Soittimesta soi Emeli Sandé. Aina yhtä vaikea muistaa, että hän on syntynyt vasta vuonna 1987. Jotenkin omassa mielessäni hän on joku jo kauan elänyt legenda.

Katson viime sunnuntaisia brunssikuvia, kauniita ystäviä sekä lämpimiä croissantteja ja sydämiä. Ystävä oli pitkään reissussa ja palasi nyt kotiin. Oli ihana tulla kylään niin kuin aina viime kesänä. Joillekin riisikakut ovat vihoviimeistä ruokaa, meidän jämäbrunssillamme ne esittävät kunniaosaa, ja paperilautasliinojen sijasta löytyy ihan rehellinen talouspaperirulla.

Vanhat kunnon Raideritkin ovat tulleet rajoitetuksi ajaksi takaisin kauppojen suklaahyllyille. Hetken maailma on ennallaan.

Oli pakko käydä vaihtamassa Sandé Eemeli soimasta. Alkoi kuulostaa uskomattoman takakireältä ulvomiselta koko tuotanto. Tiedättekö sen tunteen, kun joskus mestaribiisikin kuulostaa väärässä hetkessä aivan hirveältä? Sitä nousee kuin tykin suusta laukaistuna ja käy samantien vaihtamassa parempaan.

Olen ajatellut myydä tai lahjoittaa pois kaikki CD:ni. Kaikki CD:mme. Tuntuu, etten halua niitä enää uuteen kotiimme. Valitettavasti en saa tehdä tätä päätöstä aivan yksin: ”Mun koko nuoruus on niissä” on minusta argumenttina huono, mutta kuka nyt toiselta haluaisi nuoruutta viedä?

Mutta ehkä voin luopua edes omasta osastani. Omasta nuoruudestani.

Mielessä pyörii joulu. Naked cake ja muut syntisen hyvät suklaaherkut. Joululomalla haluan vatkata täydellisiä taikinavaahtoja, tehdä täydellisen kauniita kakkuja. Melkein yhtä kauniita kuin ystäväni.

Mielessä pyörii uusi vuosi. On kiva, että pian vuosi vaihtuu uuteen. Meillä on sitten uusi koti, uusi miljöö. Ajattelin tehdä vähän sellaisia lempeitä uuden vuoden lupauksia, jotka armollisesti tuuppaavat minua elämässä tiettyyn suuntaan.

Ehkä olisi aika oppia soittamaan ukulelea? Ja juosta taas enemmän.

-Henriikka