arkisto:

maaliskuu 2015

Voi kuoma kysäsepä!

IMG_1361__

Onko Kysy!-kirjoitukset vähän 2011? Ehkä 2012? Minusta sopivasta myös 2015, joten ajattelin nyt julkaista sellaisen.

Viimeksi annoin teidän horista, jorista ja kysellä kummia syyskuussa pari vuotta sitten, jonka seurauksena jengi sai tietää esimerkiksi pidänkö delfiineistä ja olenko jo täysin pro longboardauksessa. Myös salaiset hyveet kiinnostivat, ja olenko pessyt hiuksiani sadevesiämpärissä (vastauksia kysymyksiin osa 1, 2 ja 3). Tiedä sitten, onko nykypäivän kiireisellä ihmisellä enää mitään kysyttävää.

Mutta annapa tulla ja kysäise. Tyylistä, arjesta, elämästä tai vaikka koulusta, matkoista tai muusta. Jakelen sitten vastauksia teille, kun saan jotain järkevää koottua. Pidätän oikeuden poistaa urpojen lärpätykset. Tiedän, että olen hitaammanpuoleinen vastailija, mitä kommentteihin tulee, vaikka vastaankin kaikille varmasti. Nyt olisi oiva tilaisuus rykäistä pohtimasi kysymys ulos.

Iloista tiistai-iltaa. Siemenleipä paistuu uunissa ja pohdin, miksen jaa enemmän reseptejä.

– Henriikka

Kolme vuotta sitten

IMG_3012 kopio

Eksyin tänään selailemaan vanhoja kuvia. Vanhoja ja ihan hassuja kuvia. Kuvat on napattu askartelun ja maalailun lomasta, luultavasti keväällä 2012, kun pidimme Annan kanssa taidekerhoa. Anna halusi Taideteolliseen korkeakouluun ja oli kuullut, että edellisvuoden pääsykokeissa piti maalata vesiväreillä. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen maalasi appelsiinia posliinilautasella.

Minä olin juuri aloittanut kulttuurituotannon opinnot ja paperinpyörittäjän tulevaisuudesta innostuneena, mutta hivenen ahdistuneena halusin luoda jotain. Olla hetken se taiteilija, jota tulevaisuudessa tulisin ehkä tuottamaan. Kyhäsin kaikkea ja kyllästyin kaikkeen nopeasti. Piirsin lyijykynillä toisen kenkäni, pilapiirroksen Annasta ja karikatyyrisia luonnostelmia ihmisten elimistä. Oli aivot, sydän ja perna, maksakirroosi ja alkueläin.

IMG_3014 kopio IMG_3018 kopioIMG_3017 kopio

Näytin himpusti hassulta: hiukset oli oudon oranssihtavat, monesti värjätyt, jotta vihdoin päästäisiin luonnolliseen. Poskipunaa oli viiden tytön verran ja kiloa muutama vähemmän kuin nykyisin. Olin tanssinut koko syksyn 10 tuntia viikossa posket lommoille, mutta farkut olivat löysät niin kuin usein nykyisinkin. Sohva oli vanha ja ruskea, inhokkini, ja Haagan asunnostakin on muutettu pois jo kaksi vuotta takaperin.

Yritin jatkaa kankaalle puuta, jonka olin joskus aloittanut. Siitä oli tarkoitus tulla lahja teiniaikaiselle ihastukselleni, mutta se ei koskaan valmistunut. Piirsin silloin ihastuneena lyijykynällä ääriviivat, joskus myöhemmin maalasin mustalla viivojen päälle. Siihen se taide tyssäsi. Kannoin kangastaulua mukanani paikasta toiseen, mutta koskaan ei tullut valmista.   Lopulta heitin sen vajaa vuosi takaperin pois, jätin rappumme aulaan odottamaan tuntematonta hakijaa. Olen aika vakuuttunut, ettei tämä hakija ollut se ihastukseni, mutta ei hän paljon kuvataiteen päälle ymmärtänytkään.

IMG_3020 kopio IMG_3031 kopio

Ja missä ollaan nyt, kolmen vuoden jälkeen? Anna pääsi Taideteolliseen ja opiskelee elokuvaohjaajaksi. Ei ensi yrittämällä, mutta heti toisella (edit: ensi yrityksellä kyseiselle linjalle. Uskomaton muija kaiken kaikkiaan). Hänen sydämensä sykkii asialle niin kovaa, että tunnen se tänne saakka. Olemme nykyisin naapureita, mutta näemme harvemmin kuin silloin, kun asuimme etäällä ja pidimme taidekerhoa. Toisinaan vien hänelle leivonnaisen tai kakkupalan, jos olen innostunut leipomaan.

Itse olen tajunnut, miten laajasti kulttuurituotannon voi nähdä. Hiukset ovat löytäneet oman, oikean värinsä, ja tanssin sijaan juoksen hiekkateitä ja polkuja. Ja haluan edelleen vain toisinaan epämääräisesti luoda jotain, ilman ambitioita, ihan keskinkertaisesti vain. Ahdistaa, jos elämä on pelkkää tavoitetta.

Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään. Voisi kaivaa taas vesivärit esiin.

– Henriikka

PING Helsinki ja viikonlopun rippeet

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikonloppu meni hujauksessa. Sain Idan torstaina parin yön yökyläreissulle ja Tampere-Helsinki-kuulumisia vaihtaessa meni jo ensimmäinen ilta. Perjantai meni tapahtuman parissa Virossa, lauantai ja sunnuntai rennosti haahuten koto-Helsingissä.

Viikonloppu oli tällä viikolla päivää pidempi, sillä otin perjantaiksi töistä vapaapäivän osallistuakseni PING Helsinki -tapahtumaan, josta eilen jo mainitsin. Sisältömarkkinoinnin vaikuttajat ja tekijät yhteen kokoava PING järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Sisällöntuottajien, yritysten ja yleisön yhteisen kohtaamisen tavoitteena oli kehittää sisältömarkkinoinnin tilaa Suomessa ja herättää aktiivisempaa keskustelua aiheen tiimoilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos en aivan väärin muista, kyseessä oli ensimmäinen seminaari-/ammattilaistapahtuma, johon osallistuin bloggaajan roolissa. Tapahtumassa oli hyvä tunnelma ja järjestäjien into levisi osallistujiin. Muutama paikallaolija vaikutti halkeavan innostuksesta, itse tarkkailin tyytyväisenä vähän sivumpaa, mitä päivä toisi tullessaan. En ole koskaan kokenut omaksi tavakseni sujautella joka toisen ihmisen kätösiin käyntikorttejani, vaikka tiedänkin että se voisi hyödyttää monessa kohtaa.

Useammassa tilanteessa huomasi, että tapahtuma järjestettiin ensi kertaa, eikä kaikkeen oltu pystytty varautumaan. Viestintä taisi tapahtua ainakin bloggaajien keskuudessa suhteellisen myöhään. Moni tuntemani bloggaaja kertoi tapahtumaviikolla, että sai tietää päivästä liian myöhään tai ettei tapahtuman informaatio ollut tavoittanut heitä lainkaan. Myös vapaata oleskelua tai keskusteluaikaa yritysten ja sisällöntuottajien välillä oli niukasti. Uskon kuitenkin PING:in kokonaisuudella olevan valoisa tulevaisuus ja tarvepohja jatkossakin. Ollaan niin tärkeän asian äärellä, että uskon aiheen liikuttavan ryhmiä jatkossakin. Itse olen ainakin mukana, jos vastaavaa järjestetään. Tällaiset uudet, rohkeat ideat kaipaavat tuulta alleen. Minä ainakin puhallan.

