Käyn aina toisinaan työasioilla postissa enkä voi vastustaa niitä. Tuntuu, että posteissa on niin paljon nostalgiaa, ja vaikka näin ei ehkä saisi postin lakon aikaan sanoa, niin tuntuu, että posteissa on sellaista hyvällä tavalla pysähtynyttä ja vanhanaikaista. Kuin saisi ovesta sisään astuessaan päälleen kunnon annoksen nostalgiaa, menneitä vuosikymmeniä ja postisäkillisen mustavalkovalokuvia.

Usein lähden tyhjin käsin, pää täynnä tunnelmaa. Mutta jos kalenterin välistä ovat etanakortit loppuneet, ostan muutaman matkaani. Viime kerralla täydensin varastoani kuvien korteilla: neljällä taitettavalla, kahdella perus-Tovella ja kahdella Tove-kuorella.

Yleensä tiedän jo kortit ostaessani kenelle aion ne antaa tai lähettää. Näistäkin korteista tuli aina joku tietty ystävä mieleen. Saatan ostaa jonkun kortin vuoden tai pari etukäteen: ”Tämä on sitten kolmen vuoden päähän niihin häihin!” Laitan jemmatut kortit talteen työpöydän laatikkoon ja yritän muistaa ne h-hetkellä. Lähes aina muistan, aina en.

Ja arvatkaa mikä oli koko ostoprosessissa parasta? Postivirkailija. Sopivasti vanhanaikainen. Kerroinkin hänestä ja tilanteesta aiemmin. Hän kertoi olleensa postilla töissä vuosikymmenet ja myyneensä aikoinaan postimerkkejä Tove Janssonille. Hän osti kuulemma aina monta sataa, kun katosi sitten saareen tekemään juttujaan.

Odotutimme jonottajia, kun jäimme höpisemään omiamme. En osannut olla pahoillani siitä, vaikka syytä olisi ollut. Huh, minäkin haluan myydä Tovelle postikortteja.

-Henriikka

Ps. Arvoin cupping-koulutukseen päässet ja arpaonnen suosimille on nyt ilmoitettu. Laitan vielä kaikille myöhemmin viestiä, mutta tässä vaiheessa iso kiitos kaikille kiinnostuksesta. Teitä oli moninkertaisesti siihen verrattuna kuinka monta saan ottaa mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että lukijatapaamiset ja -tilaisuudet ovat tulevaisuudessakin suotavia?