuni. Terhin kenkiä en ole koskaan omistanut, mutta kehuja olen kuullut sitäkin enemmän. Ja ne tuntuivat ja tuoksuivat niin hyvältä.
Ja mikä seinä! Neilikoita teipattuna pitkin seinää. Antakaa mun pyörtyä.

Taivaanrannanmaalarina on hyvä, jos se taivaan maalaus on sellaista sopivan systemaattista, eikä hultitonta roiskintaa. Jokainen löytäköön omat kuplansa. Aamen.
-Henriikka

Kalasataman rakennustyömaan morsian

15
–
muoti, oma tyyli
Tämä aamu oli uskomaton. En ehkä koskaan ole ollut Helsingissä niin aikaisin jalkeilla kuin tänään. Liukuvan työajan vuoksi hiihtelen hiljakseen töihin yleensä siinä yhdeksän maissa, tunnin torkutuksen ja pitkienpitkien aamukahvien jälkeen. Tänään tein kuitenkin poikkeuksen. Olin ulkona asunnostamme ja koko talosta jo kahdeksan pintaan. En edes tiennyt, että kello voi olla kuusi aamullakin.
Ja kun aurinko sitten nousi, niin ai että se oli upea. Ei satanut kaatamalla, niin kuin nyt. Ei tuullut vaakasuoraan, veitsinä naamaan, niin kuin nyt. Vaan aurinko nousi kuin morsian Kalasataman rakennustyömaan takaa. Minä istuin ratikassa eväsleivät mukana, vaaleanpunainen take away -muki kourassa ja vilkutin nostureille. Ai että rakastan nostureita.
Ja niin jatkui päivä, onnellisesti ja ainakin johonkin asti aurinkoisesti. Töissäkin nauroin enemmän kuin aikoihin, se on hyvä merkki. Eräs opiskelija teki minusta juuri viime viikolla haastattelun, jossa hän kuvaili minun puhuvan hennolla äärellä ja nauravan paljon. Täytynee allekirjoittaa, kuulopuheiden mukaan molemmat. Nauraminen on kuitenkin hyvästä ja elämän ottaminen vastaan pienesti hekotellen, ja olen äänenikin saanut tässä maaimassa kuuluviin vähintään virtuaalisesti. Ei siis hätää.
Hyvästä ovat myös trenssitakki ja nahkalaukku, joita tekee mieli käyttää joka päivä. Alennusmyynneistä lyötynyt, henkarissaan sopivan raskaasti roikkuva trenssi ja Lumilta saatu vaaleanruskea laukku olivat ehkä syy sille, että todella kampesin tänään itseni ylös verrattain varhain.

Let the sunshine in. Marraskuu, heinäkuu, mitä näitä nyt on.
Olen kyllä täällä blogissa niin positiivinen dorka, 
että alan hiljalleen itsekin uskoa maailman kauneuteen.
-Henriikka

Mahonki: Voita unelmien aurinkolasit.

234
–
muoti, oma tyyli

Olen ollut aurinkoisesta, lempeästä syksystä enemmän kuin riemuissani. Yksi syy siihen on se, että olen saanut käyttää aurinkolaseja. Koko syys-marraskuun aikana olen käyttänyt aurinkolaseja enemmän kuin koko kesänä. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että vasta syksyllä sain unelmieni aurinkolasit, kun päätimme lyödä Mahongin kanssa pienet päämme yhteen. Kirjoitus on siis toteutettu yhteistyössä Mahongin kanssa.

Mahonki sai alkunsa alkuvuodesta 2012, kun merkin perustaja Juha sai idean perustaa puljun, joka yhdistäisi muodin sekä kestävän kehityksen. Tahtona oli tehdä jotain uutta, mutta pitää pohjana ekologiset arvot. Käännekohta tapahtui, kun hän törmäsi sattumalta puisiin laseihin. Konkreettisen muotonsa Mahonki sai syyskuussa 2012, eli reilu vuosi sitten.

Nykyisin Mahonki toimii Barcelonasta käsin, samanlaisia arvoja kantavien silmä- ja aurinkolasimerkkien yhteisputiikkina. Se on sitoutunut ekologisesti ja sosiaalisesti vastuulliseen toimintaan valitsemalla huolella edustamansa merkit ja minimoimalla omat ympäristövaikutuksensa tehden tietoisia päätöksiä ja tuomalla kehiin luovia ratkaisuja. ”Uusiutuvat materiaalit, kierrätetyt paketit, vastuullinen toiminta”, siinä kolme kovaa virkettä Mahongin toiminnan takaa.