Löytöretkeilijä Pata Degermanin puheenvuoro oli päivän paras puolituntinen. Meinasin rynnätä tapahtumapaikalta lähimpään kauppaan ja ostaa teltan loppuelämän asuinsijaksi. Myös eilen esiinnostamani muotikierros ja muotisuunnittelija Lilli Jahilo jäivät mieleen vahvasti. Kiitos molemmista ja koko tapahtumasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylläolevan kuvan laini ”Nice is the new black” on kyllä omassa elämässänikin vahva pohja. Huomaan vuosi vuodelta, miten paljon enemmän arvostan hyviä/kivoja ihmisiä verrattuina älykkäisiin tai esimerkiksi poikkeuksellisen lahjakkaisiin. Arvostus on lähellä nollaa, jos ystävällisyyden tilalla on esimerkiksi pelkkää kunnianhimoa.

Myös perjantain tapahtumassa huomasin hakeutuvani hyvien tyyppien pariin. Sellaisten, jotka ovat nostaneet nenänsä napakuopastaan ja yrittävät aina lähtökohtaisesti ajatella myös vastakkaisen mielipiteen omaavia. En itse ole muita ihmeellisempi, mutta jos pitäisi päättää mitä piirteitä haluan itsessäni kehittää, niin kyllä kindness nousee korkeimmaksi. Suomalaista vastinetta on vaikea kehittää, mutta olisiko armollisuus, ystävällisyys, laupeus, lempeys? Enkä nyt todellakaan tarkoita nöyrtymistä tai marttyyriytta, vaan hyvän tahtomista pyyteettömästi myös muille kuin itselleen. Kohteliais ei ole ihminen, joka osaa hyvät käytöstavat, kun on itse hyvällä tuulella ja mukavien ihmisten ympäröimänä.

HUH! Sunnuntai-diipit. Nyt takaisin ruotuun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina Viron laivan lipuessa satamaan, otimme Idan kanssa väsyneinä ratikan kotiin emmekä lähteneet juhlimaan. Tiesimme nimittäin, että lauantaipäivänä odottaisi Sandro ja hyvät sapuskat, eikä sellaista hetkeä halua kuluttaa silmät puolitangossa.

Tänään herättyäni sain revittyä Jannen pitkälle, tuuliselle kävelylle ennen aamupalastamista siskon kanssa. Iltapäiväksi suunnistimme katsomaan My Fair Ladya Bio Rexiin, Season Film festivaaleille. Vieruskaverini vihelsi ja hyräili nuotin vierestä kaikki elokuvan biisit ja toisti  ääneen perässä noin puolet kaikista vajaa kolmetuntisen elokuvan repliikeistä pyrkimyksenään kuulostaa britiltä. Hermoni olivat riekaleina tämän kokemuksen jälkeen. Hän kuitenkin vaikutti nauttivan naurusta päätellen, joten en hennonnut ojentaa. Tässä sitä kindnessiä nyt opetellaan.

Puss och kram!

– Henriikka

Laatusuunnittelua Virosta: Lilli Jahilo

IMG_6249-copy1-1280x1280 kopio

Kipaisin eilen Virossa (kyllä, taas). Syy siihen löytyi PING Helsinki -tapahtumasta, joka toi sisällöntuottajat ja yritykset yhteen. Itse osallistuin päivään sisällöntuottajan roolissa, bloggaaja kun olen.

Ehkä mielenkiintoisin anti tapahtumassa oli sisällöntuottajille järjestetyt, muutaman tunnin mittaiset kierrokset Tallinnaan. Kierroksia oli useassa eri teemassa, mutta itse hyppäsin mukaan muotikierrokselle. Yritin pohtia ennakkoon, kuinka monta virolaista designeria tiedän. En ainoatakaan, jouduin toteamaan itselleni häpeissäni.

Kierroksen jälkeen tiedän ainakin yhden, joka teki lähtemättömän vaikutuksen: Lilli Jahilo.

IMG_1494pisem-1280x852 kopio
2560image002-1280x1920 kopio
IMG_1194pisem-1280x852 kopio2560image004-1280x1878 kopio

Lilli Jahilo oli kaunis, siro ja kohtelias. Hän esitteli meille Tallinnan Kalamajan alueella sijaitsevaa työhuonettaan ja studiotaan vaatimattomasti ja auliisti. Paikka tulvi valoa ja värejä, mekkoja roikkui siisteissä riveissä ja seinillä roikkui luonnoskuvia ja voimauttavia lehtileikkeitä: ”Nice is the new black.” Allekirjoitan. Ompelijat jatkoivat töitään meidän pienen porukkamme visiitistä huolimatta ja studion tunnelma oli lempeä ja ahkera. Kaikki olivat pukeutuneet Lillin suunnittelemiin vaatteisiin, tietenkin. Ja kaikki istuivat kuin kantajalleen tehdyt ja sitä ne varmaan olivatkin.

Lilli Jahilo syntyi luonnonhelmaan, ja suuri osa inspiraatiosta ammennetaankin sieltä: neljä vahvaa vuodenaikaa, pohjoinen villi luonto ja alati muuttuva ympäristö tekee ihmeitä jos Lillin mallistoja on katsominen. 2010 oman merkkinsä perustanut Lilli pyrkii eettisyyteen, iättömyyteen ja yksinkertaisesti kauneuteen. Hän kuvaili meille ideaalitilannetta asiakastapaamisesta, jossa hänen vaatteensa saa asiakkaan tuntemaan itsensä kauniiksi ja varmaksi.

Vaikutuksen teki erityisesti tuotelähtöisyys: tuotteista halutaan niin hyviä, että se halutaan ostaa suoraan suunnittelijalta ketjuliikkeen sijasta. On otava syy, miksi asiakas ei suuntaa kauppaan. Hipelöidessäni mekkoja, niiden saumoja ja kankaita laatu oli nähtävissä ja tuntuvissa. ”Kankaassa ei koskaan kannata säästää”, kuvaili suunnittelija.

IMG_2151pisem-1280x1923 kopioIMG_1664-copy-1280x852 kopio
2560image006-1280x1952 kopio

Mallistoja ilmestyy tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi asiakkaille tehdään kustomoituja ratkaisuja. Suunnittelussa ollaan erikoistuttu erityisesti häämekkoihin, mikä sai minut harkitsemaan uusintakierrosta: esimerkkikuvat Lillin hääpuvuista ovat lumoavia.

Suurin osa vaatekappaleista on mekkoja. Itsekin kokeilin muutamaa, joista ei nettisivuilla ole edes kuvia. Toukokuun valmistujaisia mietin, alkavasta kesästä haaveilin, mutta jätin mekot kuitenkin rekkiin. Usean sadan euron mekkoja ei osteta noin vain, vaikka laatuunsa ja työmääräänsä nähden ovatkin hyvissä hinnoissa.

Kaikki vaatteet myös tehdään Virossa. Tälle hatunnosto. Nykyisin halvemman hintatason vuoksi myös suomalaiset designerit teettävät suunnitelemansa vaatteet usein Virossa. Pakko se on kai myöntää, että sopivammat hinnat löytyy naapurimaasta, vaikka Suomeen rahani kaikista mieluiten jättäisin.

IMG_6407-copy-1280x1280 kopioIMG_6760-copy kopioIMG_5937-1280x1280 kopioIMG_6840-copy-1280x1280 kopio

Studion työntekijät puolestaan kyselivät meiltä, mitkä ovat tämän hetken nousevat ja tunnetuimmat nimet Suomessa. Jäädyin totaalisesti. Ivana Helsinki ja Marimekko ovat olleet pinnalla jo pidemmän aikaan, kuka on nousemassa myös kansainväliseen menestykseen? Samuji ainakin, kuka muu? Antti Asplund uudella mallistollaan? Katri Niskanen? Apua kuka?

