Ylläoleva kuva on pysäyttävä. Dorit tallensi hetken, kun olin Suomenlinnassa hänen luonaan.

Ties mitä puhuttiin: varmaan rahasta, aviokriiseistä, lihomisesta, lapsista ja hyvästä kahvista. Emme vielä tunne kovin kummoisesti toisiamme, mutta kaikilla muutamilla tapaamiskerroillamme on ollut tapana mennä suoraan asiaan. Joidenkin ihmisten kanssa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella löytääkseen tavan olla.

Olin kesän ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa, elämän ensimmäistä kertaa Doritin luona. Sormet ristissä toivoin, että talon muu väki pitäisi minua mukavana, ja etteivät pihan koirat huomaisi, etten oikein kunnolla tiedä kuinka koiraa kuuluu rapsuttaa.

Tästä kesälauantaista on nyt reilu kaksi viikkoa, mutta muistan sen päivän tunteet hyvin. Kuljin lautalla yksin, katsoin ympärillä olevia ihmisiä ja ajattelin kuuluvani lautalle enemmän kuin kaikki turistit. Vaikka niinhän seikkailijaluontoiset aina luulevat, vaikka ovat todellisuudessa aivan yhtä turisteja kuin kaikki muutkin. Aivan yhtä ulapalla itsensä ja ympäristönsä kanssa. Aivan yhtä innoissaan, kun lokki liihottaa yli, tai kun ohi lipuu vanha, puinen purjevene.

Pitelin kaksin käsin repustani kiinni, olin innoissani kesä-Suomesta ja tulevista kuukausista, jotka nostavat ihon kananlihalle niin herkästi. Yksinolo tuntuu minusta harvoin yksinäiseltä, eikä niin tapahtunut tällöinkään.

Takaisintulomatkalla sain seuraa vieressä istuvasta pikkupojasta. Hänen isänsä kertoi pojalle maailman suurimmasta saunasta, jonka teekkarit rakensivat vappuna Otaniemeen. Poika nauroi ja ihmetteli, miten niin pienessä maassa kuin Suomi voi olla mitään maailman suurinta.

He yrittivät yhdessä pohtia onko Suomessa muuta maailman isokokoisinta. Minun oli pakko sanoa sivusta, että maailman suurin puukirkko taitaa löytyä Suomesta. Pohdimme kolmisin, missä se onkaan, kunnes vieressäni oleva mummo liittyi keskusteluun: ”Eikös se ole Kerimäellä?”

Hyviä hetkiä elämässä. Ihan sellaisia tavallisia.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij