Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään ”julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

5 kommenttia

  1. Hanna 30.9.2015

    Ihana Istanbul, rakas entinen kotikaupunkini! Sen verran jäin miettimään, että olikohan nyt menneet nimet ja paikat sekaisin, sillä nuo sisäkuvat näyttäisivät olevan Sultanahmet Camiista eli niin sanotusta Sinisestä moskeijasta. Hagia Sofia eli Aya Sofia taas on tuo punertava rakennus, joka on ollut niin kirkko kuin moskeijakin ja on nykyisin museo. Sinne ei tarvitse riisua kenkiä eikä siellä tarvitse käyttää huivia.

    Vastaa
    • Henriikka 30.9.2015

      UPS! Tosiaan. Korjattu.

      Istanbul vaikutti hyvältä, pian bäkkiin eiks joo?

      Vastaa
      • Hanna 3.10.2015

        Todellakin! Mä en pääseikinä irti siitä maasta, aina vaan on palattava takaisin.

        Vastaa
  2. Oop 2.10.2015

    Turkin pääkaupunki on Ankara, ei Istanbul.

    Sori, oli pakko huomauttaa!

    Vastaa
    • Henriikka 2.10.2015

      Siis tuon nyt kerralla esiin kaiken tyhmyyteni. Tiedänhän minä sen vaan enpä muistanut yhtään! Siis kiitos :—)

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Hanna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.