Klo 21.30.
Eart Hour ohi ja voin julkaista kirjoitukseni.
Valoja himmeämmälle useamminkin.

– Henriikka

Kuvat: Lilli Jahilo

Lappuhaalariliisa

_MG_0614 kopio_MG_0635 kopio _MG_0669 kopio_MG_0729 kopio
_MG_0676 kopio
_MG_0627 kopio
_MG_0661 kopio

Täs on onni, eikö juu? Ihan katsos olla vaan, muina  miehinä  naisina lappuhaalareissa.

Aamulla järkytyin luettuani uutisen, jossa kerrottiin suomalaisia pörssiyhtiöitä johtavan useammin Juha kuin nainen. Naisten yhteenlasketun poppoon ohi kiilaavat myös Heikit, Matit, Pekat, Jarit ja Karit, kuin myös Mikat, Timot, Artot, Jukat ja Vesat. Suomessa on isojen yritysten johdossa enemmän miehiä, joilla on SAMA ETU- JA SUKUNIMI kuin naisia. Ainakin siihen asti, kunnes Marimekon uusi toimitusjohtaja aloittaa, jolloin naistoimitusjohtajien määrä Suomen 118 pörssiyrityksessä nousee kahteen. Wuuhuu.

Matti Matit ja Juha Juhat jäävät tulevaisuudessa jalkohin, kun naiset saavat kunnon otteen. Ei mitään sikaniskaisen muijankörilään otetta vaan armollisen ja älykkään, harkitun ja laadukkaan. Ja kun sitä mietin, päiväni kääntyi taas paremmaksi. Piskuinen feministisydämeni sykki taas iloisesti ja muistin mahtavan tutkimustuloksen, joka paljastaa kiitollisten ihmisten elävän kauemmin.

Tämän hetken lempparit ovat lappuhaalarit. Voisin nousta niissä vaikka pörssiyhtiön johtoon. Tekee mieli oleskella niissä koko ajan. Ovat Zarasta, mistä koen vähän morkkista. Yritän selitellä, että Tallinnan Zara olisi jotenkin hyväksyttävämpi ja että ne istuvat niin hyvin. Tällainen lepsuilija ei kyllä nouse yhdenkään pörssin johtoon.

Joululahjatilauksen ensimmäinen numero Kinfolk kolahti postiluukusta.
Täs onni todellakin on, eikös juu?

– Henriikka

Karhunpoika

Purchase this image at http://www.stocksy.com/67926

Eilen nousi kuume. Olin töissä ja päättänyt mennä duunipäivän jälkeen treeneihin ja siskon kanssa juoksemaan. Taistelin kuumeen tuntua vastaan. Vastahan olin tammikuun lopussa pienessä kuumeessa, en yksinkertaisesti voisi taas olla! Olen elännyt terveellisemmin kuin koskaan, paastonnut sokerista ja liikkunut paljon. Olen juonut jopa muutaman vihersmoothien! Miettinyt ruokavaliota ja levännyt kunnolla.

Kun nuha yltyi, peruin vastahakoisesti juoksulenkin. Puoli kuudelta töistä lähtiessäni hoipertelin työkaverin luokse, joka kokeili otsaani ja totesi sen olevan tosi lämmin. Pyöräilin kotiin, skippasin pitkin hampain treenitkin. Kaivauduin sohvaan villaviltin alle ja mutisin tuohtuneena. Sisko tuli meille, teki ruokaa ja valitsi leffan. Siinä sitten aikana purnasin, kunnes tyydyin kohtalooni. Kun äiti soitti, kerroin että menen jo aamulla töihin ja sain vastaani kunnon hyökkäyksen. Ei kuulemma pidä mennä kipeänä töihin, se on kaikilta pois. Muistin sanoneeni joskus niin itsekin. Tosin muille, en itselleni.

Aina kun sairastun, minusta tuntuu että olen heikko yksilö. Sellainen joka sortuu elon tiellä. Tiedän tämän olevan täynnä potaskaa, silti ajatus hiipii mieleeni. Kaikkina muina vuoden päivinä olen valmis ottamaan vastaan kaikki lahjat ja hellyydenosoitukset, mutta sairaana en kaipaa apua tai neuvoa keneltäkään. En haluaisi luovuttaa sairaudelle, en haluaisi jättää mitään välistä sen vuoksi. Ajattelen, että mielen voimalla voin kääntää kuumeen laskuun ja nenän valumasta. Vaan kroppani taitaa olla minua viisaampi. Ehkä täyslevolle löytyy sijansa tällaisen höyrypään luota vain silloin, kun kroppa vetää itsensä tilttiin. Nyt sitten köllitään hetki.

Yksi ilta ja yksi päivä toivon mukaan riittää. Ajattelin jo huomenna ottaa vauhtia arjesta ja polkea töiden ja muun maailman pariin. Jos sitä muistaisi kuitenkin kuunnella yhä tarkemmin kroppaa. Ja äitiä. Ne yleensä tietävät.

– Henriikka

Kuva: Stocksy

Ja sit ma lähdi gäbälämäge

_MG_0355 copy

Aina naurattaa Virossa: keksiä itse vironkielisiä lauseita (ks. otsikko). Lauantain parasta antia oli esimerkiksi seuraava:

”Mul on kohmistuvad käpäläd, kun ei ole käpälähuppud.”
(Käteni ovat kylmät, koska ei ole hanskoja)

Keskeisenä vinkkinä Viron kielen opetteluun on ottaa g- ja d-kirjaimet haltuun ja viljellä niitä sopimattomissa paikoissa. Toinen mestarin ja amatöörin erottava piirre on, että viroksi asiat sanotaan aina niin kuin Suomessa ne sanottaisiin astetta hilpeämmin. Juosta on kirmata ja kädet ovat käpälät. Maito on piimä ja pulla on nisu.

(Huom! Nämä ohjeet opettavat sinut täysin mielikuvitukselliseen viron kieleen. Mene muualle, jos haluat oppia oikeasti)


_MG_0266 copy
_MG_0302 copy_MG_0255 copy
_MG_0273 copy_MG_0270 copy

Eckerö Line vei meidät turvallisesti perille. Eihän tuo laivassaolo koskaan mitään erikoista herkkua ole, jos on viikonloppu ja kyseessä Tallinnan risteily. Miten porukka voikin olla niin kovia ryyppäämään? Eritoten lapset kainalossa? Ikuinen mysteeri.

Mutta aamupala yllätti niin positiivisesti, että tiputin leukaluuni. Odotin riisimuroja ja muutamaa vihanneslajiketta, mutta mahdollisuushan oli kunnon brunssiin. Naminaa.

Laiva oli tupaten täynnä, mutta pöytään pääsyn jälkeen homma pelitti ja aamukahvi maistui.

_MG_0316 copy_MG_0323 copy_MG_0289 copy
_MG_0330 copy_MG_0464 copy_MG_0455 copy_MG_0460 copy_MG_0447 copy_MG_0335 copy_MG_0370 copy_MG_0375 copy_MG_0395 copy_MG_0401 copy

Perillä maissa matelimme turvallisen hidasta vauhtia ilman sen kummempia suunnitelmia. Pyörähdimme muutamassa kaupassa, joita ei Suomessa ole ja kiersimme kosmetiikkaosastoja. Tallinnan luonnonkosmetiikkakaupat ja esimerkiksi Kaubamajan ekokosmetiikan osasto on kovin hulppea kotimaahan verrattuna. Hinnoissa ei ole suurta eroa, mutta vähän kuitenkin. Baltian maissa tunnutaan ymmärtävän luonnonkosmetiikan päälle. Ovat meitä valovuosia edellä.

