Koko kevään kirppiskierrosten outojen ostosten ykköspalkinto menee ylläoleville keraamisille koirille. Ne huutavat nimeäni (eivät todellakaan huuda) ja toinen on kaiken lisäksi suloisesti nenästä kulunut. Minä toivon, että minutkin napattaisiin huostaan, jos nenäni olisi puoliksi pudonnut.

Leikin lapsena vanhemman serkkuni kanssa posliinieläimillä. Rakastin niitä. Odotin Kuhmon reissuja, jotta pääsen leikkimään pikkukoirilla ja koriin käpertyneillä kissoilla. Vaikka jälkimmäisillä oli vaikea leikkiä, kun nukkuivat kaiken aikaa.

Vähän vanhempana ihmettelin, miksi niin ihannoin niitä outoja elukoita. Nyt olen jälleen palannut niiden pariin. Ympyrä on sulkeutunut.

Kahden ylläolevan kuvan kirpputorilöydöt ovat jo piirun verran järkevämpiä. Typeryyttäkin tosin löytyy, nimittäin valkoinen pipo on minikokoinen, eikä vauvaa ole lähimaillakaan. Ehkä suloinen kummityttö saa siitä ensi talven piponsa. Eipä maksanut kuin kaksi euroa.

Nahkainen laukku taas on kiva ja helppo. Mahtuu pankkikortti ja puhelin, mitään muuta mattolaiturille ei tarvitsekaan.

Vanhat viinilasit odottavat heinäkuun laskevaa aurinkoa ja lyheneviä päiviä. Poljin jalkaa, kun laseja oli vain kaksi. Toisaalta ne ovat sitten niille kahdelle spesiaalihetkiä.

Viimeinen muki muistuttaa Bostwanassa asuvasta ystävästä. Beasta tulee aina mieleen panda. Ja pandasta tulee aina mieleen Bea. 50 senttiä on pieni hinta muistosta, joka tuo ystävän mieleen.

– Henriikka