Reissun piti vedellä viimeisiään. Oli viimeinen ilta, ja olimme saapuneet kahden päivän vaellukselta ja kirjautuneet Finikessä hienoon hotelliin. Olimme Lauran kanssa puhuneet alkumatkasta, ettemme tietenkään vietä viimeistä yötä hotellissa vaan tungemme vaikka väkisin toisen tiimin kanssa veneeseen. Emmehän olleet tulleet Turkkiin mitään lepoa hakemaan vaan elämyksiä.

Kuinkas kävikään, hotellin puhtaat lakanat vetivät puoleensa kuin kuu vuorovettä. Päästimme hassuista haaveistamme ja keskityimme hotellin uima-altaaseen. Täällähän saisimme valtavan aamiaisenkin. Lähdimme kuitenkin rantaan illastamaan satamaan veneellään saapuneen toisen tiimin kanssa. Kippistä viimeiselle illalle ja sitä rataa.

Oli itkupuheita ja spontaani tanssiesityskin. Hyvää ruokaa ja iloinen jälleennäkeminen purjehtijoiden kanssa. Yksi asia johti toiseen ja yhtäkkiä huomasimme Lauran ja Sofian kanssa jättäneemme spontaanisti hotellin avaimemme toisen tiimin naisvahvistuksille ja olevamme matkalle heidän sijastaan veneeseen nukkumaan. Halusimme käyttää viimeisen päivän veneessä, kun he taas kaipasivat mannerta ja kokemusta Hamamista. Minne katosi lämmin vuode ja ruhtinaallinen aamupala?

”Tunkekaa sitten hotellihuoneessa levällään olevat tavaramme rinkkoihin ja ottakaa huomenna mukaan. Emme toivottavasti tarvitse veneellä mitään.”

Jos samalle yölle sattuu verikuu, superkuu ja kuunpimennys, niin ainoa oikea paikka nukkua on veneen kansi. Itsehän en tällaisia kuujuttuja olisi varmasti edes muistanut, joten pelastus oli matkassa olevan yökukkujat, super-instagrammaajat, jotka kyllä tiesivät monelta aurinko nousee ja minne se laskee.

Konstalle ja Timolle riitti riippumatot, Juuso kipesi purjepussiin, minulle ja Lauralle pojat olivat rahdanneet kiltisti patjat kannelle. Sofia, Inna ja Tuomo nukkuivat somasti sisätiloissa. Vedin ison peiton korviin ja nukahdin melkein samantien rauhallisesti satamassa keinuvaan laivaan. Kuu pimeni pimenemistään, mutta minä vain nukuin.

Neljältä Konsta herättää: ”Haluatko sä nähdä sen pimennyksen?” Totta hitsissä halusin, kiitos unisen herättämisestä. Istuin siinä aikani, unihiekat syvällä silmissä, ja tuijotin punaista, jättimäistä, pimenevää kuuta. Tiesin, ettei minun kuvaustaidoillani sitä saisi ikuistettua kameran muistikortille, mutta vähän paremman kuvaajan linssin läpi se näytti tältä.

Pojat lähtivät editoimaan kuviaan hyttiin, minä nappasin tyhjäksi jääneestä riippumatosta toisen täkin omani rinnalle ja vaivuin takaisin uneen.

Ja minä vielä luulin, että tuo yö ja kuuhommat olivat reissun maagisin hetki. Väärin luulin. Nousin kuuden maissa katsomaan, kun aurinko nousi horisontin yli. Olin nukkuneen rukous, luuren kummitus, mutta viimeinen auringonnousu oli nähtävä.

Istun veneen keulassa pitkään, tosi pitkään. Koko muu vene nukkui tai niin luulin: jälkikäteen Juuso näytti minulle tämän kirjoituksen ensimmäistä kuvaa, joka on varmasti hienoin kuva, jossa olen koskaan ollut. En ollut meren tyrskeiltä kuullut kameran laukaisinta. Lisäksi havahduin myöhemmin, että myös Timo kuvasi kamerallaan (käy katsomassa hänen huikasevin reissuvideonsa täällä). Maagisia aamuhetkiä ei siis löydy vain minun ajatuksistani ja kamerastani vaan saan jakaa ne muutaman muun kanssa.

Toistan nyt itseäni, mutta hetket olivat todella taianomaisia. Enemmänkin. Olen herkistelijä myönnettäköön, mutta ihmettelen itsekin, että pelkästään tilanteen ajatteleminen saa minut kaihoisaksi ja silmät kostumaan. Sydämeni vain tippui auringonnousun ja koko tilanteen ja mielentilan kauneuden johdosta veneen keulalta veteen niin että plomps. Siellä se sydän nyt pohjassa märehtii ja miettii, onko se nyt paras paikka sydämelle.