Meikki- ja rasvapurnukoiden lisäksi etsin valmistujaismekkoa. Tuloksetta, tällä kertaa. Toukokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten ei syytä murheeseen.

Päiväkahveilla kävimme paljon hehkutetussa Sfäärissä, jonka kahvitarjonta on vertaansa vailla. Ruokaa en vieläkään jäänyt maistamaan, vaikka kovasti kehuvat.

_MG_0403 copy_MG_0420 copy_MG_0433 copy_MG_0398 copy_MG_0385 copy_MG_0435 copy_MG_0442 copy_MG_0357 copy_MG_0467 copy_MG_0471 copy_MG_0352 copy_MG_0606 copy_MG_0608 copy

Tallinna on kyllä uskomattoman kiva. Muistot 90-luvun Tallinnasta alkavat olla tiessään, kun nyt aikuisiällä on käynyt tutustumassa paikkaan useaan otteeseen uudesta vinkkelistä. Kannattaa lähteä ruoan perässä, pellavan perässä, lankojen ja hyvän nahkan perässä sekä tietysti katsastamaan ne luonnonkosmetiikkahyllyt. Manikyyrit sun muut hoidot ovat vielä huomattavasti halvempia, vaikka ei enää sellaisia viikkorahoilla maksettavia niin kuin aikoinaan.

Päivässä näkee paljon, parissa näkisi enemmän. Ja arvatkaa mitä? Aionkin lähteä heti tämän viikon perjantaina uudestaan. Mitä sitä suotta odottelemaan.

– Henriikka

Gluteenittomasti Tallinnassa: Kivi Paper Käärid

_MG_0573 kopio

Kun menimme naimisiin kesällä 2011, häissämme oli sellainen perinteinen osallistava leikki, jossa vieraat saivat antaa meille lupauksia tulevaan. Joku lupasi leipoa mustikkapiirakkaa, joku kutoa villasukat, joku antoi tulevaisuuteen lastenhoitovuoroja. Näistä lupauksista arvottiin osa toteutettavaksi. Yksi arpaonnen nostattama lappunen piti sisällään lupauksen ystäviltämme: he veisivät meidät minilomalle Tallinnaan.

Pian lupauksesta on kulunut neljä vuotta. Eilen Alina ja Juuso lunastivat lupauksensa. Päivä Tallinnassa nauratti ja virkisti. Ja mikä parasta, toimi suunnittelureissuna tulevaisuuden matkalle, josta en vielä uskalla liiaksi hiiskua.

Päivällinen maistui viime vuonna avatussa gluteenittomassa ravintolassa Telliskivessä, miljöössä jonne kaikki nyt suuntaavat (kirjoitin aiheesta tammikuussa). Kivi Paper Käärid löytyi Helsingin Teurastamon henkisen ruokakulttuuri- ja taidealueen keskeltä vanhasta kivirakennuksesta.

_MG_0475 kopio_MG_0479 kopio_MG_0483 kopio_MG_0493 kopio_MG_0512 kopio_MG_0497 kopio_MG_0540 kopio_MG_0564 kopio

Voi pojat, kuinka me nautittiin. Oma nojatuoliryhmä ja mukava tarjoilija. Kolme jengistä valitsi listalta burgerin, yksi vegeburgerin. Alkuruoaksi bataattiranskiksia ja jälkkäriksi raakajuustokakkua. Burgereiden hinnat olivat siinä 12-13 euron paikkeilla, ja jos en aivan väärin muista, niin 16cl valkkaria neljän euron hujakoilla.

Tunnelma oli erityinen, rauhallinen ja tuntui sopivasti siltä, että on ulkomailla. Musiikki oli muutamaa hutikappaletta lukuun ottamatta enemmän kuin kuunneltavaa. Mutta harmin paikka, ruoka ei ollut niin spesiaalia tai herkullista kuin olisin toivonut. Siis periaatteessa lähtöasetelma oli hyvä, ja raaka-aineet vaikuttivat laadukkailta. Mutta mausteet olivat jääneet johonkin matkan varrelle. Pihvissä olisi saanut olla kunnolla makua ja tomaattikastikkeessa tomaattia.

Toivon, että skarppaavat asian suhteen, sillä raflalla on kaikki mahdollisuudet menestyä. Aion antaa paikalle uuden mahdollisuuden, sillä nautin kuitenkin olostani todella. Jotenkin en tahdo antaa periksi hyville yrityksille. Sitä paitsi minun elämänfilosofiaani kuuluu, että täytyy antaa toinen mahdollisuus. Ei ainoastaan ruoassa vaan monessa muussakin asiassa. On aina ihmetyttänyt ihmiset, jotka odottavat kerralla virheettömyyttä, jatkuvaa onnistumista.

_MG_0555 kopio_MG_0526 kopio_MG_0569 kopio_MG_0559 kopio_MG_0576 kopio_MG_0584 kopio
_MG_0582 kopio

Seinien tummanvihreä sävy oli kotoisan metsäinen. Tuollaisista seinistä muistan haaveilleeni joskus vuonna 2011, blogin alkuaikoina. Varmaan siitä löytyisi joku kirjoituskin. Vaan nykyään tyydyn siihen, että väri löytyy vain ravintolastaa ja muistuttaa luonnosta ja rauhasta. Meille kotiin sopii mintumpi meininki.

Rauhaa kaikkien sunnuntai-iltaan. Ottakaapa kunnon kuppi teetä ja taputtakaa itseänne olalle: taas yksi viikko selätetty. Oli se sitten hyvä tai huono, niin ainakin se on takana päin.

– Henriikka

Ps. Blogin seuraaminen Bloglovinissa ei ole toiminut pariin päivään. Asia on tiedossa ja se korjataan taitavan Villen toimesta keskiviikkoon mennessä. Pahoittelut kaikille.

Mikä ei kuulu joukkoon?

wallace copy

Tässä olisi teille pari pientä perjantaipähkinää purtavaksi.
Oikein vastanneille glitteriä ja glooriaa!

Tehtävä 1:

Mikä kuvista ei kuulu joukkoon?

Tehtävä 2:

Tunnista perjantaihymy.

Ei muuta tällä haavaa.
Se olisi tervetuloa viikonloppua! Adios adios.

-Henriikka

Kana orrella

_MG_1086 copy

”Hei, pitäiskö koittaa jotain uutta? Etten aina pönöttäisi kuvissa niin perinteisesti.”
”Joo, anna mennä vaan.”
”Mä voisin vaikka hypätä ketterästi tuohon betonireunalle. Erittäin hyvä idea.”

Joskus hyvätkin ideat ovat tuomittuja tuhoon. Kerrassaan typerältähän tuo orrella keikkuminen näyttää. Halusin mageilla Palmrothin popoillani ja täydellisellä kameralaukullani, mutta jäävät kyllä noiden klovniliikkeiden varjoon.

Jos ensi kerralla mentäisiin ihan totutulla kaavalla vaan. Vai pitäisikö samantien roikkua ränneissä tai istuskella ikkunoissa?

_MG_1152 copy
_MG_1091 copy
_MG_1076 copy

On ollut aika huimia päiviä. Normimittaisia työpäiviä, mutta sen rinnalle on tunkenut jos jonkinmoista aktiviteettia: lenkkeilyä, salitreeniä, ystäviä, kevätostoksia ja yleistä hillumista. Olen yrittänyt sukeltaa toiminimen ja yrittämisen saloihin ja päästä jyvälle kirjanpidosta. Sen lisäksi arjestani on vienyt yllättävän suuren osan uusi sarjatuttavuus, New Girl, joka toimii aivojentyhjennystoimintona Gilmoren Tyttöjen, How I met Your Motherin, Sinkkuelämään ja Frendien jälkeen. Toisessa kaudessa mennään, ja kyllä minä kikatan sohvalla alituiseen, vaikka epäilykseni sarjaa kohtaa olikin korkeat.

