Sorry pals, olen ollut niin menossa. Niin retkillä. Iltamyöhällä laskeutui pieni, sievä lentokone Helsinki-Vantaan lentokentälle ja nyt olen jo pääsyt turvalliseen kotiin, jossa neilikat olivat lakastuneet maljakkoonsa ja jääkaapista ei tunnu löytyvän mitään. Pyrin pitämään mielessäni, että loppuviimein rakastan aina Suomea eniten. Joudun kuitenkin nieleskelemään pikkuisen, olisi ollut niin kiva jäädä vielä hetkeksi.

Oli mieletön Riikan reissu. Ja miksei olisi ollut? Kirsikat maksavat kilohinnaltaan 3 euroa, kukkakauppiaita on joka puolella ja kaikkialle pääsee sopivasti kävellen. Lisäksi Alina ja Juuso-Jesperi housteina, parhaita ystäviämme (Ei, he eivät ole slaaveja, vaikka vähän näyttävätkin siltä. Ihan Suomesta vaan).

Oikeasti olen niin väsynyt, että ajatukseni eivät risteile tavalliseen tapaansa. Mietin vain nälkääni ja sitä, miksi kameralle on tallentunut kuvia lähinnä vain meistä itsestämme. Maisemat, katukuvat ja muistomerkit ovat jääneet vain mielimme (= ei minnekään). Ehkä siksi, että emme olleet nähneet ystäviämme hetkeen. Ehkä siksi, että tilanteita muistaa usein parhaiten ihmisten kautta.

Me lähdimme Latviaan juhannusta ja huonoa säätä karkuun. Paljon ei voitettu, sillä vettä tuli sielläkin. Ehkä se oli vain helpompi unohtaa reissun päällä. Juhannuskin saapui ajallaan: siinä missä Suomessa se oli perjantai-lauantai-akselilla, jäivät ystävämme juhlimaan paikallista juhannusta täksi ja huomiseksi päiväksi. Torit olivat täynnä kukkia ja seppeleitä myytiin kaikkialla. Eikä mitä tahansa väkerryksiä, vaan aivan mielettömiä floristi-taidonnäytteitä. Oikeastaan juhannusmyllerrys tuntui aika suomalaiselta, maalaisromanttiselta ja kotoisalta. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Onkohan tällaisista hassutuksista kenellekään iloa? Minä ja suurensuuri sateenvarjo epäluonnollisen pompun ja hymyn kera. Jos kelpaa, niin lisää reissukuvia irtoaisi. Toivoen, että näistä välittyisi sitä riemukasta tunnelmaa, joka miniloman ajan vallitsi.

Nyt jotain ruokaa. Nyt heti. Kiitos ja hei.

– Henriikka