arkisto:

marraskuu 2015

30.11.2015

13 kivaa marraskuulta

–

1. Nuuksion seikkailu

Tästä olette kuulleet intoilua jo liikaakin. Minun ja Bean telttaretki Nuuksioon loka-marraskuun taitteessa enteili kaikkojen aikojen parasta marraskuuta. Ensimmäinen kirjoitus täällä, toinen osa tulossa tällä viikolla.

2. Fabula

Kirjojen Netflix. Kuukausihinnalla kirjoja niin paljon kuin vain jaksaa lukea. Tästä kirjoitan enemmän myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa heitän pienet fiilistelyt uudesta lempparista. Kesken on kirja Marimekosta.

3. Isänpäiväviikonloppu

Kuinka ihanaa, että saimme mahtumaan samaan viikonloppuun reissut sekä minun että Jannen perheen luokse. Suomiretket kunniaan!

4. TinTin Tango

Kävin pitkästä, pitkästä aikaa Café TinTin Tangossa. Tilasin kaksi kananmunaa ja kaakaon. Töölöläinen kuppila on äärimmäisen random, äärimmäinen helmi.

5. Urban A

Kuukauden putiikki -titteli menee Urban A:lle, josta ostin collegen ja hihattoman paidan. Povaan molemmista vaatekaapin kestosuosikkeja. Ostoaktiivisuuteni on vähentynyt viimeisen pari vuoden sisään radikaalisti ja siksi hyvistä ostoksista nauttii nykyään yhä enemmän.

6. Cupping

Johan & Nyströmillä järjestetty cupping-koulutus keräsi yhteen kivoja tyyppejä ja hyvää kahvia. Näistä kahdesta ei voi kuin pitää.

7. Brunssi puisessa paritalossa

Ihan tavallinen brunssi, ihan tavallisten ystävien kanssa, ihan tavallisena päivänä. Kuukauden parhaita hetkiä, vaikka kuume nousikin kotimatkalla.

8. Muuttouutiset

Me muutamme. Me tosiaan muutamme. Huomenna tapahtuvan blogimuuton lisäksi muutamme myös fyysisesti joulukuun lopussa. Arabianranta vaihtuu Helsingin keskustaan ja neliöitä jää kelkasta 20. Meinaan haljeta innosta.

9. Yksinolo

En ole koskaan ennen kaivannut yksinoloa yhtä paljon kuin nykyisin. Ja puhun nyt nimenomaan valinnasta olla yksin, en yksinäisyydestä. Taidan olla samanaikaisesti äärimmäinen ektrovertti ja erittäin introvertti. Rakastan vajota omiin ajatuksiini, kävellä sinne sun tänne, kun kukaan ei ole päättämässä minne. Käpertyä sohvalle, keittää hyvät kahvit, lukea lehteä ja kirjoittaa listoja turhista asioista.

10. Turkki-porukan karonkka

Syyskuun Turkin matkan reissuporukka kerääntyi yhteen syömään, muistelemaan ja nauramaan. Nauroin vedet silmissä monille muistoille ja ihmettelen edelleen, miten hieno porukka oli mukana.

11. Luento Lahdessa

Olin työni puolesta luennoimassa Helsingin yliopiston täydennyskoulutukseen kuuluvalla SomePro-kurssilla. Puolitoista tuntia settiä viestinnän ammattilaisille aiheesta ”Blogit – vaikuttava media?”. Ai että, miten hermoilin. Elokuussa kysyttiin, voinko mennä ja lupauduin. Oli useampi kuukausi aikaa sulatella ja ylpeyden määrä oli huipussaan, kun homma oli selätetty kunnialla.

12. Brunon kirpputori

Olimme ystävien kanssa myymässä vaatetta ja tavaraa eilen Konepajan Brunon kirpputorilla. En ollut aikoihin myynyt fyysisellä kirppiksellä ja ilmassa oli oikeaa markkinahenkeä. Sopivaa tungosta, ärsyttäviä tinkaajia ja paljon hyviä kauppoja ja ihmiskohtaamisia.

13. Pikkujoulut

Marraskuussa on juhlittu. Perjantaina oli työpaikan kekkerit, sitä ennen minun ja Idan omat minipikkujoulut, joista kerron lisää myöhemmin. Marraskuussa tanssin myös haikeita jäähyväisiä Suomen Blogimedian pikkujouluissa ja suuntasin katseen kirkkaaseen tulevaan Asennemedian joulukekkereillä.

Huomenna korkataan joulukuu ja se uskoakseni tuo yhtä lailla kaikkea hyvää tullessaan. Muutakin kuin Jouluradion. Huomisesta lähtien blogi-agentuurini vaihtuu, kun Asennemedia ottaa ohjat blogini bannerimainoksista ja kaupallisten yhteistöiden edistämisestä. Saan jatkaa keskittymistä olennaisimpaan, kuviin ja teksteihin, joita kyllä riittää tulevillekin kuukausille.

Mutta arvatkaahan! Joulukuun alku ja uudet kuviot tuovat myös blogille uudistuneen ulkoasun. Liian kauas ei tästä turvallisesta karata, mutta pieni raikastus on ollut paikallaan jo pitkään. Keskiyöllä laitetaan uusi ulkoasu kaikille nähtäväksi, toivon mukaan se on lukijallekin mieluinen.

Mutta kiitokset marraskuulle ja ensi vuonna nähdään.

-Henriikka

Ps. Melkein unohdin! Parasta koko marraskuussa olivat torstain yllätyssynttärit. Rekkalasteittain sydämiä. Oikeita syntymäpäiviä tanssitaankin sitten keskiviikkona. Nukun tietenkin kruunu päässä.

Kuva: X

29.11.2015

Jouluradio soi taas!

–

musiikki, yhteistyöTags: joulu, jouluradio, musiikki, radio

Kaupallinen yhteistyö / yhteistyössä Jouluradio

On taas se aika vuodesta: Jouluradio on aloittanut soittonsa!

Tätä kirjoittaessani soi Michael Bublen Blue Christmas ja äsken meni tuntematon Paimenhuilun joululaulu. Kauden ensimmäisenä kajahti tuttuun tapaan ensimmäisen adventin hoosianna, tänä vuonna sanattomana, upeana jazz-vetona. Odotan vuoden ensimmäistä Last Christmassiä, vaikka se on korniuden huipentuma, ja Jouluyön hymniä kaikessa vaikuttavuudessaan.

Olen seurannut Jouluradion Facebook-sivuja fanaattisimpien joulufanien reaktioita Jouluradion alkamiseen tauon jälkeen. Suomihan on aivan villinä! Irma Kokkolasta kertoo, miten immelletyt laatikot on pakastettu jo juhannusaattona ja torttutalkoot hoidettiin elokuun pyhinä alta pois. Kaarlo Keravalta on nauhoittanut C-kaseteille koko viime vuoden Jouluradion materiaalin ja se on soinut tauotta loppiaisesta saakka.

Itsekin olen vahva jouluihminen, mutta näköjään oma levelini on aika hatara verrattuna tosifaneihin. Olen kuitenkin erittäin iloinen Jouluradiosta. Se tekee rauhallisen mielen ja on rakentanut jo monta vuotta joulutunnelmaa meidänkin kotiin.

Jouluradio kuuluu jouluun.

Riisipuuro kuuluu jouluun, samoin piparit ja sinihomejuusto, glögi runsailla romppeilla ja joulukirkko. Perhe kuuluu jouluun, kauniisti paketoidut ja ajatuksella hankitut lahjat kuuluu jouluun – joskaan niiden ei tarvitse olla välttämättä kovin ihmeellisiä, saati kalliita. Joulukuusen on seistävä huoneessa yksinkertaiset, koreilemattomat koristeet oksillaan, kirkas valosarja tuikkien. Joulusauna kuuluu jouluun ja se, että on levollinen mieli.

