Näet kuvissa suosikkikenkäni. Ruskeat, nahkaiset Jeesus-sandaalit.
Tämä kenkäpari päihitti edellisen lemppariparini, joka oli 12-vuotiaana peruskoulun päättäjäisiin hankitut liekkikuvioiset sniikkerit. Silloin äiti antoi setelin käteen ja passitti kaupungille hankkimaan kauniit kengät kevätjuhliin. Palasin kotiin valkoiset sniikkerit jaloissani ja sain kuin sainkin luvan käyttää niitä juhlissa. ”Ainakin ne ovat itsesi näköiset”, totesi äiti, ”mutta farkkuhameen laitat sitten ainakin.” Kasvuvaraa oli kaksi numeroa, ja käytin kengät täysin loppuun, vaikkei jalkani sitten enää kasvaneetkaan ostohetkestä yhtään.
Nämä kengät ostin kesäreissullani Helsingissä, Forumin Vagabondin liikkeestä vuonna 2009. Kengät sanoivat itsensä irti viime elokuussa. Ne yksinkertaisesti hajosivat jalkoihini, kun toisen kengän pohja petti ja remmit irtosivat. Voi olla, ettei rakasta kenkäparia kannata enää pelastaa.
Kävelin näissä kengissä koko kesän 2009. Kuljin näissä kolme kuukautta asuessani Etiopiassa. Kengät olivat ykköskengät interraililla kesällä 2010 ja uudestaan vuonna 2013. Olen kulkenut kengissä Taiwanissa, kulkenut saarelta saarelle Thaimaassa ja ottanut isoa omenaa haltuun New Yorkissa. Olin perheeni kanssa Tansaniassa nämä popottimet jaloissani. Ties miten monta seikkailua unohdan mainita.
Kaikkien näiden huikeiden matkojen ja muistojen lisäksi kengät ovat keränneet tomua myös Suomesta. Vielä viime kesänä kuljin kengissä ahkerasti, vaikka jo usean vuoden ajan olin vannonut ostavani uudet ja eheämmä. Mutta kun ei ole toisia yhtä hyviä.
Aluksi kengät olivat jopa trendin harjalla, mutta tulivat sieltä kenkien kuluessa mukavaa alamäkeä maantasolle. Pohjat alkoivat irvistää, remmit kuluivat ja nahka alkoi rakoilla kantapohjien alta.
Kengistä tuli kuitenkin koko ajan rakkaammat. Kulumat kertovat kuljetuista retkistä, saavutetuista seikkailuista ja uskalluksesta lähteä uutta kohti. Kengät eivät ole kenkärivini kauneimmat, päinvastoin, mutta niissä on tuhannesti enemmän tunnetta kuin yksissäkään toisissa.
En usko olevani kiintynyt kenkiini kenkinä. Sen sijaan kengät kantavat minulle lukuisia muistoja. Luulen kuitenkin, että uskallan vihdoin heittää kengät pois ja ostaa ensi kesänä uudet. On harhainen luulo, että muistot olisivat kiinni jalkineissa.
Jääköön muistot mieleen ja sydämeen niin lujina, ettei niistä tarvitse loppuiäksi kenkiä muistuttamaan.
-Henriikka
Ota kengistä pala nahkaa/remmi talteen ja tee tästä koru jotta muistot (ja pala rakkaita kenkiä) säilyy.
Ihan hyvä vinkki, pitääpä muistaa tämä! Kiitos Milla.
Mikään ei voita täydellisen luotettavia reissukenkiä, ei sitten mikään! Mää itkin katkeria krokotiilinkyyneleitä syyskuussa, kun jouduin heittämään omat rakkaat reissupoponi pois, kun pari kertaa niitä suutarilla käytettyäni jouduin toteamaan, että goodbye kaunokaiset. Nekin oli ostettu vuonna 2009 Vagabondin liikkeestä (niillä tais olla erityisen hyvä reissukenkämallisto sinä vuonna!), ja uusia yhtä hyviä ei tuu varmaan ikinä vastaan. Niillä paisley-kuvioisilla loafereilla talsin kolmessa maanosassa ja koin niin mahtavia seikkailuhetkiä kuin ikäviäkin tunnelmia, ja se jos mikä teki niistä rakkaat.
Ja vaikka itse kengät ei nyt oliskaan lopulta se pääjuttu vaan ne muistot, kuten kirjoitit, on oodi reissukengille aina paikallaan!
Juurikin näin – ei sitten mikään voita luotettavia reissupopoja! Ja oih, miten täydellisiltä kuulostavat nuo sinunkin kengät. Ja muistot eritoten.
Toivottavasti jonain päivänä voidaan molemmat löytää yhtä hyvät kengät reissuun. Ei luovuta toivosta.
Kiitos sinulle Inka.
Kommentoin ensimmäistä kertaa ikinä mihinkään blogiin. Mutta nyt oli pakko. Minulla oli täsmälleen samat kengät, vähän vaaleammassa sävyssä vain. Olisin voinut kirjoittaa kengilleni samanlaisen rakkauskirjeen, onneksi teit sen puolestani :) Niilläkin on kuljettu monella mantereella: kaupungeissa, joskus metsäisemmillä reiteillä ja kelpasipa ne joskus hienompiinkin menoihin. Viime kesänä ne olivat aikalailla samannäköiset kuin kenkäsi ja muuton yhteydessä raskain mielin laitoin kengät roskikseen. Saa nähdä onko uusista sandaaleista samanlaisiksi luottokenkiksi.
KIITOS SAARA. Nyt on kyllä spesiaali fiilis. Tai no siis kaksi joulukuussa oli mutta on edelleenkin. Saan pitää ensimmäisen kommentoidun blogin pystiä, ei ollenkaan huono.
Ihanaa, että on joku, jonka kanssa voin jakaa tämän sandaalikaipauksen. Ei ole näiden voittanutta.
Et maininnut kesän Siperianmatkaa! Unohtuiko, vai eikö ne olleet siellä? Jotenkin kuvittelin.
Ei ollut nämä Siperiassa ei. Mutta olisivat kyllä ansaitteet senkin matkan.
Henriikka, kuinka suhun voi rakastua aina vaan enemmän ja enemmän! Eksyin kaikkiin noihin reissupostauksiin ja reilille, aivan huikeita juttuja! Olet I H A N A. Olette.
Tähän miljoona sydänsilmäemojia!
Ihana olet itsekin. Vetää sanattomaksi tällainen kommentti.