Itkuherkän, vähäunisen yön jälkeen alkoi viikon aktiivisimmat tunnit. Yksi syy halulle viettää viimeinen yö paatissa oli, etten ollut uhkailuistani huolimatta vielä uskaltanut hypätä takaperinvolttia kannelta.

Oppimismatkani oli mutkainen. Olin toisen purjehduspäivän aamuna seissyt vartin verran kaiteella keräten rohkeutta. Laskin mielessäni än-yy-tee-nyt, mutta joku piti jalkojani tiukasti metallikaiteella. Enkä hypännyt vaikka kismitys oli kova. Päätin mennä harjoittelemaan tuntematonta liikerataa veteen sup-laudan kanssa ja hypätä siltakaadolla veteen laudan päältä. Jostain erikoissyystä onnistuin kuitenkin hyppämään niin, että pamahdin päälleni sup-lautaan. Niskoissahan se vähän tunnahti ja volttiharjoitteluni jäivät hetkeksi.

Viimeisenä aamuna oli kuitenkin uusi miehistö ja nousin kaiteelle. Sydän takoi tuhatta ja sataa, mutta hyppäsin. Hurraa! Sofian mukaan pelko kestää korkeintaan 20 minuuttia (paras tsemppipuhe tähänastisista) ja ilmeisesti yhteenlaskettu aika kaiteella seistessäni oli kasvanut yli tämän minuuttimäärän.

Ennen satamaan paluuta ehti vielä käväistä mastossakin. Aikamoista, kun tuuli heiluttaa mastoa ja sitä yrittää tarrata käsin ja jaloin heiluvaan salkoon. Rakkaat lukijat, älkää pitäkö minua aivan typeränä. Saatan omistaa jotain yllytys-hulluisia piirteitä, mutta olen oikeasti ihan kiva.

Myöhäisen brunssin jälkeen lähdimme kohti lentokenttää. Voin kertoa, että saattueessa oli aika väsynyttä porukkaa. Sen minkä itsekin olin huolehtinut ulkonäöstäni alkumatkasta, alkoi olla historian havinaa paluumatkalla. Suolavedestä kovettuneet hiukset, ripsarin jämät poskilla. Kirsikkana kakussa kaksi tummaa silmänalusta kuin lähiparkkipaikan amiksen kuminpolttojäljet.

Mutta on se hauskaa, kun luulee olevansa ennen keskiyötä kotona, niin tajuaakin olevansa Istanbulissa. Jo toista kertaa tänä syksynä myöhästyn jatkolennolta ja jään kiikkiin vaihtokaupunkiin. Tällä kertaa syynä olivat Turkkiin saapuneet ukkoskuurot.

Oikeastihan ne ukonilmat olivat minun tilaamiani. Koska en voinut hurrata silloin, moni kun olisi halunnut jo olla kotona, niin hurraanpa nyt: tällä kertaa minusta oli ihan mahtavaa jäädä jumiin. Menettäisin vain muutamat aamutyötunnit, jotka voisin korvata myöhemmin, ja saisin tilalle vähän extraseikkailua. En ollutkaan vielä valmis palaamaan.

Heitin retkiseurueelle kevyttä läppää Istanbulin yöstä ja tulevasta karaokekisasta. Huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet väsyneinä suopeinta maaperää tämänkaltaisille vitseille.

Joskus sitä olettaa matkan jo loppuvan, kun yhtäkkiä lähes kokonaan uusi matka alkaa. Vimeiseen pariin vuorokauteen mahtui niin paljon, ettei ajatukset edes ehdi laukkaamaan mukana. Viimeinen yö ei jäänytkään viimeiseksi vaan pakon edessä koettu Istanbulin yö veti viimeisen korren.

Jostain syystä en nukkunut lentokoneessa vaan kävin läpi kaikkea nähtyä ja koettua. Mielessä pyöri niin paljon asioita, joita en olettanut sieltä löytyvän, kun lähdin matkaan 10 tuntemattoman ihmisen kanssa. Kiitos siis matkaseura, kiitos Sail for Good.

Ja kun varsinainen Sail for Good -vene lähtee liikkeelle ja viipyy matkoillaan seitsemän vuotta, minut löytää sitten jostain maailman kolkasta, laiturin nokasta liftaamasta.

-Henriikka

Lue kaikki Turkin matkan kirjoitukseni:
Ensi viikolla Turkkiin
Tällainen kaihomieli
Kolme tuntia Istanbulissa
Sail for Good
Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kuva 1: Juuso Hämäläinen
Kuvat 2, 4, 5, 6, 7, 8, 10, 11: Tuomo Meretniemi / Sail for Good

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd, @kpunkka, Lapsiperheen matkat, TimoWilderness, Cocoa etsimässä, Otto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness Führer, Urbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.