Tänä vuonna muutamme kuitenkin heti joulun jälkeen ja on yhä helpompi hahmottaa, ettei joulua tehdä koristeilla tai tavaroilla. Joulutunnelma syntyy pitkälti rauhasta.

Nyt meno meni jo villiksi ja radiosta kuuluu jo The Beach Boysin Santa Claus is coming to town. Olen saanut tänä vuonna seurata Jouluradion valmisteluja erityisen läheltä, kun Janne on ollut opiskelujensa ohessa töissä Jouluradiolla: valokuvannut, tehnyt videoita, kirjoitushommia ja hoitanut esimerkiksi some-kanavien päivittämistä.

Muutama päivä sitten hän näytti minulle ottamansa kuvan Jouluradion punaisesta ”radio-maskotista” ja kertoi löytäneensä kuvausspotin Eirasta sattumalta. Kuva oli mielestäni niin hieno, että vaadin että kävelisimme viikonloppuna samaan paikkaan ottamaan lisää kuvia.

Tämän vuoksi siis näitä vaalenpuna-sinisiä joulukuvia. Ehkä nämä kuvastavat omaa perinteistä mutta kuitenkin jollain tavalla kapinoivaa ajatustani joulusta.

Nyt jouluradio päälle ja sunnuntai-illan rauhaan. Kanava helkkää perinteisillä radiotaajuuksilla pääkaupunkiseudulta Rovaniemellä ja Turusta Joensuuhun. Nettiradiot täydentävät pakettia. Eri kanavien esittelyt ja perustiedot löydät täältä.

Ja hei, olisi kiva kuulla teidän suosikkijoululauluja, jos sellaisi löytyy. Lupaan paljastaa kommenttipoksiin myös omani, kunhan ensin keksin sen.

-Henriikka

Jouluradio aloitti toimintansa pääkaupunkiseudulla vuonna 2003 ja joulumusiikin pää-äänenkannattaja löysi heti kuulijansa. Jouluradio on laajentunut vuosi vuodelta. Tänä vuonna 2015 Jouluradion kuuluvuusalueella asuu jo yli 3,6 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2014 Kansallisen radiotutkimuksen mukaan Jouluradiolla oli viikossa ennätykselliset 533 000 kuuntelijaa!

28.11.2015

Armas – Lounaaksi lähiruokaa

–

Helsinki, ruoka ja juoma, vinkitTags: aleksanterinkatu, armas, helsinki, keittiö ja viinitupa, kluuvi, kluuvin kauppakeskus, lähiruoka, lounas, ravintola

Käyn lähes joka päivä työpäivän keskellä toimiston ulkopuolella syömässä. Lounasseteli-etu on eduista ihanin ja lounashetket keitaita välillä hyvinkin hektisen työn keskellä. Samalla pystyy tutustumaan helposti Helsingin keskustan ruokatarjontaan, sillä siinä missä toiset kaipaavat vakiopaikkaa, käyn itse harvoin kahdesti viikossa samassa paikassa.

Torstaina ja perjantaina kävin kuitenkin sattumalta nauttimassa lounaani samassa paikassa Armaksessa, Kluuvin kauppakeskuksessa Aleksanterinkadulla. Paikka mainostaa itseään konstailemattomana lähiruokana, joka on selkeää ja herkullista. Keittiön ja viinituvan menussa toistuvat usein myös erilaiset kasvisvaihtoehdot, mistä iso peukku.

Torstaina sain harvinaista lounasseuraa Jannesta ja siksi ikuistettua kerrankin kuvia keskeltä päivää. Valitsin lounaaksi feta-juuressalaatin (9€), Janne valitsi possukebabin (10€). Kebabista en osaa itse sanoa, mutta Janne kehui hyväksi. Rinnalla oli perunarieskaa, josta tuli mukava maalaistalon fiilis. Oma salaattini oli aivan superhyvä, joskaan ei annoskooltaan mieletön. Sudennälässä en olisi tullut siitä täyteen, mutta näin perusnälkäisenä koko oli juuri hyvä. Maussa tai esillepanossa ei moittimisen sanaa, kaikki toimi tosi hyvin.

Armas on viihtyisä, hipihtävä ja maalaishenkeä tavoitteleva. Lounashintaan kuuluu kahvi, iso peukku siitä. Tilan sommittelu on mielestäni vähän erikoinen ja liian väljä, mutta toisaalta Jannen puolestaan ei kokenut asiaa näin.

Sen sijaan siitä olimme samaa mieltä, että paikan mainoslause ei yksinkertaisesti toimi Helsingissä: Kenties parasta ruokaa Tampereen ulkopuolella? Mitähän ihmettä? Ymmärrämme toki pointin, mutta Aleksanterinkadulle emme tällä iskulauseella tulisi mainostamaan.

Uskon ainoastaan alkujaan pirkanmaalaisten heltyvän tälle voima-ajatukselle. Näin Tampereella useasti vierailleena en ainakaan itse ole kokenut Tamperetta ylivoimaisena ruokakaupunkina. Poikkeuksena ehkä wingsit, joten korkeintaan joku helsinkiläinen siipiravintola voisi mainostaa näin. Olemmeko mielipiteemme kanssa aivan kaksin vai yhtyykö joku ajatuksiimme?

Iskevä mainoslause tai ei, käyn mieluusti Armaksessa lounastamassa. Muita palveluja tai kellonaikoja en ole paikassa kokeillut, mutta kertokaahan te kokemuksianne, jos olette viisaampia.

Terveisiä myrkyisestä Helsingistä ja onpa ilo, että luet. Minä niin mielelläni kirjoitan.

Huomenna, sunnuntaina myyn ystävieni kanssa vaatteita ja tavaroita Konepajan Bruno -kirppiksellä. Tulkaa ihmeessä moikkaamaan.

-Henriikka

Ps. Ja isoin ilo Armaksen lounaalla oli, kun yllättäen kassajonossa joku lukijoista tuli kiittämään kivasta blogista. Kiitos vielä jälkikäteen, kun eihän tuollaisissa tilanteissa osaa muuta kuin jäätyä ja hymyillä typerästi.

27.11.2015

Täydelliset yllätysjuhlat

–

juhlat, kaveritTags: ben whoo, elias kaskinen, lake jons, synttärit, syntymäpäivät, yllätysjuhlat

Elin eilen yhden elämäni häkellyttävimmistä hetkistä. Yllättäjä yllätettiin aivan totaalisesti.

Olin menossa viettämään iltaa ystävieni kanssa. Olimme käyneet Jannen kanssa vähän tylsillä torstaikahveilla ja ilta tuntui jotenkin ankealta. Väsytti ja rasitti. Laahustin hiljalleen Kamppiin ystävän luokse ja soitin laiskasti summeria.

Oven avauduttua alkoi kuulua synttärilaulu. Menin totaalisen jäihin enkä suostunut tulemaan sisälle. Miten kuudesta ystävästä saattoi edes kuulua niin kovaääninen laulu? Sitten sain kuulla, että sisällä oli muutama muukin. Tarkemmin sanottuna noin 40 muuta. ”En varmasti tule sisälle. Enhän minä ole ansainnut mitään tällaista.”

Kun uskalsin vihdoin juhlajoukon eteen, oli täysin absurdia katsoa ystäviään. Osa oli Helsingistä, osa tullut muualta. Kaikki näyttivät niin kauniilta ja iloisilta. Ja mikä ihmeellisistä, he olivat siellä minua varten. Tärisin kauttaaltani hämmennyksestä. En ollut aavistanut mitään, vaikka Janne oli järjestellyt juhlia ja yllätystä viikkokaupalla.

