Alkusyksystä minulla oli mielessäni massiivinen tapahtumatuotanto: sadonkorjuujuhlat.

Kutsuisin tuvan täyteen tuttuja ja tuntemattomia, paikka olisi koristeltu viljantähkin ja kurpitsoin. Haalisin kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista eriparisia, mutta samanhenkisiä lautasia, violetteja ja smaragdinvihreitä viinilaseja ja ajanpatinoimia kuparilusikoita.

Kaikki olisi käsinkosketeltavan rustiikkista ja huolettoman viimeistelemätöntä.

Laseja kohoteltaisiin ja kilisteltäisiin, vieraat pitäisivät nauruhermoja koettelevia ja loppumattoman liikuttavia puheita syksystä, onnellisuudesta ja selviytymisestä. Pöytä notkuisi satokausikalenterin mukaisia ja kesältä talteen kerättyjä herkkuja: sienisalaatit olisi aseteltu pieniin, sieviin kulhoihin ja keskellä pöytää kohoaisi vallaton kotimaisten marjojen vuori.

Pöytäpaikat olisi tietysti nimikoitu ja mukaan saisi onnenlausahduksella varustetun hillopurkin:

”You attract the right things when you have a sense of who you are.” – Amy Poehler

Viimeiset vieraat viipyisivät aamuyöhön, kun kynttilät palaisivat sisäpihalla ja viltin alla lämmössä olisi haikea onni.

Mutta kuinka kävi? Kapasiteettini ei riittänyt. Jaksamiseni, aikani eivätkä rahani riittäneet. Päivämäärä oli jo kalenterissa, paikkakin varattu. Kaikesta huolimatta oli pakko todeta, nyt en pysty, nyt en jaksa. Ja toivoa, että joku ympärillä elävistäni kutsuisi minut joihonkin syksyisin juhliin, joilla ei ole kunnollista syytä, mutta joita muistellaan pitkään.

Sen sijaan kutsuimme Jannen kanssa kaksi tärkeää ystävää meille viettämään sunnuntaipäivää. Teimme ruokaa suppilovahveroista, joiden vuoksi samat ystävät joutuivat odottamaan meitä eräs syyskuinen ilta Nuuksiossa. Häärimme jokaisen mättään kohdalla, ja viiden kilometrin lenkkimme kesti monta tuntia.

Lupasimme silloin, että palkitsemme kärsivällisen odotuksen myöhemmin sieniaterialla ja siihen sopivalla viinillä.

Päivä oli ihana. Tosi ihana. Meillä oli omat pienet sadonkorjuujuhlat ja ne riittivät tällä kertaa oikein hyvin.

Joskus on hyvä myöntää, että oma ideaveturi puksuttaa jo täyttä vauhtia silmän kantamattomissa, kun itse istuu veturista irronneessa viimeisessä vaunussa kapasiteettinsa kanssa, jota luuli kymmenkertaiseksi.

Mutta ne juhlat! Kyllä minä ne vielä pidän. Niistä saattaa tulla kolmipäiväiset festivaalit. Huikkaa, jos haluat esiintyjäksi, valosuunnittelijaksi, roudaajaksi tai bajamaja-vapaaehtoiseksi. Lisäksi tarvitsisin muutamia vapaaehtoisia sytyttämään kanssani kaikki kolmetuhattakolmesataa kynttilää.

-Henriikka