Bikineitä tekisi mieli mennä ostamaan, sillä aina kun asiaan havahtuu kesäkuussa, kaikki on jo myyty loppuun.

_MG_1122 copy
_MG_1102 copy

 Tähän luonnolliseen kyykkäysposeeraukseen lopetan tämän hilpeän tarinankerronnan. Taidanpa lähteä lenkille ja syödä sitä ennen vähän skyrriä Islannin ihanuuden kunniaksi.

Hyvää Minna Canthin päivää kaikille.

Pahimmasti erehtyy, kun tuhlaa aikaa ja voimia semmoiseen, mitä voi muilla teettää” (Minna Canth)

– Henriikka

Ps. Huomasin eilen, että jostain syystä osa kommenteista ohjautuu roskakoriin. Pahoittelut siis, jos en ole tätä ennen hyväksynyt kommenttejanne. Se ei ole johtunut asiattomasta käytöksestä. Asia korjattu!

kengät/Palmroth (saatu), takki/Twist & Tango, huivi/Acne (second hand), laukku/& Other Stories (second hand)

Sporalla vai tsygällä?

_MG_1019 copy 2 _MG_1016 copy 2

Rakastan istua raitiovaunussa, sekä uusissa että vanhoissa. Vanhoissa, etenkin niissä vanhemmissa ja korkeissa, on ihan oma tunnelmansa. Kellertävän kelmeä valaistus ja kolisevat vaunut. Uudet ratikat on varta vasten valmistettu Helsinkiin ja niihin pääseminen on aikamoista arpapeliä. Ei sillä että kyytiin hyppääminen olisi jotenkin haasteellista, mutta niitä kun kulkee vielä korvin harvakseltaan. Uudet ovat tyylikkäitä ja valaistukseltaan kylmempiä, istua joutuu vähän entistä kovemmin. Jotenkin tuntuu ylväältä matkustaa sellaisessa uudessa. Vähän sama tunne, kun pääsi ensi kerran Intercity-junaan, saati Pendoliinoon.

(Ja hei, näkiväthän kaikki jo junavideon, jonka laitoin tänään facebook-sivulle? Olen katsonut sitä looppina koko päivän)

Pyöräkausi on pian edessä. Fillaroin talvisin lyhyitä matkoja, lähinnä kauppaan ja takaisin, mutta tulevana kesänä olisi tarkoitus ottaa taas kunnolla pyörä alle. Ilmassa on ihanaa kevättä ja tiessä tuntuvasti tunnelmallista katupölyä, tekee mieli jo päästä tsygän kyytiin. Samalla on kuitenkin haikea jättää hetkeksi rutinoitunut ratikkaköröttely. Pyörän päältä ei yhtä helposti nautiskella take away -kahvia, ja kyynervarrella kulkee taas pyöräilykypärän verran enemmän painoa muutaman kuukauden ajan.

Toisaalta, aion kyllä käyttää myös sporaa ja bussia, joten täysin ei näitä tarvitse kesäkaudeksi hyvästellä. Niin kuin ei tarvitse hameita tai korkkareitakaan, vaikka farkku- ja sniikkerimmi enimmäkseen olenkin. Korkeat nutturat täytyy säästää niille päiville, kun kypärä ei vuoraa päätä.

Aamufiilistelyt ovat väsyttäneet meidänkin residenssin. Siitä kertoo Jannen haukotus. Voi olla, että kevätpäiväntasauksen yönä katkeaa kamelinselkä. Onneksi on viikonloput ja satunnaiset sohvalle nukahtamiset kello kahdeksan illalla.

– Henriikka

Kodin kauniit ja käytännölliset

_MG_0084 kopio

Alkuvuoden olen keskittynyt kaikkeen turhaan (hassua, että edelleen ajattelee juuri aloittaneensa tämän vuoden, vaikka mennään jo yli maaliskuun puolivälin). Helmikuussa jaoin kuvia omista turhista, kauniista tavaroistani, maaliskuun puolella laitoin lukijoiden kuvia jakoon. On minulla kuitenkin myös kauniita mutta silti tuikitärkeitä tavaroita. Niissä piileekin arjen eliksiiri: kun korvaat ruman tiskirätin pari pykälää kauniimmalla, saattaa koko elämä keinahtaa paremman puolelle.

Siitäkin huolimatta, että äskeinen lause on juuri sellainen, joka nostetaan sitaattina kuvaamaan naistenlehtien ja blogien kevytkenkäisyyttä, aion ottaa riskin ja pureutua tähän asiaan. Jos olet visuaalinen ihminen, sillä on väliä, millaisella mopilla lattiasi kuuraat. Tai millaisella pannunalusella tulikuuma kattilasi lepää. Jos et koe asioiden ulkonäköä niin merkitykselliseksi, saatat ehkä etsiä helppoutta ja laatua.

Niin makaat kuin petaat. Jos petaamisesta voi tehdä kauniimpaa, miellyttävämpää, helpompaa, niin tehkäämme!

_MG_0070 kopio

Minikokoinen rikkaharja

Ystävältä muutama vuosi sitten lahjaksi saatu metalliharja on ahkerassa käytössä. Irtoroskat lähtee keittiön pöydiltä somasti harjaten. Harjasettiä on saatavissa vaikka missä väreissä, mutta itse olen mieltynyt juuri tähän valkoiseen.

_MG_0024 kopio

Keep Cup

Keep Cuppeja löytyy minulta vaikka miten monessa värissä (ja lisäksi niitä ihan oikeasti käytänkin), mutta kaunein näistä on korkkirenkaalla varustettu lasinen malli.

_MG_0040 kopio
_MG_0061 kopio

Astetta ilahduttavammat pannunaluset

Mini Empiren puinen kuuskulmio
– Vanha koristeellinen kaakeli kirpputorilta
– Virkattu Lakupekka-alunen

_MG_0050 kopio
_MG_0049 kopio

Tiikerikuvioinen sammutuspeitto

Standardien mukaisen sammutuspeitteen voi säilyttää myös kauniissa pussissa. Ivana Helsingin peitteet ovat suosikkejani. Tällaista pussia pitää mielellään seinällä roikkumassa. Kannatan.

Ostoslistassa on myös Hayn pölyhuiska, sillä entinen pölyrätti vetelee viimeisiään ja on lisäksi niin ruma, että se kelpaa vain vessankaapin perimmäiseen nurkkaan. Mikä on teidän kaunein ja samalla käytännöllisin kodin käyttötavara?

– Henriikka

Värittömät kulmakarvat, kyllä vai ei?

_MG_0248 copy

Luonnonvaalea, luonnonhaalea. Minulla on kasvonpiirteiden sijasta tabula rasa, tyhjä taulu (Tabula rasa (latinaa), suom. tyhjä taulu on käsitys, jonka mukaan ihminen syntyy ”pää täysin tyhjänä”, ja ihmisen identiteetti rakentuu täysin syntymän jälkeisten kokemuksien pohjalta. -Wikipedia). Tiedän, ettei sillä ehkä vaaleita piirteitä tarkoiteta, vaan aivan muuta, mutta joskus tuntuu kuin se olisi kirjoitettu ulkomuodostani.

