Korkeasaari, vähintään kerran kahteen vuoteen, mieluummin kerran vuodessa. Tänä kesänä se päivä oli eilen. Paahtava helle ja mangomelonijätskiä. Rentoilevat, nauravat karhut ja lämmöstä uupuneet apinat. Sanon aina, että voin kääntyä kotiin, kun olen nähnyt tiikerin. Mutta tänä vuonna jaksoin vielä pari tuntia sen jälkeenkin. Pikkupanda oli suloinen, samoin leijonanpennut. Nalletikkarit jäivät odottamaan viileämpiä säitä.

Eikä meillä muutenkaan ollut liian laiska viikonloppu. Kun isoveli tulee kylään, ei ole aikaa liialle lööballe. Arvatkaa missä olimme lauantaina? Serenassa! Juuri siellä, mistä telkkarissa lauletaan. Viimeksi 10-vuotiaana siellä käyneenä olen haaveillut kymmenisen vuotta comebackista ja vihdoin aika oli kypsä. Neljä täysikäistä porhaltaa viimeisen päälle innoissaan perhelipulla: luonnollisesti kaksi aikuista ja kaksi lasta. Minä, Janne, isoveikka ja sisko.

Taas kerran tajusin, että elämä on parasta, kun ei ota elämää ja itseään liian vakavasti. Haluan ympärilleni ihmisiä, ketkä voivat nauraa itselleen. Suorastaan kerään heitä ympärilleni. Ei ole tänä kesänä naurattanut monesti yhtä paljon, kuin liaanin päästä veteen heitetyn, kyljelleen läsähtäneen pommin jälkeen.

Päässä oli Kirsi Nisosen upea rusettipanta, päällä farkkulappuhaalarit, jaloissa keltaiset sniikkerit. Kesälomatyyliä viimeiseen pisaraan saakka. Kaulassa filmikamera, joka veljeni epäilyistä huolimatta oli ihan oikeasti kuvaamista, ei tyyliä varten. No, ehkä vähän tyyliäkin.

Aktiiviviikonlopun jälkeen uuteen alkaneeseen viikkoon vähän väsyneenä. Kaipaisin kovasti lisää unta. Sitä onneksi saa ihan ilmaiseksi. Kaipaisin myös viileitä syysiltoja. Pelkään mahdollisen, massiivisen intiaanikesän jättävän jalkoihinsa lempivuodenaikani.

Murheilu sikseen ja aurinkoon.

– Henriikka