—-

Juhlimme yömyöhään. Kävin puoli kolmen aikaan nukkumaan. Elias Kaskinen, Lake Jons ja Ben Whoo esiintyivät yllätyksenä ja ystävät olivat leiponeet pöydän täyteen kaikkea gluteenitonta. Olin täynnä kiitollisuutta, tapani mukaan hämmennyksestä ja kiitollisuudesta vuodatin kyyneleitäkin vähän.

Nyt väsyttää, mutta ei haittaa.
Voi ystävät, minkä teitte.

-Henriikka

25.11.2015

Koru kärsimättömyydestä

–

asusteet, elämä, korutTags: a3 kultasepät, kiseleffin talo, koru, korut

Kuvissa näette korun, joka kuvastaa kärsimättömyyttä. Joka kuvastaa minua. Joka on ärsyttävän todellinen muistutus piirteestäni, jonka mieluusti vaihtaisin lempeään kärsivällisyyteen. Minäpä kerron koko lyhyen tarinan korun takaa.

Olin viime torstaina Suomen Blogimedian pikkujouluissa Cafe Köketissä. Meno oli iloinen ja juhlajoukkio hersyvän hyväntuulinen. Oli glögien tuunailua, ennustusta, hyvää ruokaa ja riittävästi juomaa. Ja sitten oli tämä kohtalokas ohjelmanumero, korupaja.

Jokainen oli saanut etukäteen pohtia, minkä sanan tai kuvion haluaisi koruunsa painaa. Kiseleffin talon AU3:n kultasepät laittoivat parastaan ja opastivat korun tekemisen maailmaan. Ensin piti valita haluamansa laatta ja sen jälkeen naputella metallisin muotein kuviot vasaralla paikalleen.

Halusin valita sanan, josta saisin energiaa päiviin. Jonka saattelemana voisin tehdä kauniin riipuksen kaulaan, korun ranteeseen tai onnenamuletin lompakon kolikkopussiin. Valitsin sanan ”AAMUT”, sillä aamujen tunnelmasta tuntuu olevan kotoisin persoonani parhaat piirteet. Aamuissa on voima, aamuissa on toivo ja uuden alku.

En jaksanut harjoitella harjoituslaatalle. Kiskaisin kirjainmuotilla laattaani ison A:n. EI OLE TOTTA! Sehän on V-kirjain! MITÄÄÄÄÄÄ! Kaikki on pilalla. EIIIIII! WHY GOD?! NOOUUUUUU!

Raivoissani vasaroin samalla vimmalla vinoon riviin lisää väärinpäin olevia V-kirjaimia, ikään kun voisin sillä mitään pelastaa. Huomattuani totaalisen munauksen, sujautin teatraalisesti korun taskuuni ja uhkasin, etten ota sitä sieltä enää koskaan pois. Kieltäydyin kohtalokkaasti minulle tarjotusta nahkanauhasta tai uudesta yrityksestä. Kaikki on pilalla! Minä lähden nyt kotiin.

Taskunpohjalla poltteli koru kärsimättömyydestä. Kirjainrivin V:t ovat kaiken lisäksi aivan vinossa rivissä. Siitä piti tulla voimakoru, koru joka kertoo minusta parhaimmillani. Sen sijaan, niin ärsyttävää kuin se onkin myöntä, siitä tuli koru joka kertoo minusta kehnoimmillani.

Ja valitettavasti, molempien puolien kanssa pitää elää. Ja totuus paljastuu joskus yllättävälläkin hetkellä, toisinaan kornisti korupajassa.

En sentään viskannut korua seinään vaan säästin sen. Ja hetken päästä jo vähän nauratti. Tätä voi pitää jo kehityksenä.

-Henriikka

24.11.2015

Kesäöiden kaipuu

–

elämä, perhe, siskoTags: iivantiira, kesä, kesämökki, kesäyö, kuhmo, mökki, perhe

Selasin tänään viime kesän mökkikuvia läpi. On pitänyt kirjoittaa kalakilpailusta, karhujen katselusta ja muusta rennosta kesäilystä elokuusta lähtien, mutta materiaalia olisi niin paljon jaettavaksi, että se on aina jäänyt. Lisäksi miltei jokainen kuva pysäyttää minut. Jään miettimään kuvanottohetken tuntemuksia, ajatuksia ja elämäntilannetta. Makuja, tuoksuja, värejä. Kuvilla on uskomaton voima saada muistot kirkkaammiksi ja ehkä vielä vähän kauniimmiksi kuin hetket todellisuudessa olivatkaan.

Naurattaa tuo ensimmäinen kuva. Kylähullu perheenihän se siinä. Kalakilpailu käytiin onnistuneesti samana päivänä ja puiset mitalit roikkuvat kaulassa illallisen yhteydessä järjestyn palkintogaalan vuoksi. Päässä palkinnonjaossa luovutetut lakit ja kaikilla jalassaan mökki-crocs-kopiot. Aivan yhtä kamalat jokaisella.

Ja vähän liikuttaakin nämä kuvat. Tunnen ylpeyttä perheestäni, tunnen onnea elokuusta. Itse olen raggarina mustassa hupparissa, farkut rikki ja hiukset sotkussa. Tänä iltana iski kesäöiden kaipuu. Halu päästä mökin lämpöön, aitan kattolampun alle korttia pelaamaan.

Äiti on ihan johtajana pyjamassaan. Johtaa laumaa maailman sympaattisin mies rinnallaan. Ja tällä nimityksellä tarkoitan isääni. Joku kirjoitti toissakesänä johonkin kirjoitukseeni isästäni hänen vaikuttavan maailman sympaattisimmalta mieheltä. Ja voitte kuvitella, että hän on muistanut tituleerata itseään näillä sanoilla siitä lähtien.

Kesäöiden kaipuu. Varmasti lähes kaikille tuttu tunne. Eikä sitä poista edes into siitä, että vihdoin pakastaa, ja Aleksanterinkadun jouluvalot on nyt sytytetty. Stockmannin jouluikkuna on satumainen ja kaupunki kauneimmillaan. Mutta kesäyöt nyt vain ovat kesäöitä.

-Henriikka

23.11.2015

Tiptaptiptaptipetipe

–

muoti, oma tyyliTags: blogger, fashion, hämeenlinna, muoti, oma tyyli, style, vanajanlinna

”Sulla on uusi villapaita”, huomasi ystävä. ”Joo, niin on. Se on metsänvihreä, mun lempiväri!” vastasin innoissani ja lisäsin heti: ”niin ja kirkkaankeltainen myös.” Tuntui, että keltaiselle voi tulla paha mieli, jos unohdan toisen suosikkini ja hehkutan vain vihreää.

Villapaita ei erikoisemmin imartele minua, ja olen muutenkin tainnut ottaa muutaman lisäkilon lämmikkeeksi. En ole moksiskaan, kummastakaan. Pärjätään nyt ensin talven yli.

Vihreä villapaita saa minut iloiseksi ja otin mielissäni ensilumen vastaan se päälläni. Ajoimme pikkujouluihin Vanajanlinnaan, kun lunta alkoi tippua. Olin nenä kiinni auton ikkunassa ja huokailin. Lumi on sellainen asia, jonka vuoksi harkitsen joka vuosi lähes tosissani muuttavani pohjoiseen. Voisi käyttää villapaitoja joka päivä.

On ollut sellaisia hurmaavia pikkujoulupäiviä ja sitten sellaisia päinvastaisia, täysin ränsistyneitä päiviä. Vuoronperään uskomatonta paistetta ja kunnolla loskaa. Koko viikonloppu meni tiptaptiptaptipetipen parissa ja maanantai läsähti naamalle kuin pään kokoinen nuoskakasa. Nyt hellalla kiehuu päästä pienesti pehmenneet porkkanat ja kukkakaalin loppu, kaukana on juhlailo.