Luonnolliset kulmakarvani näkyvät parhaiten kesällä, kun päivittyneen naaman seasta pilkottaa muutama valkoinen hajakarva. Käytän kuitenkin ympäri vuoden kulmakynää ja koen, etten näytä itseltäni ilman kulmia. Kasvot eivät tunnu olevan tasapainossa ilman viivoja silmien päällä. Väritän suht haaleasti, aika kylmällä sävyllä, pyrkien säilyttämään luonnollisuuden. Toisinaan kestovärjään kotikonstein. Muutama vuotta sitten elin hetken vähän liian vahvan pakkelikerroksen alla hiustenvärjäyksestä johtuneen tottumattomuuden vuoksi (jälkeen päin vähän nolottaa) ja nykyisin olen hyvin tarkka siitä, etten ylittäisi luonnollisuuden rajoja.

_MG_0242 copy

Värittömissä kulmissa minua ei kuitenkaan nää. Mitä itse olette mieltä? Miltä kuvat näyttävät? Huomatteeko edes eroa? Mielestäni näytän vähän harmaalta ja haalealta, joskin siihen vaikuttaa myös talven tuoma ihonsävy. Värittömät kulmakarvat, kyllä vai ei?

Pari vuotta sitten catwalkeilla nähtiin paljon vaaleiksi värjättyjä kulmakarvoja. Näissä tapauksissa kulmat olivat kuitenkin usein tuuheat ja runsaat, minun tapauksessani ei tällaisesta ilmiöstä puhuta. Mitä luultavimmin jatkan siis totuttuun tapaan, hillityillä mutta värjätyillä kulmilla.

Uusi viikko laitettu käytiin. Hyvä tästäkin tulee.

– Henriikka

Aivojen irtiotto

_MG_0144 kopio
_MG_0181 kopio_MG_0212 kopio
_MG_0215 kopio_MG_0155 kopio_MG_0135 kopio

Sunnuntai, sunnuntai. Talvikauden viimeinen laskupäivä Messilässä, toimivilla tykkilumilla, kelpo seurassa. Nyt istun koneen ääreessä ystäväni liian iso trikoinen poolopaita päällä ja kuuntelen Spotifystä fiilismusiikkia. Mainoksetkaan eivät lannista, paitsi vähän. Etenkin Canesten Kombi. Sam Smith soi ja antaa elämänohjeita. Aina toisinaan pitää nostaa kädet näppiksiltä ja nostaa ne ylös ilmaan heilumaan. Etenkin C-osa kaipaa käsiäni. Keittiönpöydällä raakasuklaavermeet odottavat tekijäänsä, vaan saas nähdä jaksanko.

Aurinko on paistanut niin, ja puiset plehat ovat olleet aktiivikäytössä koko viikonlopun. Myös aivoni ovat saaneet auringonpistoksen, sillä yleensä en ikinä näe unia ja nyt olen sekä viime että toissayönä. Lauantain vastaisena yönä järjestimme Jannen kanssa suuren juhannusjuhlan. Kutsuimme koolle kaikki ystävämme sekä vanhempani ja heidän ystävänsä. Kun juhlat alkoivat, laitoimme rati-riti-rallan soimaan ja pistimme piirileikiksi. Kaikki ystävämme lähtivät lätkimään, koska juhlamme olivat heidän makuunsa liian tylsät, ja jäimme keski-ikäisemmän väestön kanssa tanssahtelemaan.

Viime yönä kärsin vakavasta muistihäiriöstä, mutta se oli ensimmäiseen uneen verrattuna kymmenesti ahdistavampi ja sadasti tylsempi. En saanut pyöriä pallokellohameessani kesäyössä. Mutta pian saan, sillä kesä tulee. Tunnen sen. Hrrrrr.

Luonto taitaa kuitenkin kutsua suklaan pariin. Joten adios, kuomat. Lupaattehan nauttia keväästä?

– Henriikka

takki ja hattu/Minimum, laukku/Lumi (saatu), kengät/Bianco, aurinkolasit/Mahonki (saatu), legginsit & mekko/second hand

Nahkatakkikelit (hihihi)

_MG_0062 kopio

Ne ovat täällä taas: nahkatakkikelit. Keskiviikko 11.3. oli ensimmäinen päivä, jolloin viittasin kintaalla talvelle ja puin päälleni talvitakin sijaan mustan nahkarotsin.

Sain parahimman takinretaleen Jannelta lahjaksi viime keväänä, kun olin saanut opinnäytetyöni valmiiksi. Viime vuonna moiset säät alkoivat vasta maaliskuun lopussa (pelottavaa, että sen voi tarkistaa viime vuoden arkistoista), joten tänä vuonna voi nauttia vielä pari viikkoa pidempään. Huomenna heitämme vielä viimeisen lumilautailureissun Messilään, mutta sitten saa talvilajit riittää. Talvitakit pahvilaatikkoon ja koiden syötäväksi kanahäkkiin.

Takatalvi, en edes muista mitä se tarkoittaa. Tulkoon valo.

_MG_0088 kopio_MG_0084 kopio

Tänään on ollut sellainen killeri kevätpäivä, ettei paremman perään tarvitse haikailla. Aamu alkoi juoksulenkillä (olen palannut lenkkipoluille, siitä lisää myöhemmin) ja jatkui brunssilla hurmaavassa seurassa. Nautin molemmista, jälkimmäisestä tosin vähintään tuplasti enemmän.

Brunssin jälkeen lähdin pallona vierimään pitkin Helsingin katuja, tarkoituksenani päätyä kotiin tekemään töitä ja siivoamaan. Vaan päätinpä vaihtaa suunnitelmia ja jäädä harhailemaan Eiraan ja Punavuoreen. Kiersin kivijalkakauppoja ja törmäsin ystävään. Piipahdimme kahvilaan ja törmäsin toiseen ystävään. Menimme katsomaan koripalloa. Tai niin luulimme, mutta matsi olikin jo loppu. Ex-tempore päivä, äärimmäisen hyvä sellainen. Kaikki on hyvää auringossa.

Hiukseni ja kasvoni kaipaisivat ainakin kuvista päätellen vähän aurinkoa ja energiaa, toisaalta taas hymy on leveämpi kuin koskaan ennen. Ikeneni näkyvät hymyiltäessä koko ajan enemmän. Se ei haittaa, pidän ienhymyistä. Kompensoikoon riemu talven harmauttamaa ulkokuorta, aurinko kylmää kevättuulta.

– Henriikka

Aamut Arabian

_MG_0307 kopio

Olen aamujen suhteen oudolla tavalla mustasukkainen. En sinänsä kenellekään, mutta haluaisin kahmia kaikki aamumomentit itselleni. Minusta tuntuu, että jos missaan auringonnousun, olen jo jättänyt monta hyvää valon hetkeä käyttämättä. Että ne ovat valuneet hukkaan, vaikka ne olisivat olleet siinä ihan otettavissa ja käytettävissä. En halua nukkua silloin, kun vaihtoehtona on valvoa valoisissa usva-aamuissa.

Arkisin herätyskelloni soi lähes aina kuudelta tai vartin yli. Olen onnistunut vähentämään torkutustustani akselille 0–30 min (Se on ihan kohtalaisesti, älkää mollatko. Tsemppiprojekti jatkuu edelleen. Masennuin kun Sleep as android -sovellusta ei saa iPhoneen). Eilen kömmin sängystä ylös puoli seitsemän maissa ja järkytyin. Pihalla oli jo valoisaa. Koin heti morkkista siitä, etten ollut saanut elää kaikkia valoisia hetkiä. Etten ollut ehtinyt elää enemmän.

Siispä tänään heräsin viideltä. Lähinnä sen takia, että piti valmistella eräs presentaatio aamuyhdeksäksi. Samalla tuli kuitenkin napattua talteen kaikki aurinkohippuset. Tosin tajusin myös, että aurinko oli eilen ehtinyt kivuta juuri ja juuri taivaanrantaan, enkä ollut menettänyt juuri mitään. Helpottunut huokaus.