Näissä kuvissa komistelevat Doloire Wenget, merkiltä VuerichB. Lasit ovat toimineet ihan tosi hyvin ja kestäneet kolhuja. Halusin valita lasit, jotka kestävät ajan ja trendien muutoksia, mutta selatessani malleja huomasin, että Mahongin nettikauppa on kestävän kehityksen puolella myös tässä asiassa: kaikki mallit ovat varmasti kymmenien vuosien kamaa.

Ja lopuksi nyt se kirsikka (ei paha säilykekirsikka [vaikka pidän kyllä niistäkin], vaan maukas kesäkirsikka), eli aurinkolasien arvonta! Hiphurraa. Mahonki arpoo yhdelle lukijoista valitsemansa aurinkolasit (arvoltaan max. 130€). Kommentoimalla terveisesi kommenttipoksiin kera sähköpostin, olet mukana arvonnassa. Arvonta päättyy viikon päästä, ma 18.11.2013 klo 23.59.

Sen lisäksi lukijoilla on mahdollisuus spesiaali-alennukseen koskien verkkokaupan tuotteita. Koodilla ”aamukahvilla” saa -15% alennusta kaikista tuotteista tammikuun loppuun saakka. Kylläpä on kivaa, en olekaan arponut mitään pitkään aikaan.

Ihanaa, vastuullista viikkoa. 
Kerrotakoon vielä, että tällaiset lasit olisivat super joululahja miehelle, 
poikaystävälle, ystävälle, sisaruksille, itselle tai vaikka kelle.

Mahongin nettikauppaan tästä.
Mahongin facebook-sivulle tästä.

-Henriikka

Rakas isä.

9
–
juhlat, perhe

Olen ollut aina sitä mieltä, että meidän isä on vähintään maailman vahvin, rohkein, taitavin, viisain, älykkäin, komein, mukavin ja hauskin. Isä osaa kaiken. Isä tietää kaiken.
Koska meidän isä on veturinkuljettaja, niin me päästiin pienenä hetkeksi veturin kyytiin, ja koska meidän isä ajaa bussia, hän tuli ala-asteen luokkaretkelle bussikuskiksi, ja pääsin bussilla kouluun 200 metrin koulumatkan. Äiti kertoi, kuinka ne olivat nuorena matkustaneet isän kanssa Euroopassa ja äiti oli istunut surffilaudan päällä, kun isä surffasi. Isä konttasi ympäri taloa ja me kaikki neljä lasta oltiin yhtä aikaa selässä. Isä nosti hartioille istumaan ja heitti uimahallissa ilmaan, niin että teki mieli kiljua jännityksestä, mutta tiesin päätyväni takaisin syliin.
Isä teki yötöitä ja tuli aamulla takaisin kotiin. Hän istui väsyneenä punainen villatakki päällä keittiössä ja hörppi kahvia. Tiesin ”väsymys-villapaidasta”, että isää nukuttaa, mutta silti sain kömpiä kainalon alta syliin istumaan. Ja saan vieläkin.
Hyvää isänpäivää, rakas isä.
– Henriikka

Mieheni ikääntyy.

39
–
elämä, juhlat, ruoka ja juoma
Heräsin tänään tavanomaista aikaisemmin. Torkutin kuitenkin uskollisesti tavanomaiseen tapaani yli puoli tuntia (Se on niin tyhmää! Voi miten, voi miten siitä pääsisi eroon?). 
Raahustin keittiöön leopardikuvioisessa aamutakissani ja laitoin uunin lämpenemään ja latasin kahvinkeittimen. Leikkasin tomaatit, kurkut, luumut ja mansikat viipaleiksi ja siivutin mozzarellan, vuohenjuuston ja oltermannin. Asettelin graavilohen, leikkeleet ja muut pienet herkut. Kaadoin tuoremehun tölkistä kannuun, annostelin sitruunarahkat ja hillon ja nostin lasipullon pommacia kruunaamaan pöydän. Kaikki katettiin Marimekon lautasille ja Pentikin puisille minitarjottimille. Viimeiseksi nostin Pappagallon jogurtti-jätskin ja pienen lahjapaketin kortteineen pöytään.