Olen menossa huomenna luennoimaan Lahteen viestinnän ammattilaisille somesta ja blogeista. Helsingin yliopiston täydennyskoulutukseen kuuluvan luennon tekemiseen on mennyt tuhottomasti turhaa maanantaiaikaani. Sain kuitenkin jotain tehtyä lounaan syömisen lisäksi ja se tuntuu kivalta. Joskaan ei puoliksikaan yhtä kivalta kuin vihreä villapaitani.

Voin kertoa, että Vanajanlinna oli täydellinen lokaatio ensilumen vastaanottamiselle. Oli maaginen, satumainen fiilis koko ajan. Lunta tiputteli ja joulukuusi oli koristeltu. Kyllä näillä muistoilla mennään useampikin loskainen etelän päivä.

-Henriikka

villapaita/COS, farkut/Tiger of Sweden, kello/Daniel Wellington, kengät/Vagabond
Kampauksen on tehnyt Laura

Kuvat: Ida Hanhiniemi

22.11.2015

Syysvaellus Nuuksioon (osa 1/2)

–

kaverit, outdoor, urheiluTags: hiking, kansallispuisto, metsä, national park, nuuksio, outdoor, retkeily, retki, rinkka, seikkailukerho, vaellus

Seikkailukerhon perinteinen syysvaellus suuntasi tänä vuonna ihan lähimaille, Nuuksion kansallispuistoon. Loka-marraskuun taitteen yön yli kestävä retki oli meille molemmille ensimmäinen vähän kylmemmillä keleillä tehty pyrähdys.

Teille suurensuuri kiitos kaikista jaetuista vinkeistä, jotka takasivat erittäin onnistuneen keikan. Säiden Herralle kiitoksia siitä, että pakkasöillä ympäröity viikonloppu oli lauhkea kuin lammas. Eväistä jo kerroinkin (matkalla ne kun katosivat vatsaan ennen kuvaamista), mutta tänään ja huomenna tulisi vaelluskuvia ruudun täydeltä.

Meillä oli niin kivaa. Siis sellaista ”next level fun”. Pyhäinpäivän viikonloppu metsässä oli real-life-halloween, kun kadonnutta ei vielä oltu löydetty ja pimeä iski metsän ylle jo puoli viideltä ja metsä jäi ympärille huhuilemaan. Seikkailukerho ei pienistä hätkähdä.

Mielenkiintoinen aspekti tässä syys- ja talviretkeilyssä on se, että valoa on yksinkertaisesti aika minimaalisesti. Valoisa aika alkoi tuolloin kahdeksan maissa ja pilkkopimeää oli jo ennen viittä. Viime vuoden elokuun kaltaista 30 kilometriä ei siis lähdetty tavoittelemaan, vaan jotain vajaa 20 kilsan rauhallista kierrosta.

Siinä missä viime vuoden Repoveden maasto oli paikoin todella jyrkkääkin ja välillä vaativaa, Nuuksiossa oli yllättävän lungia. Lähdimme Veikkolasta ja kiersimme Siikaniemen,Haukkalammen ja muutaman muun extra-kierroksen kautta Iso-Holmaan yöpymään. Olimme ajatelleet ensin Holma-Saarijärveä, mutta seikkailunhaluisina halusimme mieluummin suunnata paikkaan, jonne ei opasteet ohjanneet.

Parasta metsässä: hiljaisuus, vaihtuvat maisemat ja se, ettei itse pysty hallitsemaan juuri mitään. Pienuuden tunne kulkee ylitse ja arkiset, useimmiten velvollisuuksiin ja töihin liittyvät ajatukset hälvenevät ja tilalle tulee joko vahvaa itsetutkistelua tai vaihtoehtoisesti ei juuri mitään. Metsässä pääsee usein sellaiseen oletuksena melko meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukset vain kelluvat eivätkä lähde liian hurjien analyysiratojen vietäväksi.

Ja yksi parhaista jutuista on myös perille pääsy. Kun voi heittää rinkan selästään, etsiä sopivaa telttapaikkaa. Katsella ympärilleen, että tässä sitä nyt pesäillään pieni hetki.

Vaikka emme jääneetkään onneksi pimeyden jalkoihin, tuntui perille pääsy tällä kertaa erityisen hyvältä. Vähän kauempana reiteiltä sijaitseva Iso-Holma piti oikeasti löytää ja tällaisille ”mennään sinne mihin nenä näyttää” -suunnistajille löytäminen on joskus huomattavan paljon vaikeampaa kuin itse matkan tekeminen.

Perille päästyämme vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja laitoimme ensitöinä teltan pystyyn. Nuotiopaikalta oli ilmeisesti juuri karanneet edellisyön tai saman päivän retkeilijät, sillä kipinä eli vielä. Tuli syttyi heittämällä pari puuta sekaan.

Ehkä muistatte, millainen säälittävä teltta meillä oli viime vuonna matkassa? Vihreä nuuskamuikkusmalli pysyi juuri ja juuri pystyssä. No, tänä vuonna oli onneksi toisin, sillä viimevuotinen telttavanhus olisi lähtenyt tuulen mukaan mimmit sisällään.

Majoituimme Iso-Holman tuuliseen niemennokkaan ja yöllä ujelsi kiitettävän kovaa. Fjällräveniltä retkeä varten lainaksi saatu suurikatoksinen Abisko Lightweight 2 pysyi kasassa briljantisti ja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Vaikka ulkona tuiversi emmekä olleet kallioalustan takia edes yrittäneet virittää telttanaruja kireimmilleen, yösijamme pysyi hyvin ruodussaan. Halpoihin festaritelttoihin tottunut yllättyi myös teltan painosta: vajaa 3-kiloinen teltta meni joululahjalistan kärkeen.

Teltan pystyttämisen jälkeen oli vuorossa hikihommat. Pöllipinot löytyivät sadan metrin päästä telttapaikastamme. Tarvitsimme puuta aika lailla illan ja aamun tarpeisiin, joten alkoi kantourakka. Yhdestä pöllistä pilkkoi 2–4 nuotioon kelpaavaa halkoa ja kerrallaan jaksoi kantaa nelisen pölliä. Vuoronperään toinen latoi toisen kyynärvarsille, toinen kipitti pöllit mukanaan nuotiopaikalle.

Sitten oli vuorossa halonhakkuu. Tylsä kirves ei purrut kovaan puuhun, joten tartuimme yhdessä tuumin sahaan. Puita olisi toki voinut polttaa kokonaisina ja siirtää sitä mukaan nuotioon, kun toinen pää on palanut. Esteettiseen kekoon vaadittiin kuitenkin sahausta.

Ja olisittepa nähneet meidät! Aivan riemuissamme, äärimmäisellä yhteistyöllä sahasimme ennätystahtiin halkoja seuraavankin retkiseurueen tarpeisiin. Huomasimme vasta jälkeenpäin, että homma alkoi lähteä vähän lapasesta, kun käytimme pilkkomistamme puista vain neljäsosan. Päivän treeni, check.

Ja pian saapuikin pimeys. Tuli paloi ja halot vähenivät hiljalleen. Nokipannussa valmistuivat niin nuudelit kuin hernekeitotkin. Oikea kolmen ruokalajin vegaani-illallinen. Ja mikä keksintö oli, kun tajusimme mukanamme olevien johannesleipäpuusuklaan ja banaanin täydellisen nuotiokombon.

Voisimme tarjoilla seikkailukerhon legendaarisia retkieväitä seuraavassa Ravintolapäivässä: ”Legendaarisia retkieväitä jo vuodesta 2014”. Uskottavaa, eh?

Pimeä iski aikaisin, mutta höpötimme omiamme nuotion ääressä, otsalamppujen valossa kolmisen tuntia. Vain metsä ja kaksi sopivasti hönöä vaeltajaa. Laulamaan emme puhjenneet, mutta sekin olisi varmasti sopinut tunnelmaan.