_MG_0305 kopio_MG_0312 kopio_MG_0322 kopio

Mitähän minun unieni käy, kun kesä lähestyy? Jos yritän kauhoa kaiken päivänvalon taskuihini ja imeä itseeni kaikki minuutit aamuhämystä iltahämyyn saakka? Näinköhän uuvahdan jo huhtikuun puolivälissä.

Mutta katsokaa nyt miten kauniisti aurinko vaihtaa maisemaa. Mustasta maisemasta tulee sininen ja vaalenpunainen, sellainen yksisarvisten valtakunta. Lopulta lämmin ja vastaanottava, kun maisema kylveskelee valossa.

_MG_0313 kopio _MG_0317 kopio_MG_0310 kopio_MG_0319 kopio

Mutta koska myöskään hyviä perjantai-iltoja ei kannata jättää käyttämättä, olisi seuraavana vuorossa Muumit Rivieralla, mozzarella-pomelo-serranonkinkku-salaattia ja sopivan kokoinen sohvankolo.

Voi olla, että pitää vähän hellittää tästä elämän intoilusta. Nukkumisessakin on puolensa ja ne kaikki ovat hyviä.

– Henriikka

Tervetuloa takaisin Kiasma!

yhteistyössä Kiasma ja Suomen Blogimedia_MG_0118 kopio

A-a-a-aauuuu! Kiasma on palannut puolen vuoden remppalomaltaan takaisin kansaa ilahduttamaan. Huomenna ensimmäistä päivää auki oleva Robert Mapplethorpen näyttely on vakuuttava aloitus uudistuneelle Kiasmalle. Kävin katsastamassa uudet tilat ja näyttelyn eilen ennakkoon ja tuuttaan nyt teille innostunutta kuva- ja tekstisisältöä aiheeseen liittyen.

Olenhan minä jo Kiasmaa ehtinyt kaivatakin. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vaeltamassa läpi Kiasman näyttelyt, joskus ajatuksella, joskus vähemmän ajatuksella. Paikka on kuitenkin itselleni aktiivisimmassa käytössä kohtaamispaikkana: Kiasman kahvilaan on tullut sovittua monet teehetket ystävän kanssa, joskus jopa joku työpalaveri.

Kiasmassa on helppo hengittää. Tuntuu, että ajatus lähtee siellä herkästi juoksuun. Ja juuri sellaiseen juoksuun kuin sen kuuluukin. Ei ahdistuneeseen, poukkoilevaan paniikkiraviin, vaan kepeään, sopivan ennakoimattomaan pyrähdykseen. Koko rakennus on taidetta ja ajatuksia pullollaan.

_MG_0151 kopio_MG_0183 kopio_MG_0255 kopio_MG_0292 kopio
_MG_0240 kopio

Keskiössä museovisiitillä oli tietysti Robert Mapplethorpen näyttely, joka ei muuten ihan pieni näyttely olekaan. Yli 250 teosta tarjoavat Kiasmassa laajan katsauksen taiteilijan uran merkittävimpiin vaiheisiin ja näyttely on laajin koskaan museossa esitetty Mapplethorpen kokoelma.

Yhdysvaltalainen valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe (1946–1989) eli intohimoisen elämän keskellä New Yorkin 70- ja 80-lukujen rock- ja undergroundelämää. Kauneutta, erotiikkaa, tuskaa, nautintoa ja kuolemaa. Ennakkoon olin kuullut eniten pippelikuvista, mutta loppujenlopuksi eroottiset kuvat olivat murto-osa koko näyttelystä. Eniten itseeni vaikutti symmetrisyys ja sen löytäminen ihmiskehosta. Ihminen oli kuvissa inhimillinen ja toisaalta esitetty kuitenkin kuin esine.

Mapplethorpe kuvasi myös kuuluisia ystäviään, kuten Patti Smithia, Andy Warholia ja Richard Gereä. Näin viime kesänä Patti Smithin Pori Jazzeilla ja lähemmäs 70 vuotta täyttävä artisti sai keskittymään keikan alusta loppuun. Nyt näen saman artistin Mapplethorpen kuvissa, suurimpana muusana. Mielettömiä kuvia, vahvasti kiinni ajassaan, mutta kuitenkin ajankohtaisia.

Olen yltiöpäisesti hehkutetun taiteen kanssa usein myös lähtökohtaisen skeptinen: yritän etsiä virheitä ja todistaa hehkutuksen liioitelluksi. Tällä kertaa pyrin karistamaan tämän turhan taakan ja se teki hyvää. Vaelsin mustavalkoisten teosten joukossa ja hykertelin (Pohdin totta kai, niin kuin erityisesti nykytaiteen äärellä usein pohditaan, että osaisinko tehdä saman. No en osaisi, voin kertoa).

(Huom! Jos haluaa sukeltaa todella Robert Mapplethorpen maailmaan ennen näyttelyvierailua, suosittelen lukemaan Patti Smithin ”Ihan kakaroita” ennakkoon. Se tuo näyttelykokemukseen ihan uuden ulottuvuuden)

_MG_0127 kopio
_MG_0138 kopio_MG_0132 kopio
_MG_0143 kopio
_MG_0248 kopio
_MG_0285 kopio
_MG_0163 kopio
_MG_0173 kopio
_MG_0177 kopio

Kiasman merkitystä Helsingin kaupunkikulttuurissa ei voi suotta korostaa. Kiasma järjestää näyttelyitä, kartuttaa kansallista nykytaiteen kokoelmaa ja tuottaa esitystaiteen ohjelmistoa. Mielipiteitä leiskuu Kiasman seinien sisäpuolella niin paljon, että koko rakennus on alati tulessa. Ja tuntuu, että se sallitaan. Nykytaide, mikä ihanan kamala taiteenmuoto! Aika usein olen tuijottanut jotain taideteosta aivan turhautuneena maailman typerimpiin ideoihin. Toisaalta vielä useammin katsonut tai kuunnellut huuli pyöreänä mestariteoksia. Ei ole helppo laji tämä.

Nykytaide kauhoo ympäriltään, ajastaan, ihmisistään. Mitä upeampia itse olemme, sen upeampaa on taidekin. Jatkuva vuoropuhelu yleisön, ympäröivän yhteiskunnan, taiteilijoiden ja taidemaailman kanssa onkin koko homman pohjarakenne.

_MG_0262 kopio
_MG_0278 kopio

Vähän liiankin läheltä sydäntäni liippaava aihe. Innostuinko vauhkoamaan? Yritän tässä varovaisesti kehottaa kuluttamaan taidetta ja hankkimaan kokemuksia nykytaiteen piiristä.

Jos kynnys on korkea, voi ensin istua Mannerheimin heppapatsaan kulmalla ja katsella keväisiä skeittipoikia. Ja sitten seuraavalla kerralla kurkata sen Kiasman kahvilan ja samalla museokaupan. Muutaman kahvituokion jälkeen uskaltaa mahdollisesti kipuamaan näyttelyihin ja hiipimään valkoisessa talossa. What say you? Vai onko Kiasma jo monen valmis lemppari?

 Tällaiset aurinkopäivät saa mielen keveäksi. Ja nykytaide sopivasti sekaisin.

– Henriikka

Itku pitkästä ilosta, pieru kauan naurusta

_MG_1943 copy

Siinä se nyt on, rakas orkideani. Juuri kun kuukausi takaperin leijuin, että kerrankin onnistuu kukkien kasvatus ja elossapito. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Olisi pitänyt muistaa. Olisi pitänyt pysyä nöyränä ja keskittyä siihen, että kasvi pysyy virkeänä ja elinvoimaisena. Ahkeruus on onnen äiti, sillä on vara vaivassakin. Ei olisi pitänyt ylpeillä, että tässä ollaan jo pidetty orkideaa elossa kolmatta kuukautta. Melkein lähdin neuvojan teille. Keulimaan ennenaikaisesti.