On Jannen syntymäpäivä, ja kerrankin hän sai skipata aamupalan laiton ja nukkua pitkään (no, kahdeksaan). En muista, koska viimeksi olisin ollut se kahvinkeittäjä, aamuinen ahertaja. Yleensä työjako menee meillä niin, että aamiainen valmistuu minun meikatessa. Ja kuinka kiitollinen minä siitä olenkaan.
Paljon onnea Janne. Ja niin kuin itsekin sanoit:
”Tämä on varmaan imartelevin kortti, jonka sulta voi saada.”

– Henriikka

Ps. Olen ollut kommenteihin vastaamisessa taas totaalinen persläpi. Anteeksi.
Kaikki ajallaan. Myös 1100-tempaus.

Kuva/Tilan avajaisnäyttely: Kesken Kaiken

6
–
Helsinki, taide, tapahtumat

Kuvataideakatemia avasi lokakuussa uuden 600 neliön taidetilan Helsingin Punavuoreen, Merikorttelin kiinteistöön. Olen duunissa kyseisen mainion yliopiston toisena tuottajana ja siksi oma suhteeni uuteen taidetilaankin on luonnollisesti läheinen. Koko alkusyksy meni projektin kanssa ja vihdoin viime kuun puolivälissä vietettiin ensimmäisen Kesken kaiken -näyttelyn avajaisia.

Kesken kaiken -avajaisnäyttely on avoinna yleisölle 11.10.–10.11.2013, joten tässä on viimeiset päivät käsillä. Suositan lämpimästi ottamaan suunnan kohti Punavuorta ja inspiroivaa, valoisaa tilaa. Kuva/Tilan avajaisnäyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie, kuin ohimennen, taiteilijan kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.

Näyttely esittelee 14 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, joista puolet on Kuvataideakatemian opiskelijoita ja puolet viime vuosina akatemiasta valmistuneita kuvataiteilijoita. Mukana on mm. tilaan tehtyjä installaatioita, maalausta, performanssia, pokaustaidetta, taidegrafiikkaa, veistoksia ja videotaidetta. Ylemmissä kuvissa näkyvä tilataideteos on livenä todella vaikuttava, mutta tila olisi puhutteleva jo ilman teoksiakin.

Viimeinen paparatsikuva todistakoon teille työpanostani kyseisen näyttelyn parissa. 
3 days to go! Hakeutukaa pian taiteen pariin.

Merimiehenkatu 36 


00150 Helsinki 


avoinna ti-su 11-18


Vapaa pääsy
Lue Hesarin artikkeli aiheesta täältä.
-Henriikka
1, 5 ja 6. kuva: Petri Summanen/Kuvataideakatemia

Viime viikkojen kirjat.

10
–
kirjat

Viime aikojen sivistynyt lukemisharrastukseni on jäänyt aikakauslehtijyrän alle. Kun on päivät raahustanut duunissa, ei ratikkamatkoilla tee mieli kaivaa kirjaa esiin, kun istumisessakin on jo tekemistä riittävästi. Illalla kotiin päästyä on kyllä tehnyt mieli jäädä nojatuoliin lueskelemaan, mutta olen kunnostautunut lenkkeilyrintamalla, ja siksi lukemiselle on jäänyt aikaa aika hintsusti.

Olen kaikesta huolimatta saanut kolme erilaista kirjaa luetuksi, josta kustakin seuraa pian amatööriarvostelijan lausahdus. Kaikki näistä on sellaisia ”mediakirjoja”, jotka ovat viime vuosina saaneet hurjasti huomiota ja mitkä toisaalta myös sen takia on jossain vaiheessa luettava. Ikään kuin mediahuomion pakosta. Onneksi luin.

Carlos Ruiz Zafon – Tuulen varjo

Tämä nappasi minut otteeseensa ja piteli tiukasti kiinni. Unenomainen, jopa fantasiahenkinen kirja on todella kaukana tavanomaisesta lukukokemuksestani, mutta nautin todella. Romaanissa on kauhua, haaveita ja autioita Barcelonan katuja. Realismi ja uni kulkevat rinnakkain ja tukevat toinen toistaan. Jos olet matkaamassa Barcelonaan, ota tämä matkalukemiseksi. Pliis.