Seitsemän jälkeen kömmimme telttaan, sujahdimme makuupussiin ja jatkoimme vielä hetken juttujamme. Naapuri-niemennokan vaeltajaukot tulivat vielä pienen matkan takaa taskulamppujensa kanssa etsimään noki-illallisseuraa, mutta teltan vetoketju oli tiukasti kiinni. Tulimme rentoutumaan, emme sosialisoitumaan. Viinipullon avaajineen voi jättää oviaukon eteen. Kiitos hei.

Uni tuli kahdeksan maissa.
Makuupussissa riitti lämpöä ja mieli oli tyhjä.

-Henriikka

Ps. Kuinka iloinen olenkaan perjantaina julkaistun videon vastaanotosta!
Kaksi lisähuomiota aiheeseen:
1. Tarkoitus ei ole ruveta sellaiseksi alati kameralle höpöttäväksi videobloggajaksi
2. Tarkoitus ei ole vallan muuttua metsäbloggaajaksi vaan pitää mukana urbaanimmatkin aiheet.

Jos vaatteet ja varusteet kiinnostaa:

minä: pipo/Alina Piu, sininen takki + mustat housut/Helly Hansen (saatu), pinkki takki/Haglöfs (saatu), kengät/Merrell, lapaset lahja ystävältä, pinkki alusasu/Devold, rinkka/Vaude & makuupussi/Haglöfs (saatu)

Bea: huivi, takki, pipo/second hand, trikoot/adidas, kengät/Helly Hansen & rinkka/Haglöfs

20.11.2015

Alkuni videobloggaajana: metsävideo

–

blogit, outdoorTags: bloggaaja, metsä, tube, tubettaminen, video, videobloggaaja, vloggaus, vlogi

Metsävideo. Se kertoo kaiken olennaisen tästä filminpätkästä.

Ajattelin aloittaa videoiden tekemisen. En tiedä mitä te olette siitä mieltä, mutta minä olen innoissani. Snapchatin kautta lyhyiden videoiden tekemisestä on tullut arkipäivää, mutta kaipaan jotain kokonaisempaa ja ehjempiä juttuja. Kymmenen sekuntia videot jättävät omalla tavallaan aika kylmäksi.

Vaikka kuvien ja tekstien yhteistyö on edelleen minulle kaikista rakkainta, uskon videoiden tuovan koko hommaan taas uutta energiaa. Videoiden kautta kun voi välittää tunnelmia ja ajatuksia, jotka kuvien kautta saattavat hyvinkin jäädä kokematta. Sitä paitsi ehkä tunteet ja ajatukset on joskus helpompi välittää, kun välineinä on myös silkan tekstin lisäksi äänenpainot ja videomuotoinen läsnäolo.

Itse metsästä en ehkä kerro enempää. Luulen (tai toivon), että se välittyy tämän videon kautta. Tulevissa videoissa on varmaan vähän enemmän munaa. Mutta nyt munaton metsä ja todellisia sydämen ajatuksia.

Rentouttavaa viikonloppua.

-Henriikka

18.11.2015

For old times’ sake

–

elämä, kaverit, ruoka ja juomaTags: brunssi, kaverit, ystävät

Soittimesta soi Emeli Sandé. Aina yhtä vaikea muistaa, että hän on syntynyt vasta vuonna 1987. Jotenkin omassa mielessäni hän on joku jo kauan elänyt legenda.

Katson viime sunnuntaisia brunssikuvia, kauniita ystäviä sekä lämpimiä croissantteja ja sydämiä. Ystävä oli pitkään reissussa ja palasi nyt kotiin. Oli ihana tulla kylään niin kuin aina viime kesänä. Joillekin riisikakut ovat vihoviimeistä ruokaa, meidän jämäbrunssillamme ne esittävät kunniaosaa, ja paperilautasliinojen sijasta löytyy ihan rehellinen talouspaperirulla.

Vanhat kunnon Raideritkin ovat tulleet rajoitetuksi ajaksi takaisin kauppojen suklaahyllyille. Hetken maailma on ennallaan.

Oli pakko käydä vaihtamassa Sandé Eemeli soimasta. Alkoi kuulostaa uskomattoman takakireältä ulvomiselta koko tuotanto. Tiedättekö sen tunteen, kun joskus mestaribiisikin kuulostaa väärässä hetkessä aivan hirveältä? Sitä nousee kuin tykin suusta laukaistuna ja käy samantien vaihtamassa parempaan.

Olen ajatellut myydä tai lahjoittaa pois kaikki CD:ni. Kaikki CD:mme. Tuntuu, etten halua niitä enää uuteen kotiimme. Valitettavasti en saa tehdä tätä päätöstä aivan yksin: ”Mun koko nuoruus on niissä” on minusta argumenttina huono, mutta kuka nyt toiselta haluaisi nuoruutta viedä?

Mutta ehkä voin luopua edes omasta osastani. Omasta nuoruudestani.

Mielessä pyörii joulu. Naked cake ja muut syntisen hyvät suklaaherkut. Joululomalla haluan vatkata täydellisiä taikinavaahtoja, tehdä täydellisen kauniita kakkuja. Melkein yhtä kauniita kuin ystäväni.

Mielessä pyörii uusi vuosi. On kiva, että pian vuosi vaihtuu uuteen. Meillä on sitten uusi koti, uusi miljöö. Ajattelin tehdä vähän sellaisia lempeitä uuden vuoden lupauksia, jotka armollisesti tuuppaavat minua elämässä tiettyyn suuntaan.

Ehkä olisi aika oppia soittamaan ukulelea? Ja juosta taas enemmän.

-Henriikka

17.11.2015

Elämäni ensimmäiset sitsit

–

juhlatTags: kellohalli, media 44, media ry, sitsit, viestintä, vuosijuhlat

Olin lauantaina elämäni ensimmäistä kertaa sitseillä ja vuosijuhlissa. Media ry täytti 44 vuotta, ja olin Jannen käsipuolessa avecin virkaa suorittamassa. Opiskellessani Jyväskylän yliopistossa ja Metropolia AMK:ssa onnistuin skippaamaan jok’ikiset sitsit ja sellaiset, joten uuden edessä oltiin.

Mitä puetaan päälle? Kuinka koreasti käyttäydytään? Kuinka yleviä ovat nämä akateemiseen kulttuuriin kuuluvat etiketit? Milloin skoolataan ja milloin ei sovi syödä? Entä jos tulisin kaikista mieluiten collegehousuissa?

Lopulta virittäydyin kuitenkin juhlatunnelmaan ja sonnustauduin nettikirppikseltä aikoinaan ostamaani mekkoon ja pujotin korvakorut korvaan. Hiusapua sain arjen hiusongelmien vakioratkaisijaksi muodostuneelta Annilta. Suurkiitos ja tähän paljon sydämiä.

Eihän se aivan putkeen mennyt. Juoksin hirveällä kiireellä juhlapaikalle, jossa Janne oli auttamassa järjestelyissä.

”Mä oon nyt siinä pihalla kohta!”
”Oho. Ootpa sä ajoissa.”
”Mitenniin? Vajaa 10 minuuttia.”
”Eikun 40 minuuttia. Juhlat alkavat vasta puolelta.”

Näin vetäisin pitkän mekkoni kaveriksi lenkkarit takaisin jalkaan, kävelin läheiseen sushikuppilaan, tilasin vihreän teen ja istuin alas. Henkilökunta hihitteli.

Entäs sitten ne juhlat? No, ne meni hyvin. Oli oikein kiva ilta, vaikka jännitän yleensä tuollaisia tapahtumia, joissa olen täysin tuntemattomien ympäröimänä. En tuntenut ketään enkä tiennyt mistään mitään, mutta tutustuin ja opin. Olin piiritetty fiksuilla, osaavilla ja vieläpä mukavilla ihmisillä. Oli lämmin henki ja Kellohallin kaunis miljöö.

