Meillä on perheessä vähän sellaisia hassuja naisia. Minä, joka hekotan alituiseen ja juttelen kassahenkilökunnalle mukavia aina vartin liian pitkään. Sitten on siskoni Roosaliina, joka laulaa ja hyräilee taukoamatta arkipuuhia tehdessään. Biisit vaihtelevat virsistä Good Charloten vanhaan tuotantoon, eikä hän muista koskaan kappaleista kuin muutaman lauseen, korkeintaan yhden säkeistön. Sitten on vielä äiti, joka näkee elämässä vain hyvää, eikä vieläkään tiedä mitä tarkoittaa mystinen sana ”stressi”.

Roosaliina on ehkä juuri ja juuri sen 160 senttimetriä, minä ja äiti muutaman sentin alle. Mutta kun nämä pikkunaiset viettävät laatuaikaa, lempeää kettuilua ja kovaäänistä naurua tulee kuin kymmenestä miehestä konsanaan.

Viime lauantain vietimme intensiivisesti seikkaillen. Aloitimme Mokon brunssista ja jatkoimme joulumyyjäisiin, pikkuputiikkeihin ja keskustan tungokseen. Pilkkasimme äitiä rakkaudella taas kerran kaikesta ja nauraa räkätimme rakkaudella päälle.

Mutta sitä kovasti ihmettelen, kun ylemmässä kuvassa äiti näyttää niin nätiltä hymyillessään, niin miksi me tyttäret näytetään aivan porsailta seuraavassa? Onko syy siis isässä?

Olen lähiviikkoina jakanut paljon arjen juttuja. Ihan vain tunnelma- ja tilannekuvia joulukuun keskeltä. En tiedä onko ne teidän mieleen, mutta aurinkoa on niin vähän ja hyviä tilanteita paljon, että on käytettävä tämä aika hyödykseen näin.

Ääliömäisimmät tilannekuvat jätän salaisiin arkistoihin naurattamaan helmikuun pakkasten keskellä. Esimerkiksi sen, missä pyllistän kameralle autuaasti.

Mutta tänään lipuu laivan Helsingin satamasta kohti lyhykäistä Tukholman lomaa. On tätä odotettukin, halleluja! Rauhaa ja rakkautta kaikille avokätisesti.

-Henriikka