Koko päivän on pyörinyt päässä Walt Whitmanin runonpätkä: ”Koskaan ei ole ollut enemmän alku kuin nyt, enemmän nuoruutta ja ikää kuin nyt.”
…
Nyt te voitte vielä hetken elää siinä luulossa, että minulle kävisi useinkin näin. Että mieleni on kertakaikkiaan niin runollinen ja kirjallisuutta täynnä, että pätkä sieltä täältä klassikkoa tai vähemmän tunnettua teosta seikkailee ajatuksissani vähän väliä.
Ei, ei. Tämä pyöri mielessäni varmaan sen vuoksi, että se on joskus ollut Facebook-profiilikuvassani kuvatekstinä.
Olen ollut nyt jokusen päivän 26-vuotias. Minusta tuntuukin juuri sen ikäiseltä, jos joku ikä pitää valita. Mutta enemmän minusta tuntuu, ettei minulla olisi ikää lainkaan. Että jos voisi vain päättää olla iätön, niin varmaankin olisin.
Tosin ystäväni muistutti minua joulukuun alussa, että uusi ikäni on siitä hyvä, että siitä on kirjoitettu oma biisikin. Tuomo Prättälän ”26” on kyllä kuunneltava biisi. Ja on hyvä saada taas ikäbiisi siitäkin syystä, että Olavi Uusivirran tuotantoa kuunnellessa tulee sellainen olo, että kaikkea saattoi tehdä siihen saakka kunnes täytti 25.
Minä en ehtinyt olla puoliksikaan valmis siihen mennessä – en edes kunnon murto-osaa valmis.
Välillä kuvittelen, millainen olen mummona. Minulla on kaksi aika vahvaa visiota.
Vaihtoehto yksi on Helsingissä asuva mummeli, jolla on kirkkaanvihreä takki, isot korvikset ja edelleen Marc Jacobsonia ihollaan. On kirjapiiri, taidepiiri ja keskiviikkokävelyt. Kantakuppilassa osataan kaataa kahvia isoon kuppiin, ja lähitienoo tietää, että nauran kovaa ja kummallisesti. Viikonloppuisin lähden veneellä saaristoon termari mukanani ja sunnuntaisin laulan virsiä kirkonpenkissä, jos virsiä vielä silloin lauletaan.
Vaihtoehto kaksi on erämaan maire, jolla on päällään ikuinen Sastan anorakki ja mukaviksi kuluneet huopikkaat. On kirjapiiri, laulupiiri ja keskiviikkosaunat. Lähikuppilaan on monta kymmentä kilometria, mutta lähikaupassa tiedetään, että nauran kovaa ja kummallisesti. Kerran kuussa lähden kaupunginsykkeeseen ostamaan tummaa chilisuklaata sekä tyrnimarmeladia ja ja sunnuntaisin laulan virsiä kirkonpenkissä, jos virsiä vielä silloin lauletaan.
Koskaan ei ole ollut enemmän alku kuin nyt, enemmän nuoruutta ja ikää kuin nyt.
Terveisin,
Henriikka
pipo/Villawool, takki/Samsoe&Samsoe (saatu), kengät/Vagabond
Mikä sattuma, juuri tänään muistelin ääneen ystävättärelle Maire-mummia, joka oudoksuttavan ihanalla tavalla vastasi jälkimmäistä kuvausta.
Lohdullista tietää, että mahdollisesti tulevaisuuteen on jollekin sellainen mummo tekeytymässä. Upea nainen, sinä myös!
Minullakin oli oikeastikin Maire-niminen mummi, aivan mahdoton ja mahtava tapaus.
Ihana, liikuttava kommentti. Kiitos.
Ää tää oli jotenkin niin ihana ja herttainen postaus! Itse näen itseni mummona, joka asuu Turun keskustassa, käy joka aamu joenvarsi-kävelyllä, keittelee kahvia joka välissä ja on mukana kaikissa mahdollisissa kerhoissa. Kuorossa laulan toivottavasti vielä mummonakin. Toivoisin myös, että minussa olisi vielä jäljellä lapsenmielisyyttä, pientä hulluutta ja elämäniloa, enkä ainakaan motkottaisi nuorisolle.
Ihanaa joulua! <3
Mä haluan tutustua tuohon mummoon sitten – eli sinuun. Mummoina tavataan <3
Aivan ihania pohdintoja! Oon miettinyt myös millainen vanhus aikanaan olisin ja senkin päättänyt, miksi mua kutsuttaisiin, jos minusta tulee isoäiti. Ja olen melkein saman ikäinen kuin sinä. Haluan myös ehdottomasti veisata virsiä edelleen vanhuuden päivinä.
Ainoa asia mitä jäin miettimään, on tietysti se, että miksi haluat sitten itseäsi kutsuttavan?
Tää postaus oli jotenki sellanen pakahduttavan ihana! Kiitos näistä<3
Voi kiitos, kiitos kiitos. Koko joulunaika taitaa olla vähän liiankin pakahduttavaa.
Ihana postaus ja ihania muitakin mummoja täällä kommenttilootassa. Mä aion palata juurilleni saaristoon ja pukeutua koko villa-asuihin, bongailla lintuja ja lukea kirjoja. Sekä tietty kuunnella radiota. Just niinku mun isovanhemmat nyt. Paitsi ehkä mulla on sitten kissan sijasta robottihylje tai robottikissa.
Meillä ei ole tulevaisuudessa mitään hätää, jos tällaisia mummoja kasvaa ympärille. Miten saatoinkaan unohtaa radion!
Ps. Nauroin kippurassa robottiHYLKEELLE!