Ruoka ehti jäähtyä lautaselle, kun ohjelman aikana ei sopinut popsia, enkä osannut lauluja lainkaan (muutenkin suhtaudun aika kielteisesti siihen, miten koko laulaminen pyörii pitkälti alkoholin ympärillä). Mutta Jannen ”puhe naiselle” meni hyvin ja bändit vetivät törkeän hyvin. Erittäin rattoisa lauantai-ilta siis.

Jatkoille en uskaltanut (jaksanut), mutta panoin pään tyynyyn virkistyneenä.
Rasti kulttuurikokemusten kirjaan: elämäni ensimmäiset vuosijuhlat ja sitsit.
Haalareita en taida enää ehtiä hankkia. Ihan hyvä niin, mutta ehkä menen vuosijuhliin toistekin.

-Henriikka

16.11.2015

Miksi aina muulloin tekisi mieli ottaa päiväunet paitsi sairaslomalla?

–

elämäTags: flunssa, kipeä, kuume, sairas, sairasloma

Arjessa suurimpia haaveitani on käpertyä toimiston valkoiselle sohvalle ja ottaa pienet torkut. Vaipua työpäivän keskeltä omaan onnenmaahan ja palata sitten parinkymmenen minuutin päästä mukanaan köntti energiaa.

Eilen iski kuume. Iski vain kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oli brunssi ystävän kotona, ja jäseniä alkoi särkeä. Sitten alkoi päänsärky, sitten nousi kylmyys. Hyppäsin bussiin ja pysäkiltä kotiin tuntui olevan kilometrien matka. Hyppäsin peittomereen, sain sinne kannettuna kaksi isoa mukillista mustaherukkamehua. Hytisin aikani ja nukahdin.

Tänään olen sairaslomalla. Ärsyttää. Pitäisi olla unelma käsillä, mahdollisuus päiväuniin, mutta en osaa kaivautua vilttien alle koisimaan. Tönötän sohvalla silmät enemmän auki kuin koskaan. Vähän väliä tulee puhelimeen viesti: ”Olethan muistanut juoda kuumaa, olethan muistanut ottaa päikkäreitä?”

Kaikki on aina niin paljon hauskempaa silloin, kun siihen ei ole mahdollisuutta.

-Henriikka

Kuva: Str-trends

15.11.2015

Lukijoiden kanssa iltakahvilla

–

Helsinki, kahvilla, ruoka ja juoma, tapahtumat, yhteistyöTags: blogiyhteistyö, johan & nyström, johan och nyström, johan&nyström, kahvi, moccamaster, yhteistyö

yhteistyössä Moccamaster

Harvoin viettää tiistai-iltaa yhtä monen uuden kahvi- ja ihmistuttavan kanssa kuin viime viikolla. Muistatte varmaan, kun kuukauden päivät takaperin kyselin kiinnostuneita kanssani juomaan kahvia? Sain arpoa kiinnostuneiden joukosta mukaani neljä, ja tiistaina uimme yhdessä syvälle kahvin ihmemaahan, kun Moccamasterin järjestämä cupping-koulutus järjestettiin.

Tilannehan oli lähtökohtaisesti aika jännittävä. Minä, Ida ja Mari ja kultakin neljä toisilleen ja meille tuntematonta lukijaa. Olin ollut ”omiini” yhteydessä sähköpostitse, mutta enhän edes tiennyt minkänäköisiä ihmisiä paikalle olisi saapumassa. Turhaan jännitin, sillä niin kuin sähköisen viestittelyn avulla olin aavistellutkin, kaikki olivat aivan huipputyyppejä. Ja vieläpä kiinnostuneita kahvista, mikä oli tässä tapauksessa kyllä välttämätöntä.

Cuppingin eli kahvi-tastingin alkuun päästiin parhaalla mahdollisella tavalla kiinni, kun kahvin maailmaan meidät johdatteli Johan & Nyströmin liiketoiminnasta Suomessa vastaava Lari Salomaa. Koko porukka kuunteli introa silmät pyöreinä kuin Larin kakkulat ja suomalaiseen tapaan suu tyytyväisyydestä viivana. Rohkein uskalsi heittää muutamat kysymyksetkin ilmaan, oma pääni tulvi kysymyksiä vasta jälkikäteen.

Sitten päästiin haistelemaan, maistelemaan ja kunnolla ryystelemään. Kuutta eri erikoiskahvia, vaaleasta tummimpaan paahtoasteeseen aseteltuna. Kiersimme pöytää ja nuuhkuttelimme, arvuuttelimme ja arvioimme. Toffeeta, viikunaa, pähkinää, marjaisia tuoksuja ja makuja. Siinä missä toinen rakasti kahveista tiettyä, se saattoi olla toiselle inhokki. Yksi maistui mustaherukkamehulle.

Suklainen, karamellimainen, maltainen, viljainen, eläimellinen, tuhkainen, savuinen, maanläheinen tai mausteinen. Kukkainen, hedelmäinen, marjainen, sitrusmainen, yrttimäinen, pähkinäinen, mätä, kumimainen, tupakkamainen, viinimäinen ja puinen. Kahvi on maailman ylivoimaisesti aromikkain nautintoaine.

Ilta oli mukavan tiivis ja fiilis oli hyvä. Olin helpottunut, että tulijat olivat oikeasti vähintään lähes yhtä kiinnostuneita kahvista kuin minä olen, sillä koko hommahan pyörii kahvin ympärillä. Moni maitokahvin ystävä huomasi, että musta kahvi voi oikeasti olla aika hyvää, kun kahvi on laadukasta ja hyvin valmistettua.

Esillä olivat myös Moccamasterin uutuusvärit, joista yksi on aiemmin syksyllä esittelemäni turkoosi. Vähän himottelua heitin kyllä uuden matta-viininpunaisenkin suuntaan. Kaipaisiko uusi koti uuden kahvinkeittimen? No, tuskin sentään. Vanhassa vara parempi ja hopeiseni toimii oikein hyvin.

Kiitos kaikille illasta. Nautin kovasti, vaikka kahvipöydän ympärillä hääriessä en ehtinytkään tutustua muihin yhtä hyvin kuin tietysti olisin toivonut. Seuraavien kahvien ääressä sitten lisää?

Mites lukijatilaisuudet ylipäänsä? Millaisiksi koette? Olisiko kivaa, että pitäisi enemmän vastaavanlaisia tai vähän isommalle porukalle tarkoitettuja tapahtumia? Itse koen, että jonkun tekemisen tai aiheen ympärille rakennetut tilaisuudet ovat oikein kivoja ja luonnollisia juttuja. Tiedän blogini lukijoita monen vuoden takaa ja koen, että tällaisten samanhenkisten ihmisten kanssa istuu mielellään iltaa tai miksei aamuakin? Nyt keskiössä oli kahvi, ensi kerralla ehkä jotain muuta.

Olisi iltakahvien aika. Makaan yllätyskuumeessa kotona ja sormet ristissä toivon, että olisin huomenna jo täysissä voimissa. Nautitaan sunnuntai-illasta.

-Henriikka

14.11.2015

Kun kamera ei rakasta (osa 5)

–

elämä, huumoriTags: bloggaaja, blogger, epäonnistuneet kuvat, epäonnistunut, fail, kun kamera ei rakasta

Olin tiistaina muutaman lukijan kanssa Johan & Nyströmillä cupping-koulutuksessa. Katsoin tilaisuuden loputtua kameran satoa läpi ja järkytyin: mikä maaninen juoppo se tuossa ylimmässä kuvassa haistelee liimaa? Seuraavaksi lävähtää totuus tiskiin: tuolta minä todella näytän.

Reality-chekkinä taas annos vähän vähemmän onnistuneita kuvia, joita kamerasta löytyy usein onnistuneita enemmän. Vääntyneitä jalkoja, väsyneitä silmiä, väärään suuntaan törröttäviä ruumiinosia ja joskus käsi housuissa. Ei ole kaikki inkkarit kanootissa.

