Jatketaan Latvialla ja rehellisellä tilannekuvalla siitä, kun yritän saada syömäpuikkoja suuhuni yhtä taidokkaasti kuin ystäväni. En onnistunut.

Matka oli niin ihanan arkinen, ihan kuin olisi Suomessa ollut, mutta silti jotenkin kivan kaukana kaikesta. Vaikka on kyllä ääneen pohdittava, mikä surkea syy lähtemiselle on olla ”kaukana kaikesta”. Kuulostaa siltä, että arki olisi jotenkin inhottavaa. Miksi on niin kumman trendikästä paeta ja pakoilla, olla kuurupiilosilla ihan sitä ikiomaa elämää?

Ehkä kyse ei ole totaalisesta pakoilusta, vaan enemmänkin arkirutiinien hetkittäisestä katkaisusta ja tämän katkon myötä saadusta energiasta. Se on ainakin itselleni se suurin syy, sillä pidän elämästäni. Suorastaan rakastan sitä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta tällaisten minilomien jälkeen aina enemmän.

Toiset tykkäävät matkustaa kunnon luksuksella. He säästävät lomaansa varten, lähtevät matkaan kukkarot pullollaan ja ovat kerrankin valmiita laittamaan vaikkapa illallaiseen ihan kunnolla panosta. Tässä on oma viehätyksensä, loma tosiaan tuntuu lomalta. Itse olen kuitenkin löytänyt suurimman viehätyksen arkisista lomista. Mennä jonnekin, tehdä sinne hetkeksi koti: tehdä lounas vuokra-asunnossa, käydä paikallisten kotona, istua iltaa tai käydä lenkillä. Ihan sellaista tavallista oloa.

Voi olla, että olen valinnut tyylini olosuhteiden pakosta, mutta arkisemmassa matkustelussa paineet reissun onnistumisesta eivät ainakaan nouse liian korkealla. Sitä on tyytyväinen vain siihen, että sattuu nyt harhailemaan jossain päin maailmaa.

Riikassa toki juhlimme, mutta myös elimme muutaman päivän arkea yhdessä. Luimme romaaneja, vetelehdimme yövaatteissa ja kävimme lähikaupassa ruokaostoksilla. Milloin tavallisesta on tullut niin tavoiteltua?

 Ja ostimme kamomillaa ja keitimme teetä. Paikalliset naureskelivat, miksi ihmeessä ostamme kasveja teetä varten? (Oletin tämän tarkoittavan, että he keräävät nekin ihan itse) Kuinkahan räkäisesti nauraisivat valmis-teepussi-kokoelmalleni?

Riikka oli kommentoinut ensimmäiseen reissujuttuun, että näytämme niin onnelliselta.
Ei onneksi vain näytetty.

– Henriikka