Kathryn Stockett – Piiat

Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka yleistietoa voidaan saada myös viihteellisin, kevein keinoin. Kirjan juoni on kiinnostava ja se kertoo afroamerikkalaisista piioista, jotka työskentelevät valkoihoisten kodeissa Jacksonissä, Mississippissä 1960-luvun alussa. Tätä on moni kehunut taivaisiin asti, mutta myönnän tylsistyneeni aika useasti. Ehkä kielellinen kerronta ei aivan riittänyt siihen, että olisin päässyt juonen kanssa seitsemänteen taivaaseen. Kannattaa lukea joka tapauksessa.

Muriel Barberry – Siilin eleganssi

Siilin eleganssi nousi yhdeksi lempikirjoistani. Se kertoo pariisilaista elämää kahden samanhenkisen, mutta täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta: ovenvartijarouvan ja pian murrosikää lähestyvän tytön. Kirja on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirja puuduttaa puoleen väliin asti, kunnes se yhtäkkiä imaisee täysin, ja sen haukkaa yhdellä täydellisellä suupalalla loppuun.

”Siilin eleganssi on ihastuttavan ilkeä kirja, jossa juodaan paljon teetä, tarkkaillaan piikkien kasvamista ja pohditaan elämän tarkoitusta. Kirja esittää koko joukon kysymyksiä. Vastaa niihin tai jättää vastaamatta. Käsittelyssä ovat niin taiteen ihmeet kuin modernin eliitin suunnannäyttäjätkin, niin puudeli toteemina kuin konstituutioiden raskasmielisyys, taivaan armo, wabi ja pieni rakkokin.”

(Kaija Irmeli Olin-Arvola)

Sellaisia lukuhetkiä tällä kertaa. Varjoista, Piioista ja siileistä. Barcelonasta, Missisipistä ja Pariisista.
Lukuhetket on aina hyvästä. Olivatpa ne sitten hyviä tai eivät.
-Henriikka

Kirppislöytö: Vuokon villamekko

14
–
muoti, oma tyyli
Aina toisinaan tuntuu hassulta kirjoittaa erikseen tietyistä kirppislöydöistä, koska kuljen kirppisvaatteissa harvase päivä. Eikö niitä kaikkia siis voi pitää löytöinä? Eihän kirppikseltä edes kannata hankkia muita kuin ’löytöjä’. Sellaisia juttuja on kuitenkin toivottu moneen otteeseen ja toisinaan tuntuu myös kivalta nostaa jotain aivan erityisen hyviä yksilöitä käsittelyyn. Tällä kertaa esitellään Vuokon tummansinistä mekkoa.
Pitkä, tummansiniraitainen villamekko löytyi Helsingin jäähallin kirppikseltä kymmenen euron hintaan. Klassinen, pitkähihainen mekko ei monen sekuntin harkintaa tarvinnut. Vyötä mekossa ei ollut, mutta olen huomannut esimerkiksi oman vanhan nahkavyöni sopivan hyvin, jos vaate kaipaa ryhtiä ja asu yksityiskohtaa.

Tämä oli työkavereitteni mielestä tähänastisista komboistani kummallisin: ”Tuollainen mekko, tuollaiset korvikset ja sitten tollaiset kengät!” Itse kuitenkin iloitsin näiden eriskummallisten asioiden spontaanista yhdistelystä. Kengätkin löytyivät uudesta, laadukasta second handia myyvästä nettikaupasta, WST:stä.
Sitä paitsi tämä syksy on mennyt tosi vahvasti mukavuusalueella. Viime syksynä jaksoin kuljeskella korkeissakin koroissa, tänä syksynä päälleni on valahtanut ”kööpenhaminalainen trendikäs mukavuus”, eli lenkkarit ja reppu käytännön lisäksi tyylin vuoksi.
Mukavuusalue-argumenttejani vahvistamaan nostin viimeiseksi kuvaksi todellisuuden. Kun asukuvien otto on ohi ja palaan tuuliseen reaalimaailmaan. Ruskea, tyköistuva nahkatakki vaihtuu Jannen villapaitaan. 
Todellisuus on usein sähköisiä sfäärejä epäesteettisempää, mutta lempeämpää ja pehmeämpää.
Onneksi niin. Ja onneksi jääkaapissa on kakkua. Glögit tulille.
-Henriikka
villapaita, mekko, takki, kengät/second hand, korvikset/Poola Kataryna
1 2