Juna kaartoi Irkutskiin kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Lähellä massivista Baikal-järveä sijaitsevaa suurkaupunkia kutsutaan Siperian Pariisiksi. Syy jäi tosin meille tuntemattomaksi, riemukaaria ei näkynyt eikä kukaan ylipäänsä tuntunut pitävän sitä aivan kedon kauneimpana kukkana.

Osittain siksi, osin aikataulullisten syiden takia olimme päättäneet ohittaa kaupunkiturismin ja jatkaa samantien matkaa kohti Baikalin rantoja. Sitä paitsi neljän yön junakukkumisen jälkeen houkutteli päästä veden ääreen rentoilemaan (en ollut tajunnut vielä tässä vaiheessa ottaa selvää, ettei Baikalin veden lämpötila nouse koskaan yli viidentoista…).

Aivan järven kyljessä Irkutskin kaupunki ei sijaitse, mutta Baikalille liikkuminen ei silti ollut vaikeaa. Nappasimme rautatieasemalta taksin bussiasemalle, josta matka jatkui minibussilla. Suoraa tietä järven eteläpäähän olisi kestänyt muutaman tunnin, me olimme suosituksesta valinneet kohteeksemme kauniin Olkhonin saaren kuuden tunnin kruisailun takaa.

Kuuden tunnin automatka ahdetussa minibussissa ei kuullosta houkuttelevalta varmaan kenestäkään. Ei se herkkua kyllä ollutkaan. Ihmisiä otettiin kyytiin muutama ylimääräinen ja kaikki mahtuivat kyytiin vain sopivalla peppujen tetriksellä. Ajallisesti tuo puoli tusinaa tuntia nyt ei pitkän junamatkan jälkeen paljon hetkauttanut, mutta lämpötila, epätietoisuus vessatauoista ja teiden kunto aiheuttivat lievää epämukavuutta. Auto hyppi todella kuoppaisilla teillä ja karuja hiekkaisia kumpuja ohitettiin loputtoman tuntuinen määrä.

Kun Baikal tuli sitten lopulta yhden nyppylän takaa näkyviin, kiukku unohtui ja fiilis oli taas korkealla. Näkymät alas järvelle olivat uskomattomat! Auto pysähtyi odottamaan lauttaa ja me nousimme jaloittelemaan rannalle. Olimme tulleet yhtäkkiä aivan uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Viileään paratiisiin.

Baikalia ei voi kuin ihmetellä. Pitkulainen järvi on siis hurjat 600 kilometriä pitkä ja ”vain” n. 50 kilometriä leveä. Se on myös maailman syvin järvi, parhaimmillaan 1,5 kilsaa. What! Selkeästi suurin osa rannoilla ja vesistössä elävistä kasveista ja eliöistä asuvat ainoastaan järven ympärillä. Vesi on todella kuulaan sinistä ja näkyvyys on paikoin useita kymmeniä metrejä. Ja vettä todella riittää: viidennes maailman sulasta makeasta vedestä lilluu Baikalissa. Ainakin paikallisten mukaan tuo vesi on myös täysin juotavaa. Huh. En muistanut itse kulautella.

Oho, rupesin ihan luennoimaan. No on tossa kyllä kerrottavaakin. Voitteko käsittää? Lisättäköön, että talvisin järvi on tärkeä kulkuväylä autoliikenteelle.

Kun lopulta pääsimme perille pieneen Khuzhirin kylään, meidän piti myös totta kai dipata kalpeat ja junamatkan väsyttämät ruhomme Baikalissa. Kylmä vesi unohtui, kun pääsimme peseytymään kunnolla. Ilma oli lämmin oli ja aurinko kuivasi. Oli oli niiiiin hyvä.

Meitä ympäröinyt kylä oli sekoitus kehitysmaita, suomalaista mökkimaisemaa ja lännenfilmejä. En ollut koskaan ollut samanlaisessa miljöössä. Baikalilla vietettyjen kahden päivän aikana ehdimme kulkea kaikki kylän kaupat läpi ja kokeilla muutaman ravintolankin. Tiesin heti, että paikka on palaamisen arvoinen. Huomenna lisää kuvasatoa väittämän tueksi.

Good night you princes of Maine, you kings of New England.

– Henriikka