Tämä viimeinen kuva on minusta harvinaisen hirveä. Hikinen, punainen ja kaikkea muuta kamalaa.

Lähiaikoina sosiaalisen median paineet ovat puhuttaneet paljon australaismimmin tempauksen jälkeen. Vaikka keskustelussa oli paljon hyvääkin, päällimmäisenä jäi mieleen ajatus, että kyllähän ihmiset tekevät somen. Jos Instagram-kuviaan alkaa lavastaa ja elää tykkäysten määrästä, kasvaa varmasti kieroon ja kadottaa itsensä. Itse jätän jälkeeni mieluummin tukun tällaisia kuvia kuin sarjan täysin lavastettuja ja maksettuja.

Enkä nyt tarkoita, että rumat kuvat on kauniita parempia. Itsekin pidän huomattavan paljon enemmän jälkimmäisistä. Kyse onkin valinnoista, mitä haluaa rajata ulos ja mitä ei, eikä siitä miten hyvin pystyy lavastamaan. Aito voi olla aitoa, vaikka osa asioista haluttaisiinkin pitää vain itsellä.

Olkoon tämä kuvasarja teille iloksi surunpäivään.
Kun maailmalla vihataan, rakastetaan yhä enemmän.

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4

11.11.2015

En ole täällä enää pitkään

–

elämäTags: arabia, arabianranta, koti, muutto

Kai kaikki tunteet liittyvät siihen, että tietää olevansa täällä enää hetken. Kaikkea tarkkailee vähän yksityiskohtaisemmin ja hetkiä tallentaa muistiin vähän useammin. Aamu-usvat parvekkeelta, musta meri ja ikävä kamalia kanadanhanhilaumoja.

Me muutamme tammikuussa. Jätämme ajan Arabianrannassa ja suuntaamme katseet uuteen suuntaan. Se tuntuu oudolta, kivalta, jännittävältä ja odotetulta. Otan tämänkin asian aika tunteella. Mutta näin pitikin käydä: vieraannuin Arabiasta askel askeleelta.

Kun muutimme uudestaan Helsinkiin vuonna 2011, kävin Haagasta käsin koulua Arabianrannassa. Bussi numero 52 oli aina vanha, haiseva, ja reitti vähän liian pitkä ja mutkitteleva. Kun alkuvuodesta 2013 muutimme elämämme meren rantaan, Arabian tehtaiden taakse, tuntui elämässä alkavan ihan uusi sivu. Koulumatka oli 300 metriä, luonto oli lähellä ja merenkin näki juuri ja juuri parvekkeelta kurkkaamalla.

Nyt vajaa kolmen vuoden jälkeen tuntuu, että se kirja alkaa olla viimeisillä sivuillaan. Jo hetken aikaa on tuntunut, että pitäisi aloittaa uusi. Ennen roikuin kaksin käsin lähiympäristön punatiilisissä rakennuksissa, etsin tarkkasilmäisesti katutaidetta ja designia naapurustosta ja ihailin raitiovaunulinjan päällä leijuvia sähköratoja. Viime ajat katse on ollut muualle, eteenpäin.

Olen vieraantunut vähän kodistakin. En ole jaksanut huoltaa sitä enkä oikein itseänikään siellä. Niin upeita vuosia kuin nämä muutamat ovat olleetkin, olen onnellinen uuden kirjan alusta. Vaikea sanoa tuleeko siitä tällainen kevyt pokkari, mikä tämä Arabia oli, vai kunnon tiiliskiviromaani.

Mutta nyt katson kaunista Arabianrantaa, ihailen merta ja sen ympärillä lenkkeileviä, pyöräileviä, leikkiviä, haaveilevia ihmisiä. Vedän keuhkoihin kunnolla happea ja pistän mieleen, millainen olin tällaisena kuin nyt olen.

Voin hyvin kuvitella tulevani joskus takaisin, mutta hetkeksi haluan kokea jotain, mikä on rakennettu aiemmin. Kerron teille sitten enemmän, kun itse tiedän vähän enemmän. Ehkä sitten, kun uuden vuoden muutot on saatu taputeltua. Tai ehkä aiemmin.

Kippis. Uusille aluille.

-Henriikka

10.11.2015

Aitoa hamamia

–

ostoksetTags: hamam, tuliaiset, turkki, turkkilainen sauna

Ei ole varmaan kaikkien ylistyskirjoitusten vuoksi päässyt unohtumaan, että olin syyskuussa Turkissa. Pääasiassa pyörimme purjeveneessä ja lenkkarit jalassa vaellusreitillä, mutta matkaohjelmaan mahtui myös muutama hätäinen kaupan ohitus. Nämä tilaisuudet oli käytettävä vikkelästi hyväkseen.

Ehkä vähissä ostoshetkissä oli hyvätkin puolensa: joka puolella myytäviin hamam-tuotteisiin ei ehtinyt kyllästyä. Hamamhan tarkoittaa turkkilaista saunaa ja hamam-kulttuuria henkivät tuotteet ovat yleistyneet lähiaikoina myös täällä meillä pohjoisessa. Pyyhkeet, kylpytakit ja muut tekstiilituotteet ovat olleet viimeistä huutoa jo jonkin aikaa ja sisustuslehdet ja -putiikit ovat täyttyneet hamamista.

Ostin itsekin hamam-tuliaisia: kaksi kylpytakkia (toinen vähän toista pienempi), kylpypyyhkeitä ja käsi- ja keittiöpyyhkeitä. Kylpytakeilla oli hintaa sellaiset 8 euroa kappale, vaikka ne ostettiin aikamoisesta turistikaupasta. Hyvälaatuisia, isokokoisia pyyhkeitä sai herkästi kolmella eurolla ja käsipyyhkeitä eurolla kipale. Toki hinta vaihteli melkoisesti myyjästä ja myyntipaikasta riippuen.

Näin jälkiviisana tietysti mietin, ”oi olisinpa ostanut kaikille samalla joululahjat”, vaan en ostanut. Keskityin huomattavan paljon enemmän mereen, horisonttiin sekä verisiin ja punaisiin kuihin kuin systemaattiseen shoping-shoppailuun.

Viimeisenä päivänä osa seurueestamme koki reissullamme turkkilaisen saunan salat (pesijättären vahvat kädet jne.). Itse valitsin yön kannella ja ylimääräisen purjehdusreissun. Ei kaduta lainkaan, mutta joskus tulevaisuudessa haluan sen aidon hamaminkin kokea.

Hamam. Se kuulostaa niin kivalta sanalta suussa.

Hamam hamam.
Kuin toivottaisi rauhaa.

-Henriikka

9.11.2015

50 Shades of Pilates

–

urheiluTags: klassinen pilates, pilates, pilates circle, urheilu, yhteistyö

Ehei, kuvassa ei ole erottiista laitteistoa tai keskiaikaisia kidutusvälineitä. Sen sijaan olin tänään ensimmäistä kertaa Pilates-tunnilla.

Oma mielikuvani Pilateksesta on napakasti tiivistettynä ”epähengellinen jooga”. Olen ajatellut sen olevan joogaa ilman hengellisiä ja henkisejä aspekteja. Olen ehkä pohtinut Pilatekseen kuuluvan venyttelyt ja pitkät, hartaat hengitykset, mutta muuta en ole tiennyt. Ja tänään tajusin ”tietojenikin” olevan luuloja.

Klassinen pilates onkin jotain ihan muuta, muun muassa näitä kuvissa näkyviä härveleitä. Sen lisäksi syke todella nousee. Me teimme kyllä liikelaajutta ja venyvyyttä lisääviä liikkeitä, mutta sen lisäksi esimerkiksi punnersimme ja vahvistimme usein niin kovin laiskoja pakaralihaksia.