Alamäki alkoi heti voitonriemuni jälkeen. Se oli väistämätöntä syöksykierrettä seuraavasta viikosta lähtien, kun olin avannut maailmalle kauniita kukkakuviani. Kärsi, kärsi, niin kultaisen kruunun saat. Näissä vanhoissa sanonnoissa on totisesti totuuden jyvää.

_MG_1955 copy
_MG_1951 copy

Äänellänsä se variskin laulaa. Puutarhataidoillaan se Henriikkakin pyrkii viljelemään ja kasvattamaan. Tällä kertaa päästiin kolmeen kuukauteen, ehkä ensi synttärikukan kanssa tuplaten. Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa, voisin tähän väliin kirjoittaa, mutta nappaanpa sen sijaan sanonnoista kauneimman: ”Toivossa on hyvä elää.” Ei pidä suotta maalata piruja seinille.

Täten lopetan valitusvirteni, pysyn tästä lähin nöyrällä ja vaatimattomalla tiellä. Tai sitten en. Kel onni on, se onnen koko maailmalle karjukoon, on vanha henriikkalainen sananlasku.

Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti, sanoo toinen vanha sanonta. Ei hajuakaan mitä se tarkoittaa.

– Henriikka

Sushia metsän keskellä

_MG_1906 copy

Kuinka moni ottaa mökkireissulleen mukaan sushimatot, riisit ja etikat ja aloittaa rullien vääntämisen keskellä metsää? Ilmeisesti ystäväporukkani kuuluu näihin hupsuihin. Siellä sitten paloiteltiin lohet, kurkut ja avokadot ja väännettiin juuri sopivaa riisiä ja rullailtiin menemään. Riisiä reunoille asti ja hapsottavat leväkulmat kunnolla paikoilleen.

Ja om nom nom, onko parempaa? Kun kituuttaa tunnin pari ruoanlaiton ääressä ja jaksaa vielä vähän kattaakin, niin ruoka maistuu niin hyvältä. Jopa ne päätypalat, joista tulee etenkin ulkoisesti usein aika persoonallisia.

2 copy_MG_1899 copy_MG_1880 copy

Avokadosushit ovat omia suosikkejani. Avokadon maku ja koostumus sopii riisin kanssa niin hyvin, että usein en jää edes kaipaamaan muita susheja. Viime syksynä Berliinissä söin ensi kertaa mangosusheja. Ne olivat jälkiruokamaisia, mutta erittäin hyviä myös. Ihanan makeita ja vähän erilaisia kuin muut rullaset.

Makien lisäksi emme lähtineet loihtimaan muita, riitti puuhaa jo näissäkin. Sitä paitsi wasabin kannalta makit ovat aina niitä helpompia. Nälkäisen syöjän pelastuksia.

_MG_1896 copy1 copy

Ensi kerralla ehkä sitä kaviaaria tai hanhenmaksaa.
Sitä hienompia ruokalajeja en taida edes tietää nimeltä.

Kiitos ystäville viikonlopusta, johon mahtui sushin lisäksi naurua sekä itkua, syvällistä ja toisinaan kepeästi kulkevaa keskustelua ja eritoten paljon rakkautta.

Lööv, lööv, lööv, aina vaan.

– Henriikka

Ohjattua kehonhuoltoa kotona (ja lukijoille ilmainen Yoogaia-kokeilujakso)

yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Yoogaia
_MG_2016 kopio

Tekisikö mieli joogata, tehdä Pilatesta tai rentoutumisharjoituksia, mutta salille lähteminen on hankalaa? Tai vaihtoehtoisesti erillisten kehonhuoltotuntien aikatauluttaminen tuntuu haastavalta? Ehkä raha on este? (haha, tulipa tahattomasti mainosmainen alku)

Tunnistan itseni vahvasti. Käyn treenamassa salilla muutaman kerran viikossa, mutta punttailun jälkeen ei tee mieli jäädä venyttelemään tai syvähengittelemään. Pakkaan mieluummin kamani samantien ja poljen kotiin. En myöskään halua laittaa tässä elämäntilanteessa kovin paljon rahaa joogasaliin tai venyttelytunteihin, sillä maksan jo salitreenistä ja urheiluvaatteista ja -tavaroista.

Paikoitellen hektisen elämän keskellä tuntuu, että kotivenyttelyt ovat ainoa hyvä vaihtoehto, mutta ilman tukea siihen ei tule ryhdyttyä. Kroppa kuitenkin vaatii huoltoa ja rentoutusta, se on selvää. Olen kokeillut blogiyhteistyön tiimoilta viimeisen kuukauden aikana Yoogaian nettipalvelua ja huokaissut helpotuksesta. Niin helppoa, monipuolista ja tehokasta.

_MG_2025 kopio
_MG_2079 kopio

Yoogaiasta on huhuiltu viime aikoina joka paikassa. Moni ystäväni on jo liittynyt mukaan paljon ennen minua ja toissapäivänä palvelu sai Vuoden Liikuntatuote -palvelun. Koko homman ytimessä on tuoda livejooga omaan olohuoneeseen.

Yoogaia on Suomessa kehitetty palvelu, johon kuuluu jooga-, pilates-, syvävenyttely- ja kahvakuulatunteja. Tarjonnassa on myös lapsi-vanhempi-tunteja. Livetunneille saa tahtoessaan opetusta web-kameran kautta ja jos livetunti jää väliin, voi tallenteen tunnista katsoa myöhemmin. Tunneilla osallistujat eivät näe toisinaan, mikä helpottaa ujoakin kokeilijaa. Yoogaian tunneille mahtuvat aina kaikki. Opetusta on paljon ja se on monipuolista. Mukaan mahtuu niin aloittelija kuin kokenutkin.

Kuukausihinta on 20 euroa ja 180€:lla saa koko vuoden. Maksuksi käyvät myös kaikki liikuntasetelit (Rullaa alas asti jos mielit testata, lukijoille luvassa ilmainen kokeilujakso).

_MG_1996 kopio
_MG_2073 kopio
_MG_1992 kopio

Itselleni tämä oli kuin tehty. Voin joogata kotona silloin kuin minua huvittaa ja tahtoessaan Janne tai ystävä voi liittyä tunnille mukaan. Tämä tuntuu tosi hyvältä jutulta, tuloksia syntyy ja ohjaaja tuntuu motivoivan virtuaalisesti yhtä lailla kuin livenäkin. Tuntien ei tarvitse olla pitkiä, joskus vartin tehovenyttelyt tekevät tehtävänsä. Osa tunneista on kunnon hikiliikuntaa, mutta joukossa on myös esimerkiksi niska-hartia-alueen huoltoa.

Kiinnostaisiko kokeilla? Koodilla AAMUKAHVILLA2015 saa nyt kahden viikon ilmaisen kokeilujakson, kun rekisteröidyt maaliskuun aikana. Kokeilujakso ei sido mihinkään, eikä jatku automaattisesti. Voit rekisteröityä kokeiluun täällä. 

Saatatpa innostua oikeasti, niin kuin minulle kävi. Ei ole syytä lyödä kehonhuoltoa laimin.

– Henriikka

Ps.  Naistenpäivän huomio! Yoogaia tekee yhteistyötä Planin ”Because I’m a Girl” –kampanjan kanssa koko maaliskuun alussa. Jokaisesta uudesta rekisteröitymisestä Yoogaia lahjoittaa euron kehitysmaiden tyttöjen koulutukseen. Kannattaa testata jo sen vuoksi.