Rakastan istua raitiovaunussa, sekä uusissa että vanhoissa. Vanhoissa, etenkin niissä vanhemmissa ja korkeissa, on ihan oma tunnelmansa. Kellertävän kelmeä valaistus ja kolisevat vaunut. Uudet ratikat on varta vasten valmistettu Helsinkiin ja niihin pääseminen on aikamoista arpapeliä. Ei sillä että kyytiin hyppääminen olisi jotenkin haasteellista, mutta niitä kun kulkee vielä korvin harvakseltaan. Uudet ovat tyylikkäitä ja valaistukseltaan kylmempiä, istua joutuu vähän entistä kovemmin. Jotenkin tuntuu ylväältä matkustaa sellaisessa uudessa. Vähän sama tunne, kun pääsi ensi kerran Intercity-junaan, saati Pendoliinoon.

(Ja hei, näkiväthän kaikki jo junavideon, jonka laitoin tänään facebook-sivulle? Olen katsonut sitä looppina koko päivän)

Pyöräkausi on pian edessä. Fillaroin talvisin lyhyitä matkoja, lähinnä kauppaan ja takaisin, mutta tulevana kesänä olisi tarkoitus ottaa taas kunnolla pyörä alle. Ilmassa on ihanaa kevättä ja tiessä tuntuvasti tunnelmallista katupölyä, tekee mieli jo päästä tsygän kyytiin. Samalla on kuitenkin haikea jättää hetkeksi rutinoitunut ratikkaköröttely. Pyörän päältä ei yhtä helposti nautiskella take away -kahvia, ja kyynervarrella kulkee taas pyöräilykypärän verran enemmän painoa muutaman kuukauden ajan.

Toisaalta, aion kyllä käyttää myös sporaa ja bussia, joten täysin ei näitä tarvitse kesäkaudeksi hyvästellä. Niin kuin ei tarvitse hameita tai korkkareitakaan, vaikka farkku- ja sniikkerimmi enimmäkseen olenkin. Korkeat nutturat täytyy säästää niille päiville, kun kypärä ei vuoraa päätä.

Aamufiilistelyt ovat väsyttäneet meidänkin residenssin. Siitä kertoo Jannen haukotus. Voi olla, että kevätpäiväntasauksen yönä katkeaa kamelinselkä. Onneksi on viikonloput ja satunnaiset sohvalle nukahtamiset kello kahdeksan illalla.

– Henriikka