Tänään oli Pilates Circlen järjestämän nelikertaisen starttikurssin ensimmäinen kerta. Vielä en osaa sanoa enempää, mutta kirjoitan laajemmin kokemuksistani starttikurssin päätyttyä. Toivottavasti silloin parin viikon päästä on vielä kaikki ruuminjäsenet tallella.

-Henriikka

Ps. Ketään kuka olisi Pilates-guru tai edes harrastaja? Vinkkejä aloittelijalle?

EDIT: Valitettavasti sairastuin ja jouduin olemaan sairaslomalla alkeiskurssin loput kurssikerrat. Näin ollen en pystynyt suorittamaan kurssia enkä voikaan kirjoittakaan kokemuksistani niin kuin olin suunnitellut. Pahoittelut!

8.11.2015

Isän tyttö

–

juhlapyhät, perheTags: isä, isäinpäivä, isänpäivä, perhe

Sain isältä ja isän isältä hymyni. Meni yli 20 vuotta huomata se. Ylähampaat näkyvät leveästi, mutta alahampaat jäävät piiloon.

Sain isältä kaipuuni seikkailuihin. Suunta on eteenpäin ja uusiin asioihin. Isä oli ehtinyt jo kiertää moottipyörällä Euroopan ja rekalla Venäjän, ennen kuin minua edes harkittiin. Nyt vajaa 60-vuotias isä on lähdössä Japaniin laskettelemaan.

Sain isältä oikeita sanoja oikeisiin hetkiin. Rauhoittavia, varmoja sanoja, joita olen pystynyt itse antamaan eteenpäin avuksi niitä kaipaaville. Isällä on taito antaa tilanteeseen juuri sellaisia näkökulmia, jotka keskustelusta ovat uupuneet.

Sain isältä lapsuuden unelma-ammatin. Olin pitkään vakuuttunut minusta tulevan veturin- tai linja-autonkuljettajan. Ehkä ihan hyvä, että löysin kuitenkin ihan toiset raiteet.

Sain isästä ensimmäisen idolini. Olin isän tyttö. Ja olen edelleen. Sain isältä sylin, johon sain kivuta. Ja saan edelleen.

-Henriikka

7.11.2015

Keltaista kahvia, vihreitä sydämiä

kommentoi

–

muoti, oma tyyliTags: bloggaaja, blogger, fashion, heart, heart knit, ivana helsinki, muoti, neule, oma tyyli, style, tyyli, villapaita

On marraskuu ja ulkona on syyskuu. Pitäisi olla kaamos, mutta onkin väriä ja lämpöä enkä ole siitä lainkaan pahoillani.

Olen isänpäiväretkellä kehäkolmosen ulkopuolella. Olen kiitollinen siitä, että tänä syksynä olemme oikeasti jaksaneet tehdä asioita viikonloppuisin. Kotiin jääminen on aina se rentouttavin vaihtoehto, mutta usein lyhytkin reissu siirtää ajatuksia omasta elämästä vähän kauemmaksi. Sitä paitsi lapsuudenkoti on lataamo, ja perheet sellaisia vara-akkuja, ettei lainkaan kaduta käyttää aikaa heihin.

Kävimme eilen Kouvolan keskustassa istumassa hetken iltaa. Tuntui paluulta 17-vuotiaaksi. Istuimme kävelykadun Coffee Housessa, jossa oli tapana istua lukioikäisenä ja pelata Uunoa. Kahvissa oli silloin vielä kaksi sokeripalaa ja puolet maitoa, mutta Cafe Mochaan ei ollut joka kerta varaa.

Istuin usein myös yksin keltaisen kahvini kanssa ja kirjoitin päiväkirjaa. Saatoin viettää samalla tuolilla helposti viisikin tuntia, kunnes kylmästä kahvista ei ollut jäljellä enää edes pohjia. Kahviloissa viruminen on aina ollut juttuni, luin YO-kirjoituksiinkin samassa paikassa. Pitkää saksaa kahdeksan tuntia päivässä, kyllä oli hyvää elämää.

Tämä viikonloppu on isien juhlaa, villapaitoja ja vihreitä sydämiä. Suuria kahvikupillisia, jotka ovat ajan saatossa muuttuneet kermaisen keltaisista kunnon mustiksi. Isejä ja appiukkoja, veljiä, siskoja, kälyjä, anoppeja, äitejä ja lankomiehiä. Miten meitä onkin niin hirveästi?

Ja voi! Äiti leipoa raakasuklaata ihan minua varten, kun minä siitä niin pidän. Käperryn sydänkuvioisen villapaitani sisään ja otan evääksi ainakin kymmenen konvehtia.

-Henriikka

neule/Ivana Helsinki (saatu), farkut/Tiger of Sweden, kengät/Vagabond

5.11.2015

Et ajattele väärin

–

muoti, taideTags: collection, fall, fall-winter 2015, fine art, karoliina hellberg, kuvataide, mallisto, samuji, winter

Tapasin työskennellä muutamia vuosia kuvataidealalla. Ensin ajauduin viikonlopputöihin opiskelujen oheen mintunvihreään puutaloon galleristiksi, jossa jatkoin työharjoittelijana ja myöhemmin virkaatekevänä toiminnanjohtajana (kuulostaa hienommalta kuin olikaan, vaikka hienoa se toki oli). Toiseen työharjoitteluun ajauduin Kuvataideakatemiaan, jossa jatkoin myös kolmanteen harjoitteluun. Sen jälkeen jäin tuntityöläiseksi, jonka jälkeen kokoaikaiseksi työntekijäksi noin vuoden päiviksi. Sielläkin talossa tuli siis luuhailtua yhteensä kolme ja puoli vuotta. Viime huhtikuussa pakkasin itku silmässä reppuni, siivosin työpisteeni ja pyöräilin kotiin.

Niin paljon kuin rakastankin taidetta, en tällä hetkellä näe arkeni ja työni keskiössä kuvataidetta. Haluan sen osaksi elämää, mutten saada siitä leipääni. Olen onnellinen nykyisellään, viestinnän piirittämänä. Vahva side taidemaailmaan löytyy kuitenkin luonnollisesti edelleen, ja pidän ajatuksesta, että kuvataidetta voi yhdistää kaikkeen. Koko kuvataiteen kenttä on minulle salainen puutarha, oma mielenmaailma, jossa voi tapahtua mitä vain ja koska vain. Sellainen paikka, jossa kukaan ei rajoita ajatuksiani tai sitä, miten aistin ympäristön. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että ajattelet väärin, koet tuon teoksen väärin. Kuvataide on vapautta ja itsestään riippumattomia tunnetiloja.

Menin tänään Samujin nettisivuille pitkästä aikaa ja ilahduin, kun löysin etusivulta vanhan tuttuni Kuvataideakatemiasta. Karoliina Hellberg maalaa syys-talvimalliston videossa muotokuvan, ja videonpätkä nappasi minut samantien (miten tämä on voinut mennä ihan ohi!). Eikä ainoastaan sen takia, että tiedän Karoliinan olevan vallan mukava ihminen vaan koko tunnelma on saatu taas niin sellaiseksi. No tiedättehän, sellaiseksi. Kuvataide toimii harvoin erityisen hyvin internetin välityksellä, mutta tässä siinä on riittävästi ulottuvuuksia. Video on teos itsessään.

Hauskaa muuten, että analysoin juuri eilen Snapchatissani omaa ääntäni, muiden mielipiteitä äänestäni ja omia mielipiteitä muiden äänistä. Ja Karoliinalla on ehdottomasti yksi miellyttävimmistä äänistä, joita on kävellyt vastaan. Jos joskus löydätte itsenne hänen kanssaan samasta paikasta, niin suositan juttuhetkeä.

-Henriikka

Video: Samuji Fall Winter 2015 from Samuji on Vimeo.

1 2 seuraavat →